Yksi lensi pois lobotomiasta

jalonen-kirkkausReilu kymmenen vuotta sitten paikkailin aukkojani suhteessa Australasian mantereen kirjallisuuteen. Sain kunnian tutustua Janet Frameen (1924-2004) ainakin kahden omaelämäkerrallisen teoksen kautta. Koko tuotantoa ei ollut saatavilla edes yliopiston kirjastossa, mutta feministisissä kirjallisuuspiireissä Frame oli postuumisti nouseva tähti.

Riitta Jalonen tuntuu kirjailijalta, joka kypsyttelee teemojansa pitkään ja huolellisesti. Vaikuttaa siltä, että hän on lukenut Framen koko tuotannon ja myös hänestä kertovat muut romaanit ja elämäkerrat. Nyt hän tuo Framen erikoisen elämäntarinan meille luettavaksi suomen kielellä, fiktioksi puettuna. Kirkkaus voisi olla myös fan fictionia. Jos se olisi nuoren esikoiskirjailijan tuotos, se voitaisiin jättää julkaisematta juuri siksi.

Teos on erittäin kompakti, pakahduttava, tunteisiin vetoava ja taitavasti editoitu. Tekstin ammattimaisuus näkyy yksinkertaisessa kielessä – lauseet ovat tiiviitä, kirkastettuja. Jalonen ei pyri kielellään ainakaan ylilyömään esikuvaansa, vaan työskentelee tämän hengessä. Pääsemme perille kaikkiin kohteisiin, Uuteen Seelantiin, Espanjaan ja Lontooseen, tapaamme merkittäviä toisia, perheen jäseniä, ystäviä, rakastajia, psykoanalyytikkoja ja psykiatreja. Tapaamme Janetin eri mielentiloissa ja vaiheissa. Jos Janet ei kerro uusille ystävilleen mielenhäiriöistään, ei monikaan uskoisi hänen käyneen niin syvissä vesissä. Janet esittäytyy romaanissa moninaisena, ainutlaatuisena ja koko ajan nahkaansa uudelleen luovana taiteilijana. Tässä siis hyvät uutiset.

Olen lukenut kirjasta arvioita, joissa pohditaan elämäkerrallisen romaanin kirjoittamisen oikeutusta samalla tapaa kuin postkoloniaalit kriitikot pohtivat kulttuurisen omimisen kysymystä. Tässä kirjassa Uusi Seelanti ei esiinny erityisen eksoottisena maana, eikä Janet ole missään määrin ”kulttuurinen toinen”. Huoli siitä, saako historiallisesti merkittävän taiteilijapersoonan tarinan ”omia” osaksi omaa romaanin juontaan, on mielestäni turha. Tätä tehdään kaikkialla ja varsinkin, jos päähenkilön reaalimaailman vertauskohde on jo kuollut, se on enimmäkseen kohteensa tuotantoa hyvällä tavalla esilletuovaa, eli tärkeää kulttuurityötä.

Itse olen lukenut Framelta teokset To the Is-land (1982) ja The Angel At My Table (1984), ja näiden pohjalta varsinkin romaanin Uuden Seelannin osuudet tuntuivat liian tutuilta ja uskollisilta Framen omalle kerronnalle. En suoraan sanottuna aina tiennyt, oliko Jalosen tarkoituksena suomentaa Framea vai irrottautua hänen kertomastaan. Napanuora kohteeseen tuntui liian tiukalta. Koska Framea ei ole koskaan suomennettu, tästä teoksesta tuli olo, että kirjailija halusi sivistää niitä, jotka eivät koskaan ”ulukomaankieliseen” teokseen tartu. Kirjan ainutlaatuisuuden voi siis ymmärtää vain tunkkaisen Suomi-ghetton ulkopuolinen lukija, joka on myös perehtynyt muuhun Frame-kirjallisuuteen.

Pidin kirjassa eniten osuuksista, jossa Janet matkailee Ibizan saarella ja Andorrassa 1950-luvun lopulla. Nämä olivat ainoita paikkoja, joissa hänet nähtiin kokonaisvaltaisena ihmisenä, ei mielenterveyskuntoutujana. Ibizalla Janet pääsi neitsyydestään ja tuli raskaaksi. Andorrassa hän sai keskenmenon ja melkein meni naimisiin italialaisen lukutaidottoman salakuljettajan kanssa. Euroopan eri osien kehityserot nousivat tässä kiinnostavalla tavalla esiin, samoin käsitykset mielen tasapainosta.  Varsinkin Espanjassa kaikkiin ongelmiin etsittiin ensisijaisesti tukea Jumalalta. Englannissakin häneen takertuu konservatiivinen irlantilainen Patrick, torjuttu kosija, joka Janetin hyljeksimänä lopulta löytää puhtaan katolisen puolisonsa Yhdysvalloista. Tämä maailmankuva tuntui Janet Framesta kotoisalta, sillä se edusti hänen kotikasvatustaan siitä huolimatta, että hän oli koulussa ja yliopistossa vihkiytynyt sekulaarimpiin maailmanselityksiin.

Janet Frame esiintyy romaanissa hyvin humaanina, helposti samastuttavana sankarittarena, jonka elämän loppupuoli lupaa aurinkoisempia aikoja. Solidaarisuuden viesti on romaanissa vahva. Samoin se todennäköisesti ihastuttaa niitä lukijoita, jotka kärsivät kaamosmasennuksesta ja köyhyydestä – se vie kerralla moniin paikkoihin ja tutustuttaa niiden outoihin tyyppeihin. Eurooppalaisten outouksia selvitetään jopa enemmän kuin uusiseelantilaisten.

Keskeisenä kysymyksenä mieleeni jäi kummittelemaan, mitä maailmankirjallisuus olisi menettänyt, jos Janet Framelle olisi tehty lobotomia Seacliffin mielisairaalassa 50- luvulla. Tämänkin vuoksi kirja kannattaa lukea, sillä se tarjoaa vertailukohtia psykiatrisen hoidon historiaan eri maissa ja mantereilla.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s