Armottoman ajan suunta

1930-luvusta kirjoittaminen ja aikakauden vertaaminen nykypäivän asennemaailmaan on ollut muotia jo jonkin aikaa. Pula-ajan keittokirjoja on kaivettu antikvariaateista, niksikirjoja kesämökkien vinteiltä ja Myrna-kuviokin ihastuttaa taas. Kuinka syvällä Suomi oli fasistisen ajattelun pauloissa, siitäkin voi tehdä monenlaisia tulkintoja riippuen informanttien luokkataustasta ja synnyinsijoista.

Kuinka paljon hyödymme 1930-luvun aatteellisesta tuntemuksesta, sitäkin voimme pohtia ja punnita. Itselläni tämä harrastus on luultavasti mennyt jo liian pitkälle. Arabian Suomen 100-vuotisjuhlamukeista valitsen ehdottomasti suosikikseni Myrnan (vuodelta 1937), joka toi ripauksen luksusta taloudelliseen epävakauteen. Kahvi ei vielä ollut korviketta, mutta sitä ei tavallinen ihminen tainnut saada päivittäin.

Koska en ole kahvikuppikeräilijä, en tunnista kansikuvan kuppimallia, mutta pidän sen symboliikasta. Kolme särkynyttä palasta liittyvät vielä toisiinsa, vaikka eivät enää palvele toisiaan tai juojaa.

Tuula-Liina Varis tutkii fasismia romaanissaan Huvila (WSOY, 2016) turkulaisen ylemmän keskiluokan näkökulmasta. Keskiössä ovat parisuhde ja perhe, naiskuva ja mielenterveys. Lyhyehköön romaaniin mahtuu kaksi vuosikymmentä vaikeita aikoja ja neljän sukupolven kohtalot. Ilmaisu on tiivistä, mutta tarkkaa, säälimätöntä, mutta välillä myös elämäniloista, poreilevaa.

Kieltolain aikana turkulaisissa seurapiirijuhlissa naiset skoolaavat uudella muotijuomalla Pommacilla, vaikka pirtua booliin järjestyy aina. Yliopiston itsenäiset naiset iloitsevat uusista frigidaireistaan ja pölynimureistaan, mutta mikäli nainen mielii naimisiin, hänen on edelleen oltava tiukka maineestaan. Liiallinen boheemius on naisen turmioksi, ja jos vappujuhlista palatessaan on sattunut sortumaan yömakkaraan, siitä ei kannata pitää suurta ääntä. Hyvien perheiden tytöt eivät saa jäädä kesäksi yksin kaupunkiin, ja vierailuilla vastakkaisen sukupuolen luo on oltava esiliina.

Päähenkilö Raakel on kirjallisuuden opiskelija Turun yliopistossa, ja hänen esikuvansa on Katri Vala. Tuleva uravalinta on Raakelille hämyn peitossa; vaihtoehtoja on luultavasti kaksi, lukion lehtoraatti tai kansankynttiläksi ryhtyminen. Kun hän äitinsä syntymäpäiväbaalissa pääsee tanssimaan taiteilija Aksel Korkeakorven kanssa, hän saa kosketuksen glamoröösimmästä elämästä. Aksel on tumma, mystinen ja kiistanalainenkin kulttuuripersoona, jonka kansatieteelliset kokeilut myötäilevät fasistisia ajatuksia kansojen hengestä ja kohtaloista. Raakel rakastuu, ei pelkästään mieheen, vaan myös ajatukseen kulttuurikodin rouvan asemasta.

Akselin Korpivilla on jykevä hirsihuvila maalla, ehkä Satakunnassa tai Hämeessä. Paikkakuntaa ei mainita, vaikkakin saamme vaikutelman, että poliittinen kahtiajako ei ole siellä ollut niin dramaattista kuin muissa suunnissa. Paikallisuutta edustaa Raakelia nuorempi piika Selma, joka Leea-tyttären synnyttyä muuttaa perheeseen apulaiseksi. Myös kasvavalla Leealla on kertojan ääni. Mystinen Aksel taas katoaa, ja Leeaa kasvatetaan siinä uskossa, että isä jonain päivänä palaa. Kuka Aksel oikeastaan on, se jää osittain pimentoon naisvaltaisen kerronnan keskellä. Tämä olikin ainoa kohta, jossa koin lievää epäuskottavuutta juonen suhteen. Kuinka on mahdollista, että Raakel ei koskaan tapaa yhtään Akselin sukulaista? Kuinka Raakel suostuu avioliittoon, jossa hänet eristetään korpeen? Akselia ei kuitenkaan kuvata irvokkaana narsistina, vaimonhakkaajana tai alistajana.

Pariskunta on muukalaisia toisilleen: Aksel ei tiedä totuutta vaimonsa sukutaustasta eikä Raakel totuutta miehensä bisneksistä. Maalauksilla perhe ei elä, joten varat tulevat muista lähteistä. Akselin lähdettyä elatusmaksu saapuu pankkitilille ja vähäinen kommunikaatio tapahtuu asianajajan välityksellä. Elatuksen ehtona on, että vaimo ja tytär pysyvät Korpivillassa. Mies siis sitoo perheensä vaimolle tuntemattomaan korpeen, jossa hänestä taatusti juoruillaan. Akselin lähdettyä Raakelin käsitys isänmaallisuudesta ymmärrettävästi muuttuu. Raakel ei missään vaiheessa ole naiivi poliittinen subjekti, mutta politiikasta tulee kipeän omakohtaista vasta eron jälkeen.

Romaanissa oli syvyyttä ja kerroksellisuutta, mutta samalla kerronta oli sopivan ilmavaa. Teoksessa matkustetaan jopa häämatkalle Marrakeshiin, vaikka liiton arki onkin turpeeseen sidottua. Akselin Saksan ja Italian aukoton palvonta tuntuu koomiselta maatiaisessa kyläyhteisössä, samoin hänen kielitieteelliset puuhastelunsa, jotka eivät yliopistopiireissä saa tunnustusta. Ajan suunta-lehden kannet ovat kulutuksesta puhki, ja Vihtori Kosolaa on lähdettävä kuulemaan Helsinkiin saakka jopa vaimon synnytyksen aattona. Aate vie miestä, ja ottaa hänestä lopulta niskalenkin.

Huvila kuuluu taas niihin romaaneihin, joista olen kateellinen, sillä näistä teemoista olen itsekin yrittänyt kirjoittaa. Onneksi teemoja voi kuitenkin lähestyä eri kulmista, eikä yksi tarina nielaise toista. Tämän tyyppisen historiallisen romaanin luominen vaatii kirjoittajalta kypsyyttä, jota ei pelkästään ammenneta arkistoista tai kirjoista. Kyky tiivistää ja kaivaa esiin olennainen on joskus historiallisten romaanien kirjoittajilla hakusalla, mutta tässä teoksessa ei ollut puhki selittämisen tai toiston makua. Tässä sukellettiin syvälle, mutta päästiin takaisin pinnalle. Retki korpihuvilalle jätti traagisista tapahtumista huolimatta virkistyneen olotilan.

HELMET-haasteessa sijoitan romaanin kohtaan 8: ”Suomen historiasta kertoa kirja”, vaikka tarkoitukseni oli jättää kohta tietokirjalle. Tosin en kovinkaan usein bloggaa tietokirjoista, joita luen nykyään taloudellisemmin kuin nuorempana. Tämän haasteen suhteen voisin nyt hengähtää joulukuuhun saakka. Elämässä on muitakin haasteita, eikä lukeminen haasteen vuoksi tunnu kovin mielekkäältä.

