Kohti globaalia ikääntymistä

aurinkokissaKappas, vihdoin sain luettua teoksen, joka sopii sekä HELMET-haasteeseen (36. Elämäkerta tai muistelmateos) että tukee yhtä tammikuun opintojaksoani, kurssia vanhuudesta. Kevät tulee varmaan menemään pitkälti täsmälukemistojen parissa.

Merete Mazzarellan Aurinkokissan vuosi (Tammi, 2016, suom. Raija Rintamäki) tuskin kelpaa geriatrian kurssikirjaksi, mutta tämä ilmavan esseistinen yhden vuodenkierron päiväkirja antaa paljon uutta ajateltavaa meidän eri-ikäisten ikääntyvien tulevaisuudesta. Muuten Mazzarella on mielestäni aloittanut ”tätikirjojen” kirjoittamisen liian nuorena – huomaan, että hän on avautunut vanhenemisestaan jo parinkymmenen vuoden ajan, eikä tässäkään teoksessa vielä täytetä kuin seitsemänkymmentä vuotta. Kirjallaan Täti ja krokotiili (1995) Mazzarella lanseerasi aikanaan Suomeen ruotsalaista positiivista tätienergiaa, joka oli omanlaisensa piristeruiske, tavallisen elämän ylistys feministisen ajattelun virrassa.

Tämä teos kertoo vuodesta, jolloin kirjailija valmistelee henkisesti syntymäpäiviään. Aurinkokissa on San Franciscosta hankittu aurinkoenergialla toimiva kiinalainen muovilemmikki, joka heiluttaa tassuaan valon mukaan innokkaasti tai laiskasti. Merete ja hänen uusi aviomiehensä L. ovat innostuneet Amerikan länsirannikon road tripeistä, samoin kuin amerikkalaisista risteilyaluksista, joilla matkustaminen on omatoimimatkailun täydellinen antiteesi.

Kirjallisuustieteilijäksi Mazzarella on yllättävän kiinnostunut sosiologiasta, ja lainaakin relevantteja tutkimuksia ei pelkästään vanhenemisesta, vaan työelämän ja parisuhteellisuuden globaaleista muutoksista. Yksi hänen lempisosiologeistaan on amerikkalainen Arlie Hochschild, joka on kirjoittanut monipuolisesti tämän päivän kapitalistisesta tunnetyöstä ja myös parisuhteiden markkinoista. Miesten ja naisten ikä näyttäytyy hyvin eriarvoisena esimerkiksi kaupallisissa treffipalveluissa, joista varsinkin miehet usein etsivät itseään nuorempaa seuraa. Miltä ylipäänsä tuntuu olla koko ajan (sekä töissä että vapaa-ajalla) kompakti tuote, jota pisteytetään markkina-arvon mukaan?

Mazzarella kirjoittaa hämmentävän avoimesti kahdesta avioliitostaan (niitä oli kolmaskin, mutta lyhyeksi jääneenä se ei mahdu tämän teoksen pirtaan). Kolmatta kertaa naimisiin hän pääsi eläkeiässä, ja liitossa eletään vielä kerronnan nyt-hetkessä jonkunlaista kuherruskuukausivaihetta. Ennakkoluuloton aviomies ei edes pane pahakseen sitä, että Merete käy säännöllisin väliajoin huoltamassa pariskuntaa reippaasti  vanhempaa ex-miestään Uppsalassa. Kyse ei kuitenkaan ole moniavioisuudesta, vaan selvästi joustavan postmodernista perhekäsityksestä. Jotenkin koen, että tällainen avoimuus on harvinaisempaa suomenkielisen enemmistön parissa, vaikka osapuolet olisivatkin akateemisia älykköjä.

Teoksessa pohditaan syvällisesti historiallisia prosesseja ja maailmanpolitiikan nurjaa puolta. Benjaminilainen historian enkeli muistuttaa olemassaolostaan mm. päivänsankarin synttäriristeilyllä, johon osallistuvat myös hänen lapsensa ja lastenlapsensa. Tunisiassa seurue onnistuu välttämään itsemurhapommituksen, jossa useampi risteilymatkailija kuolee. Lampedusa on Tunisiasta vain kivenheiton päässä, eikä huoletonta Club Med-tunnelmaa voida enää palauttaa loppureissuksi. Mazzarella ei tässä vello valkoisen naisen taakassa, mutta potee silti lievää syyllisyyttä läheltä piti-tilanteen jälkimainingeissa.

Koin eniten samastumista Mazzarellan kirjailijaminän kanssa, hän kun ei ole runsaasta tuotannostaan huolimatta onnistunut koskaan tuotteistamaan itseään. Tässä käydään läpi monia takavuosien piinallisia julkisia esiintymisiä ja mediajulkisuutta, jossa huomio on kiinnittynyt täysin muuhun kuin kirjallisiin ansioihin. Mazzarella saattaa olla tunnetumpi kirjailija Ruotsissa kuin Suomessa, jonne häntä kutsutaan edelleen opettamaan ja esitelmöimään, mutta ruotsalainen media on aina ilkeillyt suomenruotsalaisten kirjailijoiden kustannuksella – ehkä siksi, että he ovat se ainoa etninen vähemmistö, jolle on varaa piikitellä. Mozzarella on hänen pilkkanimensä Ruotsissa, mikä ilmeisesti viittaa lempeään mauttomuuteen, kesyyteen.

Ikääntymisestä kertovana kirjana Aurinkokissan vuosi on kaikkea muuta kuin hassunhauska ”hyvän mielen teos”, ja se kommentoikin piikikkäästi kaikkia leffoja ja tv-sarjoja, joissa vanhuksista tehdään söpön harmittomia maskotteja. Itse olen tässä blogissa arvioinut joitain viime aikojen vanhuutta kästteleviä viihderomaaneja, joista mielestäni juuri ne ruotsalaiset ovat olleet noloimpia. Mazzarella ei varmasti taipuisi lukemaan esimerkiksi Catharina Ingelman-Sundbergin selkokielisiä rosvoromaaneja (Kakkua, kiitos oli itsellenikin viime vuoden karmeimpia tuttavuuksia).

Luin teosta enemmän omaelämäkerrallisena tekstinä kuin esseekokoelmana, vaikka substanssin tasolla tässä liikutaan vahvasti yksityisestä kohti yleistä, yhteistä ja poliittista. Esseistinä Mazzarella on luonut oman kepeän pirskahtelevan tyylinsä, jossa vaikeista asioistakin puhutaan sopivan hengittävästi. Jotkut voisivat pitää eläkeläispariskunnan arjen kuvauksia jutusteluna, mutta itse nautin varsinkin matkakuvauksista.

Mazzarellalta olen toistaiseksi lukenut vain ei-fiktiota, joten hänen romaaninsa kiinnostaisivat seuraavaksi. Ja mielellään alkukielellä. Sekin tuli uutena tietona, ettei hän olekaan suomenruotsalaista sukua, vaan hänen vanhempansa puhuivat kotona ruotsia lingua francana. Hänen äidinkielensä, jos ollaan tarkkoja, on tanska.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s