Pupari maailmankartalle!

Viime vuonna haltioiduin Satu Grönroosin Jyväskylään sijoittuvasta romaanista Lumen syli (Atena, 2012), ja nyt sille löytyi jatkoa teoksessa Tuulen suku (Atena, 2016).

Tapaamme jatko-osassa päähenkilö Helmin kolmetoistavuotiaana teininä. Hän on yksinhuoltajaäitinsä keskimmäinen lapsi, vekkuli isoveli on muuttanut Ruotsiin. Lapset ovat syntyneet perheeseen miltei neitseellisesti ja ikäerot ovat suuret. Isyyskysymys on yksinhuoltajaäidille liian arka.

Perhe on muuttanut Harjun takaisesta puutalosta uutuutta hohkavaan Pupuhuhdan lähiöön, jossa betoniset puput seikkailevat leikkikentillä ja koulun pihalla. Modernin keittiön ja kylpyhuoneen onni on käsinkosketeltavaa, vaikka kerrostalossa joutuukin sopeutumaan monenlaisiin ääniin ja ihmiskohtaloihin. Talossa asuu juoppoja, vanhojapiikoja ja jopa yksi chileläinen pakolaismies, Alfonso. Alfonso ei kestä möykkäämistä käytävillä, vaan tulee usein moittimaan suomalaisia naapureitaan turhista äänistä.

Tarinassa eletään 70-luvun keskivaihetta, Abban nousukautta. Helmi on saanut sydänystävän naapuristaan koreografi-Mervistä, ja tytöt harjoittelevat tanssejaan leikkisällä vakavuudella. Englannin taitokin karttuu, kun opiskellaan keskeisiä sanoituksia. Helmille koulunkäynti on vakavaa puuhaa kaupungin kunnianhimoisessa tyttökoulu Tipulassa samaan aikaan, kun muissa kouluissa opiskellaan jo peruskoulun hengessä unisex-malliin.

Teos on kirjoitettu vielä satumaisemmin kuin Lumen syli; siinä pääsee fiilistelemään monien lastenkirjallisuuden klassikkojen kuten Maija Poppasen ja Tirlittanin hengessä. Teini-ikäisen Helmin ja kuusivuotiaan Sofian tilanne olisi tämän päivän lastensuojelumentaliteetin hengessä varsin huolestuttava, sillä heidän äitinsä katoaa kuin tuhka tuuleen. Perheeseen tulee ruokahuollosta ja siivouksesta vastaamaan epämääräinen Nainen, joka leijuu tarinan yllä herkullisena jokerina. Kunnan sosiaalihuoltokaan ei ole Naisen tekemisistä vastuussa. Naisen tekemät sörsselit ovat niin pahoja, että sisarukset jäävät pitkälti selviytymään keskenään moneksi viikoksi, vaikka Nainen nukkuukin äidin lakanoissa. Tytöillä on muitakin, vaihtoehtoisia äidinkorvikehahmoja, mutta keskeisissä kysymyksissä Helmi jää siskonsa huoltajaksi. Lopulta Helmi ja Nainen saavat sovittua, että Nainen huolehtii kodin kasveista ja Helmi ruoasta.

Juonta en paljasta sen enempää, eikä juoni teoksessa tunnu muutenkaan keskeiseltä, vaan tässä mennään enemmän tunnelmista toisiin. Teos tarjoaa monia sydäntä syrjäyttäviä momentteja, joista kuitenkin selvitään pienemmällä harmilla. Pidin siitä, että pahat paikat Puparin raiteilla ohitettiin jokseenkin vähäeleisesti. Helmin kasvu naiseksi on vain sivujuoni, josta hän tuntuu selviytyvän kohtuuhyvin omin voimin. Tuulella käyvältä äidiltään hän ainakin oppii sloganin. ”Miesten perään ei itketä. Seuraava linja-auto tuo uuden.”

Tuulen suku oli edeltäjäänsäkin tiivistetympi, maagis-realistinen tarina, jossa käydään syvissä vesissä ilman liikaa draaman tarvetta. Dialogin kehittäjänä Grönroos on virtuoosi. Historiallisuus on ilmavaa, pieniin vinkkeihin voi lukija tarttua halutessaan, mutta asioita ei selitetä puhki. Tässä tyttöjen olohuoneessa oli vaikeuksista huolimatta helpottavan hyvä olla. Kirjan luettuani jäi tunne, että Helmin ja Sofian myöhemmistäkin vaiheista haluaisin kuulla lisää.

Hebridien henkimaailmasta

On kirjoja, jotka tempaavat mukaansa muun kuin kielellisen virtuositeetin vuoksi. On myös kirjoja, jotka koukuttavat, vaikka päähenkilöiden persoonallisuuksista ei jää kuin luu käteen. S. K. Tremayne (pseudonymi, tunnetaan myös nimeltä Tom Knox, oikea nimi Sean Thomas) onnistui pitämään minut kyydissään Lontoosta Hebridien saarille saakka, koska maisemat olivat oikeanlaiset ja henget puhuivat voimallisesti.

Teos Jääkaksoset (Otava, 2016, suom. Oona Nyström) on ollut suuri bestseller, joka on suomalaisessa blogosfäärissäkin herättänyt enemmän ihastusta kuin vihastusta. Se kertoo epätoivoisesta perheestä, seitsemänvuotiaista kaksosista, joista toinen putoaa parvekkeelta ja menehtyy ja toinen ajautuu syvään identiteettikriisiin. Eloonjääneen Kirstien vanhemmat päättävät pelastaa tyttären tulevaisuuden muuttamalla Angus-isän perintösaarelle Skotlantiin. Äiti Sarah ei ole koskaan edes käynyt saarella, eikä tiedä millaiseen todellisuuteen on hyppäämässä.

Identtisten kaksosten erityinen side ja sisaren menetys ovat jo sinänsä järeitä teemoja, joita S.K. Tremayne käsittelee varsin uskottavasti. Kirstie ja Lydia jatkavat symbioosiaan kaksien hautajaisten jälkeenkin, ja heidän persoonansa nousevat tarinassa esiin paremmin kuin vanhempien. Pidin Sarahin ja Angusin hahmoja molempia yksiulotteisina, ja heidän kriisissä olevan suhteensa kehityskertomusta pateettisena. Jännitys kirjassa pohjautuu pitkälti luottamuksen ja epäluottamuksen vuoropuheluun. Kumpikaan osapuoli ei ole ”pahempi toistaan”, mutta kummastakaan ei myöskään kuoriudu mitään kiinnostavaa psykologisesti. Ylemmän keskiluokan mukavasta elämästä luopuminenkaan ei lopulta ole kantava teema, sillä perheen elämässä ei uudessa kodissa ole enää jäljellä mitään normaalia, mistä pitää kiinni.