 

 

Susirajan riivatuista riivaajista

Koulukiusaaminen on ollut viime aikoina niin pinnalla kaunokirjallisuudessa, että siitä kertoviin teoksiin alkaa jo turtua. Opettajana ja rehtorina toiminut Mooses Mentula on kirjailija, jolta odotin jotain uutta näkökulmaa tähän vaikeaan teemaan, ja osittain uusi näkökulma löytyykin. Teoksessa Jääkausi (WSOY, 2016) kiusattu tyttö ja koulun reiluimpana pidetty historianopettaja kohtaavat, ja kohtaaminen johtaa opettajan kollektiiviseen lynkkaukseen.  Opettajien kiusaamisesta onkin paljon vähemmän tutkimusta tai proosaa tarjolla. Rohkea avaus.

Teoksessa eletään Kuhmossa, rajaseudun köyhässä pikkukaupungissa, jossa nuoret joutuvat tienaamaan viikonlopun siiderirahojaan käpyjä keräämällä. Yläkoululaisetkin kulkevat raitilla potkureilla, mutta viikonloppuisin kovimmilla mimmeillä on amiskan Aksu kuskina ja hakumiehenä. Pääkaupunkiseudulta susirajalle muuttanut Helmi joutuu mukautumaan pieniin piireihin, leveään murteeseen ja elämäntapaan, jossa keräily ja metsästäminen muodostavat keskeisen osan ihmisten arkea.

Tarinassa on paljon koomista, jopa koomisen irvokasta kaiken henkisen kärsimyksen keskellä. Kiusaavat kaksoset Blondi ja Musta ovat myös terävän sympaattisia hahmoja, jotka kommentoivat kanssaihmistensä seksuaalisuutta taatusti suorasukaisemmin kuin etelän siskonsa. Niillä harvoilla kerroilla, kun tytöt pääsevät kylpylään, he seuraavat, kuinka aikuiset paneskelevat syrjäisissä altaissa. ”Kyllä jokainen täällä on vastuussa omasta orgasmistaan”, herätti 14-vuotiaan lausumana huutonaurua.

Opettaja-Juhan ja Päivi-vaimon haave vuorotteluvapaavuodesta Thaimaassa on viime silausta vailla, kun Juhan kiusaaminen karkaa käsistä. Päivin leikekirja on jo tuunattu aloitettavaksi, ja hän on kanavoinut energiansa työväenopiston thaikielen kurssiin hoitotyöstä valittamisen sijaan. Kuinka pitkä liitto sitten kariutuu oli mielestäni epäuskottava tragedia, samoin Juhan puolustuskyvyttömyys ja viina-pillerihuuruun pakeneminen. Koenkin, että Mentula edelleen on vahvempi lasten ja nuorten maailmojen kuvaaja kuin aikuisten. Hänen Lappiin sijoittuva esikoisromaaninsa Isän kanssa kahden oli minulle vahvempi lukuelämys kuin tämä.

Suurin ongelma kirjaa lukiessani oli, etten tiennyt, luinko nuorten- vai aikuisten romaania. Genrerajojen ylityskään ei olisi ollut ongelma, mutta en valitettavasti näe tätä teoksena, jota äidit ja tyttäret lukevat toisilleen intopinkeinä (onko sellaisia? onko kirjailija yrittänyt tässä jotain mahdotonta?). Keski-ikäisten aikuisten maailma oli tässä kovin perinteinen ja nuhjuinen; nuorissa oli enemmän potkua, vaikkakin heidänkin käyttäytymismallinsa olivat täysin vanhemmiltaan perittyjä. Pillurallin ajaminen pienen paikkakunnan raitilla, ja kovin nuorten tyttöjen takertuminen täysikäisiin peräkammarin poikiin on ollut ilmiö, jota olen todistanut koko elinikäni, ehkä jo kolmannessa polvessa. Tämä ei ole suuri ongelma isommissa kaupungeissa, joissa nuorille yleensä on tarjolla enemmän ikäryhmälle kohdentuvaa tekemistä. Kaupungistumisessakin on puolensa. Minun elämismailmassani nuoret hengailevat korkeintaan kaksi vuotta nuorempien tai vanhempien seurassa, ja koen sen turvalliseksi.

Helmin neitsyyden menetys kohtauksessa, jossa raiskaaja ei tiennyt raiskanneensa oli teoksen outo kliimaksi, joka sivuutettiin liian kepeästi. Tosin tällaiset humalaiset seksikokemukset ovat varmasti yleisiä nuorilla ja varttuneemmillakin. Helmin hyväuskoiset vanhemmat olisivat varmasti ottaneet amiskaviiksisen Aksun avosylin aamiaispöytäänsä, vaikka nuorilla ei selkeästi ollut mitään yhteistä.

Luontokuvaukset olivat mielestäni onnistuneita, ja pidin myös valokuvausteemasta. Ihan varma en vieläkään ole, mitä termi ”haaskakuvausyrittäjä” tarkoittaa, mutta ilmeisesti petoeläinten vietteihin se liittyy. HELMET- haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 15: ”Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen”. Luontokuvaaminen olisi harrastus, josta itse varmasti saisin paljon irti, ja osallistuisin mielelläni kurssille, jossa vietetään yö vanerisessa tornissa bongailemassa susia ja karhuja. Kirja siis ilahdutti ja virkisti siitäkin huolimatta, etten ollut täysin vakuuttunut juonen ratkaisuista.

Norwegianin siivellä matkustajat

Samuel Björkin Minä matkustan yksin (Otava, 2016, suom. Päivi Kivelä) on teos, josta kuulin paljon pöhinää ennen siihen tarttumista. Kansiteksti ei erityisemmin houkutellut; lasten sarjamurha teemana oli ankea ja poliisityön kuvaus muistutti minua liikaa TV-sarja Sillasta. Sain kirjan loppuun viime perjantaina kamppaillessani henkisesti tv:n avaamisen ja lukemisen välillä. Ei varmasti ole mairittelevaa kertoa, että teos voitti Donald Trumpin virkaanastumisseremonioiden kauhun.

Holger Munch ja Mia Krüger ovat erikoinen poliisiparivaljakko. Pidin varsinkin Miasta, joka oli tässä osassa henkisesti heikossa hapessa. Maailmaan yksin jäänyt entinen kirjallisuuden opiskelija oli aikanaan värvätty poliisiin ohituskaistaa pitkin, eli hänen ei ollut tarvinnut käydä poliisikoulua, koska hänen ongelmanratkaisutaitojaan tarvittiin rikosyksikössä akuutisti. Mian työskentely on vähintään yhtä autistista kuin Sillan Saga Norénin, mutta hän ei vaikuta yhtä eristyneeltä sosiaalisesti. Viinaa ja pillereitä tässä kuluu pelottavia määriä, ja jäinkin miettimään sitä, glorifioiko Björk päihteiden käyttöä.

Kirjan nimivalinta oli nerokas, hyinen ja ajatuksia herättävä – paras kohtaamani aikoihin. Yksin matkustavan lapsen lappu Norwegian-lentoyhtiöltä kuolleiden tyttöjen kaulassa on näkynä ikimuistoisen irvokas. Samoin tyttöjen erikoiset, käsintehdyt nuken mekot. Tätä enempää en juonta paljasta, mutta kirjan aihio tuntui erityisen toimivalta. Kirjassa on poikkeuksellisen paljon henkilöitä, joita esitellään vielä loppukohtauksissakin. Vaikka teksti on kielellisesti sujuvaa ja dialogin määrä runsasta (mikä tekee lukemisesta kepeää), koin paikoitellen puutumista niiden tyyppien suhteen, joista pystyi päättelemään heidän osallistumattomuutensa rikoksiin.  Juonessa on paljon yllätyksiä, mutta koukuttava elementti ei ainakaan minulla ollut juoni, vaan tunnelmat.

