Härskiyden voimavaroista

Meri Kuusiston esikoisromaani Amerikkalainen (Otava, 2014) ihastutti minua taannoin erikoisella kuvakulman valinnallaan. Siksi tartuin ripeästi hänen tässä kuussa ilmestyneeseen kakkosteokseensa Toivo Pesän muistelmat (Otava, 2016), joka ei takakannen tekstin perusteella kuitenkaan herättänyt vastaavaa uteliaisuutta. Kirja lupasi ”rivoa ja riipaisevaa” kertomusta vanhan linjan naistenkaatajista ja rakojen täyttämisestä. Tavallaan kirjan juju näkyy olevan siinä, että nuori naiskirjailija oli valinnut tällaisen aiheen. Pystyykö hän uimaan pinttyneiden baarihaiden ja ”kulukumulukkujen” liiviin? Olisiko kirjaa ylipäänsä julkaistu, jos kirjailijana olisi ollut A-killan luovan kirjoittamisen piirissä debytoinut Pera, 64 vee? Voiko postfeministisessä Suomessa matalan koulutuksen saanut duunari- tai pienyrittäjämies breikata kirjailijana tällä tyylillä?

Sinänsä teksti tuntui juuri ”Peran” kirjoittamalta: siinä ei kikkailla liikaa yliopistosivistyksellä eikä lennokkailla intertekstuaalisilla viitteittä. Nuhjuisuuden tuntu on kaikkialla, baaritiskeilta UFF:in euron päiville ja ABC-asemilta provinssikaupungin hotellien aamiaispöytiin. Henkilöhahmot eivät ole yhtä syrjäytyneitä kuin Amerikkalaisessa, mutta he eivät myöskään ole kovinkaan sympaattisia.

Kirjan ensimmäinen osa on kerrottu Toivo Pesän näkökulmasta, ja kliseisyydessään miltei toivoton. Pesän ja Sillin äänieristysbusiness on epäilyttävää, mutta miehet ovat harrastaneet naisten kaatoa Helsingin kantamestoissa jo 70-luvulta. Yhteisen pomon vaimo vaatii tulla pannuksi sukkahousuihin revityn reiän kautta. Silli on kaksikon majakka ja Pesä perävaunu, jolle yleensä kelpaa naisseurueen vaatimattomammat mimmit. Pesän ainoa pysyvä ystävyys Sillin lisäksi on Neljännellä Linjalla yrittävään vietnamilaiseen thaihieroja Kim-Muuniin, joka hänkin kliseisyydessään muistutti lähinnä Putouksen hahmoa.

Teos nostattaa hieman kierroksia toisessa ja kolmannessa osiossa, jotka paljastavat miesten uuden asiakkaan, voimavaraterapeutti Irmeli Angervuon mystistä ja kompleksista persoonaa kolmen kilpakosijan, Toivon, ex-miehen Kristerin ja Ahdistuksen näkökulmista. Toivo pääsee kuusikymppisenä konkurssikypsänä kehäraakkina kokeilemaan lyhyen ajan uusperheen arkea Irmelin ja tämän sijaislapsen kyydissä. Rakastumista on ilmassa, mutta Irmelin sitoutumiskammo on Toivon kammoa voimakkaampaa.

Kiinnostavinta kirjassa oli voimavarakeskeisten terapioiden parodiointi. Irmelin liikeidea, huutamiseen varattu äänieristetty kontti, on sopivan kustannustehokas mielenterveystyön vaihtoehto, josta kunnan isät ja äidit kiinnostuvat maanlaajuisesti. Oudon parivaljakon matka päätyykin Kuopioon, jossa Irmeli on viettänyt varhaislapsuutensa, mutta matkalla on kohtalokkaita vaikutuksia terapeutin terveydelle.

Minulla oli lukijana vaikeuksia erottaa komediaa ja tragediaa toisistaan tässä tarinassa ja jäin vellomaan ambivalenttiin suohon, josta ei meinannut olla ylös nousua. Sympatiat eivät heränneet tarpeeksi ymmärtämään härskien sillimiesten sisäistä elämää, eikä teos myöskään herättänyt pienintäkään feminististä raivoa. Terapiabisneksen parodioinnissa oli joku yhteiskunnallinen koukku, jota laajentamalla teos olisi voinut lähteä paremmin lentoon. Terapia-aiheesta luin myös äskettäin laajemman teoksen, Jessica Sunin Hoidon (Tammi, 2014), joka oli kerronnallisesti perinteisempää, mutta jolle nauroin paljon enemmän. Kielellisesti Kuusiston teksti on oivaltavaa ja kunnianhimoista, ja siksi luulenkin, etten vain ollut oikea lukija tälle.  Jäänkin innolla odottamaan muiden reaktioita tähän eriskummalliseen romaaniin, jota ei ainakaan liiasta naminami-mielihyvän tuottamisesta voida moittia.

 

Natsien perhepiknikillä

Voiko natsismista parantua? Mikä saa ihmisen luopumaan ideologiasta, joka on dominoinut hänen elämäänsä ja identiteettiään teini-iästä saakka? Kuinka äärioikeistolaisiin piireihin ajaudutaan ja kuinka niissä päästään syvemmälle kohti ydintä? Millainen voima on viha?

Näitä kysymyksiä pohtii kolmikymppinen Henrik Holappa omaelämäkerrallisessa tunnustuskirjassaan Minä perustin uusnatsijärjestön (Into, 2016). Teos on vakavamielinen kasvukertomus, jossa ei pyritä liialliseen  akateemisuuteen, vaan painotetaan nuoren miehen omakohtaista kokemusta toimijuudesta varsin kirjavissa piireissä. Lukion keskeyttänyt, vartijan koulutuksen hankkinut työtön Holappa oli uhrannut paljon elämästään natsiaatteelle jo parikymppisenä, ja päätyikin toimimaan monien muiden kilpenä, jotka eivät hänen laillaan halunneet antaa kasvojaan perustettavalle liikkeelle. Suomen Vastarintaliikettä väsättiin kokoon vuosina 2007-9, mutta Holapan natsicv:ssä oli jo merkittäviä pallukoita 2000-luvun alussa.

