Roiskeita nukkekodin seinillä

imageKukapa nuoremmista lukijoista tietää, mitä ovat roiskeet? Itse opin sanan teininä, kun tienasin merkkivaaterahoja S-marketin lihatiskillä. Vakioasiakkaisiin kuului iäkäs romanirouva, joka häveliäästi kysyi roiskeita, eli makkaroiden ja leikkeiden siivutuksesta jäänyttä haketta, joka yleensä päivän päätteksi heitettiin roskikseen.

Myös Katja Kallion Syntikirjassa (Otava, 2009) kerrotaan elävästi roiskeista ja kanannahkakeitosta, joilla köyhä yksinhuoltaja Selma ruokkii poikaansa Henriä 50-60-lukujen Helsingissä. Selman haaveena on kouluttaa poikansa pitkälle, ja historian professori tästä tuleekin. Vaikka romaanin fokus on nykyajassa, se tarjoaa erinomaisia historiallisia peilejä esimerkiksi suomalaisten luokkaretkien ”ihmeeseen”. Tarinan keskiössä ovat kolmen polven naiset, Tuulikki, Sofia ja Kerttu, ja Lontoosta rahdattu nukkekoti, jolla kukaan lapsi ei ole halunnut leikkiä.

Kirja kertoo monisyisesti pettämisestä, jättämisestä, lapsen rakastamisen vaikeudesta – melko arkisista synneistä, jotka eivät kaikkien mielestä ole kovin suuria rikkeitä. Varsinkin Sofialla on tässä kehittynyt synnintunto, vaikka hän kertoo läheisilleen avoimesti suhteestaan kotinsa remonttimieheen Temaan, joka on naimisissa. Oikeastaan Sofiaa painaa enemmän äitisuhde, huonon tyttären karma, vaikka hän tapaakin äitiään Tuulikkia säännöllisesti. Sofia myös pelkää sairastuneensa rintasyöpään, mutta löydetty kyhmy onkin hänen kaksossisarensa hampaiden ja hiuksien jäänteet. Kun Sofia kertoo tapauksesta helpottuneena äidilleen, äiti reagoikin hulluuskohtauksin ja syyttää Sofiaa sisarensa tappamisesta kohdussa.

Tuulikki on kirjan naisista monimutkaisin ja vaikein hahmo, vaikka päällisin puolin hän vaikuttaa hyvin tavalliselta töölöläisrouvalta. Hän on uhrannut akateemisen uransa perheen elatukseen lentoemäntänä, mutta kokee jääneensä miehensä Henrin varjoon. Gradu Harold Pinterin draamasta on jäänyt mystisesti kesken, mutta teatteriretket pitävät häntä edelleen hengissä. Henrin lähdettyä hänen mielensä alkaa hajota – rikkoutunut lasipöytä on ensimmäinen merkki paranoian kasvusta ja kuolleen sikiön löytyminen eskaloi tilannetta entisestään. Kallio osaa taitavasti kertoa ns. tavallisten ihmisten harhoista, jotka usein jäävät läheisiltä huomaamatta.

Vaikka romaanin puitteet ovat porvarilliset, henkilöiden juuret ovat maalaiset tai työväenluokkaiset. Solahtaminen vanhan rahan kortteleihin ei ole heille itsestäänselvää. Sofia kuuluu epävarman toimeentulon prekariaattiin silpputöineen ja keskeneräisine opintoineen, mutta asuu silti hulppeasti puutaloidyllissä Ruoholahdessa. Toisaalta hänen professori-isänsä kokee olevansa melkein escort servicen roolissa uuden naisystävänsä Denisen juhlissa Katajanokalla, sillä professorinkaan palkalla ei ylläpidetä vastaavia puitteita.

Kuka sitten kudelmassa on suurin syntinen, sitä jäin pohtimaan. Kun hahmot eivät olleet erityisen uskonnollisia, heidän synnin käsitteensä oli enemmän kulttuurisesti välittynyt. Kukaan ei ollut patologinen varas eikä valehtelija, eivätkä heidän syrjähyppynsäkään olleet erityisen härskejä. Isoimman pellen itsestään tekee Henri, jonka ego kolhiintuu saatuaan selville kolme vuosikymmentä sitten sattuneesta pettämisestä – samalla, kun on juuri jättänyt pettäjävaimonsa.

Kirja oli kotoisa, oivaltava ja syvällisesti viihteellinen. Se ei tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin viime vuonna lukemani Säkenöivät hetket, joka on minusta paras Kallion teos. Tämä ei ole moite, sillä ihailen vaan taitavan kirjailijan kypsymistä ja muuntautumiskykyisin. Luin myös samaan putkeen hänen esikoisteoksensa Kuutamolla, josta minulla on haitaria muistikuvia 2000-luvun alusta, mutta jonka luin aivan uusin silmin nyt. Kaiken kaikkiaan Kallio on nousemassa suomalaisen kirjallisuuden kartallani kestosuosikiksi, ja odotan häneltä innokkaana uutta teosta. Mielellään taas erilaista kuin aiemmat.