Dekkariksi Minä matkustan yksin on temaattisesti runsas, eli lukija saa taatusti enemmän kuin mitä tilaa. Yhteiskunnallisestikin kirja kantaa, sillä tässä käsitellään ainakin lastensuojelua, lapsettomuutta, vanhustenhuoltoa, päihdeongelmia ja uskonnollisuutta raikkaista näkökulmista. Eniten pidin mystisen Metusalem-seurakunnan ja sen kulttimaisen asuinyhteisön kuvauksesta, joka jo sinänsä sisälsi riittävän annoksen kauhua. Puhumattomat ”kristityt tytöt”, jotka käyvät yhteisön omaa kotikoulua, olivat lastensuojelullisesti yhtä hankalassa asemassa kuin heitteillä olevat veljekset, Torben ja Tobias. Lapsia ja nuoria oli uhrien lisäksi useita, ja Björkin lasten ja nuorten maailman tuntemus maistui autenttiselta.

Kahvin suhteen olen niin juntti, että minun piti googlata kirjaa lukiessani cortado. Oslon kahvilakulttuuri tuntui tässä jokseenkin hipsterimmältä kuin Tampereen. Bongasin myös monia muita huvittavia yksityiskohtia, kuten sosiaalitoimiston kustantaman kurssin naisille, jotka eivät osaa sanoa ei. Koska teos muuten on oodi norjalaiselle synkistelykulttuurille, eli jatkokurssi masentumiseen meren rannalla, siinä kuitenkin myös paikoitellen osattiin nauraa itselle ja toisille, ja jopa nauttia elämästä.

Teos muistutti minua taas norjalaisen kirjallisuuden laadukkuudesta. Yhtään huonoa norjalaista teosta kun en ole tähän ikään mennessä lukenut. HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 7: ”Salanimellä/taiteilijanimellä kirjoitettu kirja”. Reaalimaailmassa Björk tunnetaan nimellä Frode Sander Oien (s.1969); hän on ennen dekkaristiksi ryhtymistä kunnostautunut mm. muusikkona ja draamakäsikirjoittajana. Tässäkin teoksessa sivuttiin teatterimaailmaa, eli monitaiteellisuus näkyi aiheiden valinnassa.

Köyhien tavisten palvelukodissa

Muistaako kukaan 80-luvun nuortenkirjallisuuden hittiteoksia, Sue Townsendin Hadrianus Molen päiväkirjoja? Nyt Hadrianus on saanut samanhenkisen kilpailijan geriatrian rintamalta Hollannista. Salanimellä kirjoittavan Hendrik Groenin Viimeiset villitykset (Gummerus, 2017, suom. Sanna Van Leuuwen) kertoo 83 1/4-vuotiaasta Hendrikistä, joka asuu palvelutalossa eikä tosiaankaan pidä vanhuksista. Purkaakseen todellisia tuntojaan kiltteyden syndroomasta kärsivä mies alkaa kirjoittaa päiväkirjaa vanhainkodin arjesta.

Humoristisia ikääntymisestä ja vanhuudesta kertovia teoksia on viime aikoina tipahdellut eri maista. Itse pidin kovasti Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarjasta ja tylsistyin ruotsalaisen Catharina Ingelman-Sundbergin seniorikoplasta kertovan sarjan parissa (johon tässäkin viitataan). Hendrik Groen-hahmon kerronta asettuu suhteessa näihin viihteellisiin dekkareihin kuivemman huumorin ja rankemman yhteiskunnallisen analyysin tasolle. Hendrik ei ole koskaan pystynyt säästämään vanhuutensa varalle, joten hänet sijoitetaan köyhien tavisten palvelukotiin, jossa ei tunneta käsitettä biodynaaminen ravinto. Muualla Amsterdamissa on tarjolla kovin vaihtoehtoisia asumiskokeiluja antroposofeille ja anarkisteille. Tietysti Hollannissa on myös koirien vanhainkoteja ja täysin turvallisia, suljettuja asuinkortteleita muistisairaille.

Jos Hendrikin seikkailuja vertaa Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-hahmon pohdintoihin, sitäkin kautta oppii paljon vanhusten erilaisista elinympäristöistä ja tarpeista Euroopassa. Urbaani Hendrik on yhtä skarppi ja analyyttinen hahmo kuin Mielensäpahoittaja, mutta hän ei ryve nostalgiassa ja osaa nauttia dekadenteistakin retkistä casinoon, viininmaisteluun, valokuvasafarille ja Autot-elokuvan 3D-näytäntöön. Hendrikin Vanha vaan ei vainaa-kerho rikkoo rajoja, mutta herättää myös pahennusta, sillä siihen ei noin vaan liitytä.

Hollantilainen kirjallisuus on minulle terra nullius, ehkä viimeksi olen lukenut Anne Frankin päiväkirjan. Elämänilon ja odotushorisontin suhteen molemmissa teoksissa on sama vire, raivokas hetkiin tarttuminen ennen kuin on liian myöhäistä. Hendrikin taustasta ennen palvelutaloon joutumista kerrotaan lopulta hyvin vähän; kuollut tytär ja toisessa laitoksessa kauan vihanneksena virunut vaimo ovat miehen esihistoriaa. Uusi, itseäkin vanhempi naisystävä Eefje tuo miehen elämään potkua, vaikka onni onkin lyhytaikaista. Eefjellä on pistämätön kirjamaku vielä kuolinvuoteellaan, hän pitää mm. Paolo Giordanosta ja Muriel Barberystä. Hendrik on kekseliäs ja kärsivällinen saattohoitaja, joka ymmärtää tehdä toiselle kuten toivoisi itselleenkin tehtävän.

Hollantilaisesta kulttuuristakin teos kertoo mehevästi. Mustan Petterin piilorasistisesta olemuksesta saadaan aikaan komiikkaa vanhainkodissakin, vaikka porukkaan mahtuu vain yksi erivärinen asukas Pakistanista. Hoitohenkilökuntaan mahtuu enemmän diversiteettiä, joten Mustaa Petteriä ei tarvitse kenkälankilla maalata. Mustan Petterin historiallinen merkitys on ollut siirtomaavaltiossa suurempi kuin Suomen Tiernapoikien murjaanien kuninkaalla.

Ymmärrän, miksi teos on ollut myyntimenestys niin monessa Euroopan maassa. Teos herättää hilpeyden lisäksi myös kriittistä pohdintaa palveluntuotannon logiikasta uusliberaalin markkinatalouden syövereissä. Hendrikistä on vaarassa tulla heittopussi, jonka oikeutta asumiseen tuttujen ihmisten keskellä ei voida taata. Jonot palveluasuntoihin ovat pitkät ja ”uusille vanhuksille” on koko ajan rakenteilla kummallisempia ja kustannustehokkaampia ratkaisuja. Hollannissa ja Suomessa näyttää olevan hyvin samansuuntaisia linjauksia suhteessa asiakkaiden maksukykyyn, ja kirjaa lukiessa tulikin mieleeni kysymys, onko humaanius enää universaali arvo, vaiko pelkkää kauppatavaraa. Kuinka pieneen ja vaatimattomaan tilaan köyhimmät vanhukset voidaan survoa, ja missä menee elämisen ja säilömisen raja?