Minusta kiinnostavinta Holapan kansainvälisessä natsiurassa oli Yhdysvaltain episodi, jonka aikana hänet painostettiin hakemaan turvapaikkaa vainotun toisinajattelijan statuksella. Mies siis jäi Jenkkeihin majailemaan manipulatiivisen vaimonhakkaajan, John De Nugentin luo kolmen kuukauden turistiviisumin päätyttyä, eikä hänellä ollut varaa hankkia paluulippua Suomeen. Aika natsijohtajan ”au pairina” eli palkattomana koirankusettajana nousee narratiivissa ironisena jaksona, sillä Holapasta tulee mamuista ala-arvoisin, paperiton piileskelijä, jota asianajajatkaan eivät voi pelastaa. Tarinaan mahtuu outoja esiintymisiä natsien perhepiknikeillä ja grillijuhlissa, joiden ansiosta Holapasta tuli omanlaisensa julkkis. Hänen päätymisensä usean vankilan kautta Buffalon säilöönottokeskuksen eristysosastolle, FBI:n kuulustelut ja lopulta karkotus ovat hurjaa, mutta loogista luettavaa. En tuntenut vahingoniloa, mutta ehkä myötähäpeää käydessäni läpi kovemman käden karkotusdraamaa, johon verrattuna  ”tavallisen” kehitysmaista kotoisin olevan pidätys olisi laimea kertomus. Suomen nostaminen sananvapautta rajoittavaksi poliisivaltioksi oli kertomuksessa huvittavaa.

Toinen kiinnostava pointti liittyi sukupuolipoliittisiin kysymyksiin. Uusnatsipiireihin kun hyvin harvoin päätyy kukaan nainen ilman natsitaustaista poikaystävää. Naisen tyytyminen perinteiseen sukupuolijärjestykseen myös kuuluu käsikirjoitukseen, ja monille natseille (kuten Holapalle ruotsalaisessa uusperhekuviossa) koti oli pyhä paikka, jonne ei kutsuttu edes järjestökavereita.  Ainoana aktiivisena naishahmona kirjassa esiintyy natsien isoäiti Birgitta, joka ei hänkään täysin sopeudu miesväen käskyihin ja odotuksiin. Holapan sisko nousee jopa tärkeämmäksi vastapooliksi kuin monta kansalaisuutta edustavat tyttöystävät.

Henrik Holappa ei profiloidu tarinassaan erityisen kansallismieliseksi toimijaksi, vaan hänelle tärkeämpää olivat natsien kansainväliset verkostot. Suomalaisten skinien alkoholinhuuruinen sekoilu oli nörtin oloiselle sotahistorian harrastajalle uhkaavaa, eikä hän kerro merkittävistä ystävyyksistä oman ikäistensä aateveljien kanssa. Myös talvisodan henki ja ryssäviha tuntuivat hänestä oudoilta aatteilta. Sen sijaan hänellä oli pariinkin otteeseen muslimitaustaisia kavereita, ja hyvin kirjava seurustelutausta. Suurin viha kohdistui juutalaisiin, kun taas joihinkin muslimien poliittisiin ylilyönteihin, kuten Iranin presidentin holokaustin kieltämiseen, Holappa suhtautui kunnioittavasti. Ideologian ristiriitaisuus ja sekavuus on kirjassa hyvin pohjustettu, mutta ”kääntymisen” kertomus jäi vielä kysymysmerkiksi.

Jäin miettimään, millaiset lukijat saisivat kirjasta eniten irti. Itse olen lukenut itseni uuvuksiin suomalaisen äärioikeiston viimeaikaisista ylilyönneistä, joten kertomus ei sinänsä yllättänyt minua. Huomasin kanssablogistien suosittelevan kirjaa opettajille ja nuorisolle ennaltaehkäisevän työn näkökulmasta. Voin tosin kuvitella, että sellainen nuori, joka ei ole koskaan kokenut paloa äärioikeistoa kohtaan ei välttämättä jaksa lukea analyysejä SVL:n ja sen ruotsalaisen emojärjestön sisäisistä, typeristä kukkotappeluista. Ehkä kirja voisi enemmänkin kiinnostaa nuorisopsykiatrian piirissä työskenteleviä. Minua ainakin kiinnostaisi kuulla tietyn tyyppisen poliittisen aktiivisuuden, rikollisuuden ja sen moraalisen oikeutuksen yhtymäkohdista, ja myös oikeuspsykiatrisista diagnooseista. Henrik Holappa ei onneksi pahoinpidellyt eikä tappanut ketään, mutta Amerikan vankiloissa hänen ongelmansa otettiin selvästi vakavammin kuin Suomen varsin lepsussa oikeusjärjestelmässä.

Kirja oli lyhyt, mutta riipivä. Taistelin varsinkin toisen puoliskon läpi apinanraivolla. Lukemiseen meni koko päivä pieninä annoksina. Ei sovi heikkohermoisille.

Toiviomatkan toinen puoli

Niina Miettisen esikoisromaani Israel-tyttö (Teos, 2013) sattui tielleni, kun olin menossa hakemaan ylimääräruokaa eräästä kristillisestä järjestöstä. Kävi sitten niin, että luin romaanin puoleen väliin keskellä varsin Golgata-henkistä kokousta. Konteksti oli kerrankin oikea; tässäkin toinen päähenkilöistä käy imemässä hurmoshenkisyyttä lähipiiriltään salassa.

Teoksessa on kaksi päähenkilöä, Kaisa ja Katariina, joiden erikoinen ystävyys on puhjennut hengellisen intressien kautta. Katariina on Kaisan isoisän puoliso, joka ei ole varsinaisesti löytänyt paikkaa uusperheessä. Kaisan vanhemmat karttavat Katariinan jyrkkää helluntailaisuutta, kun taas Juhani-pappa edelleen laulaa luterilaisen kirkon kuorossa ja saattaa ottaa napanteria vaimon ollessa matkoilla. Vanhempien ollessa Italian-matkalla Kaisa viihtyy pappansa luona ja pääsee Katariinan kanssa telttakokouksiin, joissa kaadetaan syntisiä ja puhutaan kielillä. Ystävyys on jo aiemmin kehittynyt Carmel-seuran kokouksissa, joissa hyvät uskovaiset eivät syö mitään makeaa.

