Pupari maailmankartalle!

tuulen-sukuViime vuonna haltioiduin Satu Grönroosin Jyväskylään sijoittuvasta romaanista Lumen syli (Atena, 2012), ja nyt sille löytyi jatkoa teoksessa Tuulen suku (Atena, 2016).

Tapaamme jatko-osassa päähenkilö Helmin kolmetoistavuotiaana teininä. Hän on yksinhuoltajaäitinsä keskimmäinen lapsi, vekkuli isoveli on muuttanut Ruotsiin. Lapset ovat syntyneet perheeseen miltei neitseellisesti ja ikäerot ovat suuret. Isyyskysymys on yksinhuoltajaäidille liian arka.

Perhe on muuttanut Harjun takaisesta puutalosta uutuutta hohkavaan Pupuhuhdan lähiöön, jossa betoniset puput seikkailevat leikkikentillä ja koulun pihalla. Modernin keittiön ja kylpyhuoneen onni on käsinkosketeltavaa, vaikka kerrostalossa joutuukin sopeutumaan monenlaisiin ääniin ja ihmiskohtaloihin. Talossa asuu juoppoja, vanhojapiikoja ja jopa yksi chileläinen pakolaismies, Alfonso. Alfonso ei kestä möykkäämistä käytävillä, vaan tulee usein moittimaan suomalaisia naapureitaan turhista äänistä.

Tarinassa eletään 70-luvun keskivaihetta, Abban nousukautta. Helmi on saanut sydänystävän naapuristaan koreografi-Mervistä, ja tytöt harjoittelevat tanssejaan leikkisällä vakavuudella. Englannin taitokin karttuu, kun opiskellaan keskeisiä sanoituksia. Helmille koulunkäynti on vakavaa puuhaa kaupungin kunnianhimoisessa tyttökoulu Tipulassa samaan aikaan, kun muissa kouluissa opiskellaan jo peruskoulun hengessä unisex-malliin.

Teos on kirjoitettu vielä satumaisemmin kuin Lumen syli; siinä pääsee fiilistelemään monien lastenkirjallisuuden klassikkojen kuten Maija Poppasen ja Tirlittanin hengessä. Teini-ikäisen Helmin ja kuusivuotiaan Sofian tilanne olisi tämän päivän lastensuojelumentaliteetin hengessä varsin huolestuttava, sillä heidän äitinsä katoaa kuin tuhka tuuleen. Perheeseen tulee ruokahuollosta ja siivouksesta vastaamaan epämääräinen Nainen, joka leijuu tarinan yllä herkullisena jokerina. Kunnan sosiaalihuoltokaan ei ole Naisen tekemisistä vastuussa. Naisen tekemät sörsselit ovat niin pahoja, että sisarukset jäävät pitkälti selviytymään keskenään moneksi viikoksi, vaikka Nainen nukkuukin äidin lakanoissa. Tytöillä on muitakin, vaihtoehtoisia äidinkorvikehahmoja, mutta keskeisissä kysymyksissä Helmi jää siskonsa huoltajaksi. Lopulta Helmi ja Nainen saavat sovittua, että Nainen huolehtii kodin kasveista ja Helmi ruoasta.

Juonta en paljasta sen enempää, eikä juoni teoksessa tunnu muutenkaan keskeiseltä, vaan tässä mennään enemmän tunnelmista toisiin. Teos tarjoaa monia sydäntä syrjäyttäviä momentteja, joista kuitenkin selvitään pienemmällä harmilla. Pidin siitä, että pahat paikat Puparin raiteilla ohitettiin jokseenkin vähäeleisesti. Helmin kasvu naiseksi on vain sivujuoni, josta hän tuntuu selviytyvän kohtuuhyvin omin voimin. Tuulella käyvältä äidiltään hän ainakin oppii sloganin. ”Miesten perään ei itketä. Seuraava linja-auto tuo uuden.”