Luontokuvaukset olivat hurmaavia, samoin paikallisen yhteisön kaksikielisen politiikan kuvaus. Englantilainen Sarah kokee gaelin kielen lopulta ahdistavaksi, ja tytärkin joutuu koulukaverien nurkkaan ajamaksi kielellä, jota hän ei ymmärrä. Skyen saaren kylissä on onnistuttu saavuttamaan jonkunlainen funktionaalinen kaksikielisyys, mikä uusista tulokkaista voi tuntua myös poissulkevalta mekanismilta. Kuitenkin saaret elävät pitkälti turismista, ja ovat joutuneet tuunaamaan entiset sillinpyytäjien kapakkansa trendikkäiksi gastropubeiksi. Kauneuden kirous piilee saarten idyllisimmissä kolkissa, sillä maisematontteihin investoineet miljardöörit käyvät huviloillaan vaan kääntymässä.

Juoni oli romaanissa vahvempi kuin henkilöhahmot, käänteet olivat nopeita, eikä tylsiä hetkiä siunautunut. Sinänsä harmi, sillä pelkästä luonnossa liikkumisesta olisi saanut vahvempiakin kohtauksia. Dialogi ja henkilöiden päänsisäinen puhe oli paikoitellen kökköä tai latteaa – vahvoja tunteita ilmaistiin liikaa kännissä kiroilemalla. Fuck/vittu kaunokirjallisena tehosteena toimii mielestäni romaanissa kerran tai pari, mutta sen viljeleminen latistaa tunnelman – ellei kyseessä ole jengisotien tai narkkikämppien syväluotaava analyysi.

Rakenteellisesti teoksessa saavutettiin paikoitellen vastaavaa koukuttavuutta kuin Paula Hawkinsin romaanissa Nainen junassa (joka oli tämän vuoden suosikkiteoksiani), mutta koin myös kerronnassa olevan jotain ammatillista laskelmointia. Luulisin silti, että katsoisin tämän tarinan leffana mukisematta jo pelkkien maisemien vuoksi, ja jäisin varmasti katsojana pelkän plussan puolelle.

Lapsikuvaus toimi, ja jätti jälkensä postuumeina hämmentyneinä kysymyksinä. Kirjassa ei siis ainakaan selitetty joka kohtaa puhki, vaan lukijallekin jäi oman työn sarkaa. Tyttöjen touhuista jäi kaikessa kauheudessaan hyvä mieli, ja kirja herätti uteliaisuutta myös psykologisesta/psykiatrisesta kaksostutkimuksesta, johon viitattiin moneen otteeseen. Teos oli kiinnostava kooste tarkkuutta ja huolimattomuutta. Voisin uteliaisuuttani lukea Tremaynen seuraavankin teoksen The Fire Child, sekä hänen aiempia fantasiateoksiaan muilla tekijänimillä.

Miehisistä kompetenssikertoimista

En aina jaksaisi naistenlehtitason diskursseja alfauroista. En oikeastaan usko darwinistisiin teorioihin laumanjohtajistakaan, vaikka en ole evoluution kieltäjä. Kuka kenetkin leimaa valioyksilöksi tai johtajatyypiksi riippuu varmasti myös ympäröivän yhteiskunnan arvoista. Saija Nissisen romaanissa Ukinpoika (Atena, 2016) tutkitaan suvussa periytyvää pomoutta, tai kusipäisyyttä, pelimiehen elkeitä ja alistavaa sovinismia. Ainakaan se ei ole ylistys alfauroiden metsästysvieteille.

Ukinpoika on sukutarina, jossa myös naisilla on vahva (tosin perinteinen) toimijuus. Juoni kattaa tapahtumia 50-60 vuoden säteellä, 1960-luvulta vuoteen 2018. Korpelan suku on kiinnittynyt pohjoiskarjalaisen voimalan ympärille, paikkakunta on pieni ja matka Joensuuhunkin joskus henkisesti ylivoimainen. Raukoilla rajoillakin tapahtuu jo vaurastumista: voimalan työnjohtaja Atson perhe on päässyt asumaan uuteen rivitaloon, jossa on kylpyamme ja jonka sähkölaskut maksaa yhtiö.

Romaanin ajankuva on pistämätöntä. Itse 70-luvun lapsuuden eläneenä jouduin kovasti terästämään muistiani ja aistejani tunnelmaan eläytyessä. En muistanutkaan, että energiakriisin aikainen säännöstely oli niinkin rankkaa kuin kirjassa kuvattiin. Myös ajan muoti, limsapullojen etiketit, Mireille Mathieu, seinien gobeliinit ja muu eksotiikka puhkesi kukkaan. Naisten ja miesten ehdottoman erilliset maailmat korostuvat tässä maalaisella ja työväenluokkaisella tavalla – tässä vietetään hirvipeijaisia ja hillonkeittäjäisiä.

Suvun patriarkka Atso on vanhan kansan kusipää, joka ei erityisesti etene urallaan, vaan kohdistaa kontrollinsa lähinnä naisiin ja lapsiin. Naapurit ja työtoverit eivät yleensä häntä tottele, vaan muuttavat ja irtisanoutuvat kohdatessaan hänen mielivaltaiset ylilyöntinsä. Pojistaan hän ei saa uskollisia vasalleja, mutta kasvatushaaste kohdistuu Sami-pojan kuopukseen Tuomakseen. Tuomas näkee ja kokee pappansa kyydissä enemmän kuin lapsen kuuluisi, ja perii myös ukkinsa asennemaailman. Tuomaksesta tulee suvun ainoa menestyjä, urakiipijä, nuori poliittinen broileri, ja lopulta väsynyt kansanedustaja. Suomen luottoluokituksesta huolehtiminen ei lopulta tuo alfauroon elämään tarvittavaa jännitystä, vaan elämää säännellään 12 cl viinimitoin.

Naisten toimijuus nostaa päätään vasta heidän vanhetessaan. Kotiäitiys on tässä suvussa periytyvää, ja karjalaisen pitopöydän laitto naisellinen hyve. Silti Pasin vaimo Maarit alkaa Joensuuhun muutettuaan kiinnostua aikuiskoulutuksesta. Vaikka ATK-kurssi ei olekaan menestys, hän oppii käymään yksin kahvilla ja konjakilla.