Juoni jakaantuu 1960-luvulle ja teoksen nykyaikaan, joka sijoittuu vuoteen 1989. Tapahtumapaikkana on Joensuu ja sen ympäristö, jonka historiaan mahtuu yllättävää monikulttuurisuutta. Katariinan syyt alkaa Israel-hihhuliksi ovat erilaiset kuin seuran muilla sisarilla. Hän on säästänyt vuosikausia matkaa varten, jonne hän ottaa ”Israel-tyttönsä” Kaisan, ja saamme jo romaanin alussa tietää hänen katoamisestaan Jerusalemissa. Paljon onkin kirjoitettu toiviomatkalaisten Jerusalem-psykooseista, ja tässäkin sivutaan teemaa uskottavasti. Silti minulla oli vaikeuksia seurata juonta rakenteellisesti – olisin ehkä halunnut lukea enemmän matkasta ja vähemmän Katariinan ja Juhanin tunkkaisesta avioliitosta.

Israel-tyttö ei ole kertomus uskontojen uhreista eikä henkisestä väkivallasta, vaan nuoren ihmisen omasta halusta etsiä jotain pysyvää ja väkevää elämäänsä. Kuitenkaan helluntailaisuuden perinne ei ole tässä suvussa kovinkaan vahva eikä selkeä. Carmel-piirissä käynti on nuorelle Kaisalle vain välivaihe, nuoruuden kokeilu seksuaalisen etsinnän lomassa. Katariinan tarinassa taas korostuvat uskonnon ja mielenterveyden järkkymisen herkkä tarttumapinta, psykoosialttiuden vahvistuminen hurmoksellisessa kontekstissa.

Minusta romaanissa oli äärimmäisen kiinnostavat ainekset, mutta niitä uudelleen järjestämällä olisi päästy vahvempiin tunnelmiin. Kirjassa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani Palestiinaan sijoittuvan romaanin, Marjut Helmisen Appelsiinilehdon (Minerva, 2016) kanssa, jossa ei niin uskonnollinen, vasemmistolaishenkinen suomalainen avustustyöntekijä katoaa Israelissa. Myös Asser Korhosen romaani Saarnaajan poika (Teos, 2014) kuvaa 60-luvun helluntailaisia piirejä, ja muistaakseni myös siinä oli vastaavia kerronnallisia ongelmia. Voin myös hyvin kuvitella, kuinka vaikeaa on kirjoittaa kiinnostavaa fiktiota uskonnollisista yhteisöistä, jos kirjailija ammentaa aineksensa omaelämäkerrallisista lähteistä. Molemmat teokset olivat oivia avauksia, mutta jään odottamaan vielä uusia näkökulmia esimerkiksi tähän toiviomatkailuun, joka itseäni kovasti askarruttaa.

Tätikirjojen aatelia

Siivosin eilen makuuhuonettani, ja sen vaikeasti saavutettavasta nurkasta löytyi talvella kesken jäänyt suloinen ”tätikirja”, Maija Asunta-Johnstonin Onnellisen naisen vuosi (Otava, 2001). Kyseessä on varhaiseläkkeelle jääneen YK-virkanaisen päiväkirja vuodelta 2000, jolloin hän vietti suurimman osan vuodesta hankkimallaan huvilalla Unkarin Varpalogin kylässä. Talossa asumisen alkuvaiheista kerrotaan teoksessa Punapukuisen naisen talo (Otava, 2000), jolloin paikka toimi uranaisen viikonloppukotina.

Asunta-Johnston on elänyt suuremman osan elämästään ulkomailla kuin Suomessa, ja Afrikka-yhteys on ollut hänen elämässään vahva. Tässä hänen puoliksi nigerialaiset aikuistuvat lapsensa ovat tyytyväisiä elämäänsä Wienissä, eikä äiti saa heitä Unkarin-mökille kuin muutaman kerran vuodessa. Äiti on myös tietoinen unkarilaisten rotuennakkoluuloista, ja punastelee usein kyläläisten rasistisille kommenteille. Teoksen alkukirjoituksena on Ben Okrin henkilökohtainen hyvän onnen toivotus Maijalle vuodelta 1994, ja teos muutenkin pursuaa viitteitä todellisesta maailmankansalaisuudesta.

Ensimmäistä eläkevuotta rytmittävät luonnonkierto ja säilömiseen liittyvät rituaalit. Maija on hyvin puuhakas eläkeläinen, jolla on vaikeuksia muuttaa elämänsä moodi tekemisestä olemiseen. Oman huvilansa ylläpidon lisäksi hän saa pyynnön alkaa taloudenhoitajaksi Kanadasta paluumuuttaneelle Tamásille. Tamás on niitä vanhan liiton miehiä, jotka uskovat verhojen valinnan olevan naisten työtä, ja joka on lapsenomaisen kiitollinen lämpimän leivän tuoksusta keittiössään. Suhde kehittyy ystävyydeksi ja lievää kosiskeluakin on ilmassa, mutta Tamásilla on salaisuutensa ja lisäksi hänen katolinen uskonsa vaikuttaa lähes munkkimaiselta. Silti hän osaa lähestyä älykästä naista erikoisista tulokulmista, esimerkiksi laittamalla tälle itse kääntämiään Lauri Viita-sitaatteja unkariksi.

Onnellisuuden reseptiin mahtuu kuitenkin paljon muuta kuin kypsän iän romanssi, jota Maija ei tunnu tietoisesti etsivän. Kaikenmaalaisten ystävien vierailut, tuliaiset, kokkailut, mystiset saunahetket akaasiahalkojen lämmössä ja viininvalmistuskokeilut täyttävät eläkeläisen arjen. Vaikka Maija ei ole vielä kirjoittajana kovinkaan vanha, hänen elämässään on aika järjestää arkistoja ja uppoutua lapsuuden nostagiaan. Joulupaperien kääreillä ja karkkipapereilla on suuri merkitys reissunaisen elämässä. Tämän lisäksi hän lainailee paljon sukulaisten vanhoja kirjeitä ja kirjoittaa unipäiväkirjaa.

Tämä ei ehkä ollut teemaltaan järisyttävin julkaistu päiväkirja, mutta viihdyin sen tunnelmissa ylimaallisesti ja nautin kirjailijan lempeän sallivasta elämänasenteesta. Kirja on kirjoitettu ennen kuin leppoistamisesta tai downshiftingistä tuli muotisanoja. Siinä on ripaus kristillistä hengellisyyttä, mutta hyvin vähän keskiluokkaista itsehoidollista höttöä. Hyvän mielen lähteitä voi jokainen keksiä itse ympäriltään, eikä niiden löytämiseksi tarvitse käydä kalliilla viikonloppukursseilla. Vaikka kakkosasunnon ostaminen Unkarista ei ole meille kaikille mahdollista nyt, moni tässä esitetty mielihyvän lähde on toteutettavissa muuallakin. Ja koska hyvin harvoin saan kicksejä kirjojen liitteinä tulevista ruokaresepteistä, kiitän kuitenkin Maijaa hänen omistaan, joiden helppous todella innostaa kokeilemaan. Kiinnostavin niistä oli maa-artisokkavuoka.