Mainokset

Yllätysten yö

image”Mitä hiihtokeskuksissa tapahtuu off season-aikaan, jää hiihtokeskuksiin.” Sari Kaarnirannan romaani Miesmarras (Myllylahti, 2013) vie lukijansa jonnekin Kainuuseen leutona syksynä, jolloin rinnettä ei saada marraskuuksi taiottua lumikoneillakaan. Mökkejä saa vuokrattua halvalla, eikä ravintoloissa esiinny edes Tauski Peltonen. Ainoa bilepaikka on nuotiokatos, jossa hyvällä lykyllä voi tutustua ventovieraisiin mökkinaapureihin. Marraskuussa kaikki lomailijat ovat jotain ylitsepääsemätöntä paossa.

Asetelma on alusta saakka tragikoominen, ja lukija osaa olettaa juoneen kuuluvan runsasta alkoholinkäyttöä ja poikkinaimista. Teoksessa on kolme mieskertojaa, puolimykkä huonekalumyyjä Vesa, supliikki sosiaalityöntekijä Risto ja yllättävän paljon Tauskin oloinen, pornahtava baarimikko Jari. Jarilla on mukanaan kaksi naista, Maya ja Merja – kolmikko on tullut kotimaahan lomailemaan Amsterdamista. Vesa on reissussa ylihuolehtivan Maija-vaimonsa kanssa, jolla on pakkomielle servettien viikkaamisesta ja tuoksukynttilöistä joka aamiaisella. Risto on Maijan kovaonnisen yksinhuoltajasisko Meijun uusin hoito, jonka yliopistotausta on tehnyt floristiin suuren vaikutuksen. Kaikkia miehiä yhdistää tympääntyneisyys elämäntilanteeseensa.

Teoksessa on kaikki slapstick-komedian ainekset, tai se voisi toimia harrastelijateatterin puskafarssina. Tämä ei sinänsä ole negatiivinen havainto, sillä suurin osa maamme kesäteatterien esityksistä pohjautuvat a) stereotyyppisiin sukupuolirooleihin, b) ainakin osan hahmoista ördäykseen,  c) pettämiseen housut kintuissa ja d) huoleen maaseudun tulevaisuudesta. Koska Miesmarraksen valotus on kuitenkin astetta tummempaa kuin kesäteatterin, siinä on potentiaalia muuhunkin.

Odotin kansitekstin pohjalta miesten keskinäistä terapointia ja syvissä vesissä sukellusta. Koin, että naisten läsnäolo oli juonen kehityksen kannalta haitallista. Olisin lukenut mieluummin näiden kolmen sankarin kohtaamisesta keskenään, sillä nyt kertojien huomio keskittyi lähinnä naisten eri kokoisiin ja muotoisiin meijereihin. Miehistä irtosi pintaa raaputtamalla muunkinlaisia havaintoja, mutta nyt romaanin perusasetelma oli seksistinen ja pornahtava. Kiinnostavin juonen käänne oli Vesan hiljainen taistelu ulos tukahduttavasta liitosta, jossa vaimo on ollut kaksikymmentä vuotta neuroottisessa pyllynpyyhkimisasennossa analysoimassa miehensä suolen toimintaa. Tavallaan romaani antoi osittaisia vastauksia kysymykseen, miksi pitkissä suhteissa elävät naiset alistavat itseään tolkuttomalla passaamisella ja hyysäämisellä. Maijan hahmo tosin oli kovin liioiteltu, mutta kaipa tällaisia vanhan liiton palasen laittajia vielä jossain elää.

Teos oli sen verran härski, ettei se ainakaan herättänyt piilevää hiihtokeskuskuumetta minussa. Tyylilajiltaan se oli ainakin erilainen kuin Kaarnivirran esikoisteos Kadonnut vierelläni, eli kirjailija osoittautuu selkeästi muuntautumiskykyiseksi oman polkunsa kulkijaksi. Pääteemana kai oli miesten vapautumispyrkimykset, ja kirjailija on selkeästi päähenkilöidensä puolella – ei naisia vastaan, mutta pyrkien silti vahvaan miesnäkökulmaan.

Seurasin tätä farssia vähän samalla kieroutuneella huumorilla kuin olen seurannut juuri Tauskin, Tuksun ja Matti Nykäsen edesottamuksia roskalehdissä. Naisista varsinkin Merja ja Meiju olivat niitä lähiöpubin rakennekyntisiä perseelle puristajia, joiden potentiaali sikailuun on vähintään yhtä korkea kuin miestensä. Henkilöhahmoja ei ainakaan voi syyttää steriiliydestä tai sisäsiistiydestä, vaan he ovat aitoja urpoja. Kukaan ei ole toistaan fiksumpi, ei edes yliopiston käynyt ”sosiologi” Risto. Näkökulma on vahvan työväenluokkainen, eivätkä avainhenkilöiden haaveet paremmasta elämästä ole kovin suureelliset.

Lukukokemus oli hämmentävä, en täysin päässyt tähän maailmaan sisälle, vaikka nauroin Maijan ja Vesan suhteelle. Ryyppäämistä, oksentamista ja sammumista oli kirjassa liikaa ja se oli liian ennaltaodotettavaa. Yllätysten yöstä en oppinut paljoa, mutta krapula-aamu toi mukanaan ripauksen toivoa.

