Nainen, joka nauroi itsensä ulos yhteiskunnasta

mediahuoraOletko aina haaveillut urasta Iltapulun toimittajana? Jos olet, silloin Venla Hiidensalon Mediahuoralla (Otava, 2012) voi olla sinulle jotain annettavaa. Jo ensisilmäys kirjaan nimen ja kannen perusteella lupaa jotain raflaavaa, liioiteltua ja kirkuvaa. Kirja kertoo freelance-journalistien eli nykykielellä media-avustajien prekaarista maailmasta. Ihmisistä, jotka kirjoittavat uskomattomia paljastuskertomuksia kotitoimistoistaan, sillä mediataloilla ei enää ole tarjolla työhuoneita. Mediahuorien työolosuhteet ovat kiristymässä, sillä avustajat eivät saisi kertoa palkkioistaan kollegoille eikä tehdä keikkaa kilpailijan piikkiin. Keikkojen saaminen on pitkälti riippuvainen pomon mielivaltaisista fiiliksistä, eikä niiden varaan voi rakentaa mitenkään tolkullista elämää.

Tätä maailmaa todistaa ensin inhorealistisesti ja kierroksien lisäännyttyä psykedeelisesti itähelsinkiläinen lähiön yksinhuoltaja Maria Vartiainen, joka on takonut human interest-juttuja siitä asti, kun poika Perttu on syntynyt. Koska pojan isä Matti on poistunut kuvioista jo varhain, hänen asemansa totaaliyksinhuoltajana on tiukka. Maria piiloutuu kiireisen uraäidin manttelin taa vältellen päiväkodin ja koulun vanhempainiltoja, ja poikansa kuulumisista hän on rehellisesti kuutamolla. Perttu elää pitkälti minuuttipuuroilla, joiden ostamisen Maria rationalisoi ajansäästöllä. Äidin ja pojan kommunikaatio on kovin minimaalista, ja poika on tottunut viettämään iltoja ja viikonloppuja yksin äidin ollessa juttukeikoilla yleensä huumeiden käyttäjiä, niiden leskiä ja muita pikkurikollisia jahdaten.

Kirjassa on monta ulottuvuutta: nykyjournalismin tila, äitiys, vanhushuolto ja mielenterveysongelmat kai pääteemoina. Marian seikkailuja maailmalla Etelä-Amerikan kapinallisten parissakin sivutaan, samoin äkillistä juttukeikkaa arabikevään mellakoita todistamaan. Tarina äitiydestä oli lähinnä surullinen, kun taas työelämän analyysissa päästiin asian ytimeen. Marian mielenterveyden järkkyminen kai kuului loogisena osana pakettia, kun taas sivujuonena muistisairaan Sohvin sekoilut tuntuivat päälleliimatuilta. Teos alkoi jo puolessavälissä tuntua ylipitkältä, kun Marian juttukeikoissa oli paljon toistoa. Selvisin loppuun saakka halusta selvittää, kuinka äiti-poikasuhteelle lopulta kävi.

Kaikkien köyhyyden kanssa kamppailevien kirjailijoiden haaveena on kai kirjoittaa saaga köyhyyden selättämisestä, ja varsinkin sosiaalisen median maailmaan liittyy näinä päivinä paljon ”rags to riches”-kertomuksia. Maria Vartiainenkin tuntee pelin säännöt ja on valmis uhraamaan yksityisyytensä ja myös lähipiirinsä yksityisyyden mediahuoruuden alttarille. Onneksi Hiidensalo ei moralisoi päähenkilönsä valintoja, vaan esittää hänen saagansa kauhua pursuavana aikuisten satuna, jossa ei varsinaisesti ole hyviksiä eikä pahiksia. Marian persoonaankaan ei ole helppo samastua, vaikka tunnistinkin hänen toimintamekanismeistaan ainakin työhön pakenemisen ja pakkomielisen shoppailun osana omaa aiempaa selviytymistäni. Hänen impulsiiviset naurukohtauksensa tiukoissa tilanteissa, kuten työpalavereissa ja psykiatrian klinikalla, muistuttavat vähän Touretten syndroomaa, mutta tuntuvat samalta ainoalta mahdolliselta reaktiolta absurdissa yhteiskunnassa, mahdottomissa työolosuhteissa ja kontrollin ilmapiirissä, jossa kansalaisten työkuntoa mitataan joka luukulla. Kun mitään muuta keinoa ei ole jäljellä, on jopa tolkullista nauraa itsensä ulos yhteiskunnasta.

Kirja taatusti puhuttelee vielä pitkään ja toiminee peilinä media-alan muuttuville työolosuhteille aikana, jolloin kaikki voimme olla kansalaisjournalisteja ja sisällöntuottajia. Ammattikunnan haihtumisesta kertova saaga on tietysti aina surullista luettavaa. Ammatillisuuden ja ay-liikkeen alasajosta Hiidensalo kertoo vakuuttavasti, yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa freelancer ei voi olla yrittäjä eikä palkollinen. Kapitalismin edistyneitä muotoja palkkatyöstä kohti itsensä työllistäjien onnelaa tässä ironisoidaan rankasti. Teos toimikin vahvemmin yhteiskunnallisena puheenvuorona kuin yksilöpsykologisella tasolla. Julkikakkaamisen ja piilokakkaamisen eroista tosin kirjailijalle extrapojot, selvitti minullekin monia kompleksejani.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s