Asunta-Johnston alkoi kirjailijaksi vasta Unkarin-talon ostettuaan, joten kirja on oiva esimerkki siitä, kuinka ympäristönvaihdos voi kirvoittaa luovuutta ennalta-arvaamattomilla tavoilla. Aion ehdottomasti lukea myös Punapukuisen naisen talon, sillä nyt koin, etten vielä saanut tutustua koko saagaan. Kirja on objektinakin niin rentouttava, etten raaski heti palauttaa sitä samaan kierrätyshyllyyn, josta sen nappasin. Tämä saattaa olla niitä kirjoja, joissa on hauska käydä hengailemassa vain persikkahillon tuoksun vuoksi.

Kirja sattui sopivasti eteeni Kati Hiekkapellon dekkareiden kanssa, joten yhdessä luettuina tämä ja uutuusdekkari Tumma antoivat jo hyvän kuvan unkarilaisesta mentaliteetista. Kuvattujen kylien ja pikkukaupunkien elämä ei ollut pelkkää yhteisöllistä auringonpaistetta, vaan mukaan mahtui säröjä ja vaikeampiakin tyyppejä.

Tapaus Fekete Anna

Olen tässä miettinyt, lopettaisinko dekkareista bloggaamisen. Blogini on äitynyt liian kaikkiruokaiseksi, ja näin toimimalla en oikeastaan palvele mitään lukijaryhmää kunnolla. Haluaisin palata kunnon hyviin aikoihin, jolloin tein kirjavalintoja harkitummin. Tuolloin minulla oli rahaa ostaa kirjoja ulkomailta, uutuuksia, joista Suomessa ei oltu kuultukaan. Nykyään luen lähinnä e-kirjaston tarjontaa ja poistokirjoja sattumanvaraisella logiikalla. Tämäkin on omanlaisensa metodi, jossa aarteenetsinnällä on suuri rooli, mutta elämäni tässä vaiheessa haluaisin lukea vähemmän ja harkitummin.

Dekkareita on taas kesän aikana tullut suurkulutettua, mistä en tunne huonoa omaatuntoa. En ole ajatellut lopettaa niiden lukemista, mutta arvioni niistä ovat kaavamaisia, paljastavat juonesta liikaa eivätkä anna itsellenikään mitään uutta. Luen dekkareita väsyneenä, tilanteissa, joissa joku huoli kalvaa mieltä niin, ettei keskittyminen riitä taideromaaneihin. Dekkareiden lukeminen kehittää huomiokykyäni arjen pieniin johtolankoihin, jotka yleensä ohitan mestarillisesti.

Nyt kesän loppuhuipentumaksi kuitenkin löysin mieltäni virkistävän tapauksen Fekete Anna, poliisihahmon, jolla tuntui olevan paljonkin uutta sanottavaa. Luin siis Kati Hiekkapellon dekkarit Tumma (Otava, 2016) ja Suojattomat (Otava, 2014), väärässä järjestyksessä. Anna Fekete on serbianunkarilainen kolmikymppinen poliisi, joka on tullut Suomeen pakolaisena 90-luvulla. Hän on käynyt koulunsa Suomessa, myös armeijan ja puhuu suomea täydellisesti. Hänen äitinsä on palannut Serbiaan heti Annan tultua täysi-ikäiseksi, ja äidin toiveena on myös saada aikuiset lapsensa palaamaan kotimaahan.
Anna on dynaaminen ja charmantti nainen, joka osaa flirttailla ja bilettää, mutta arjessaan hän on neuroottinen lenkkeilijä, ylitöiden kerääjä ja uneton hermoheikko hortoilija. Suomalaiseen suorituskeskeisyyteen hän on integroitunut mahtavasti, vaikka kaipaakin balkanilaista mentaliteettia, tietynlaista hulluutta, riskinottoa ja ryhmäsolidaarisuutta. Ylittäessään EU:n rajan Unkarista Serbiaan Anna kokee hengittävänsä helpommin ja elävänsä asteen vapaammin. Näin on siitä huolimatta, että unkarinkielisen vähemmistön oikeuksia on rajattu sitten Jugoslavian kaatumisen.

Molemmat teokset olivat kerrassaan upeita, mutta henkilökohtaisesti sain enemmän irti Tummasta, jonka tapahtumapaikkana on Annan syntymäkaupunki Kanizsa. Teos ajoittuu kesäkuuhun 2015, jolloin pakolaisten suuri määrä laittoi uneliaan provinssin pasmat sekaisin. Teos käsittelee pakolaiskysymystä, romanikysymystä ja alueen vahvoja mafiakytköksiä lomittain. Annan käsilaukkuvarkaus kesäloman aikana johtaa hänet syville vesille myös henkilökohtaisen historian suhteen, sillä hän joutuu palaamaan varhaislapsuutensa menetyksiin, joita hän ei aktiivisesti muista.

Kanizcan kaupungin ja lähialueiden kuvaus oli todella elävää, ja myös opettavaista. Viinifestivaalit ja Tisza-joen kukinnan juhliminen jäivät kutkuttamaan ihon alle. Balkanilaisen kahvinjuonnin ja tupakanpolton taide tuntui melkein dekadentilta verrattuna läntisen Euroopan kaikenkattavaan savuttomuuteen. Annan päiväkotikavereiden yhteydenpito oli koskettavaa kertoen paljon paikallisten suhteiden verkostosta. Vaikka poliittiset erot tuntuivat astetta räikeämmiltä kuin Suomessa erityisesti suhteessa kansallismielisyyteen ja äärioikeiston nousuun, lievä fasismi ei tässä johtanut ystävän ulos savuttamiseen. Tibor on edelleen Annan ystävä, vaikka viettääkin iltoja uhoavissa miesporukoissa.