Suvun historian kerronnassa on paljon arkista ja tavallista, hautajaisia vietetään usein ja parkkipaikoilla miehistä otetaan mittaa automerkkejä arvostelemalla. Onneksi Nissinen sirottelee perinteiseen ja totuttuun sopivasti outouksia, kuten eläintentäyttäjä Anssin kokoelmat, Otson hellanasennuskeikat ja menestyneen avioparin yhteisen viiltelyharrastuksen. Outokumpulainen goottityttö poliittisena neuvonantajana on myös herkullinen hahmo, varsinkin, kun Tuomaksen viitteellinen puolue ei voi olla muu kuin Kansallinen Kokoomus. Teoksen traagiset ja inhorealistiset juonteet upotetaan lempeään huumoriin, mikä tekee tästä teoksesta siedettävämmän kestää. Ilman näitä kevennyksiä teos olisi ollut melko karmiva, suorastaan creepy.

Pidin siitä, että sukutarina kiedottiin vahvasti kansalliseen historiaan. Loppupuolen poliittinen analyysi oli osuvaa, Nissinen jopa introdusoi minulle uuden termin polixitin. Kansanedustaja-Tuomaksen kuuliainen saksalaisten kuunteleminen ja EU-uskollisuus herätti monenlaisia tunteita. Poliitikkona kukkopoika-mies ei päässytkään pätemään ja päällepäsmäämään, vaan joutui usein nolon pikkuveljen rooliin.

Sisällöllisesti romaani oli huikean rikas, ja tarjoaa pohdittavaa monenlaisille lukijoille. Itselleni teos avautui parhaiten ikäpolviromaanina, samastuin enemmän aikaan kuin paikkaan. Pohjoiskarjalaisuus ei ollut tässä niin ihastuttavan hersyvää kuin maakunnan tyypillisissä kuvauksissa, eikä ainakaan minussa herättänyt nostalgiaa. Yksittäisten ihmisten kohtalot kiinnostivat enemmän kuin etnisyys tai heimolaisuus.

Sydämenpuolikas rannalla

Jessica Schiefauer on ruotsalainen nuortenkirjailija, joka ei karta ”rankkoja” aiheita. Romaanissa Ester & Isak (Karisto, 2016, suom. Säde Lopponen) mennään suoraan päivänpolitiikan ytimeen: nuorison radikalisoitumiseen ja äärioikeiston kasvavaan uhkaan.

Rakkaustarinana teos on hyvin simppeli: tyttö kohtaa pojan kesäiltana rannalla, sydänkorun puolikkaita vaihdetaan, poika ei välttämättä haluakaan seukata, vaan haluaa vielä olla vapaa. Tyttö on perinteisempi, hänen sydämensä särkyy, hän on takertuvampi ja omistautuvampi. Halut ja tarpeet eivät välttämättä kohtaa, vaikka tunteet ovatkin suuria.

Natsijuoni on kiinnostavampi, tosin hyvin traaginen. Seitsemäntoistavuotiaan Isakin veli Anton on vasta viisitoista, kun hän ajautuu vääriin porukoihin, johtuen osittain epävarmasta seksuaalisuudestaan ja siitä johtuvasta kiusaamisesta. Anton on salaa kiinnostunut koiraa metsässä kävelyttävästä Simonista, mutta tuskin kehtaa lähestyä tätä. Sen sijaan hän ajaa tukkansa kaljuksi ja haaveilee oikeaoppisesta Thor-korusta, jota ei saakaan joka kylän markkinakojuilta. Antonin poliittinen herääminen on kovin hataraa ja epäloogista – siihen ei ole johtanut yksikään epämiellyttävä kokemus maahanmuuttajista, vaan lähinnä homofobia.

Oletin henkilöiden nimistä, että juonesta paljastuisi juutalaisviritys, mutta en sitä sitten löytänyt. Isakin ja Esterin vanhemmat suhtautuvat pariskunnan seurusteluun eri lailla, eikä Ester enää viihdy kotonaan. Tragedian tapahduttua tyttö muuttaa surutaloon ja alkaa myös Isakin vanhempien terapeutiksi. Isakin vanhempiin kohdistuu rankkoja syytöksiä, ja keltaiset lehdet mässäilevät perheen jäsenten kohtaloilla. Molemmilta nuorilta on jäämässä koulu kesken, eivätkä he välttämättä ole toisilleen parasta seuraa.

Seksuaalisuudesta Schiefauer kirjoittaa suorasukaisesti konstailematta. Seksikohtaukset ovat nautinnollisia ja yksityiskohtaisemmin kuvattuja kuin monissa aikuisten romaaneissa. Toisaalta seksi muodostuu tässä helpoimmaksi mahdolliseksi pakokeinoksi, kun suhteen muut ulottuvuudet ovat murtumassa.

Kirja on kirjoitettu hieman sadunomaisesti, niin ettei paikoilla, tyyppien taustoilla tai muilla ulkoisilla tekijöillä ole suurta merkitystä. Tulkitsen tämän niin, että tässä on haluttu kertoa, että näin voisi tapahtua kelle tahansa, että äärioikeiston houkutukset koskettavat kaikkia perheitä ja nuorten kanssa tekemisissä olevia ja että tällaisia tapahtumia ei pitäisi eksotisoida. Uskon, että romaani voi tavoittaa sellaisetkin nuoret, jotka eivät yleensä kiinnostu mistään poliittisesta. En osaa arvioida teoksen uskottavuutta nuoren näkökulmasta, mutta suosittelisin tätä lukioikäisille lukijoille, en nuoremmille rankan rikos- ja oikeusdraaman vuoksi.

Hanki itsellesi voimaeläin

Marko Hautalan Kuokkamummo (2014) oli alkuvuoden erikoinen yllättäjä, ja sen innoittamana tartuin jo toiseen Hautalan teokseen, Unikoiraan (Tammi, 2012). Vaikka molempien teosten kiinnekohtana on Vaasan kaupunkimaisema, ne ovat ilahduttavan erilaisia teemoiltaan ja tunnelmiltaan. Kauhussakin voi olla erilaisia viboja ja nyansseja; tässä henkilöiden elämismaailma oli akateemisempi ja tiedostavampi kuin Kuokkamummossa,  mutta silti he olivat yhtä alttiita yliluonnollisille kokemuksille.