HELMET- haasteessa teos sijoittuu kohtaan 39: ”Ikääntymisestä kertova kirja”. Lämmin kiitos kustantajalle ennakkokappaleesta.

Lupakirja omannäköiseen elämään

Oujeah, Anja Snellmanilta näyttää tulleen jopa kaksi uutta teosta viimeksi lukemani koskettavan Pääoman (2013) jälkeen! Viime yön unettomina tunteina tutustuin Antautumiseen (WSOY, 2015), ja samassa imussa olisi hyvä lukea myös Lähestyminen (WSOY, 2016), sillä molemmat teokset tuntuvat olevan kirjailijan psykoterapeuttisen opiskelun tuotoksia.

Kunnioitan Snellmania siitä, että hän on hankkinut itselleen uuden ammatin melko kypsässä iässä ja laajentanut toiminnan kenttäänsä huomattavasti. Vaikka Antautuminen on hyvin henkilökohtainen, proosarunon kaltainen teos, sen rivien välissä näkyy syvällinen perehtyminen psykiatrian ja neurologian uusiin tuuliin. Keskustelut erityisherkkyydestä voidaan Suomessa edelleen kategorisoida huuhaatieteiden ja rajatiedon alueille, vaikka Highly Sensitive Person lienee USA:ssa jo kelpo diagnoosi. Kyseessä ei ole vamma, sairaus, vaan syntyperäinen ominaisuus, jonka kanssa on opittava elämään.

Snellmanin päähenkilö Anu/Anja kokee koulukiusaamista sosiaalisen kömpelyytensä vuoksi. 60-70-lukujen vaihteessa kirjanoppinut psykiatrin poika osaa jo haukkua häntä Aspergeriksi – itse olen kyseisen termin oppinut vasta 1990-luvulla. Snellmanilla erityisyys ei kuitenkaan esiintynyt tyypillisen Aspergerin syndroomasta kärsivän lailla: hänellä ei esimerkiksi ole ollut pakkomielteenomaisia kiinnostuksen kohteita, paitsi ehkä kirjoittaminen ja kirjallisuus. Erityisherkkyys on ilmennyt enemmän sosiaalisina pelkoina ja uupumisena sosiaalisissa tilanteissa, haluna paeta Humhum-maahan. Vasta kuusikymppisenä hän onnistuu kirjoittamaan itselleen lupakirjan olla menemättä ruuhkaisiin automarketteihin. Ylipäänsä teoksen pääteemana on vapautuminen ns. ”normaalielämän” kahleista.

Tunnistan kirjasta niin paljon itseäni, että nauran partaani. Tosin kaikki tuntemani lapset ovat olleet erityisiä, kaikilla on taatusti ollut pelkoja ja sosiaalisia rajoitteita, omituisia mieltymyksiä. Muistan omasta varhaislapsuudestani erityisesti aistiherkkyyden ja siihen liittyvät pelot ja inhot. Pelkäsin mm. pölynimuria kuten koiranpennut, voimakkaita hajuja (järkyttävimmät olivat visiitit navettaan ja sikalaan) enkä voinut sietää kurahousujen käyttöä, jota vastaan kapinoin niin pitkään, että hoitotädit antoivat periksi. Snellman antaa myös lukijalleen luvan piirtää oman ihmiseksi kasvunsa karttaa, tapahtuipa se sanallisesti, kuvallisesti tai minkä tahansa muun median kautta.

Jossain vaiheessa kyllästyin kappaleiden listanomaisiin otsikointeihin, kuten ”UjohippiErikoisuudentavoittelijaHyypiöFriikki”, vaikka tämän tyyppiset nimeämiset ovat tulleet tutuiksi Snellmanin aiemmistakin teoksista. Hän ilmeisesti tavoittelee jonkinlaista automaattikirjoituksen tai -puheen tilaa, joka lasten ja nuorten päiväkirjoissa ja lappusissa voisi näyttäytyä noin. Kielellisesti nuo listat ovat humoristisen huikeita, mutta vievätkö ne tekstiä olennaisesti eteenpäin, siitä voi olla montaa mieltä.

Snellman on kertonut haastattelussa, että haluaisi kirjoittaa samasta aiheesta humoristisemman teoksen. Itse löysin tästäkin valtavasti voimaannuttavaa huumoria, joista ehdottomasti osuvin oli heitto ”toisen polven evakkoudesta”, joka voisi tuottaa ”alkavan slaavilaisen melankolian” diagnoosin. Hauskuttava titteli oli myös PunkinPapitar, jollaisena en itse kirjailijahahmoa muista, koska olin Sonja O:n ilmestymisen aikaan liian nuori seuraamaan kirjallisuuskeskusteluja. Punkin papittaren linnoittautuminen Ylioppilastalon nurkkaloosiin nuoren tohtori-Maran kanssa kaatamaan suomalaisen kirjallisuuden kaanonia oli myös hehkeän itseironinen episodi – missiona oli saada ”änkyrät” ja ”tuhnut” ulos koloistaan osoittamaan surkeutensa. Tiettyjen tuokiokuvien vuoksi kirja kannattaa lukea, vaikka lukija ei olisi niin kiinnostunut mielenterveydestä.

Kirja muuttuu raskaasta syväanalyysista elämäniloiseksi tulitukseksi loppua kohti. Varsinkin kuvaukset matkoista Kreetalle ja Intiaan nostattivat tunnelmaa. Kultaisen Perheen uhka hajota on myös loppua kohti todellinen pelko, sillä kertoja kokee syyllisyyttä siitä, etteivät lapset automaattisesti rakastu äidin uuteen kumppaniin. ”Eronneiden ja karanneiden” taiteilijoiden liitto ei tässä esiinny auvoisana shangri-lana, vaan kipeänä kasvun paikkana, kun pariskunta luimuilee lapsiltaan ja lähipiiriltään pitkillä koiralenkeillä.

Olen fanittanut Anja Snellmania yli 20 vuoden ajan, mutta läheskään kaikki hänen teoksensa eivät ole kolahtaneet minuun, ja jonkun olen jättänyt kesken. Antautuminen on minun listallani hänen huipputeoksiaan, vaikka ei välttämättä sanataiteen näkökulmasta. Uskon, että tästä kirjasta on iloa ja apua hyvin sekalaiselle seurakunnalle. Missään nimessä en mainostaisi tätä itseapuoppaana, sillä kirja on paljon kriittisempi ja rakentavampi kuin mikään kaupallinen onnellisuusmanuaali, mutta se tarjoaa lupalapun oman polun etsimiseen ja liian tiukkojen haalareiden riisumiseen.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 4: ”Kirja lisää hyvinvointiasi”.

Hiekkaan kirjoitettu dissosiaatio

Koukuttavia brittidekkareita ja -trillereitä on satanut tietoisuuteeni viime aikoina enemmän kuin koskaan. Jännityksen saralla en ole vieläkään uppoutunut Nordic noir:in ytimeen, vaan olen jumittunut saarivaltion tarjontaan. Suomalaisia dekkareita toki luen, koska niitä on helposti tarjolla, mutta muusta tarjonnasta helpoimmin lähestyttävä kandidaatti on aina brittitaustainen. Irlantilaista dekkaria en ole koskaan lukenut, vaikka koen muuten olevani melko hyvin maan kirjallisuudesta kartalla.

