Eronneet, karanneet ja kierrätetyt

5638974Reidar Palmgrenin romaani Kirpputori (Otava, 2016) kirvoitti minussa laajempiakin ajatuksia kierrätyksestä ja ekologiasta. Tampereella pitkään vaikuttanut Palmgren on varmasti ollut tuttu näky kirppiksillä ja kierrätyskeskuksissa – myös hänen tuore Aamulehden sisustusvideonsa idyllisestä puutaloasumisesta kertoo rakkaudesta käytettyyn, löydettyyn ja menetettyyn.

Itse olen herännyt Palmgrenin tuotantoon myöhäsyntyisesti. Porista hankkimani ja Poriin sijoittuva Sudenmarja (2012) oli taannoin voimallinen lukukokemus, jossa yhdistyi rakkaus puutarhanhoitoon ja yhteiskuntakritiikkiin. Yhtä lailla Kirpputorissa kierrätys ja maskuliinisuuden kriisi löytävät toisensa herkullisesti: Kimmo Saarinen on kiertoon laitettu mies, joka löytää turvaa itsepalvelukirppiksen pitäjästä Katariinasta. Samalle kirppikselle päätyvät myös Kimmon tavarat ex-vaimon roudaamana.

Kimmo on ollut 80-luvulla laulajana yhden hitin ihmebändissä, ja kuvittelee paikkakunnan naisten vieläkin pyyhkivän silmäkulmistaan tähtipölyä häntä katsellessaan. Kimmon taiteilijan identiteetti on saumaton, vaikka prosessit venyvät vuosikausien mittaisiksi. Katkeruutta hän kokee muita bändin jäseniä kohtaan, jotka aikanaan heittivät miehen ulos. Lapsuudenkaveri Make jaksaa vielä miestä hyysätä, vaikka miehen eteenpäin tuuppiminen on kovin haasteellista.

Kimmo ei tyyppinä kerää säälipisteitä, hän on klassinen vätys, joka syyttää aina epäonnistumisistaan muita. Hirveän aikaansaava hän ei kuitenkaan ole manipuloivana narsistina. Hänen suurin syntinsä on väkivaltaisuus, joka on puhjennut yllättäen nelikymppisenä. Tarinan aikana hän mukiloi potentiaalisen perheterapeuttinsa ja saa kunnolla köniin Makelta. Molemmat ex-vaimot ovat huolissaan Kimmon käytöksestä, mikä johtaa myös kutsuun sosiaalivirastoon teinipojan huoltajuuden uudelleenmäärittelemiseksi. Isänä Kimmo on toistaiseksi suoriutunut kohtuuhyvin, mutta sekin suhde alkaa olla karilla.

Minua nauratti tässä eniten Kimmon epätoivoinen liikuntaharrastuksen aloitusyritys Maken vieraana kaupallisella kuntosalilla – maailmassa, johon Kimmon kaltaiset laiskimukset eivät yksinkertaisesti mahdu. Ehkä salikohtauksen aikana koin ripauksen sääliä antisankariamme kohtaan. Kuntosalille porttikiellon saaminen kun mielestäni vaatii jo aikamoista vastarintaa.

Kimmon ja Katariinan nuoruuden muistot asettuvat romaanissa kiinnostavasti ristivalotukseen. Katariina on onnistunut raivaamaan itselleen polun yrittäjänä, vaikka menneisyyden varjot tekevät hänestä edelleen omanlaisensa paarian. Syrjään joutumisen kokemusten kautta hänellä riittää sydäntä palkata firmaansa kehitysvammaisia ja kaiken maailman kimmoja.

TV2:n Kimmo-sarjan päähenkilönkin kanssa Palmgrenin luomalla hahmolla on jotain yhteistä, tosin Jussi Vatasen esittämä hahmo on symppiksempi. Tämä Kimmo on luisumassa kokonaan yhteiskunnan käsistä, ellei joku ymmärtäväinen kierrättäjä ota taas koppia. Kimmossa on ainesta tulla työkkärin säälistäjän pelastamaksi, kuten Hannaleena Haurun ohjaamassa leffassa demonstroitiin.

Parasta kirjassa oli kirpputorin arjen miltei etnografinen kuvaus – ovathan kirppikset, varsinkin itsepalvelusellaiset, todellisia menneiden unelmien ongelmajätepisteitä. Itse olen kyllästynyt ylihinnoiteltuihin joulukoristeisiin, Kinder-munayllätyspusseihin  ja myllättyihin pöytiin. Niiden maailma pysyy vuosikymmenestä toiseen samana. Asioin nykyään vain UFF:illa ja Fidalla, joissa tavaroiden tarinallisuus on osittain pyyhitty pois. Itsepalvelukirppiksillä kun saattaa usein törmätä tavaroiden entisiin haltijoihin. Työttömien harjoittama epäilyttävä harmaa talous kukoistaa, ja moni yksinhuoltaja koettaa raapia rahoja lastensa leirikouluja varten. Palmgren olisi voinut kertoa enemmänkin asiakkaiden taloudellisesta selviytymisestä. Hänen Kimmostaan kun ei edes löytynyt tarmoa tällaiseen mikroyrittäjyyteen, vaan hän mieluummin vippasi kavereiltaan rahat snägärilla käyntiin ja kaljaan.

Kimmon tarina oli hyvin todenoloinen, mutta ei suuresti muuttanut maailmaani. Ehkä romaani puhutteleekin intohimoisia kirppiskävijöitä, joille vesiputousta esittävät hologrammitaulut ovat ironisia postmoderneja aarteita. Itseäni kirja kirvoittaa taas käymään ”Paskat kirppislöydöt”-sivustolla hihittelemässä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s