Tuulen suku oli edeltäjäänsäkin tiivistetympi, maagis-realistinen tarina, jossa käydään syvissä vesissä ilman liikaa draaman tarvetta. Dialogin kehittäjänä Grönroos on virtuoosi. Historiallisuus on ilmavaa, pieniin vinkkeihin voi lukija tarttua halutessaan, mutta asioita ei selitetä puhki. Tässä tyttöjen olohuoneessa oli vaikeuksista huolimatta helpottavan hyvä olla. Kirjan luettuani jäi tunne, että Helmin ja Sofian myöhemmistäkin vaiheista haluaisin kuulla lisää.

Mainokset

Hebridien henkimaailmasta

jaakaksosetOn kirjoja, jotka tempaavat mukaansa muun kuin kielellisen virtuositeetin vuoksi. On myös kirjoja, jotka koukuttavat, vaikka päähenkilöiden persoonallisuuksista ei jää kuin luu käteen. S. K. Tremayne (pseudonymi, tunnetaan myös nimeltä Tom Knox, oikea nimi Sean Thomas) onnistui pitämään minut kyydissään Lontoosta Hebridien saarille saakka, koska maisemat olivat oikeanlaiset ja henget puhuivat voimallisesti.

Teos Jääkaksoset (Otava, 2016, suom. Oona Nyström) on ollut suuri bestseller, joka on suomalaisessa blogosfäärissäkin herättänyt enemmän ihastusta kuin vihastusta. Se kertoo epätoivoisesta perheestä, seitsemänvuotiaista kaksosista, joista toinen putoaa parvekkeelta ja menehtyy ja toinen ajautuu syvään identiteettikriisiin. Eloonjääneen Kirstien vanhemmat päättävät pelastaa tyttären tulevaisuuden muuttamalla Angus-isän perintösaarelle Skotlantiin. Äiti Sarah ei ole koskaan edes käynyt saarella, eikä tiedä millaiseen todellisuuteen on hyppäämässä.

Identtisten kaksosten erityinen side ja sisaren menetys ovat jo sinänsä järeitä teemoja, joita S.K. Tremayne käsittelee varsin uskottavasti. Kirstie ja Lydia jatkavat symbioosiaan kaksien hautajaisten jälkeenkin, ja heidän persoonansa nousevat tarinassa esiin paremmin kuin vanhempien. Pidin Sarahin ja Angusin hahmoja molempia yksiulotteisina, ja heidän kriisissä olevan suhteensa kehityskertomusta pateettisena. Jännitys kirjassa pohjautuu pitkälti luottamuksen ja epäluottamuksen vuoropuheluun. Kumpikaan osapuoli ei ole ”pahempi toistaan”, mutta kummastakaan ei myöskään kuoriudu mitään kiinnostavaa psykologisesti. Ylemmän keskiluokan mukavasta elämästä luopuminenkaan ei lopulta ole kantava teema, sillä perheen elämässä ei uudessa kodissa ole enää jäljellä mitään normaalia, mistä pitää kiinni.

Luontokuvaukset olivat hurmaavia, samoin paikallisen yhteisön kaksikielisen politiikan kuvaus. Englantilainen Sarah kokee gaelin kielen lopulta ahdistavaksi, ja tytärkin joutuu koulukaverien nurkkaan ajamaksi kielellä, jota hän ei ymmärrä. Skyen saaren kylissä on onnistuttu saavuttamaan jonkunlainen funktionaalinen kaksikielisyys, mikä uusista tulokkaista voi tuntua myös poissulkevalta mekanismilta. Kuitenkin saaret elävät pitkälti turismista, ja ovat joutuneet tuunaamaan entiset sillinpyytäjien kapakkansa trendikkäiksi gastropubeiksi. Kauneuden kirous piilee saarten idyllisimmissä kolkissa, sillä maisematontteihin investoineet miljardöörit käyvät huviloillaan vaan kääntymässä.

