Toiviomatkan toinen puoli

imageNiina Miettisen esikoisromaani Israel-tyttö (Teos, 2013) sattui tielleni, kun olin menossa hakemaan ylimääräruokaa eräästä kristillisestä järjestöstä. Kävi sitten niin, että luin romaanin puoleen väliin keskellä varsin Golgata-henkistä kokousta. Konteksti oli kerrankin oikea; tässäkin toinen päähenkilöistä käy imemässä hurmoshenkisyyttä lähipiiriltään salassa.

Teoksessa on kaksi päähenkilöä, Kaisa ja Katariina, joiden erikoinen ystävyys on puhjennut hengellisen intressien kautta. Katariina on Kaisan isoisän puoliso, joka ei ole varsinaisesti löytänyt paikkaa uusperheessä. Kaisan vanhemmat karttavat Katariinan jyrkkää helluntailaisuutta, kun taas Juhani-pappa edelleen laulaa luterilaisen kirkon kuorossa ja saattaa ottaa napanteria vaimon ollessa matkoilla. Vanhempien ollessa Italian-matkalla Kaisa viihtyy pappansa luona ja pääsee Katariinan kanssa telttakokouksiin, joissa kaadetaan syntisiä ja puhutaan kielillä. Ystävyys on jo aiemmin kehittynyt Carmel-seuran kokouksissa, joissa hyvät uskovaiset eivät syö mitään makeaa.

Juoni jakaantuu 1960-luvulle ja teoksen nykyaikaan, joka sijoittuu vuoteen 1989. Tapahtumapaikkana on Joensuu ja sen ympäristö, jonka historiaan mahtuu yllättävää monikulttuurisuutta. Katariinan syyt alkaa Israel-hihhuliksi ovat erilaiset kuin seuran muilla sisarilla. Hän on säästänyt vuosikausia matkaa varten, jonne hän ottaa ”Israel-tyttönsä” Kaisan, ja saamme jo romaanin alussa tietää hänen katoamisestaan Jerusalemissa. Paljon onkin kirjoitettu toiviomatkalaisten Jerusalem-psykooseista, ja tässäkin sivutaan teemaa uskottavasti. Silti minulla oli vaikeuksia seurata juonta rakenteellisesti – olisin ehkä halunnut lukea enemmän matkasta ja vähemmän Katariinan ja Juhanin tunkkaisesta avioliitosta.

Israel-tyttö ei ole kertomus uskontojen uhreista eikä henkisestä väkivallasta, vaan nuoren ihmisen omasta halusta etsiä jotain pysyvää ja väkevää elämäänsä. Kuitenkaan helluntailaisuuden perinne ei ole tässä suvussa kovinkaan vahva eikä selkeä. Carmel-piirissä käynti on nuorelle Kaisalle vain välivaihe, nuoruuden kokeilu seksuaalisen etsinnän lomassa. Katariinan tarinassa taas korostuvat uskonnon ja mielenterveyden järkkymisen herkkä tarttumapinta, psykoosialttiuden vahvistuminen hurmoksellisessa kontekstissa.

Minusta romaanissa oli äärimmäisen kiinnostavat ainekset, mutta niitä uudelleen järjestämällä olisi päästy vahvempiin tunnelmiin. Kirjassa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani Palestiinaan sijoittuvan romaanin, Marjut Helmisen Appelsiinilehdon (Minerva, 2016) kanssa, jossa ei niin uskonnollinen, vasemmistolaishenkinen suomalainen avustustyöntekijä katoaa Israelissa. Myös Asser Korhosen romaani Saarnaajan poika (Teos, 2014) kuvaa 60-luvun helluntailaisia piirejä, ja muistaakseni myös siinä oli vastaavia kerronnallisia ongelmia. Voin myös hyvin kuvitella, kuinka vaikeaa on kirjoittaa kiinnostavaa fiktiota uskonnollisista yhteisöistä, jos kirjailija ammentaa aineksensa omaelämäkerrallisista lähteistä. Molemmat teokset olivat oivia avauksia, mutta jään odottamaan vielä uusia näkökulmia esimerkiksi tähän toiviomatkailuun, joka itseäni kovasti askarruttaa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s