Clare Mackintoshin romaani Annoin sinun mennä (suom. Päivi Pouttu-Delière) vie lukijansa Bristolista Walesiin, Penfachin rannikkokylään, jonka elämä painottuu kesän turistikaudelle. Kylään muuttaa yksinäinen taitelijanainen Jenna, joka on joutunut hylkäämään uransa kuvanveistäjänä. Penfachissa hän elättää itseään romanttisten, personalisoitujen rakkausviestien luojana. Hänen liikeideansa on keksinyt karavaanipuiston omistajanaapuri, jonka mielestä hiekkaan kirjoitetut kosinnat ovat matkailumainonnan kuuminta hottia. Firman nimeksi tulee Written in the Sand, ja se elättää  vähään tyytyvää naista ainakin hetkellisesti.

Bristolissa viisivuotias Jacob on kuollut yliajossa, jonka tekijä on paennut paikalta jättämättä jälkeäkään itsestään. Tutkintaa johtava rikoskomisario Ray Stevens on perusteellinen ja peräänantamaton työssään, jota jatketaan epävirallisesti paikallisessa pubissa puolen vuoden virallisen tutkinta-ajan päätyttyä. Raylla on lievää sutinaa kollegansa Katen kanssa, mutta juttu ei etene vakavan uskottomuuden tasolle. Hänen vaimonsa Mags on jättänyt poliisin uran lasten synnyttyä, mutta kotiäitiyskään ei ole pelastanut perhettä normaaleilta ongelmilta. Perheen vanhempi poika on kunnostautunut jengijohtajana, koulukiusaajana ja pikkurikollisena, eikä Raylla olisi aikaa koulun ziljooniin palavereihin, mikäli haluaisi edetä urallaan.

Teos kertoo jokaisen vanhemman suurimmista peloista, lapsen menetyksestä ja lapsen muuttumisesta itselle tuntemattomaksi ”monsteriksi”. Vaikka Jacobin kuolema on tässä kehyskertomus, onnettomuudella ei mässäillä, vaan liikennepaon teemaa käsitellään laajemmalla yhteiskunnallisella tasolla. Paikallisen väestön ”aktivismi” sosiaalisissa medioissa ja oikeustalon edessä kertoo paljon ajastamme. Itse en suhtautunut käsiteltävään rikokseen kovin tunteenomaisesti, vaikka henkilöiden kokema suru, traumatisoituminen ja syyllisyys olivat takautuvasti läsnä riipivinä. Luin tätä kertomuksena dissosiaatiosta, persoonan murskautumisesta, häilyvyydestä ja strategisesta ”unohtamisesta” liian kuormittavassa tilanteessa. Juoni on punottu kierteiseksi varsin arkisten, jopa simppeliltä tuntuvien tapahtumien ympärille.

Pidin kirjassa eniten Wales-osioista, joihin kaiken kauheuden keskellä ripoteltiin hienovaraista romantiikkaa. Eläinlääkärinä ja meripelastajana toimiva Patrick oli romaanin täyspäisin hahmo, vaikkakin piirun verran liian enkelinkasvoinen. Lähikaupan myyjien tapa torjua ei-toivottuja asiakkaita vetäytymällä kymrinkieliseen keskusteluun oli merkki aktiivisesta kielipolitiikasta. Verrattuna äsken lukemaani trilleriin Jääkaksoset, joka sijoittui Skotlantiin, tässä paikallisuuden kuvaus oli maltillisempaa kertomuksen painottuessa sisäisiin maailmoihin ja menneisyyden takaumiin.

Kirjassa oli ainakin kolme kertojaa, joiden identiteettien kanssa lukija joutui välillä kamppailemaan. Jennan ja hänen ex-miehensä Ianin suhteen käytettiin epäluotettavan kertojan haasteellista välinettä. Välillä koin, että kielellisesti kerronta oli liiankin sujuvaa ja kaikki henkilöt tuntuivat puhuvan samalla äänellä. Paikoitellen koin puutumista tekstin selkokielisyyden ja kliseisten sanontojen äärellä. ”Olin pedannut vuoteeni ja minun piti maata siinä” ei ole kovin kekseliäs johtopäätös pattitilanteesta. Verrattuna suomalaisen dekkaritarjonnan mediaaniotokseen ja ottaen vielä huomioon, että kyseessä on pitkän poliisiuran tehneen ammattilaisen esikoisteos, teos on kuitenkin pitkälle hiottu ja tyylikkäästi toteutettu.

Annoin sinun mennä asettuu jonnekin dekkarin ja psykologisen trillerin välimaastoon. Rikosta tässä ratkaistaan huolellisesti ja brittiläisen poliisin arjesta kerrotaan monisyisesti. Toisaalta Jennan henkilökohtainen tragedia avautuu kertomuksena läheisriippuvuudesta, manipulaatiosta ja psykopaattisesta julmuudesta. Romaanin kokonaisuuden vuoksi onkin hyvä, että tässä myös fiilistellään hiekkarannoilla ja että kertomus rikostutkinnasta ei ole erityisen raaka.

Jos pidit viime vuoden hittiteoksista Paula Hawkinsin Nainen junassa ja S.K. Tremaynen Jääkaksoset, pidät varmasti myös tästä teoksesta. Itseäni Nainen junassa ravisteli kauhun tasolla enemmän kuin tämä, mutta koin tämän kaunokirjallisesti kypsemmäksi tuotteeksi kuin Jääkaksoset, jossa operoitiin enemmän toiminnalla kuin psykologisella syvyydellä. Annoin sinun mennä soveltuu hyvin myös sellaisille lukijoille, jotka eivät ole dekkarien tai kauhun suurkuluttajia, sillä vanhemmuuden ulottuvuuksien analyysi tekee tästä myös yhteiskunnallisesti kiinnostavan avauksen.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 6: ”kirjassa on monta kertojaa.” Kyseessä on myös v. 2017 julkaistu teos, mutta koska alkuperäisteos on vuodelta 2014, jätän tämän option toiselle teokselle. Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta, joka tuli yllätyksenä oikeaan osoitteeseen ja saumaan. Teos on saatavilla kirjakaupoissa viikolla 5.

Kauppakadun dosentuuria suorittamassa

Harri Närhi, voi minkä teit. Koskaan en ole sinusta kuullut, vaikka olet kirjoittanut kolmenkymmenen vuoden ajan. Mahdollisesti olen lukenut jonkun leffa-arviosi City-lehdestä, mutta koska sinulla on tavis-nobodyn nimi, ei kohtaamisemme ole rekisteröitynyt pääkoppaani. Vaikutat itsestäsi vähää ääntä pitävältä kirjailijalta, joka jättää markkinointivastuun lukijoille. Nyt olet kirjoittanut teoksen, josta aion kertoa kavereille myös blogin ulkopuolella, sillä se ansaitsee huomion juuri nyt, Suomen satavuotisjuhlavuotena.

Luin romaanisi Kuparitalon (WSOY, 2016) yhdessä päivässä. Se oli melkoinen urakka, jonka jälkeen olen uupunut, hämmentynyt ja piirun verran viisaampi romaanitaiteen syvemmistä saloista. Huvittunut, jopa valaistunut. Romaanisi operoi kaikilla inhimillisen kokemisen ja tuntemisen tasoilla, eikä sen sisältöä voi naulata mihinkään tuntemaani lajityyppiin. Lukiessani sitä en osannut arvata paljoakaan tulevasta, enkä kytkeä kahden rinnakkaisen juonen mahdollista yhteyttä toisiinsa. Lakinaisen ja somalitaustaisen pornoantikvariaatin apupojan maailmat olivat niin kaukana toisistaan kuin kuvitella saattoi, mutta molempien elämässä keskeisiä kipupisteitä olivat uskoon ja luottamukseen liittyvät kysymykset. Molemmat olivat myös kehityskelpoisia. Molempien tulevaisuuksissa oli toivoa.