Juoni oli romaanissa vahvempi kuin henkilöhahmot, käänteet olivat nopeita, eikä tylsiä hetkiä siunautunut. Sinänsä harmi, sillä pelkästä luonnossa liikkumisesta olisi saanut vahvempiakin kohtauksia. Dialogi ja henkilöiden päänsisäinen puhe oli paikoitellen kökköä tai latteaa – vahvoja tunteita ilmaistiin liikaa kännissä kiroilemalla. Fuck/vittu kaunokirjallisena tehosteena toimii mielestäni romaanissa kerran tai pari, mutta sen viljeleminen latistaa tunnelman – ellei kyseessä ole jengisotien tai narkkikämppien syväluotaava analyysi.

Rakenteellisesti teoksessa saavutettiin paikoitellen vastaavaa koukuttavuutta kuin Paula Hawkinsin romaanissa Nainen junassa (joka oli tämän vuoden suosikkiteoksiani), mutta koin myös kerronnassa olevan jotain ammatillista laskelmointia. Luulisin silti, että katsoisin tämän tarinan leffana mukisematta jo pelkkien maisemien vuoksi, ja jäisin varmasti katsojana pelkän plussan puolelle.

Lapsikuvaus toimi, ja jätti jälkensä postuumeina hämmentyneinä kysymyksinä. Kirjassa ei siis ainakaan selitetty joka kohtaa puhki, vaan lukijallekin jäi oman työn sarkaa. Tyttöjen touhuista jäi kaikessa kauheudessaan hyvä mieli, ja kirja herätti uteliaisuutta myös psykologisesta/psykiatrisesta kaksostutkimuksesta, johon viitattiin moneen otteeseen. Teos oli kiinnostava kooste tarkkuutta ja huolimattomuutta. Voisin uteliaisuuttani lukea Tremaynen seuraavankin teoksen The Fire Child, sekä hänen aiempia fantasiateoksiaan muilla tekijänimillä.

Miehisistä kompetenssikertoimista

ukinpoikaEn aina jaksaisi naistenlehtitason diskursseja alfauroista. En oikeastaan usko darwinistisiin teorioihin laumanjohtajistakaan, vaikka en ole evoluution kieltäjä. Kuka kenetkin leimaa valioyksilöksi tai johtajatyypiksi riippuu varmasti myös ympäröivän yhteiskunnan arvoista. Saija Nissisen romaanissa Ukinpoika (Atena, 2016) tutkitaan suvussa periytyvää pomoutta, tai kusipäisyyttä, pelimiehen elkeitä ja alistavaa sovinismia. Ainakaan se ei ole ylistys alfauroiden metsästysvieteille.

Ukinpoika on sukutarina, jossa myös naisilla on vahva (tosin perinteinen) toimijuus. Juoni kattaa tapahtumia 50-60 vuoden säteellä, 1960-luvulta vuoteen 2018. Korpelan suku on kiinnittynyt pohjoiskarjalaisen voimalan ympärille, paikkakunta on pieni ja matka Joensuuhunkin joskus henkisesti ylivoimainen. Raukoilla rajoillakin tapahtuu jo vaurastumista: voimalan työnjohtaja Atson perhe on päässyt asumaan uuteen rivitaloon, jossa on kylpyamme ja jonka sähkölaskut maksaa yhtiö.

Romaanin ajankuva on pistämätöntä. Itse 70-luvun lapsuuden eläneenä jouduin kovasti terästämään muistiani ja aistejani tunnelmaan eläytyessä. En muistanutkaan, että energiakriisin aikainen säännöstely oli niinkin rankkaa kuin kirjassa kuvattiin. Myös ajan muoti, limsapullojen etiketit, Mireille Mathieu, seinien gobeliinit ja muu eksotiikka puhkesi kukkaan. Naisten ja miesten ehdottoman erilliset maailmat korostuvat tässä maalaisella ja työväenluokkaisella tavalla – tässä vietetään hirvipeijaisia ja hillonkeittäjäisiä.