Suojattomat oli dekkarina hurjempi kuin Tumma, mutta koska itse luen paljon esimerkiksi paperittomien siirtolaisten kohtaloista, sen aihepiiri tuntui liian tutulta. Pakistanin kristittyjen tilanteeseen Hiekkapelto on perehtynyt hyvin, ja pidin paljon Sammy-nimisen turvapaikanhakijan traagisen tilanteen kartoittamisesta. Sammyn järkyttävän huumeriippuvuuden taustat olivat todella uskottavat. Samalla on muistettava, että heroiinin käyttö on suuri ongelma Pakistanissa ja pohjoisessa Intiassa myös vähemmän kovia kokeneiden nuorten parissa, koska yhteiskunta ei pysty tarjoamaan heille mielekästä tulevaisuutta. Subutexin eli Bubran lumetodellisuus tuntuikin olevan Pakistanin ja Suomen nuoria aikuisia yhdistävä tekijä, ja tähän maailmaan epätoivoisen Sammyn oli helppo sulautua myös uudessa maassa.

Eniten kirjoissa minua viehättivät Annan perheen ylirajainen todellisuus, siskon ja veljen kuormittunut suhde ja jäämisen versus lähtemisen problematiikka. Anna Fekete on paljon muutakin kuin ”maahanmuuttajakyttä”, eikä hänen kyydissään tullut tylsiä hetkiä. Erityisen kuvaava oli Annan suhde työpariinsa Eskoon, eläkeikää lähenevään rapajuoppoon rikoskomisarioon, joka ei voi olla päästämättä suustaan termejä ”mutkainen”, ”savuranne” ja ”taatelintallaaja”. Annan sietokyky kollegan porsastelulle on harvinaisen korkea, sillä osa kommenteista osuu välillisesti myös hänen (valkoisen eurooppalaisen) nilkkaan. Suhde työpariin on erityisen kuormittunut Eskon krapulapäivinä, jolloin kenttätilanteet ovat hyvin haasteellisia.

En osannut suoraan lukea, mistä pohjoisen kaupungista Hiekkapelto kirjoittaa, mutta ainoa looginen vaihtoehto oli Oulu. Oulua hyvin vähän tuntevana en osannut sijoittaa kuvattavia lähiöitä mieleni kartalle. Erittäin merkittävä koordinaatti Suojattomissa oli afganistanilaisen homopari Maalikin ja Farzadin omistama pizzeria Hazileklek, jonka tunnelma oli erityisen valloittava. Molemmissa teoksissa ruoka oli keskeisessä osassa, vaikka Annan sietokyky balkanilaiselle rasvaiselle dieetille olikin vuosien varrella kaventunut.

Suojattomat sai vuonna 2015 Johtolanka-palkinnon, mikä tuntuu perustellulta omintakeisten näkökulmien vuoksi. Hiekkapelto on parhaimmillaan vähemmistöryhmien sisäisten vähemmistöjen kuvaajana, eli hän osaa räjäyttää liian yksioikoisia käsityksiä etnisyydestä tai muista yhteenkuuluvuuden mittareista. Monet muutkin suomalaiset dekkarikirjailijat ovat viime aikoina käsitelleet monikulttuurisuuskysymyksiä, mutta jotenkin näissä Fekete Annan seikkailuissa päästiin uudelle tasolle, jossa hahmot olivat vähemmän ennalta-arvattavia. Odotan jo uutta jaksoa ja sarjan alkuosaa Kolibria olen myös kuikuillut. Uusilta jaksoilta toivoisin, että yhteys Serbiaan pysyisi vahvana.

Kaikkien yksinhuoltajien sankari

Nick Hornbyn romaani About a Boy (Penguin, 1998) oli jo suuri hittiteos ennen kuin siitä tehtiin Hugh Grantin tähdittämä elokuva. Koska minulla on Hugh Grant-allergia (johtuen varmaan siitä kaikkien aikojen floppiroolista kaikkien aikojen huonoimmassa romanttisessa komediassa Love, actually), suhtauduin myös kirjaan skeptisesti. Kyseistä leffaa en ole nähnyt kokonaisena, mutta tiesin suunnilleen sen juonen.

Onneksi leffan katseluyrityksestä on jo aikaa, joten pystyin kuvittelemaan päähenkilö Will Freemanin muuksi kuin Grantiksi. Will päätyy monien sattumien kautta kaikkien yksinhuoltajaäitien Kari Grandiksi, osittain helpon seksin toivossa, osittain täyttääkseen oman elämänsä emotionaalista tyhjyyttä. Will on kaikessa tavallisuudessaan ja sovinnaisuudessaan outo hahmo, tyhjä taulu, varakas poikamies, jonka ei ole koskaan tarvinnut opiskella tai käydä töissä. Hän elää edesmenneen isänsä musiikkirojalteilla ilman kunnianhimoa tai tulevaisuuden suunnitelmaa. Ellei hän ole shoppailemassa tai klubeilla naisia metsästämässä, hän täyttää päivänsä tyypillisin eläkeläisharrastuksin, kuten sudokujen ratkaisuun tai TV:n kisavisojen seuraamiseen.

Will kohtaa kaksitoistavuotiaan Marcusin varsin ahdistavassa kontekstissa, sillä hän joutuu paikalle, kun tämän äiti on yrittänyt itsemurhaa pojan ollessa yksinhuoltajakerhon puistopiknikillä. Fiona on musiikkiterapeutti, jolla on oman elämän terapointi pahasti kesken. Hän on myös pesunkestävä hippi, joka on kasvattanut Marcusin kyseenalaistamaan kapitalismia siihen pisteeseen asti, että hänestä on tullut koulussa hylkiö. Äidin epävakaus on kirjan vakava juoni, jonka käsittely on todenomaista ja arkista.

Kirja on varsinainen nostalgiatrippi 90-luvulle, sillä tässä eletään vuotta 1993, jolloin Kurt Cobain kuoli. Marcus ei ole koskaan kuullut koko Nirvanasta, minkä vuoksi häntä taas kiusataan koulussa, mutta Willin avulla hän pystyy kirimään Nirvana-tietoudessaan. Näin hän pääsee 15-vuotiaiden pahistyttöjen suosioon, ja kokee ensi kertaa uudessa koulussaan hyväksyntää. Kirja muistuttaa myös kulttuuristen koordinaattien tärkeydestä teini-iässä: Marcus on liberaalin ja näennäisesti suvaitsevan urbaanin ja koulutetun äidin poika, joka kuitenkin on ihan pihalla ikäistensä trendeistä ja tottumuksista. Harva teini on tarpeeksi vahva jatkamaan vaihtoehtoisella linjalla. Vaikka pitäisi äitinsä Joni Mitchell-diskografiasta, se ei ole kuuminta valuuttaa omanikäisten seurassa.