Parasta romaanissa oli poliittisen korrektiuden puute. Voin hyvin kuvitella, että osa lukijoistasi pitää varsinkin rasismin, kulttuuristen ja uskonnollisten erojen käsittelyäsi liian karrikoituna. Tarina nuoren Awaalen kotilomasta sukunsa pariin Ashura-juhlaa viettämään oli paikoitellen kovin härski. Miehen autonkuljettajan tapa pestä ainoa kondominsa bordellivierailujen välissä oli ehkä se kehitysmaatodellisuuden ulottuvuus, josta kaikki eivät haluaisi kuulla. Fiktion maailmassa kirjailijalla on kuitenkin lupa liioitella ja heittää läskiksi, niinpä en lukenut Awaalen aavikko-odysseiaa uskollisena vieraan kulttuurin representaationa, vaan maagis-realistisena veijaritaruna. Koin kuitenkin, että olit tehnyt huolellista taustatyötä sekä islamin että paikallisten kulttuurien suhteen. Joko olet käynyt paikan päällä tai sinulla on ollut hyvin luotettavia informantteja, tai molemmat. Tällaista tarinaa ei olisi saanut aikaan vain kuvittelemalla tai lukemalla aiheesta kansatieteellisiä tutkimuksia.

Kertomus Helsingin aseman Burger Kingissä rasvankäryssä viruvasta Järnefeltin Kolin maisemasta, ja sen potentiaalisesta kilpailijasta, Viipurin aseman löytötaulusta, oli mainio nationalististen myyttien murtaja. Valtion Rautateiden arkistossa elämäntyönsä tehnyt Martta oli vielä erikoisempi hahmo kuin pornodivarin omistaja Jaakko. Sivuhenkilöitä romaanissa on runsaasti, mutta kukaan heistä ei ole statisti. Ahneuden ja maallisen menestyksen jinni riivaa toisia, toisia taas addiktion ja hulluuden jinni.

Kirjassa liikutaan Helsingissä, Jyväskylässä, Somalimaassa ja Etiopiassa. Yllättävin detalji liittyi Jyväskylään, ja se kertoi kyvystäsi löytää yllättäviä tulokulmia. Itse olen tallannut Kauppakatua noin puolet elämästäni ja jopa suorittanut Kauppakadun juomatohtorin tutkinnon, mutta en ole koskaan huomannut sen yläpään Ruusu-Risti-temppeliä. Kauppakatu 5:n liikehuoneisto ja sen takapiha muodostavat tässä niin tiiviin tapahtumaympäristön, että se peittoaa jopa mystisen Kuparitalon. Tuntuu myös oudolta, että päädyn lukemaan synnyinkaupunkini kiinnostavista vierailukohteista kirjoista! Varsinkin, kun olen pienen ikäni ollut hyvin kiinnostunut uskonnoista ja mystiikasta. Olen mahdollisesti nähnyt kyseisen temppelin valomainoksen, mutta se ei puhutellut minua, koska kuvittelin sen tunkkaiseksi kerrostalohuoneistoksi. Temppeli vaikuttaa jo arkkitehtonisesti vierailun arvoiselta. Tiedä, mitä ihmeitä vielä tämän jälkeen löydänkään Jyväskylän sisäpihoilta, kun luen ei-natiivien kirjoittamia romaaneja. Tämän teoksen ansiot ylittävät jopa Kauppakadun dosentuurin vaatimukset. Ehkä maagisin Jyväskylä-aiheinen romaani oli Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät (Atena, 2010), mutta sekään ei jättänyt mieltäni näin hämmentyneeksi.

Satuin lukemaan reilu viikko sitten toisen taidepetoksia koskevan jännärin, Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella (Bazar, 2016). Kiinnostavaa, kuinka erilaiset tunnelmat näissä kahdessa romaanissa on. Pidin molemmista paljon, mutta ammensin Kuparitalosta enemmän älyllisesti – Nainen parvekkeella taas oli koherentimpi ja helpommin avautuva tarina. Kuparitalo ei ole laiskan lukijan teos, sillä lähes joka kulman takaa lukijan niskaan sataa yllätyksiä. Jopa aavikon kamelinpaskalta löyhkäävällä vaelluksella törmätään Rimbaudin kotimuseoon, siinä vähän ennen ylä-Shellin iloista taloa.

Toisin kuin jotkut aiemmat kirjan arvioijat, en kokenut Kuparitaloa pelkkänä camp-henkisenä pläjäyksenä, vaikka takuulla se on sitäkin. Suomalaisten ja somalien uskomuksia ja myyttejä tuuletetaan samalla reippaudella, mutta ihmisen luontaiselle pyhyyden kaipuulle ei sinänsä naureta. Huumorin rinnalla kulki vakavampiakin kerroksia, jopa traagisia. Rasismin vastaiseen taisteluunkin teos tarjosi hienoja täsmäaseita ja repliikkejä, joilla voi selvitä hengissä jopa nakkikioskin jonossa.

Harri Närhi, koin romaanisi läpikäyneenä saavuttaneen jonkinlaisen kaunokirjallisuussaturaation, eli varmasti blogini hiljenee maanisen lukujakson jälkeen ainakin hetkeksi. Toivon, ettei minun aivan heti ole pakko hankkia loppua tuotannostasi, sillä kirjojasi ei kannata ahmia. Loppiaisen seimi jäi täyteen kultaa ja mirhamia.

PS: HELMET-haasteessa kuittaan kohdan 44: Kirja käsittelee uskontoa tai uskonnollisuutta.

Poikkeuksellisen kestävää teflonia

Olen nyt viettänyt viikon kotona niin, ettei mikään ole huvittanut paitsi lukeminen. Pakkasten kiristyminen on johtanut siihen, että lukutahti on vain kroonistunut, vaikka tässä kämpässäkin olisi paljon muuta tehtävää. Tämän vuoksi olen ”suorittanut” HELMET-haastetta antaumuksella, lukien myös kirjoja, joihin en ehkä olisi muuten revennyt. Nyt siis menossa on rasti nro. 12: Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja.

Pauliina Vanhatalo/Veera Vaahterasta kirjoitin ainakin kolmesti viime vuonna. Vanhatalon nimellä kirjoitettu Gallup (Tammi, 2009) poikkesi jo temaattisesti odotuksistani, sillä olen huomannut hänen suosivan psykologisesti syviä vesiä. Tämä teos keskittyy enemmän päähenkilöiden ulkosuhteisiin, mediajulkisuuteen ja yksilön suhteeseen yhteiskuntaan. Siinä eletään tätä päivää, käydään töissä, hoidetaan lapsia ja kulutetaan kunnanvaltuuston penkkejä ja eduskunnan lehtereitä. Mies tapaa naisen, seksi sujuu vielä vauvavaiheessakin, mutta mikään muu ei oikein suju, ja sitten tulee ero. Ero olisi kai tullut, vaikka vaimo ei olisi ollut Kokoomuksen kansanedustaja maakunnista, mutta vasta naisen erottua mediat kiinnostuvat hänestä.