Suvun patriarkka Atso on vanhan kansan kusipää, joka ei erityisesti etene urallaan, vaan kohdistaa kontrollinsa lähinnä naisiin ja lapsiin. Naapurit ja työtoverit eivät yleensä häntä tottele, vaan muuttavat ja irtisanoutuvat kohdatessaan hänen mielivaltaiset ylilyöntinsä. Pojistaan hän ei saa uskollisia vasalleja, mutta kasvatushaaste kohdistuu Sami-pojan kuopukseen Tuomakseen. Tuomas näkee ja kokee pappansa kyydissä enemmän kuin lapsen kuuluisi, ja perii myös ukkinsa asennemaailman. Tuomaksesta tulee suvun ainoa menestyjä, urakiipijä, nuori poliittinen broileri, ja lopulta väsynyt kansanedustaja. Suomen luottoluokituksesta huolehtiminen ei lopulta tuo alfauroon elämään tarvittavaa jännitystä, vaan elämää säännellään 12 cl viinimitoin.

Naisten toimijuus nostaa päätään vasta heidän vanhetessaan. Kotiäitiys on tässä suvussa periytyvää, ja karjalaisen pitopöydän laitto naisellinen hyve. Silti Pasin vaimo Maarit alkaa Joensuuhun muutettuaan kiinnostua aikuiskoulutuksesta. Vaikka ATK-kurssi ei olekaan menestys, hän oppii käymään yksin kahvilla ja konjakilla.

Suvun historian kerronnassa on paljon arkista ja tavallista, hautajaisia vietetään usein ja parkkipaikoilla miehistä otetaan mittaa automerkkejä arvostelemalla. Onneksi Nissinen sirottelee perinteiseen ja totuttuun sopivasti outouksia, kuten eläintentäyttäjä Anssin kokoelmat, Otson hellanasennuskeikat ja menestyneen avioparin yhteisen viiltelyharrastuksen. Outokumpulainen goottityttö poliittisena neuvonantajana on myös herkullinen hahmo, varsinkin, kun Tuomaksen viitteellinen puolue ei voi olla muu kuin Kansallinen Kokoomus. Teoksen traagiset ja inhorealistiset juonteet upotetaan lempeään huumoriin, mikä tekee tästä teoksesta siedettävämmän kestää. Ilman näitä kevennyksiä teos olisi ollut melko karmiva, suorastaan creepy.

Pidin siitä, että sukutarina kiedottiin vahvasti kansalliseen historiaan. Loppupuolen poliittinen analyysi oli osuvaa, Nissinen jopa introdusoi minulle uuden termin polixitin. Kansanedustaja-Tuomaksen kuuliainen saksalaisten kuunteleminen ja EU-uskollisuus herätti monenlaisia tunteita. Poliitikkona kukkopoika-mies ei päässytkään pätemään ja päällepäsmäämään, vaan joutui usein nolon pikkuveljen rooliin.

Sisällöllisesti romaani oli huikean rikas, ja tarjoaa pohdittavaa monenlaisille lukijoille. Itselleni teos avautui parhaiten ikäpolviromaanina, samastuin enemmän aikaan kuin paikkaan. Pohjoiskarjalaisuus ei ollut tässä niin ihastuttavan hersyvää kuin maakunnan tyypillisissä kuvauksissa, eikä ainakaan minussa herättänyt nostalgiaa. Yksittäisten ihmisten kohtalot kiinnostivat enemmän kuin etnisyys tai heimolaisuus.

Sydämenpuolikas rannalla

esterJessica Schiefauer on ruotsalainen nuortenkirjailija, joka ei karta ”rankkoja” aiheita. Romaanissa Ester & Isak (Karisto, 2016, suom. Säde Lopponen) mennään suoraan päivänpolitiikan ytimeen: nuorison radikalisoitumiseen ja äärioikeiston kasvavaan uhkaan.

Rakkaustarinana teos on hyvin simppeli: tyttö kohtaa pojan kesäiltana rannalla, sydänkorun puolikkaita vaihdetaan, poika ei välttämättä haluakaan seukata, vaan haluaa vielä olla vapaa. Tyttö on perinteisempi, hänen sydämensä särkyy, hän on takertuvampi ja omistautuvampi. Halut ja tarpeet eivät välttämättä kohtaa, vaikka tunteet ovatkin suuria.