Romaanin päähenkilö Joonas on vastikään eronnut, paikalleen jämähtänyt yliopiston hallintovirkamies, joka ei odota arjeltaan suuria. Hänelle mustavalkoisten elokuvien katsominen äänettömällä on korkeinta rentoutumista, ja tämän lisäksi hän käy kansalaisopiston eidolon-terapiakurssilla, todennäköisesti enemmän sopivan tyttöystävän löytämisen toivossa kuin aidosti aiheesta kiinnostuneena. Kurssilla käy vain kaksi miestä, jotka sopivasti kyräilevät toisiaan. Kurssin vetäjä Aliisa on mystinen tapaus, joka Joonaksen yllätykseksi ilmaiseekin kiinnostuksensa opiskelijaansa kohtaan varsin avoimesti.

Joonaksella ei tunnu olevan tarpeeksi suuria luurankoja kaapissaan edes hypnoosiin pohtautuvaa terapiaa varten. Välillä hänen mielessään kummittelee unikoira, jonka prototyypin hän kohtasi 90-luvun reppumatkalla Ateenassa. Tuolloin katukoira johdatti Joonaksen ja tämän vihaisen tyttöystävän oikealle asemalle, jotta matka saattoi jatkua ja pari tehdä sovinnon. Tyttöystävä ja entinen vaimo Meeri ei enää kummittele Joonaksen elämässä, vaan pariskunta on eronnut sovussa. Sen sijaan Joonas saa yllätysvieraan lukioaikaisesta kaveristaan Jyristä, joka ei ole koskaan sopeutunut suomalaiseen työelämään eikä henkiseen ilmapiiriin.

Jyri on se baari-iltojen ilkeä älykkö, joka osaa hurmata naiset derridalaisilla analyyseillaan, mutta samalla polttaa siltoja takanaan kuolettavasti. Jyri on onnistunut jakamaan elämänsä Hong Kongin ja Thaimaan paratiisisaarten välillä, ja haluaa tarjota ystävälleenkin poispääsyn näköalattomasta oravanpyörästä. Jyrin elämänasennetta kuvaa medaljonki, jota hän on kantanut pari vuosikymmentä kaulassaan: sen nimi on Onni ja se pitää sisällään itsemurhapillerin otettavaksi juuri oikealla hetkellä. Jyrin kutsumana Joonas pääsee muutamaksi päiväksi kokemaan aitoa YOLO:a Hong Kongin huumekortteleihin ja läheisten vuorten aitoon luonnolliseen ”pilveen”. Oudompi todellisuus löytyy kuitenkin lähempää kotoa, saarelta, josta kaikki kirjan hahmot saavat elämäänsä vakavasti häiritseviä viestejä.

Pidin kirjan matkakuvauksista paljon. Hong Kongin lisäksi tässä päädytään Ukrainaan Tsernobylin voimalan läheisyyteen, josta epäonnistunut tiedemieskaksikko etsii mystistä unenantajaa. Lars Fritzénin hahmo pelotti minua oikeasti, vaikka hänenkin toiminnalleen annettiin jokseenkin loogisia selityksiä. Romaani herätti myös kriittisiä kysymyksiä vaihtoehtohoidoista ja niiden valvonnasta. Jopa Valviran rooli nousee merkittäväksi mysteerion purussa. Mikä eidolonissa on vaarallisinta, onko se puoskarointia vai vapauttaako se ihmismielen täyteen potentiaaliinsa?

Kauhukirjaksi Unikoiraan on siroteltu sopivasti myös tavallista arkea. Yliopistomaailmassa työkaverien loppuunpalaminen ei aina johdu yliluonnollisista syistä, ja kahvihuoneen naisten juoruilukin on normaalia kauraa. Psykoosiin sairastuva pomo Torsti oli herkullinen hahmo, jonka hoitoon ohjaus ei meinannut luonnistua keneltäkään työyhteisön jäseneltä.

Kirja soveltuu myös sellaisille lukijoille, jotka eivät yleensä lue kauhua. Kauhu tässä on enemmän päänsisäistä kuin ulkoisiin tapahtumiin liittyvää. Kohtaukset eivät ole erityisen verisiä, eikä painajaisetkaan aiheuta lukijassa unettomia öitä. Tämäntyyppiseen hienovaraiseen jännitykseen jää helposti koukkuun.

Bonusviikonlopun painajainen

Olin joulun pyhät Ellibs-kirjaston tarjonnan varassa, ja sieltä esiin tuli lähinnä vähemmän tunnettuja ”kirjajokereita” syksyn bestsellereiden ollessa kovasti lainassa. Uutena tuttavuutena esiin pomppasi kouvolalainen Sami Rajakylä (s. 1979), joka paraikaa viimeistelee työläistrilogiansa kolmatta osaa. Rajakylä toimii siviilissä Prisman infon asiakaspalvelijana, mutta on viime aikoina onnistunut raivaamaan itselleen lyhyitä kirjoitustaukoja hektisestä päivätyöstään.

Romaanissa Pankkipoika (Johnny Kniga, 2016) kokemuksen rintaääni pääsee loistamaan. Citymarketin kilpailija Hypermarket ja sen pankin vittuuntuneet puoliammattilaiset virkailijat ovat tässä niin lihaa ja verta, että lukijaan melkein sattuu. Kuka tahansa voi kouluttautua pankkivirkailijaksi muutamassa päivässä, eikä asiakkaillakaan riitä pahemmin kunnioitusta ruutupaitaisille jokapaikanhöylille. Päähenkilö Esko on stressaantunut, mutta ei näe helppoa ulospääsyä tilanteestaan. Elämä on pelkää venynyttä bonusviikonloppua, tapahtuipa se töissä tai vapaa-ajalla.

Esko on keski-ikää lähestyvä, laiskanpulskea alisuoriutuja, jonka haaveena on tulla naisen elätettäväksi. Pysyvään parisuhteeseen hän on ehtinyt vasta yli kolmikymppisenä, mutta elämä poliittisen toimittaja-Annen rinnalla on samanmoista suorittamista kuin Prisman infossa. Ainoa henkireikä hänellä on Laajasalon vuokrayksiö, jossa hän käy lataamassa akkujaan salapullojen äärellä. Annen luona Albertinkadulla hän on tehostetussa valvonnassa; Anne laskee jokaisen nautitun alkoholiannoksen ja kinkkuleivän.