Jos olisin ilkeällä päällä, jättäisin arvioni tähän. En saanut kirjasta lisäarvoa elämääni. Ovelta ovelle-gallupeja työkseen vääntävän Arin työmarkkinatilanne säälitti ja nauratti vähän, mutta tuskin Arin tilanne olisi ollut astettakaan hohdokkaampi ilman vaimoa ja lapsia. Ari on filosofian maisteri, jonka pääaine on ollut etnologia, eikä hänellä ole tutkimuksellista ambitiota. Avioliiton alkuvaiheessa hän pyörittää paitapainoa ystävänsä kanssa, mutta polttaripaitabisnekset eivät riitä elättämään kahta perhettä. Hän ei osaa olla edustusmies, ei yrittäjä, mutta ei hän ole vakavasti syrjäytymässäkään, ainakaan vielä. Arilla ei myöskään ole poliittisen analyysin teon alkeitakaan, vaikka hän on kasvanut kahden kunnallispoliitikon kodissa. Arin vanhemmat ovat vihervasemmistolaisia, mutta toivottavat kokoomuslaisen miniän sukuun lämpimästi.

Olisin lukenut tarinaa mielelläni farssina tai satiirina, mutta tässä formaatissa teoksen tyylilajista ei ota selvää. Parisuhdekuvauksena romaani on vielä latteampi kuin kuvauksena politiikan julkisuuspaineista. Tuntuu, että kirjailija itse on valinnut yhtä ”teflonin” suhteen henkilöhahmoihinsa kuin Kaisan suhde on äänestäjiinsä ja puolueeseensa. Kaisan kokoomuslainen henki kun ei nosta päätään paljoakaan, sillä hänellä ei ole intohimoja. Puolueen yrittäjäsiiven kanssa hänellä on kitkaa, mutta muuten hänellä ei tunnu olevan sisällöllisiä tavoitteita. Emme saa tietää, onko hän konservatiivi vai liberaali, vaan Kokoomuksen kannatus nyt vaan kuuluu hänen sukunsa traditioon samalla lailla kuin partiossa ja kirkossa käynti. Teos ei ainakaan minussa herättänyt minkäänlaisia tunteita Kokoomus-puoluetta kohtaan, mikä näyttää tietoiselta valinnalta. Tiedollisestikaan ei uida kovin syvissä vesissä. Miksi siis kirjoittaa politiikasta näin köykäisin eväin?

En suorastaan tunnistanut, kenelle teos oli suunnattu. Arvelisin, että se saattaa sytyttää jonkun kolmikymppisen erokriisissä kipuilevan lukijan, joka ei itsekään tiedä, käykö läpi pari- vaiko eroterapiaa. Toisenlainen lukija voi myös saada tavallisen perhearjen kuvauksesta enemmän irti kuin ihmismielen syövereistä. Vanhatalo/Vaahtera ainakin on osoittautunut kirjailijaksi, joka operoi lukuisilla tasoilla. Itse koin Gallupin temaattisesti köykäisemmäksi kuin Vaahteran nimellä kirjoitetut chicklit-romaanit. Niissä kun arkisen kerronnan pelastaa kaikkialla kupliva tilannekomiikka.

Suora lähetys yksinhuoltajan olohuoneesta

Sattumalta tuli e-kirjastosta lainattua putkeen kaksi Islannista kertovaa romaania. Molemmat pitivät sisällään kauhua eri mittakaavoissa, molemmat olivat ansiokkaita. Islannissa pitkään asuneesta Maaria Päivisestä en ollut aiemmin kuullutkaan, joten Kellari (Into, 2016) oli erikoinen yllätys. Ylipäänsä Into-kustantamon kaunokirjallisuus on viime aikoina inspiroinut minua, sillä heidän siivillään pääsee enimmäkseen muualle kuin Lontooseen, New Yorkiin tai Pariisiin.

Kellari ei ole aivan tyypillinen maahisia ja viikinkitarinoita uusiokäyttävä ”ihanuus”, vaan synkempi psykologinen trilleri, jossa päähenkilönä on suomalainen yksinhuoltajaäiti Vilma. Vilma ei ole tyypillinen Islantiin päätynyt boheemi taiteilijasielu, vaan hän on törmännyt nuorena elämänsä rakkauteen Gunnariin Joensuun kaupunginkirjastossa tämän ollessa opiskelijavaihdossa. Vilma on ammatiltaan kokki, mutta ei ole naimisiin mentyään käynyt töissä. Gunnarin palkka sijoitusalalla on riittänyt rakentamaan talon idyllisiin maisemiin Mosfellsbaerin satelliittikuntaan. Kotoilu ja lapsille omistautuminen on riittänyt Vilmalle elämänsisällöksi, vaikkakin viime aikoina hän on alkanut korvata lapsille puhumista maanisella siivousvimmalla.

Hurmaavat islantilaiset ovat myös seikkailunhaluisia seksissä, ja  kuhina käy keski-ikäisten varattujen ja sinkkujen välillä Reyjkavikin maauimaloissa. Gunnarillekaan täydellinen kotipalvelu ei riitä, vaan hän löytää rinnalleen jännittävämmän naisen, Svanan, ”mustan joutsenen”. Vilman psyyke ei kestä muka-sivistynyttä eroa ja kahden kodin välisiä neuvotteluja.

En tee juonipaljastusta kertoessani, että mies joutuu kellariin, sillä tämä kerrotaan jo kansitekstissä. Mies on itse kaivanut itselleen kuopan alunperin soittokämpäksi. Lapsia kielletään menemästä kellariin, jossa kuulemma on vaarallista rotanmyrkkyä. Samaan aikaan Islantikin on järkyttynyt Itävallan Fritzlin petomaisista teoista. Islannin poliisi ei vaikuta kovin tehokkaalta kadonneiden etsijältä, ja elatusmaksutkin jatkavat juoksemista oletetusti kuolleen miehen tililtä.

Kirjan piristeruiske on Vilman naapuri Ingridur, toinen kertoja, invalidisoitunut lapseton leskirouva, joka haluaisi ennen kuolemaansa kokea isovanhemmuuden ilot. Hän lähestyy umpimielistä suomalaista naapuriaan jääräpäisesti, vaikka Vilman epäluotettava käytös loukkaakin häntä. Ingridur tuo tarinaan särmää ja tuulahduksen normaalimmasta järjenjuoksusta. Ramman eläkeläisen kultaiset Diorin vintage-kengät tekivät säväyksen, vaikka muuten hänen elämänsä oli kaukana glamourista.

Olen käynyt Mosfellsbaerissa monta kertaa, se taisi olla lempilähiöni, sillä siellä koki jo tunturimaiseman tuoksut ja luonnon valtavuuden. Päivinen kuvaakin luontoa ja yhteisön paikallisuutta uskollisen juurevasti – myös Laxnesin laakso eli Nobel-kirjailijan hoodit pääsevät kartalle.

Aviomiehen ääni jää tässä minimaalisiksi hätähuudoiksi, vaikka fyysisen deprivaation kuvaus onkin riipivää. Paskaämpärin kahvan katkeamista odottelin kirjaimellisesti ja metaforisesti, mutta Gunnar on alistettu asemaan, jossa hän ei enää ilmaise raivoa. Kerronnan strategia on vastakkainen kuin esimerkiksi Emma Donoghuen romaanissa Huone, jossa näkökulma oli puhtaasti panttivankien.