Natsijuoni on kiinnostavampi, tosin hyvin traaginen. Seitsemäntoistavuotiaan Isakin veli Anton on vasta viisitoista, kun hän ajautuu vääriin porukoihin, johtuen osittain epävarmasta seksuaalisuudestaan ja siitä johtuvasta kiusaamisesta. Anton on salaa kiinnostunut koiraa metsässä kävelyttävästä Simonista, mutta tuskin kehtaa lähestyä tätä. Sen sijaan hän ajaa tukkansa kaljuksi ja haaveilee oikeaoppisesta Thor-korusta, jota ei saakaan joka kylän markkinakojuilta. Antonin poliittinen herääminen on kovin hataraa ja epäloogista – siihen ei ole johtanut yksikään epämiellyttävä kokemus maahanmuuttajista, vaan lähinnä homofobia.

Oletin henkilöiden nimistä, että juonesta paljastuisi juutalaisviritys, mutta en sitä sitten löytänyt. Isakin ja Esterin vanhemmat suhtautuvat pariskunnan seurusteluun eri lailla, eikä Ester enää viihdy kotonaan. Tragedian tapahduttua tyttö muuttaa surutaloon ja alkaa myös Isakin vanhempien terapeutiksi. Isakin vanhempiin kohdistuu rankkoja syytöksiä, ja keltaiset lehdet mässäilevät perheen jäsenten kohtaloilla. Molemmilta nuorilta on jäämässä koulu kesken, eivätkä he välttämättä ole toisilleen parasta seuraa.

Seksuaalisuudesta Schiefauer kirjoittaa suorasukaisesti konstailematta. Seksikohtaukset ovat nautinnollisia ja yksityiskohtaisemmin kuvattuja kuin monissa aikuisten romaaneissa. Toisaalta seksi muodostuu tässä helpoimmaksi mahdolliseksi pakokeinoksi, kun suhteen muut ulottuvuudet ovat murtumassa.

Kirja on kirjoitettu hieman sadunomaisesti, niin ettei paikoilla, tyyppien taustoilla tai muilla ulkoisilla tekijöillä ole suurta merkitystä. Tulkitsen tämän niin, että tässä on haluttu kertoa, että näin voisi tapahtua kelle tahansa, että äärioikeiston houkutukset koskettavat kaikkia perheitä ja nuorten kanssa tekemisissä olevia ja että tällaisia tapahtumia ei pitäisi eksotisoida. Uskon, että romaani voi tavoittaa sellaisetkin nuoret, jotka eivät yleensä kiinnostu mistään poliittisesta. En osaa arvioida teoksen uskottavuutta nuoren näkökulmasta, mutta suosittelisin tätä lukioikäisille lukijoille, en nuoremmille rankan rikos- ja oikeusdraaman vuoksi.

Hanki itsellesi voimaeläin

unikoiraMarko Hautalan Kuokkamummo (2014) oli alkuvuoden erikoinen yllättäjä, ja sen innoittamana tartuin jo toiseen Hautalan teokseen, Unikoiraan (Tammi, 2012). Vaikka molempien teosten kiinnekohtana on Vaasan kaupunkimaisema, ne ovat ilahduttavan erilaisia teemoiltaan ja tunnelmiltaan. Kauhussakin voi olla erilaisia viboja ja nyansseja; tässä henkilöiden elämismaailma oli akateemisempi ja tiedostavampi kuin Kuokkamummossa,  mutta silti he olivat yhtä alttiita yliluonnollisille kokemuksille.

Romaanin päähenkilö Joonas on vastikään eronnut, paikalleen jämähtänyt yliopiston hallintovirkamies, joka ei odota arjeltaan suuria. Hänelle mustavalkoisten elokuvien katsominen äänettömällä on korkeinta rentoutumista, ja tämän lisäksi hän käy kansalaisopiston eidolon-terapiakurssilla, todennäköisesti enemmän sopivan tyttöystävän löytämisen toivossa kuin aidosti aiheesta kiinnostuneena. Kurssilla käy vain kaksi miestä, jotka sopivasti kyräilevät toisiaan. Kurssin vetäjä Aliisa on mystinen tapaus, joka Joonaksen yllätykseksi ilmaiseekin kiinnostuksensa opiskelijaansa kohtaan varsin avoimesti.

