Kolmannen polven evakkomatka

rajantakaisetKirjamarkkinoilla suurin heikkouteni liittyy rajantakaiseen Karjalaan. En ole tehnyt avainsanoistani sisältöanalyysia, mutta luulisin Karjala-sanan sijoittuvan tagieni top vitoseen. Minulle voi tarjota mitä tahansa Karjala-aiheista teosta – lukisin luultavasti Sortavalan puhelinluetteloa vuodelta 1938 siinä missä terijokilaista hevossiitoksen oppikirjaakin. Siispä ei ole ihme, että Elina Loisan romaani Rajantakaiset (Tammi, 2016) löysi tiensä pädini näytölle.

Tarina juontaa juurensa juuri Sortavalaan, josta teini-ikäinen Hilda joutuu lähtemään ollessaan viimeisillään raskaana. Hän synnyttää junassa tyttären, jonka Hildan vanhemmat adoptoivat hyvän hyvyyttään, sillä heidän mukaansa nuoren pitää saada tanssia tanssinsa ja käydä koulut ilman vanhemmuuden taakkaa. ”Iltatähti” on Hildan maanviljelijävanhemmille rakas perheen jatke, vaikka lasta pidetäänkin pimennossa äidistään. Äiti ja tytär kasvavat sisarina – petos selviää vasta tyttären aikuistuttua. Tyttärestä kasvaa työnarkomaani, kunnianhimoinen myyntipäällikkö, joka jättää ainoan lapsensa Salomen kasvattamisen Hildalle. Salomen kautta Hilda saa ensi kertaa kokea vanhemmuuden vanhassa iässä. Vaikka Salome ei ole koskaan käynyt Karjalassa, Karjala elää hänessä etiäisinä, muistoina ja outoina näkyinä. Välillä Salome epäilee myös mielenterveytensä horjumista tai pelkää uskoon tuloa.

Tein juuri koulutehtävää ylisukupolvisesta huono-osaisuudesta, ja teema jäi kummittelemaan takaraivoon. Vaikka tässä kukaan päähenkilöistä ei ole huono-osainen, teos valaisee erinomaisesti juuri ylisukupolvisuuden teemaa. Monilla meistä isovanhempien jättämät käyttäytymismallit tai puhetavat saattavat elää sitkeästi. Mummon antama ristiriitainen kasvatus verrattuna omien vanhempien malliin on myös herkullinen teema, josta itsellänikin on paljon kerrottavaa (itse asiassa juuri Karjala-kirjojen muodossa). Salome on tyyppinä lempeä ja huolehtivainen kuten mummonsa, ja parisuhteessa hän voi joutua joustamaan äärimmäisyyksiin saakka. Myös yksinhuoltajuus voi olla perittyä:  Salome on käytännössä kahden lapsen yksinhuoltaja miehensä masennuksen ja peliaddiktion vuoksi.

Rajantakaisia maailmoja edustavat tässä myös tietokonepelit ja avatarit. Salomen miehellä Leolla on kuuma virtuaalisuhde pelikaveriinsa espoolaisen omakotitalon kellarissa, jonne hän on lukittautunut perheeltään. Salome ymmärtää miestään kuukausia, kunnes vihdoin rikkoo kirveellä kellarinoven vain tarkistaakseen, onko tämä elossa. Salomen elämässä ystävät ottavat sen tilan, joka on varattu parisuhteelle – erityisesti nuoruudenystävä Samuli on perheen arjessa läsnä. Ydinperhekeskeisyyttä tässä uhmataan reippaasti, samoin perheellisyyteen liittyvää normatiivista ajattelua. Esimerkiksi kysymys, onko miehen osallistuttava synnytykseen, palaa taas keskustelun aiheeksi postfeministisellä vuosikymmenellä, kun monia asioita pelkäävä Leo ei ehdi ajoissa sairaalaan toisen lapsen syntymän h-hetkellä.

Kirjassa oli jotain yhteistä äskettäin lukemani Johannes Ekholmin Rakkaus niinku kanssa. Molemmissa kolmikymppiset urbaanit menestyjät oireilevat vahvasti, ja virtuaalimaailmat alkavat korvata reaalimaailman ihmissuhteita. Nuorten aikuisten sukupolviromaaneiksikin molempia voisi tituleerata. Ekholmilla katse kohdentuu nykyisyydestä tulevaan, kun taas Loisa jäsentää maailmaa menneisyyteen suuntaavan dialogin kautta. Näin tässä myös jotain yhteistä ihailemani taiteilija Hanneriina Moisseisen lehmäaiheisten teosten kanssa, joissa pyritään rekonstruoimaan evakkouden muistoja sen vähän todisteaineiston kautta, jota meillä de facto on. Romaanin Salomella ei tosiaankaan ole mummonsa runsaista peruista montaakaan konkreettista muistoesinettä Karjalasta, vaikka mummo on taatusti hamstrannut leipäpussien sulkijoitakin. Kuolleen mummon asunnon tyhjennys on vahva episodi, jossa sukupolvien jännitteinen suhde tulee lihaksi.

eila-kivikkahoRomaani herätti minussa vahvoja tunteita erityisesti lapsen hylkäämisen kysymykseen liittyen. Ilmiötä nimeltä ”teiniäitiys” ei todellakaan ole ollut olemassa 40-luvulla, vaan yksinäisiä lapsia synnyttäneet tytöt kuuluivat jonkinlaiseen paariakastiin. Harva heistä pystyi pitämään lastaan jo pelkästään taloudellisista syistä. Junasynnytysepisodin aikana itkin vuolaasti. Kirja toimi erinomaisena tunteiden puhdistajana. Tämän lisäksi Loisa muistutti minua karjalaisesta naisrunoilijasta, jonka tuotantoon en ole tutustunut – Eila Kivikk’ahosta. Täyteläinen reissu, joka taas kirvoitti epämääräisen rajantakaisen kaipuun kieliä.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s