Viimeksi lukemaani islantilaisromaani Steinar Bragin  Sumuun verrattuna Kellari tarjosi hillitympää kauhua. Ulkosuomalaisen näkökulma oli tässä myös ansiokas, sillä Vilma ei pahemmin viljellyt tyypillisiä Suomi-kliseitä. Hänen suhteensa suomalaiseen sukuunsa oli hatara, eivätkä ongelmatkaan tuntuneet johtuvan maahanmuuttajuudesta tai puolikielisyydestä. Islantilaisten suhde ulkomaalaisiin miniöihin ja naapureihin tuntui sallivalta. HELMET-haasteesta kuittaan tällä kohdan 45: ”Suomalaisesta naisesta kertova kirja”.

Kohti globaalia ikääntymistä

Kappas, vihdoin sain luettua teoksen, joka sopii sekä HELMET-haasteeseen (36. Elämäkerta tai muistelmateos) että tukee yhtä tammikuun opintojaksoani, kurssia vanhuudesta. Kevät tulee varmaan menemään pitkälti täsmälukemistojen parissa.

Merete Mazzarellan Aurinkokissan vuosi (Tammi, 2016, suom. Raija Rintamäki) tuskin kelpaa geriatrian kurssikirjaksi, mutta tämä ilmavan esseistinen yhden vuodenkierron päiväkirja antaa paljon uutta ajateltavaa meidän eri-ikäisten ikääntyvien tulevaisuudesta. Muuten Mazzarella on mielestäni aloittanut ”tätikirjojen” kirjoittamisen liian nuorena – huomaan, että hän on avautunut vanhenemisestaan jo parinkymmenen vuoden ajan, eikä tässäkään teoksessa vielä täytetä kuin seitsemänkymmentä vuotta. Kirjallaan Täti ja krokotiili (1995) Mazzarella lanseerasi aikanaan Suomeen ruotsalaista positiivista tätienergiaa, joka oli omanlaisensa piristeruiske, tavallisen elämän ylistys feministisen ajattelun virrassa.

Tämä teos kertoo vuodesta, jolloin kirjailija valmistelee henkisesti syntymäpäiviään. Aurinkokissa on San Franciscosta hankittu aurinkoenergialla toimiva kiinalainen muovilemmikki, joka heiluttaa tassuaan valon mukaan innokkaasti tai laiskasti. Merete ja hänen uusi aviomiehensä L. ovat innostuneet Amerikan länsirannikon road tripeistä, samoin kuin amerikkalaisista risteilyaluksista, joilla matkustaminen on omatoimimatkailun täydellinen antiteesi.

Kirjallisuustieteilijäksi Mazzarella on yllättävän kiinnostunut sosiologiasta, ja lainaakin relevantteja tutkimuksia ei pelkästään vanhenemisesta, vaan työelämän ja parisuhteellisuuden globaaleista muutoksista. Yksi hänen lempisosiologeistaan on amerikkalainen Arlie Hochschild, joka on kirjoittanut monipuolisesti tämän päivän kapitalistisesta tunnetyöstä ja myös parisuhteiden markkinoista. Miesten ja naisten ikä näyttäytyy hyvin eriarvoisena esimerkiksi kaupallisissa treffipalveluissa, joista varsinkin miehet usein etsivät itseään nuorempaa seuraa. Miltä ylipäänsä tuntuu olla koko ajan (sekä töissä että vapaa-ajalla) kompakti tuote, jota pisteytetään markkina-arvon mukaan?

Mazzarella kirjoittaa hämmentävän avoimesti kahdesta avioliitostaan (niitä oli kolmaskin, mutta lyhyeksi jääneenä se ei mahdu tämän teoksen pirtaan). Kolmatta kertaa naimisiin hän pääsi eläkeiässä, ja liitossa eletään vielä kerronnan nyt-hetkessä jonkunlaista kuherruskuukausivaihetta. Ennakkoluuloton aviomies ei edes pane pahakseen sitä, että Merete käy säännöllisin väliajoin huoltamassa pariskuntaa reippaasti  vanhempaa ex-miestään Uppsalassa. Kyse ei kuitenkaan ole moniavioisuudesta, vaan selvästi joustavan postmodernista perhekäsityksestä. Jotenkin koen, että tällainen avoimuus on harvinaisempaa suomenkielisen enemmistön parissa, vaikka osapuolet olisivatkin akateemisia älykköjä.

Teoksessa pohditaan syvällisesti historiallisia prosesseja ja maailmanpolitiikan nurjaa puolta. Benjaminilainen historian enkeli muistuttaa olemassaolostaan mm. päivänsankarin synttäriristeilyllä, johon osallistuvat myös hänen lapsensa ja lastenlapsensa. Tunisiassa seurue onnistuu välttämään itsemurhapommituksen, jossa useampi risteilymatkailija kuolee. Lampedusa on Tunisiasta vain kivenheiton päässä, eikä huoletonta Club Med-tunnelmaa voida enää palauttaa loppureissuksi. Mazzarella ei tässä vello valkoisen naisen taakassa, mutta potee silti lievää syyllisyyttä läheltä piti-tilanteen jälkimainingeissa.

Koin eniten samastumista Mazzarellan kirjailijaminän kanssa, hän kun ei ole runsaasta tuotannostaan huolimatta onnistunut koskaan tuotteistamaan itseään. Tässä käydään läpi monia takavuosien piinallisia julkisia esiintymisiä ja mediajulkisuutta, jossa huomio on kiinnittynyt täysin muuhun kuin kirjallisiin ansioihin. Mazzarella saattaa olla tunnetumpi kirjailija Ruotsissa kuin Suomessa, jonne häntä kutsutaan edelleen opettamaan ja esitelmöimään, mutta ruotsalainen media on aina ilkeillyt suomenruotsalaisten kirjailijoiden kustannuksella – ehkä siksi, että he ovat se ainoa etninen vähemmistö, jolle on varaa piikitellä. Mozzarella on hänen pilkkanimensä Ruotsissa, mikä ilmeisesti viittaa lempeään mauttomuuteen, kesyyteen.

Ikääntymisestä kertovana kirjana Aurinkokissan vuosi on kaikkea muuta kuin hassunhauska ”hyvän mielen teos”, ja se kommentoikin piikikkäästi kaikkia leffoja ja tv-sarjoja, joissa vanhuksista tehdään söpön harmittomia maskotteja. Itse olen tässä blogissa arvioinut joitain viime aikojen vanhuutta kästteleviä viihderomaaneja, joista mielestäni juuri ne ruotsalaiset ovat olleet noloimpia. Mazzarella ei varmasti taipuisi lukemaan esimerkiksi Catharina Ingelman-Sundbergin selkokielisiä rosvoromaaneja (Kakkua, kiitos oli itsellenikin viime vuoden karmeimpia tuttavuuksia).

Luin teosta enemmän omaelämäkerrallisena tekstinä kuin esseekokoelmana, vaikka substanssin tasolla tässä liikutaan vahvasti yksityisestä kohti yleistä, yhteistä ja poliittista. Esseistinä Mazzarella on luonut oman kepeän pirskahtelevan tyylinsä, jossa vaikeista asioistakin puhutaan sopivan hengittävästi. Jotkut voisivat pitää eläkeläispariskunnan arjen kuvauksia jutusteluna, mutta itse nautin varsinkin matkakuvauksista.

Mazzarellalta olen toistaiseksi lukenut vain ei-fiktiota, joten hänen romaaninsa kiinnostaisivat seuraavaksi. Ja mielellään alkukielellä. Sekin tuli uutena tietona, ettei hän olekaan suomenruotsalaista sukua, vaan hänen vanhempansa puhuivat kotona ruotsia lingua francana. Hänen äidinkielensä, jos ollaan tarkkoja, on tanska.