Joonaksella ei tunnu olevan tarpeeksi suuria luurankoja kaapissaan edes hypnoosiin pohtautuvaa terapiaa varten. Välillä hänen mielessään kummittelee unikoira, jonka prototyypin hän kohtasi 90-luvun reppumatkalla Ateenassa. Tuolloin katukoira johdatti Joonaksen ja tämän vihaisen tyttöystävän oikealle asemalle, jotta matka saattoi jatkua ja pari tehdä sovinnon. Tyttöystävä ja entinen vaimo Meeri ei enää kummittele Joonaksen elämässä, vaan pariskunta on eronnut sovussa. Sen sijaan Joonas saa yllätysvieraan lukioaikaisesta kaveristaan Jyristä, joka ei ole koskaan sopeutunut suomalaiseen työelämään eikä henkiseen ilmapiiriin.

Jyri on se baari-iltojen ilkeä älykkö, joka osaa hurmata naiset derridalaisilla analyyseillaan, mutta samalla polttaa siltoja takanaan kuolettavasti. Jyri on onnistunut jakamaan elämänsä Hong Kongin ja Thaimaan paratiisisaarten välillä, ja haluaa tarjota ystävälleenkin poispääsyn näköalattomasta oravanpyörästä. Jyrin elämänasennetta kuvaa medaljonki, jota hän on kantanut pari vuosikymmentä kaulassaan: sen nimi on Onni ja se pitää sisällään itsemurhapillerin otettavaksi juuri oikealla hetkellä. Jyrin kutsumana Joonas pääsee muutamaksi päiväksi kokemaan aitoa YOLO:a Hong Kongin huumekortteleihin ja läheisten vuorten aitoon luonnolliseen ”pilveen”. Oudompi todellisuus löytyy kuitenkin lähempää kotoa, saarelta, josta kaikki kirjan hahmot saavat elämäänsä vakavasti häiritseviä viestejä.

Pidin kirjan matkakuvauksista paljon. Hong Kongin lisäksi tässä päädytään Ukrainaan Tsernobylin voimalan läheisyyteen, josta epäonnistunut tiedemieskaksikko etsii mystistä unenantajaa. Lars Fritzénin hahmo pelotti minua oikeasti, vaikka hänenkin toiminnalleen annettiin jokseenkin loogisia selityksiä. Romaani herätti myös kriittisiä kysymyksiä vaihtoehtohoidoista ja niiden valvonnasta. Jopa Valviran rooli nousee merkittäväksi mysteerion purussa. Mikä eidolonissa on vaarallisinta, onko se puoskarointia vai vapauttaako se ihmismielen täyteen potentiaaliinsa?

Kauhukirjaksi Unikoiraan on siroteltu sopivasti myös tavallista arkea. Yliopistomaailmassa työkaverien loppuunpalaminen ei aina johdu yliluonnollisista syistä, ja kahvihuoneen naisten juoruilukin on normaalia kauraa. Psykoosiin sairastuva pomo Torsti oli herkullinen hahmo, jonka hoitoon ohjaus ei meinannut luonnistua keneltäkään työyhteisön jäseneltä.

Kirja soveltuu myös sellaisille lukijoille, jotka eivät yleensä lue kauhua. Kauhu tässä on enemmän päänsisäistä kuin ulkoisiin tapahtumiin liittyvää. Kohtaukset eivät ole erityisen verisiä, eikä painajaisetkaan aiheuta lukijassa unettomia öitä. Tämäntyyppiseen hienovaraiseen jännitykseen jää helposti koukkuun.

