Terveisiä blogihiljaisuuden takaa. Syksy on mennyt mukavasti sosiaalialan opinnoissa ja omissa kirjoitusprojekteissa, jotka nekin liittyvät elämän kalteviin pintoihin. Lukemista en ole lopettanut, vaan päivitysrästijonossa odottavat havainnot ainakin 15 romaanista, joista suuri osa syksyn uutuuksia. Kuitenkaan en juuri nyt suorita bloggaamista, vaan suhtaudun lukemistani kirjoista raportointiin löysin rantein.
Viimeksi lukemani kirja on Anna-Leena Härkösen Onnen tunti (Otava, 2011), jonka bongasin lastensuojeluun liittyvän aiheen vuoksi. Koska kirjoitan paraikaa työlästä lastensuojeluaiheista esseetä, halusin nähdä, kuinka ansioitunut komedienne lähestyy kipeää yhteiskunnallista kipupistettä. Voiko lastensuojelulle nauraa? Liittyykö kiireellisiin sijoituksiin tai sijaisperheiden arkeen mitään humoristista? Millaista on keski-ikää lähestyvän naisen pidäkkeetön hoitovietti?
Kirjan päähenkilö on Tuula, nelikymppinen ompelija, jonka uusperhekuvio tatuointitaiteilija Harrin kanssa tuntuu liiankin idylliseltä. Harri on soljahtanut hänen ja kymmenvuotiaan Roopen arkeen miltei saumattomasti. Vaikka Roope välillä kaipaa ulkomailla rahaa takovaa biologista isäänsä, ei hänen ja uuden isäpuolen välillä ole havaittavissa suurta juopaa. Tuula ei enää voi saada biologisia lapsia, eikä hänen hoitoviettinsä enää tyydyty Roopen pojanhuoneen tiheneviä kasvun tuoksuja haistelemalla. Ajatus sijoituslapsista tupsahtaa hänen päähänsä yllättävästi, ja projektiin lähdetään ilman pidempää harkintaa. Harri ja Roope toimivat tarinassa myötäilijöinä, kun taas Tuulan ystäväpiiri suhtautuu ideaan skeptisemmin.
Huumori kirjassa kohdistuu ensisijaisesti Tuulaan, hänen boheemiin äitiinsä ja sijoituslasten aidosti renttuun biologiseen isään Aliin, kun taas sijoitetut lapset ja heidän äitinsä Ninna ovat vakavampia hahmoja. Lasten huostaanoton tarina on hyvin tavallinen, kun taas sijaisvanhemmissa on enemmän rosoisuutta. Huumeita ja viinaa sekakäyttävän, kouluttamattoman nuorehkon lähiöyksinhuoltajan tapaus kuulostaa melkein oppikirjaesimerkiltä vaikeista kasvuolosuhteista, kun taas Tuulan omassa lapsuuden historiassa on enemmän nyansseja. Tuula joutuu PRIDE-valmennuksen aikana syviin vesiin omien lapsuuden muistojensa kanssa, sillä huolettoman 70-luvun kulttuuriväen todellisuus ei lopulta eroa paljoa 2010-luvun syrjäytyneiden nuorten aikuisten horisonteista. Ainoana erotuksena on vanhempien työssäkäynti ja taloudellinen vastuu lapsista – elämäntapa, jossa uusia lapsia tehtaillaan sosiaalitukien ja raitistumisen toivossa, ei ollut vielä 1970-luvulla mahdollista.
Kirja onnistui tuulettamaan käsityksiäni sijaisvanhemmuudesta. Tuula ja Harri ovat vähemmän altruistisia ja pyhimysmäisiä tyyppejä kuin ne sijaisvanhemmat, joita ovat tavannut livenä. Heidän kasvatusfilosofiansa ei ole loppuun saakka purtu, eivätkä he missään nimessä ole kasvatuksen ammattilaisia. He pelkäävät sossujen kotikäyntejä lähes yhtä paljon kuin lastensuojelun asiakasperheet, ja alkoholin käytönkin suhteen heillä voisi olla parantamisen varaa. Tuulan ambivalentti suhde uusiin hoidokkeihinsa tuntuu uskottavalta. Varhaiskypsä Luke uhkaa hajottaa koko perheidyllin, kun taas Venni taantuu lässyttäväksi vauvaksi. Luken tapa tarkistaa perheen jääkaapin sisältö ennen nukkumaan menoa itketti minua ja toimi hyvänä esimerkkinä aidosta turvattomuuden kokemuksesta.
Pidin kirjasta siksi, että se oli rajattu taitavasti suht lyhyeen jaksoon perheen saagassa. Runsaan dialogin kautta teksti pysyi elävänä, eikä hahmojen taustoja selitetty puhki kuten sosiaaliviranomaisten raporteissa tehdään. Teksti ylitti kirkkaasti kaikki sosiaalipornon ansat ja antoi selkeän toimijuuden myös biologisille vanhemmille. Moralismia ei esiintynyt, vaan varsinkin Tuula tuntui tulevan hyvin tietoiseksi siitä, kuinka helppoa luisuminen riippuvuuksien ja väkivallan toivottomaan maailmaan on riippumatta sosiaalisesta taustasta. Pidin myös siitä, että Harri ja Tuula olivat taustoiltaan melko tavallisia duunareita, jotka purkivat tunteitaan enemmän tekemiseen kuin rasittavaan analyyttiseen psykopuheeseen.
En olisi lukenut tätä kirjaa, ellei se olisi sattunut sopivaan saumaan opinnoissani. Härkösen kirjoista olen pitänyt vaihtelevasti. Kaunokirjallisena tekstinä tämä ei pysäyttänyt samalla tavalla kuin esimerkiksi Loppuunkäsitelty (2005), jota edelleen pidän Härkösen parhaana teoksena, mutta uskon teoksen herättävän keskustelua juuri lastensuojelun parissa toimivien lukijoiden kanssa. Tässä kerrottiin lastensuojelun arjesta kahden toisiinsa limittyneen perheen näkökulmista, kun taas sosiaalityöntekijöiden ja yhteiskunnallisen huostaanottokoneiston rooli jäi pienemmäksi. Tämä teos asettuu hyvään vuoropuheluun sellaisten teosten kanssa, joissa päähenkilö on viranomaiskoneiston edustaja. Esimerkiksi Markus Nummen Karkkipäivä (2010) on tällainen yhteiskunnan rakenteita ravisteleva teos.
Itse olen törmännyt maailmaan, jossa ”lasut” ja ”elsut” ovat nuorten vanhempien automaattista kokemusmaailmaa, kenties jo toisessa sukupolvessa. ”Lasuista” ja ”elsuista” puhutaan näissä piireissä lakonisen toteavasti kuten pullonpalautuksesta tai sosiaalietuuden takaisinperinnästä. Monissa perheissä helposti särkyvää huoltajuuspalapeliä turvaavat suuret koirat, joiden ulkoiluttamisen ja ruokkimisen suhteen olisi parantamisen varaa. En siis ole yhtään ihmeissäni siitä, että tänä vuonna maassamme aloittaa myös koirien leipäjono.
Anun ihmeelliset matkat 