Ekskursio naiseuden ytimeen

IMG_1055.JPGHanna Weseliuksen Alma! (WSOY, 2016) näyttää herättäneen positiivista vipinää verkostoissani. Kuvataiteilijana, toimittajana ja valokuvauksen opettajana tunnettu Weselius voitti tällä esikoisromaanillaan Kirjan vuosi 2015-kilpailun. Kiinnostavalla tavalla visuaalisesti suuntautunut taiteilija onnistuu tässä laajentamaan reviiriään kohti auditiivista, onhan romaanin toinen päähenkilö Alma Mahler (1879-1964), Gustavin vaimo ja itsekin liedien säveltäjä.

Almasta huolimatta juoni painottuu tämän päivän Suomeen ja Suomen asemaan globalisoituvassa maailmassa. Alma on peili, jonka kautta nykymenoa arvioidaan. Tarinan kertoja on närkästynyt Alman lehmämäiseen status quon hyväksyntään siinä vaiheessa, kun hän vielä oli Gustavin vaimo ja lihallinen toimija monine rakastajineen. Kertoja puhuttelee Almaa ja toivoo tämän ryhdistäytyvän luovana ja älyllisenä subjektina.

Romaani rakentuu kuin kollaasi tai lievästi pervo sukualbumi. Monet kappaleista tuntuvat enemmän miniatyyrimaalauksilta kuin kertomuksilta. Helsingin, Wienin ja New Yorkin kadut ja korttelit todistavat monenlaista naiseuden performanssia itsepalvelusolariumin bikininaisista sotanorsujen ja siiderivalaiden vapautusliikkeeseen. Wienissä Alma ”lenkkeilee” ensimmäistä kertaa kolmikymppisenä kermakakkuleningissään ja kokee endorfiinihumalan.  Helsingin metroissa kypsät naiset saavat liikaa huomiota ”valuvilta” somalinuorukaisilta, joilla ei tunnu olevan mitään häpyä ehdotuksissaan. Lähiöissä nuoret naiset välttelevät guerillapolkuja ja syyttävät arkkitehtejä trauman paikkojen tunnistamattomuudesta.

Koskettavimmat kohdat romaanissa liittyvät Nigerian siepattujen koulutyttöjen kohtaloon ja kuvauksiin maailman valomeren solmukohdista. Parrasvaloista syrjään jäävät synnytykset Välimeren kiikkerissä veneissä, jonne Frontex saattaa armeliaisuudessaan heittää vesipulloja, mutta ei ole lapsia ruokkiva lintuemo, koskaan. Maailmantuskaa potee varsinkin kuvataitelija Aino, jolla on omissakin asioissaan riittävästi murehdittavaa. Ainoon oli helppo samastua, sillä hänen arjessaan yksinhuoltajana oli paljon tuttua tarttumapintaa. Aino oli kaltaiseni tyyppi, jolle sosiaalitoimiston  tapaamisesta myöhästyminen jonkun taiteellisen sivupolun vuoksi on normaalia arkea.

Ainon ja hänen lastensa elatusasioista vastuussa olevan kaupungin lastenvalvojan polut risteytyvät somalipoika Abdin hahmon kautta. Lastenvalvojan sekaantuminen kuusitoistavuotiaaseen panomieheen oli herkullisen epäkorrekti ulottuvuus, vaikkakin jäin miettimään, kuinka erilaiselta kuvio olisi näyttäytynyt, jos sossun setä olisi sekaantunut teini-ikäiseen somalityttöön. Abdi ei kuitenkaan ole tässä namutädin hyväksikäytön uhri, vaan seksuaalisuudestaan nauttiva, leikillinen subjekti, joka osaa nauttia myös seksin jälkeisistä vihreistä macaron-leivoksista ja Stockan herkun oliiveista. Lakinaisen kertojan ääni onkin epäkorrektiuden lisäksi herkullisen ristiriitainen, jopa epäluotettava. Ohjeistaessaan Almaa elämään feministisempää elämää hänen omat ratkaisunsa ovat kummallisen noloja. ”Asiat ovat himmenneet kuin sodanaikaiset pöytähopeat”, hän toteaa viitaten ehkä enemmän omaan arkeensa kuin Alman.

Traagisten ja eettisesti arveluttavien kohtaloiden rinnalla teoksessa oli humoristisiakin puolia. Ainakin itse hihkuin onnesta lukiessani Johanna Tukiaisen gentlemannipuolustajasta irvokkaissa nettikeskusteluissa. Vastaavasti Henry Laasasen akateemisten aivopierujen esilletuominen herätti minussa huutonaurua. Säälistäjät-leffan tekijöihin kohdistuva pilkka ei tässä universumissa eroa paljon Tuksun kiusaamisesta – oikeastaan kaikki naiset ovat Laasasen hengenheimolaisille potentiaalisia tunkkeja, sotanorsuja ja siiderivalaita, elleivät ole rekkalesboja tai suvakkihuoria. Nainen on aina se heikompi astia, jonka mies voi korjaavilla toimillaan paikata.

Näin kirjassa hengenheimolaisuutta Elina Hirvosen uusimman romaanin Kun aika loppuu (2015) kanssa, vaikka tässä keskityttiin pienempiin ja arkisempiin tapahtumiin. Molemmilla oli samantyyppistä lukijan hienovaraista eettistä herättelyä, joka ei kuitenkaan johtanut yhden totuuden jyräämiseen. Toisaalta näin Alman historiallisen hahmon esittelyssä jotain samaa Mikaela Strömbergin teoksen Sophie. (2015) kanssa, myös kirjan nimeämisen tasolla. Naisen nimi ja piste/huutomerkki-kombot ovat nyt kirjamarkkinoilla muotia! Strömbergin kerronta oli perinteisempää, mutta molemmissa romaaneissa kuvataan naista, joka päätyy kulkemaan omia polkujaan.

Ansiokasta romaanissa oli sen jättämä tunne, että olisi matkustanut maailman ympäri siitä huolimatta, että varsinkin Suomen pään tapahtumat olivat melko mitättömiä.  Leikkaukset ja kuvakulmien valinnat siis toimivat esimerkillisesti. Koin kirjan lukeneena virkistyneeni sen sijaan, että olisin jäänyt vellomaan maailmantuskaan. Samalla olen extrakiitollinen siitä, että kirjassa mainittiin Marilyn Monroe, sillä olen kuumeisena etsinyt Helmet-haasteen rastia nro 22.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s