Romaanin työelämän kuvaukset ovat timangia, mutta pitkästyin parisuhteen kuvauksissa, joista tuli lähinnä mieleen Arttu Wiskarin laululyriikka. Heteroseksuaalin perusjannun ennalta-arvattavan viettielämän kuvaus ei tuonut teokseen suurta lisäarvoa. Eskon epätoivoiset pyristelyt pois Annen dominoivasta huomasta tuntuivat liian nähdyiltä. Asetelma oli kuin käänteisessä My Fair Ladyssa: Anne yrittää epätoivoisesti kouluttaa työväenluokkaisesta makkaranpurijasta sisäsiistiä puudelia, jonka kuitenkin pitää makuuhuoneessa suoriutua tiikerin lailla. Elatussuhteena asetelma ei kuitenkaan hyödytä Eskoa tarpeeksi, vaan hän roikkuu naisessa paremman puutteessa.

Esko ei kuitenkaan herätä sääliä, sillä hän on vaatimattomalla tavalla oman elämänsä subjekti. Ainakaan hänen onnellisuutensa ei riipu naisystävästä, vaan hän saattaa nauttia elämästään Arto Paasilinnan parissa lounasravintolan terassilla. Kaupan kassaksi tai pankkipojaksi hän vaikuttaa jopa älyköltä.

Paras kohtaus liittyi työhyvinvointikyselyn teatraaliseen purkuun, jossa Itäkeskuksen Hypermarket nousee komeetan lailla toiseksi huonoimmasta työyhteisöstä maan ykköseksi. Marketin henkilökunnassa on kolmetoista vuotta määräaikaisilla soppareilla viruneita työn sankareita, jotka katsovat, kun nuoria laiskimuksia vakinaistetaan. Työn ankeaa arkea piristävät vain Staffpointin hottikset tissimuijat, jotka hekin kiertävät marketista toiseen vuosikausia edistymättä urallaan minnekään. Työn pirstaleisuus ja taloudellinen kannattamattomuus tulevat lukijalle irvokkaalla tavalla selväksi. Voidaanko kaupan alan pätkätyöläisiä nimittää edes työväenluokaksi, sillä heillä ei ainakaan tässä kuvauksessa ole poliittista tahtoa järjestäytyä puolustamaan edes kahvitaukojaan?

Pankkipoika on kepeän viihteellinen huumorikirja, jossa olisi voinut olla syvempääkin kaunokirjallista potentiaalia, mikäli tiettyjä kliseitä olisi harvennettu. Olen silti kiinnostunut lukemaan sarjan ensimmäisen osan, Pätkärunoilijan, joka kertoo pohjanmaalaisesta Kelan sedästä. Odotan hänen hahmoltaan vähemmän normatiivista otetta, ja jään myös odottamaan, mitä ammattia trilogian kolmas sankari edustaa. Turva- tai hoiva-avustaja voisi olla paha, samoin osa-aikainen kynttiläkutsujen isäntä.

Helmet-haaste 2016

Osallistuin vuoden aikana pääkaupunkiseudun HELMET-kirjastojen 50 teoksen lukuhaasteeseen. Haaste oli mielessäni parhaiten tammi- ja joulukuun aikana; muun vuoden lueskelin lähinnä kuin ellun kana, mutta onneksi hieman kaivelemalla vuoden luetuista kirjoista löytyi useimpaan kohtaan täsmäteos. Viime viikolla jouduin vielä täydentämään listaa muutamalla tärpillä. Tähdellä merkityistä teoksista löytyy arvio tästä blogista.

1. Veikko Huovinen: Lampaansyöjät *
2. Antti Tuuri: Pitelemättömät*
3. Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua*
4. Niina Hakalahti: Lumipallo*
5. Nuruddin Farah: Karttoja
6. Elina Loisa: Rajantakaiset*
7. Maija Asunta-Johnston: Onnellisen naisen vuosi*
8. Renee Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää*
9. Karin Erlandsson: Minkriket*
10. Takeshi Hiraide:Kissavieras*
11. Ninni Aalto ja Tuuli Hypen: Kas, kissa
12. Emilia Pöyhönen:Leipäjonoballadi
13. Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää*
14. Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin miekka. Idän ja lännen konfliktien historiaa.
15. Sari Kaarnivaara: Kadonnut vierelläni*
16. Kate Atkinson: Museon kulisseissa*
17. Päivi Alasalmi: Vainola*
18. Ricardo Cortes et al: Nyt vittu nukkumaan
19. Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa*
20. Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön*
21. Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
22. Hanna Weselius: Alma! *
23. Riitta Jalonen: Kirkkaus*
24. Laura Lindstedt: Oneiron
25. Lucinda Riley: Keskiyön ruusu
26. Henrik Holappa: Minä perustin uusnatsijärjestön*
27. Chigozie Ibioma: Kalamiehet*
28. Johannes Ekholm: Rakkaus niinku*
29. Slunga&Seppänen: Lapin Lolita*
30. Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla*
31. Miika Nousiainen: Maaninkavaara*
32. Pauliina Susi: Takaikkuna*
33. J.G.Farrell: The Hill Station*
34. Marie Kondo:KonMari
35. Mauri Kunnas: Suuri avaruuskirja
36. Eevamaija Poijärvi: Kasvun verran aikaa*
37. Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään*
38. Hassan Blasim: Irakin purkkajeesus
39. Alice Munro: Kallis elämä
40. Vilho Manninen: Kotipuolen raiteilla
41. Kirsti Ellilä: Tuntemattomat*
42. Paolo Giordano: Ihmisruumis
43. Siddharth Dhanvant Shangvi: The Last Song of Dusk*
44. Paula Hawkins: Nainen junassa*
45. Juha Seppälä: Kuoppakaupunki*
46. Sophie Kinsella: Kadonnut: Audrey*
47. Paulo Coelho: Vakooja
48. Johanna Hulkko: K18*
49. Riku Korhonen: Me emme enää usko pahaan
50. Vera Vala: Milanon nukkemestari

 

Taskuvihon kertomaa

Joskus kuuluisilla kirjailijoilla on liikaa menneisyyden taakkaa kannettavanaan. Minulle Laila Hirvisaari on ollut se äitienpäivien kaupallinen kuningatar, jonka tuotantoon olen suhtautunut ylimielisen skeptisesti. Pari teosta olen häneltä lukenut, samalla asenteella kuin olen lukenut Kalle Päätaloa – tosin retrohengessä kumpikin ”harrastus” voi olla jo muodikasta. Silti rehellisesti sanottuna en ole saanut paljoa irti Hirvisaari/Hietamiehen tavasta kirjoittaa historiaa.