Valuvikaisten rakkaudesta

imageOlen kuikuillut Eppu Nuotion Mutta minä rakastan sinua-romaania (Otava, 2015) jo jonkun aikaa, mutta jättänyt sen lukematta lattean nimen vuoksi. Teema, viisikymppisten eronneiden erikoinen kohtaaminen, kiinnosti, mutten antanut kirjalle paljon toivoa nimen vuoksi. Nyt sadeviikonloppuna, kun olin täysin riippuvainen e-kirjaston tarjonnasta, päätin unohtaa snobismini ja antaa tarinalle mahdollisuuden.

Romaanissa yläkoulun historian opettaja Karin ja insinööri Lauri tapaavat Turun Port Arthurin idyllisen puutaloalueen asuntonäytössä. Kummallakaan ei ole asunnonostoaikeita, joten kohtaamisessa on kohtalokas sävy. Molemmat ovat tulleet petetyiksi ja jätetyiksi pitkistä liitoistaan ja ovat huonoja deittailijoita ulkonäkö- ja seksikeskeisillä markkinoilla. Suhde kuitenkin lähtee liikkeelle varsin laimeasti, sillä Karin tuntuu olevan kiinnostunut vain kävelyretkistä.

Perinteisiä sukupuoliroolejakin kyseenalaistetaan, sillä Karinille ilmaantuu kilpakosija, kolmikymppinen Kaari, timmi mimmi, jolla on pakkomielle Laurista. Kaarin ja Laurin työtoveruus insinööritoimistossa on ollut saumatonta tiimipelaamista, joka Kaarin mielikuvituksessa muistuttaa täydellistä avioliittoa. Kaari näkee paljon vaivaa kilpailijansa tunnistamiseksi ja stalkkaamiseksi, eikä voi ymmärtää, mitä Lauri näkee hiirulaisessa opettajassa.

Lauri ja Karin ovat molemmat ”valuvikaisia” makuuhuoneen puolella, ja kokevat helpotusta toistensa mutkattomasta seurasta. Seksuaalisista suorituspaineista, haluttomuudesta ja potenssiongelmista Nuotio kertoo tahdikkaasti. Hellyyden- ja läheisyydenkaipuu ovat orastavan suhteen liima, vaikka vaikeista asioista puhuminen ei aina luonnistukaan. Pariskunnan kohteliaisuus on välillä hermoja riipivää, mutta tunnistan tyypit tosielämästä ja koin heidät hyvin uskottaviksi.

Kiinnostavin henkilö teoksessa on Karinin Uudessa-Seelannissa asuva tytär Klara, jonka kanssa äiti on jatkuvassa Skype-kontaktissa. Klara on keskellä riipivää aviokriisiä ja kyseenalaistaa samalla äitinsä välittämää pliisua naisen mallia terapiassa. Vaikka äidin ja tyttären yhteys on tiivis, sen jännitteet kasvavat kasvamistaan. Klarasta on ulkomailla kasvanut melkoinen ”drama queen”, joka ilmaisee tunteitaan hissukan äidinkin edestä. Klaran äkillinen saapuminen äidin hiljaiseen asuntoon tuo tarinaan enemmän turbulenssia kuin mikään Laurin tekemä tai sanoma. Pidin äidin ja tyttären suhteen käsittelystä ehdottomasti eniten, sillä siinä oli tarvittavaa potkua.

Tarinaan mahtuu rakkaustarinan ulkopuolista huolta ja surua, mikä osoittaa keski-ikäisten deittailun arkirealismin. Täydellinen omistautuminen tai eristäytyminen maailmasta ei ole mahdollista, jos on saattohoidettavia tai muistisairaita läheisiä. Koulumaailman kuvaus oli myös erinomaisen ansiokasta, sillä Nuotio sai myös jokaisesta teinihahmosta puristettua jotain oleellista. Karinin omistautuminen työlleen oli liikuttavaa, samoin vuorotteluvapaan tarve. Tuntui, että jokaisella hahmolla oli selkeä tehtävä romaanissa, eikä turhia tyyppejä tai tarinallisia rönsyjä ilmaantunut. Teksti oli hyvin dynaamista ja koukuttavaa, silloinkin, kun kuvattiin Karinin autistisia musiikinkuuntelutottumuksia tai Laurin kummallista fiksoitumista rannekelloihin.

Kirja teki minuun suuren vaikutuksen. Se oli paljon syvällisempi kuin mitä nimen ja kannen perusteella odotin, enkä lukenut sitä pelkkänä naisviihteenä. Todennäköisesti lukijoiden enemmistö koostuu keski-ikäisistä naisista, mutten ihmettelisi, jos joku mieskin löytäisi tästä ajattelemisen aihetta. Kokisin, että teos voisi toimia loistavasti lukupiirissä, sillä tässä käsitellään myös upeasti erilaisten naisten ystävyyttä ja kuukausittaisia istuntoja viinin ja kulttuurin parissa.