Minusta kirja on edelleen puhutteleva erityisesti mielenterveyden, yksinhuoltajien selviytymisen ja koulukiusaamisen näkökulmista. Pidin myös siitä, etteivät aikuisten romanssit olleet liian ilmiselviä eikä sokerisia; Will Freemanin menestys isäpuoliehdokkaana ei tuntunut loppuakaan kohti kovin nousujohteiselta. Suosittelisin teosta varsinkin sellaisille nuorille lukijoille, jotka eivät vielä ole lukeneet paljoa englanniksi. Kieli on tässä hyvin helppoa ja suoraviivaista, ja samalla nuori lukija voi tutustua vanhempiensa ikäluokan tyyli-ikoneihin.

Kun karnevaaliaasin häntä jäätyy

Poika pääsi äskettäin lomamatkalle Pohjois-Italiaan; minä jäin rannalle ruikuttamaan. Oman loman kunniaksi luin pari huikeaa Milanoon ja Venetsiaan sijoittuvaa teosta. Ensimmäinen niistä oli poistohyllyyn aarre, Hannu Raittilan Canal Grande (WSOY, 2001), jota mahdollisesti olen lueskellut aiemminkin, mutta vierastanut hydroteknisiä kuvauksia. Nyt viidentoista vuoden viiveellä kirjan huumori aukeni minullekin, sillä tässä ei kerrota Venetsiasta yleensä, vaan suomalaisten ikiomasta, tuunatusta ulkomuseosta.

Venetsian palazzot ovat vajoamassa tulvavesien alle, ja kaupungissa häärää monikansallisia asiantuntijatiimejä sekä UNESCO:n että EU:n mandaatein. Sinne on myös lähetetty suomalainen moniammatillinen delegaatio pohtimaan palazzojen rakenteiden uudistusta. Kulttuurihistoria kohtaa hydroteknologian, ja keski-ikäisillä setämiehillä on lippu korkealla. Kuitenkin pian selviää, että loppupeleissä projektissa on kyse Suomi-kuvan kiillotuksessa. Asiantuntijoiden aika menee turhissa seminaareissa, joissa keskustellaan pulujen ehkäisyasioista, ja suomalaisten design-liikelahjojen kuljetuksessa paikasta toiseen. Iittalan Kivi-lyhdyt ja Hackmanin kirveet eivät kuitenkaan inspiroi venetsialaisia virkamiehiä, joten kulttuurien välinen törmäyskurssi on kasvamassa.

Miehet alkoholisoituvat ja naiset jäävät hoitamaan korruptiota sulavin ottein. Tammikuun leudossa talvessa voi harrastaa sorsanmetsästystä ja kilpasoutua, mutta helmikuuta kohti kelit kiristyvät ja edessä on kaikkien aikojen pakkasennätystalvi. Canal Grande jäätyy, ja karnevaaliviikkoa vietetään todellisissa ääriolosuhteissa. Dosentti Saraspää innostuu pukeutumaan pitkänenäiseksi ruttotohtoriksi ja kokee eroottista kiihkoa viagran, beetasalpaajien ja bentsojen voimin. Kanaalista pelastetaan jäihin hukkumassa ollut aasi ja taivaalla hohkaa felliniläinen rekvisiittakuu.

Karnevaalikuvauksen lisäksi sytyin erityisesti nuoren sihteeri-Tuulin tunnustuksesta, joka toimi epilogina ja laittoi setien suuruudenhullut kuvitelmat uuteen valoon. Tarinan lonkeroita löytyi myös asekauppa ja prostituutiota, eli siinä oli myös dekkaria lähentelevät ainekset.

Teos on täyteläinen helmi ja moderni klassikko, joka kannattaa kaivaa esiin antikvariaatin hyllystä. Venetsiaan matkaavatkin löytävät siitä takuulla erikoisempia nähtävyyksiä esimerkiksi kaupungin ulkopuolisilta laguuneilta ja saaristosta.

 

Roiskeita nukkekodin seinillä

Kukapa nuoremmista lukijoista tietää, mitä ovat roiskeet? Itse opin sanan teininä, kun tienasin merkkivaaterahoja S-marketin lihatiskillä. Vakioasiakkaisiin kuului iäkäs romanirouva, joka häveliäästi kysyi roiskeita, eli makkaroiden ja leikkeiden siivutuksesta jäänyttä haketta, joka yleensä päivän päätteksi heitettiin roskikseen.

Myös Katja Kallion Syntikirjassa (Otava, 2009) kerrotaan elävästi roiskeista ja kanannahkakeitosta, joilla köyhä yksinhuoltaja Selma ruokkii poikaansa Henriä 50-60-lukujen Helsingissä. Selman haaveena on kouluttaa poikansa pitkälle, ja historian professori tästä tuleekin. Vaikka romaanin fokus on nykyajassa, se tarjoaa erinomaisia historiallisia peilejä esimerkiksi suomalaisten luokkaretkien ”ihmeeseen”. Tarinan keskiössä ovat kolmen polven naiset, Tuulikki, Sofia ja Kerttu, ja Lontoosta rahdattu nukkekoti, jolla kukaan lapsi ei ole halunnut leikkiä.

Kirja kertoo monisyisesti pettämisestä, jättämisestä, lapsen rakastamisen vaikeudesta – melko arkisista synneistä, jotka eivät kaikkien mielestä ole kovin suuria rikkeitä. Varsinkin Sofialla on tässä kehittynyt synnintunto, vaikka hän kertoo läheisilleen avoimesti suhteestaan kotinsa remonttimieheen Temaan, joka on naimisissa. Oikeastaan Sofiaa painaa enemmän äitisuhde, huonon tyttären karma, vaikka hän tapaakin äitiään Tuulikkia säännöllisesti. Sofia myös pelkää sairastuneensa rintasyöpään, mutta löydetty kyhmy onkin hänen kaksossisarensa hampaiden ja hiuksien jäänteet. Kun Sofia kertoo tapauksesta helpottuneena äidilleen, äiti reagoikin hulluuskohtauksin ja syyttää Sofiaa sisarensa tappamisesta kohdussa.