Bonusviikonlopun painajainen

pankkipoikaOlin joulun pyhät Ellibs-kirjaston tarjonnan varassa, ja sieltä esiin tuli lähinnä vähemmän tunnettuja ”kirjajokereita” syksyn bestsellereiden ollessa kovasti lainassa. Uutena tuttavuutena esiin pomppasi kouvolalainen Sami Rajakylä (s. 1979), joka paraikaa viimeistelee työläistrilogiansa kolmatta osaa. Rajakylä toimii siviilissä Prisman infon asiakaspalvelijana, mutta on viime aikoina onnistunut raivaamaan itselleen lyhyitä kirjoitustaukoja hektisestä päivätyöstään.

Romaanissa Pankkipoika (Johnny Kniga, 2016) kokemuksen rintaääni pääsee loistamaan. Citymarketin kilpailija Hypermarket ja sen pankin vittuuntuneet puoliammattilaiset virkailijat ovat tässä niin lihaa ja verta, että lukijaan melkein sattuu. Kuka tahansa voi kouluttautua pankkivirkailijaksi muutamassa päivässä, eikä asiakkaillakaan riitä pahemmin kunnioitusta ruutupaitaisille jokapaikanhöylille. Päähenkilö Esko on stressaantunut, mutta ei näe helppoa ulospääsyä tilanteestaan. Elämä on pelkää venynyttä bonusviikonloppua, tapahtuipa se töissä tai vapaa-ajalla.

Esko on keski-ikää lähestyvä, laiskanpulskea alisuoriutuja, jonka haaveena on tulla naisen elätettäväksi. Pysyvään parisuhteeseen hän on ehtinyt vasta yli kolmikymppisenä, mutta elämä poliittisen toimittaja-Annen rinnalla on samanmoista suorittamista kuin Prisman infossa. Ainoa henkireikä hänellä on Laajasalon vuokrayksiö, jossa hän käy lataamassa akkujaan salapullojen äärellä. Annen luona Albertinkadulla hän on tehostetussa valvonnassa; Anne laskee jokaisen nautitun alkoholiannoksen ja kinkkuleivän.

Romaanin työelämän kuvaukset ovat timangia, mutta pitkästyin parisuhteen kuvauksissa, joista tuli lähinnä mieleen Arttu Wiskarin laululyriikka. Heteroseksuaalin perusjannun ennalta-arvattavan viettielämän kuvaus ei tuonut teokseen suurta lisäarvoa. Eskon epätoivoiset pyristelyt pois Annen dominoivasta huomasta tuntuivat liian nähdyiltä. Asetelma oli kuin käänteisessä My Fair Ladyssa: Anne yrittää epätoivoisesti kouluttaa työväenluokkaisesta makkaranpurijasta sisäsiistiä puudelia, jonka kuitenkin pitää makuuhuoneessa suoriutua tiikerin lailla. Elatussuhteena asetelma ei kuitenkaan hyödytä Eskoa tarpeeksi, vaan hän roikkuu naisessa paremman puutteessa.

Esko ei kuitenkaan herätä sääliä, sillä hän on vaatimattomalla tavalla oman elämänsä subjekti. Ainakaan hänen onnellisuutensa ei riipu naisystävästä, vaan hän saattaa nauttia elämästään Arto Paasilinnan parissa lounasravintolan terassilla. Kaupan kassaksi tai pankkipojaksi hän vaikuttaa jopa älyköltä.

Paras kohtaus liittyi työhyvinvointikyselyn teatraaliseen purkuun, jossa Itäkeskuksen Hypermarket nousee komeetan lailla toiseksi huonoimmasta työyhteisöstä maan ykköseksi. Marketin henkilökunnassa on kolmetoista vuotta määräaikaisilla soppareilla viruneita työn sankareita, jotka katsovat, kun nuoria laiskimuksia vakinaistetaan. Työn ankeaa arkea piristävät vain Staffpointin hottikset tissimuijat, jotka hekin kiertävät marketista toiseen vuosikausia edistymättä urallaan minnekään. Työn pirstaleisuus ja taloudellinen kannattamattomuus tulevat lukijalle irvokkaalla tavalla selväksi. Voidaanko kaupan alan pätkätyöläisiä nimittää edes työväenluokaksi, sillä heillä ei ainakaan tässä kuvauksessa ole poliittista tahtoa järjestäytyä puolustamaan edes kahvitaukojaan?