Romaani Hiljaisuus (Otava, 2016) olikin kirjailijan pitkässä tuotannossa miellyttävä yllätys. Jos olisin saanut teoksen käsiini ilman tietoa tekijästä, olisin voinut arvioida sitä puolueettomammin. Huomasin jo alkumetreiltä, että kyseessä on kirjailijan vakava yritys irrottautua totutuista kaavoista, matka kohti sisintä ja uudenlaisen kirjailijanäänen löytymistä. Kirja on ihailtavan tiivis, siinä ei ole turhia kerroksia eikä henkilöhahmoja, romantiikkaa on vain niukanlaisesti ja keskiössä on mykäksi säikähtänyt lapsi. Se sijoittuu 40-50-lukujen vaihteeseen Pohjois-Karjalaan, nimeltä mainitsemattomalle paikkakunnalle, jossa on hurja koski. Ajallinen akseli on keväästä syksyyn – yhdeksänvuotiaan Ingan elämässä iso harppaus syvästä yksinäisyydestä kohti salaisuuksien murtumista ja puhuttua kieltä.

Inga ei ole puhunut viiteen vuoteen. Hän on oppinut lukemaan ja kirjoittamaan viisivuotiaana, ja siitä asti kommunikoinut lähipiirinsä kanssa esiliinan taskussa kulkevan ruutuvihon kautta. Ingan koulunkäynti on ollut hankalaa siitä huolimatta, että hän on tiedonhaluinen ja on lukenut isoisänsä kirjastosta liikaakin aikuisten kirjoja. Häntä kiusataan ei pelkästään puhumattomuuden, vaan myös jalkavamman vuoksi. ”Nilkku-Inkku” on hänen pysyvä liikanimensä, josta eroon pääseminen on yhtä vaikeaa kuin liikavarpaasta, jota tyttö kutsuu Vaakasuoraksi. Ylimääräinen varvas saa Ingan nilkuttamaan ja tulee myös kalliiksi, sillä hän tarvitsee erikokoiset kengät. Perheen tuttu lääkäri, tohtori Hämäläinen, olisi valmis viemään Ingan Helsinkiin operoitavaksi, mutta Inga kammoaa kaikkea, mihin liittyy veren näkeminen.

Ingan ja tohtorin puoliorvon pojan Joelin ystävyys on romaanin ”pihvi”, jonka kautta Inga kokee ensi kertaa ikätoverinsa täyden hyväksynnän. Joel tulee Tuonivirran perheeseen hoitoon ja saa Ingan ensi kertaa uskoutumaan omituisista tavoistaan. Ingan ja Joelin kirjeenvaihto tosin tuntuu yhdeksänvuotiaiden ilmaisuna hämmentävän varhaiskypsältä. En tosin kyseenalaista, etteivätkö paljon menettäneet, isovanhempiensa kasvattamat yksinäiset lapset olisi joskus voineet puhua ja kirjoittaa näin.

Koulumaailman kuvaus on kirjassa herkullista. Kylään saapuu valeopettaja Saastamoinen, joka ei peittele vammaisiin lapsiin kohdistuvaa inhoaan. Valeopettajan aikaansaaman tuhon selvittäminen vie kyläläisiltä paljon voimia. Ingan kiusaamisesta pidetään käräjiä, joilla pahatapaisia poikia uhataan kasvatuslaitoksella. Yksinhuoltajan kasvattama Osku tahtoo vilpittömästi tehdä parannuksen, eikä lähde enää jengitouhuihin mukaan, jottei joutuisi poikakotiin.

HS:n arviossa Arla Kanerva penää teoksen kohderyhmän perään, joka ei hänelle selvinnyt. Onko tämä nuorten- vaiko aikuisten kirja, vai onko kohderyhmän täsmentäminen ylipäänsä olennaista? Vakavan ja pikkuvanhan 40-luvun orpotytön maailmaa ei voi ”kääntää” tämän ajan lapsia kosiskelevalle kielelle, mutta voisin yrittää tarjota tätä jollekulle tuntemalleni tytölle maistiaiseksi. Tietyllä tavalla teos mukailee klassisen tyttökirjan konventioita, mutta yhtä hyvin sitä voi lukea aikuisten psykologisena avainromaanina. Sen kautta voi esimerkiksi miettiä, kuinka traumaattisista asioista on vuosikymmenten varrella puhuttu ja millaista apua traumojen käsittelyyn on tarjottu, jos niitä ylipäänsä on tunnistettu.

Tarjoaisin teosta nuorille lukijoille silläkin riskillä, että he nauraisivat teoksen simppelille, uskonnolliselle ja viinimarjamehuntuoksuiselle maailmankuvalle. Olen lukenut paljon hatarammin kirjoitettuja nuorille suunnattuja historiallisia romaaneja, joista on jäänyt vaikutelma, että pääasiallinen kohderyhmä on kaikesta huolimatta ollut keski-ikäisen kirjailijatädin omat ikätoverit, ikuiset kiiltokuvien kerääjät ja muistovärssyjen raapustelijat. Tästä teoksesta en saanut tuota vaikutelmaa, vaan kirjan asetelma tuntuu aidosti ikärajoja ylittävältä.

Kielellisesti kerronta on suvereenin klassista, jopa niin sujuvaa, että näkisin tässä vahvan käännöspotentiaalin. Suomalaisen historian ja kulttuurin omituisuuksiin ei sukelleta niin syvälle, että se jäisi vain suomalaiselle lukijalle ymmärrettäväksi omahyväiseksi napanöyhdäksi. Kaikkien Karjalaan sijoittuvien kirjojen ei tarvitse kuulostaa humoristisilta murrerunoilta. Vastaavasti jokaista lottapuvun merkkiä tai rintamalla iltapuhteina tehtyä läkkipeltirasiaa ei tarvitse nostalgisoida loputtomiin. Teoksen ehdoton vahvuus piilee siinä, että sen pääpaino on elävissä ihmisissä, heidän universaaleissa haaveissaan ja murheissaan. Kieli ja ihmisten väliset jännitteet kantavat ja kannattelevat.

Lopunaikojen jälkeen

Jouluyönä ei aina tarvita taianomaista fiilistelyromaania, vaan joskus voi räpiköidä tummemmissa vesissä. Yksi joulun pyhien hittikirjojani oli Tero Sompin Leijonan varjo (Myllylahti, 2013), josta olen teeman vuoksi kirjailijalle kateellinen. Niin monta kertaa olen itsekin lähtenyt hahmottelemaan dystopiaa lähitulevaisuuden nationalistisesta Suomesta, mutta kesken projektit ovat jääneet – niiden masentavuuden vuoksi. Leijonan varjokaan ei ole helppo teos. Monelta voi jäädä lukeminen kesken siksi, että se muistuttaa liikaa jo elettävää todellisuutta. Ajallisesti teos sijoittuu periodiin ”lopunaikojen jälkeen”, eli kenties 2020-luvulle, aikaan, jonka voimme helposti visualisoida, jossa on vielä paljon tunnistettavia elementtejä.