Tuulikki on kirjan naisista monimutkaisin ja vaikein hahmo, vaikka päällisin puolin hän vaikuttaa hyvin tavalliselta töölöläisrouvalta. Hän on uhrannut akateemisen uransa perheen elatukseen lentoemäntänä, mutta kokee jääneensä miehensä Henrin varjoon. Gradu Harold Pinterin draamasta on jäänyt mystisesti kesken, mutta teatteriretket pitävät häntä edelleen hengissä. Henrin lähdettyä hänen mielensä alkaa hajota – rikkoutunut lasipöytä on ensimmäinen merkki paranoian kasvusta ja kuolleen sikiön löytyminen eskaloi tilannetta entisestään. Kallio osaa taitavasti kertoa ns. tavallisten ihmisten harhoista, jotka usein jäävät läheisiltä huomaamatta.

Vaikka romaanin puitteet ovat porvarilliset, henkilöiden juuret ovat maalaiset tai työväenluokkaiset. Solahtaminen vanhan rahan kortteleihin ei ole heille itsestäänselvää. Sofia kuuluu epävarman toimeentulon prekariaattiin silpputöineen ja keskeneräisine opintoineen, mutta asuu silti hulppeasti puutaloidyllissä Ruoholahdessa. Toisaalta hänen professori-isänsä kokee olevansa melkein escort servicen roolissa uuden naisystävänsä Denisen juhlissa Katajanokalla, sillä professorinkaan palkalla ei ylläpidetä vastaavia puitteita.

Kuka sitten kudelmassa on suurin syntinen, sitä jäin pohtimaan. Kun hahmot eivät olleet erityisen uskonnollisia, heidän synnin käsitteensä oli enemmän kulttuurisesti välittynyt. Kukaan ei ollut patologinen varas eikä valehtelija, eivätkä heidän syrjähyppynsäkään olleet erityisen härskejä. Isoimman pellen itsestään tekee Henri, jonka ego kolhiintuu saatuaan selville kolme vuosikymmentä sitten sattuneesta pettämisestä – samalla, kun on juuri jättänyt pettäjävaimonsa.

Kirja oli kotoisa, oivaltava ja syvällisesti viihteellinen. Se ei tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin viime vuonna lukemani Säkenöivät hetket, joka on minusta paras Kallion teos. Tämä ei ole moite, sillä ihailen vaan taitavan kirjailijan kypsymistä ja muuntautumiskykyisin. Luin myös samaan putkeen hänen esikoisteoksensa Kuutamolla, josta minulla on haitaria muistikuvia 2000-luvun alusta, mutta jonka luin aivan uusin silmin nyt. Kaiken kaikkiaan Kallio on nousemassa suomalaisen kirjallisuuden kartallani kestosuosikiksi, ja odotan häneltä innokkaana uutta teosta. Mielellään taas erilaista kuin aiemmat.

Yllätysten yö

”Mitä hiihtokeskuksissa tapahtuu off season-aikaan, jää hiihtokeskuksiin.” Sari Kaarnirannan romaani Miesmarras (Myllylahti, 2013) vie lukijansa jonnekin Kainuuseen leutona syksynä, jolloin rinnettä ei saada marraskuuksi taiottua lumikoneillakaan. Mökkejä saa vuokrattua halvalla, eikä ravintoloissa esiinny edes Tauski Peltonen. Ainoa bilepaikka on nuotiokatos, jossa hyvällä lykyllä voi tutustua ventovieraisiin mökkinaapureihin. Marraskuussa kaikki lomailijat ovat jotain ylitsepääsemätöntä paossa.

Asetelma on alusta saakka tragikoominen, ja lukija osaa olettaa juoneen kuuluvan runsasta alkoholinkäyttöä ja poikkinaimista. Teoksessa on kolme mieskertojaa, puolimykkä huonekalumyyjä Vesa, supliikki sosiaalityöntekijä Risto ja yllättävän paljon Tauskin oloinen, pornahtava baarimikko Jari. Jarilla on mukanaan kaksi naista, Maya ja Merja – kolmikko on tullut kotimaahan lomailemaan Amsterdamista. Vesa on reissussa ylihuolehtivan Maija-vaimonsa kanssa, jolla on pakkomielle servettien viikkaamisesta ja tuoksukynttilöistä joka aamiaisella. Risto on Maijan kovaonnisen yksinhuoltajasisko Meijun uusin hoito, jonka yliopistotausta on tehnyt floristiin suuren vaikutuksen. Kaikkia miehiä yhdistää tympääntyneisyys elämäntilanteeseensa.

Teoksessa on kaikki slapstick-komedian ainekset, tai se voisi toimia harrastelijateatterin puskafarssina. Tämä ei sinänsä ole negatiivinen havainto, sillä suurin osa maamme kesäteatterien esityksistä pohjautuvat a) stereotyyppisiin sukupuolirooleihin, b) ainakin osan hahmoista ördäykseen,  c) pettämiseen housut kintuissa ja d) huoleen maaseudun tulevaisuudesta. Koska Miesmarraksen valotus on kuitenkin astetta tummempaa kuin kesäteatterin, siinä on potentiaalia muuhunkin.

Odotin kansitekstin pohjalta miesten keskinäistä terapointia ja syvissä vesissä sukellusta. Koin, että naisten läsnäolo oli juonen kehityksen kannalta haitallista. Olisin lukenut mieluummin näiden kolmen sankarin kohtaamisesta keskenään, sillä nyt kertojien huomio keskittyi lähinnä naisten eri kokoisiin ja muotoisiin meijereihin. Miehistä irtosi pintaa raaputtamalla muunkinlaisia havaintoja, mutta nyt romaanin perusasetelma oli seksistinen ja pornahtava. Kiinnostavin juonen käänne oli Vesan hiljainen taistelu ulos tukahduttavasta liitosta, jossa vaimo on ollut kaksikymmentä vuotta neuroottisessa pyllynpyyhkimisasennossa analysoimassa miehensä suolen toimintaa. Tavallaan romaani antoi osittaisia vastauksia kysymykseen, miksi pitkissä suhteissa elävät naiset alistavat itseään tolkuttomalla passaamisella ja hyysäämisellä. Maijan hahmo tosin oli kovin liioiteltu, mutta kaipa tällaisia vanhan liiton palasen laittajia vielä jossain elää.