Pankkipoika on kepeän viihteellinen huumorikirja, jossa olisi voinut olla syvempääkin kaunokirjallista potentiaalia, mikäli tiettyjä kliseitä olisi harvennettu. Olen silti kiinnostunut lukemaan sarjan ensimmäisen osan, Pätkärunoilijan, joka kertoo pohjanmaalaisesta Kelan sedästä. Odotan hänen hahmoltaan vähemmän normatiivista otetta, ja jään myös odottamaan, mitä ammattia trilogian kolmas sankari edustaa. Turva- tai hoiva-avustaja voisi olla paha, samoin osa-aikainen kynttiläkutsujen isäntä.

Helmet-haaste 2016

img_0324Osallistuin vuoden aikana pääkaupunkiseudun HELMET-kirjastojen 50 teoksen lukuhaasteeseen. Haaste oli mielessäni parhaiten tammi- ja joulukuun aikana; muun vuoden lueskelin lähinnä kuin ellun kana, mutta onneksi hieman kaivelemalla vuoden luetuista kirjoista löytyi useimpaan kohtaan täsmäteos. Viime viikolla jouduin vielä täydentämään listaa muutamalla tärpillä. Tähdellä merkityistä teoksista löytyy arvio tästä blogista.

1. Veikko Huovinen: Lampaansyöjät *
2. Antti Tuuri: Pitelemättömät*
3. Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua*
4. Niina Hakalahti: Lumipallo*
5. Nuruddin Farah: Karttoja
6. Elina Loisa: Rajantakaiset*
7. Maija Asunta-Johnston: Onnellisen naisen vuosi*
8. Renee Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää*
9. Karin Erlandsson: Minkriket*
10. Takeshi Hiraide:Kissavieras*
11. Ninni Aalto ja Tuuli Hypen: Kas, kissa
12. Emilia Pöyhönen:Leipäjonoballadi
13. Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää*
14. Jaakko Hämeen-Anttila: Islamin miekka. Idän ja lännen konfliktien historiaa.
15. Sari Kaarnivaara: Kadonnut vierelläni*
16. Kate Atkinson: Museon kulisseissa*
17. Päivi Alasalmi: Vainola*
18. Ricardo Cortes et al: Nyt vittu nukkumaan
19. Nina George: Pieni kirjapuoti Pariisissa*
20. Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön*
21. Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia
22. Hanna Weselius: Alma! *
23. Riitta Jalonen: Kirkkaus*
24. Laura Lindstedt: Oneiron
25. Lucinda Riley: Keskiyön ruusu
26. Henrik Holappa: Minä perustin uusnatsijärjestön*
27. Chigozie Ibioma: Kalamiehet*
28. Johannes Ekholm: Rakkaus niinku*
29. Slunga&Seppänen: Lapin Lolita*
30. Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla*
31. Miika Nousiainen: Maaninkavaara*
32. Pauliina Susi: Takaikkuna*
33. J.G.Farrell: The Hill Station*
34. Marie Kondo:KonMari
35. Mauri Kunnas: Suuri avaruuskirja
36. Eevamaija Poijärvi: Kasvun verran aikaa*
37. Katri Rauanjoki: Jonain keväänä herään*
38. Hassan Blasim: Irakin purkkajeesus
39. Alice Munro: Kallis elämä
40. Vilho Manninen: Kotipuolen raiteilla
41. Kirsti Ellilä: Tuntemattomat*
42. Paolo Giordano: Ihmisruumis
43. Siddharth Dhanvant Shangvi: The Last Song of Dusk*
44. Paula Hawkins: Nainen junassa*
45. Juha Seppälä: Kuoppakaupunki*
46. Sophie Kinsella: Kadonnut: Audrey*
47. Paulo Coelho: Vakooja
48. Johanna Hulkko: K18*
49. Riku Korhonen: Me emme enää usko pahaan
50. Vera Vala: Milanon nukkemestari