Perussuomalaisesta käsiteuniversumista on olemassa melko vähän kaunokirjallisuutta. Itse olen lähinnä blogissani ruotinut Pirjo Hassisen uusimpia teoksia, jotka ovat Sompin kuvausta astetta humoristisempia. Sompin luomassa maailmassa ei enää pilkata Suomi-leijonakoruja käyttäviä sikaniskoja, sillä kansa on kerran äänestänyt sikaniskat valtaan ja saavat nyt, mitä ovat tilanneet – syvästi kansallismielisen diktatuurin, jonka ainoa tukija on Yhdysvallat. Monilla teoksen hahmoilla tosin niskan ihra on ohenemassa, sillä Suomi on joutunut kauppasaartoon, eikä asemien pikaruokaloista saa kuin ylihintaisia karjalanpiirakoita. Ruoka on tässä dystooppisessa trillerissä keskiössä, sillä se on konkreettinen elämänlaadun mittari. Ihmiset elävät arjessaan juuresten ja kaurapuuron voimin. Romaanissa eletään ilottomassa maailmassa, jossa vain puolue-eliitillä on varaa ruokailla entisissä S-ryhmän kansanravintoloissa. Amarillosta on tullut Keltainen, eikä sieltä enää saa tortilloja tai nachos-vuokia, vaan lähinnä silakkapihvejä.

Pekka Gerber on keski-ikäinen, eronnut poliisi, joka on onnistunut pitämään työpaikkansa ja asuntonsa Kalliossa, vaikka lukeekin salakuljetettuja ruotsalaisia dekkareita. Jos hän on toisinajattelija, hän on kovin yksinäinen ja maltillinen sellainen. Kapinalliseksi hän joutuu olosuhteiden pakosta, saatuaan selvitettäväksi venäläistaustaisen tarjoilijan, Katariina Laakson raiskausmurhan Kaisaniemen puistossa. Keissi halutaan siivota maton alle tutkimuksen saatua selville Katan epäilyttävän DNA-taustan, varsinkin, kun murhalle on saatu järjestettyä sopiva tekijä, somalitaustainen entinen lääkäri, nykyinen sopeutumisleirin orja, Amir. Suomeen jääneiden vähäisten ulkomaalaistaustaisten työvoima edelleen kelpaa puoluejohdolle, kunhan se pysyy siivousvuorojen ulkopuolella eristettynä muusta kansasta.

Itä-Helsinki on tässä erottautunut kansallismielisestä Suomesta ja on kapinallisten vasemmistolaisten käsissä. Itäkeskuksesta on tullut Euroopan suurin kodittomien leiri, jonka ironiset kaupalliset jäänteet muistuttavat menneistä. Eurokangas-liikkeen valo toimii edelleen kapinallisten toimistossa, jossa myös kuunnellaan kiellettyä länsimaista rockia. Kontulan ja Vuosaaren kerrostaloissa piilee omanlaisensa järjestys, vaikka niitä ei ole huollettu eikä remontoitu aikoihin. Itään salakuljetetaan ruokaa ulkomailta, ja ainakin kapinallisten johdolla on aamiaiseksi pekonia – herkkua, joka saa Pekka Gerberin lähes tainnoksiin. Gerber kohtaa vastarinnan miehet etsiessään ja evakuoidessaan Katariinan orvoksi jäänyttä tytärtä Annaa. Anna päätyy asumaan Pekan asuntoon silläkin riskillä, että miestä syytettäisiin pedofiliasta – eihän mikään edistä kansallismielistä aatetta niin paljon kuin seksuaalirikollisuuteen liittyvä kansan pyhä raivo.

Tuomas Valo, puolueen johtaja ja kansan isä, ei tässäkään muistuta kirjaimellisesti Timo Soinia, vaan voisi olla kuka tahansa populismilla ratsastava öyhöttäjä. Diktatuuri on hauras, eivätkä vartijatkaan ole esimiehelleen täysin kuuliaisia. Puolueen sisäinen valtataistelu tuntuu myös riipivän todelliselta. Kaappauksia suunnitellaan puolueen eri siivissä, siltä varalta, että tilaisuus antaisi vaarin. Valon residenssi Seurasaaressa keskellä kansallisromanttista ulkomuseota kirvoitti jo hieman nauruhermojani muuten rankan kerronnan keskellä. Kun kansalta on riistetty jopa tämä menneisyyden teemapuisto, mistä se oikeasti voi enää haaveilla?

Dekkariksi tai trilleriksi (itse luin teosta molempina) teos on tyypillisen toiminnallinen ja lineaarisesti kerrottu. Kielellisesti se ei tuonut suuria yllätyksiä, mutta yhteiskunnallisesti kerronta oli tarkkapiirtoisen uskottavaa. Somppi osaa hyvin taustoittaa lähihistoriaa ja myös rakenteellisia muutoksia. Valitettavasti moni hänen kuvaamansa ilmiö on jo arjessamme läsnä – esimerkiksi henkinen sisäänpäinkääntyminen, nuorten haluttomuus opiskella vieraita kieliä, taloudellisesta niukkuudesta syntyvä katkeruus ja sankarimyyttien luominen hyvin vähäisistä aineksista, kuten kahdesta jääkiekon maailmanmestaruudesta. Ja kun Apulanta on kielletty potentiaalisesti kapinallisena retromusiikkina, jäljelle jäävät Cantores Minores ja Matti ja Teppo.

Olisin kaivannut teokselta hieman lisää tuollaisiin detaljeihin liittyvää huumoria, sillä ne pienet huumorin kukkaset syvän angstin keskellä ilahduttivat. Muutenhan tässä liikuttiin juuri tämän joulun tunnelmiin sopivassa lonkeronharmaassa loskassa – sovelletun kieltolain tunnelmissa, jossa lonkerokin on poliittisen eliitin etuoikeus. Dystooppinen visio kansasta, jonka alkoholismi on vihdoin saatu hoidettua ylhäältä päin tulevilla säädöksillä, on kieltämättä säälittävä. Tämä kansa ei enää jaksa kiljuakaan ”leipoa”, saati harrastaa kotipolttoa. Se on tainnutettu ehdottoman kuuliaiseksi ja sen ainoa täyttymyksen hetki on kolmen vuoden mikroaaltouunijonossa ykköspaikalle pääsy.