Teos oli sen verran härski, ettei se ainakaan herättänyt piilevää hiihtokeskuskuumetta minussa. Tyylilajiltaan se oli ainakin erilainen kuin Kaarnivirran esikoisteos Kadonnut vierelläni, eli kirjailija osoittautuu selkeästi muuntautumiskykyiseksi oman polkunsa kulkijaksi. Pääteemana kai oli miesten vapautumispyrkimykset, ja kirjailija on selkeästi päähenkilöidensä puolella – ei naisia vastaan, mutta pyrkien silti vahvaan miesnäkökulmaan.

Seurasin tätä farssia vähän samalla kieroutuneella huumorilla kuin olen seurannut juuri Tauskin, Tuksun ja Matti Nykäsen edesottamuksia roskalehdissä. Naisista varsinkin Merja ja Meiju olivat niitä lähiöpubin rakennekyntisiä perseelle puristajia, joiden potentiaali sikailuun on vähintään yhtä korkea kuin miestensä. Henkilöhahmoja ei ainakaan voi syyttää steriiliydestä tai sisäsiistiydestä, vaan he ovat aitoja urpoja. Kukaan ei ole toistaan fiksumpi, ei edes yliopiston käynyt ”sosiologi” Risto. Näkökulma on vahvan työväenluokkainen, eivätkä avainhenkilöiden haaveet paremmasta elämästä ole kovin suureelliset.

Lukukokemus oli hämmentävä, en täysin päässyt tähän maailmaan sisälle, vaikka nauroin Maijan ja Vesan suhteelle. Ryyppäämistä, oksentamista ja sammumista oli kirjassa liikaa ja se oli liian ennaltaodotettavaa. Yllätysten yöstä en oppinut paljoa, mutta krapula-aamu toi mukanaan ripauksen toivoa.

Valuvikaisten rakkaudesta

Olen kuikuillut Eppu Nuotion Mutta minä rakastan sinua-romaania (Otava, 2015) jo jonkun aikaa, mutta jättänyt sen lukematta lattean nimen vuoksi. Teema, viisikymppisten eronneiden erikoinen kohtaaminen, kiinnosti, mutten antanut kirjalle paljon toivoa nimen vuoksi. Nyt sadeviikonloppuna, kun olin täysin riippuvainen e-kirjaston tarjonnasta, päätin unohtaa snobismini ja antaa tarinalle mahdollisuuden.

Romaanissa yläkoulun historian opettaja Karin ja insinööri Lauri tapaavat Turun Port Arthurin idyllisen puutaloalueen asuntonäytössä. Kummallakaan ei ole asunnonostoaikeita, joten kohtaamisessa on kohtalokas sävy. Molemmat ovat tulleet petetyiksi ja jätetyiksi pitkistä liitoistaan ja ovat huonoja deittailijoita ulkonäkö- ja seksikeskeisillä markkinoilla. Suhde kuitenkin lähtee liikkeelle varsin laimeasti, sillä Karin tuntuu olevan kiinnostunut vain kävelyretkistä.

Perinteisiä sukupuoliroolejakin kyseenalaistetaan, sillä Karinille ilmaantuu kilpakosija, kolmikymppinen Kaari, timmi mimmi, jolla on pakkomielle Laurista. Kaarin ja Laurin työtoveruus insinööritoimistossa on ollut saumatonta tiimipelaamista, joka Kaarin mielikuvituksessa muistuttaa täydellistä avioliittoa. Kaari näkee paljon vaivaa kilpailijansa tunnistamiseksi ja stalkkaamiseksi, eikä voi ymmärtää, mitä Lauri näkee hiirulaisessa opettajassa.

Lauri ja Karin ovat molemmat ”valuvikaisia” makuuhuoneen puolella, ja kokevat helpotusta toistensa mutkattomasta seurasta. Seksuaalisista suorituspaineista, haluttomuudesta ja potenssiongelmista Nuotio kertoo tahdikkaasti. Hellyyden- ja läheisyydenkaipuu ovat orastavan suhteen liima, vaikka vaikeista asioista puhuminen ei aina luonnistukaan. Pariskunnan kohteliaisuus on välillä hermoja riipivää, mutta tunnistan tyypit tosielämästä ja koin heidät hyvin uskottaviksi.

Kiinnostavin henkilö teoksessa on Karinin Uudessa-Seelannissa asuva tytär Klara, jonka kanssa äiti on jatkuvassa Skype-kontaktissa. Klara on keskellä riipivää aviokriisiä ja kyseenalaistaa samalla äitinsä välittämää pliisua naisen mallia terapiassa. Vaikka äidin ja tyttären yhteys on tiivis, sen jännitteet kasvavat kasvamistaan. Klarasta on ulkomailla kasvanut melkoinen ”drama queen”, joka ilmaisee tunteitaan hissukan äidinkin edestä. Klaran äkillinen saapuminen äidin hiljaiseen asuntoon tuo tarinaan enemmän turbulenssia kuin mikään Laurin tekemä tai sanoma. Pidin äidin ja tyttären suhteen käsittelystä ehdottomasti eniten, sillä siinä oli tarvittavaa potkua.

Tarinaan mahtuu rakkaustarinan ulkopuolista huolta ja surua, mikä osoittaa keski-ikäisten deittailun arkirealismin. Täydellinen omistautuminen tai eristäytyminen maailmasta ei ole mahdollista, jos on saattohoidettavia tai muistisairaita läheisiä. Koulumaailman kuvaus oli myös erinomaisen ansiokasta, sillä Nuotio sai myös jokaisesta teinihahmosta puristettua jotain oleellista. Karinin omistautuminen työlleen oli liikuttavaa, samoin vuorotteluvapaan tarve. Tuntui, että jokaisella hahmolla oli selkeä tehtävä romaanissa, eikä turhia tyyppejä tai tarinallisia rönsyjä ilmaantunut. Teksti oli hyvin dynaamista ja koukuttavaa, silloinkin, kun kuvattiin Karinin autistisia musiikinkuuntelutottumuksia tai Laurin kummallista fiksoitumista rannekelloihin.

Kirja teki minuun suuren vaikutuksen. Se oli paljon syvällisempi kuin mitä nimen ja kannen perusteella odotin, enkä lukenut sitä pelkkänä naisviihteenä. Todennäköisesti lukijoiden enemmistö koostuu keski-ikäisistä naisista, mutten ihmettelisi, jos joku mieskin löytäisi tästä ajattelemisen aihetta. Kokisin, että teos voisi toimia loistavasti lukupiirissä, sillä tässä käsitellään myös upeasti erilaisten naisten ystävyyttä ja kuukausittaisia istuntoja viinin ja kulttuurin parissa.