Joulun lukemistostani Leijonan varjo oli ehdottomasti rikkain, ahdistavin ja voimallisin. Sompin muusta tuotannosta en ole kuullutkaan, vaikka hän on julkaissut jo yhdeksän romaania. Miehen ammatillinen tausta turvallisuusalan ammattilaisena ja järjestysmiehenä antaa kerronnalle omat, eksoottiset mausteensa. Voisin hyvin lukea häneltä toisenkin teoksen, vaikka uusin romaani Raivo (2016) ei temaattisesti kiinnosta. Aiemmassa tuotannossa näyttää olevan laajan globaalejakin teemoja.

Yksi lensi pois lobotomiasta

Reilu kymmenen vuotta sitten paikkailin aukkojani suhteessa Australasian mantereen kirjallisuuteen. Sain kunnian tutustua Janet Frameen (1924-2004) ainakin kahden omaelämäkerrallisen teoksen kautta. Koko tuotantoa ei ollut saatavilla edes yliopiston kirjastossa, mutta feministisissä kirjallisuuspiireissä Frame oli postuumisti nouseva tähti.

Riitta Jalonen tuntuu kirjailijalta, joka kypsyttelee teemojansa pitkään ja huolellisesti. Vaikuttaa siltä, että hän on lukenut Framen koko tuotannon ja myös hänestä kertovat muut romaanit ja elämäkerrat. Nyt hän tuo Framen erikoisen elämäntarinan meille luettavaksi suomen kielellä, fiktioksi puettuna. Kirkkaus voisi olla myös fan fictionia. Jos se olisi nuoren esikoiskirjailijan tuotos, se voitaisiin jättää julkaisematta juuri siksi.

Teos on erittäin kompakti, pakahduttava, tunteisiin vetoava ja taitavasti editoitu. Tekstin ammattimaisuus näkyy yksinkertaisessa kielessä – lauseet ovat tiiviitä, kirkastettuja. Jalonen ei pyri kielellään ainakaan ylilyömään esikuvaansa, vaan työskentelee tämän hengessä. Pääsemme perille kaikkiin kohteisiin, Uuteen Seelantiin, Espanjaan ja Lontooseen, tapaamme merkittäviä toisia, perheen jäseniä, ystäviä, rakastajia, psykoanalyytikkoja ja psykiatreja. Tapaamme Janetin eri mielentiloissa ja vaiheissa. Jos Janet ei kerro uusille ystävilleen mielenhäiriöistään, ei monikaan uskoisi hänen käyneen niin syvissä vesissä. Janet esittäytyy romaanissa moninaisena, ainutlaatuisena ja koko ajan nahkaansa uudelleen luovana taiteilijana. Tässä siis hyvät uutiset.

Olen lukenut kirjasta arvioita, joissa pohditaan elämäkerrallisen romaanin kirjoittamisen oikeutusta samalla tapaa kuin postkoloniaalit kriitikot pohtivat kulttuurisen omimisen kysymystä. Tässä kirjassa Uusi Seelanti ei esiinny erityisen eksoottisena maana, eikä Janet ole missään määrin ”kulttuurinen toinen”. Huoli siitä, saako historiallisesti merkittävän taiteilijapersoonan tarinan ”omia” osaksi omaa romaanin juontaan, on mielestäni turha. Tätä tehdään kaikkialla ja varsinkin, jos päähenkilön reaalimaailman vertauskohde on jo kuollut, se on enimmäkseen kohteensa tuotantoa hyvällä tavalla esilletuovaa, eli tärkeää kulttuurityötä.

Itse olen lukenut Framelta teokset To the Is-land (1982) ja The Angel At My Table (1984), ja näiden pohjalta varsinkin romaanin Uuden Seelannin osuudet tuntuivat liian tutuilta ja uskollisilta Framen omalle kerronnalle. En suoraan sanottuna aina tiennyt, oliko Jalosen tarkoituksena suomentaa Framea vai irrottautua hänen kertomastaan. Napanuora kohteeseen tuntui liian tiukalta. Koska Framea ei ole koskaan suomennettu, tästä teoksesta tuli olo, että kirjailija halusi sivistää niitä, jotka eivät koskaan ”ulukomaankieliseen” teokseen tartu. Kirjan ainutlaatuisuuden voi siis ymmärtää vain tunkkaisen Suomi-ghetton ulkopuolinen lukija, joka on myös perehtynyt muuhun Frame-kirjallisuuteen.

Pidin kirjassa eniten osuuksista, jossa Janet matkailee Ibizan saarella ja Andorrassa 1950-luvun lopulla. Nämä olivat ainoita paikkoja, joissa hänet nähtiin kokonaisvaltaisena ihmisenä, ei mielenterveyskuntoutujana. Ibizalla Janet pääsi neitsyydestään ja tuli raskaaksi. Andorrassa hän sai keskenmenon ja melkein meni naimisiin italialaisen lukutaidottoman salakuljettajan kanssa. Euroopan eri osien kehityserot nousivat tässä kiinnostavalla tavalla esiin, samoin käsitykset mielen tasapainosta.  Varsinkin Espanjassa kaikkiin ongelmiin etsittiin ensisijaisesti tukea Jumalalta. Englannissakin häneen takertuu konservatiivinen irlantilainen Patrick, torjuttu kosija, joka Janetin hyljeksimänä lopulta löytää puhtaan katolisen puolisonsa Yhdysvalloista. Tämä maailmankuva tuntui Janet Framesta kotoisalta, sillä se edusti hänen kotikasvatustaan siitä huolimatta, että hän oli koulussa ja yliopistossa vihkiytynyt sekulaarimpiin maailmanselityksiin.

Janet Frame esiintyy romaanissa hyvin humaanina, helposti samastuttavana sankarittarena, jonka elämän loppupuoli lupaa aurinkoisempia aikoja. Solidaarisuuden viesti on romaanissa vahva. Samoin se todennäköisesti ihastuttaa niitä lukijoita, jotka kärsivät kaamosmasennuksesta ja köyhyydestä – se vie kerralla moniin paikkoihin ja tutustuttaa niiden outoihin tyyppeihin. Eurooppalaisten outouksia selvitetään jopa enemmän kuin uusiseelantilaisten.

Keskeisenä kysymyksenä mieleeni jäi kummittelemaan, mitä maailmankirjallisuus olisi menettänyt, jos Janet Framelle olisi tehty lobotomia Seacliffin mielisairaalassa 50- luvulla. Tämänkin vuoksi kirja kannattaa lukea, sillä se tarjoaa vertailukohtia psykiatrisen hoidon historiaan eri maissa ja mantereilla.