Multietnisyyden irvikuva

Kierrätyskorista löytyi australialais-tanskalaisen Jeff Matthewsin teos Halality (Tammi, 2002, suom. Veijo Kiuru) joka lähti mukaani vain raflaavan nimen vuoksi. Vaikka olen ollut tuohonkin aikaan kiinnostunut pohjoismaisesta siirtolaiskirjallisuudesta, ei minulla ole muistikuvaa tästä kirjallisesta tapauksesta, mutta kirja herätti muuten vereviä muistoja omasta maahanmuuttoepisodistani Tanskaan. Olen asunut maassa romaanin tapahtumahorisontin aikana tai vähän ennen sitä. Oikeistopopulismi oli siellä jo tuolloin räikeää, ja olin siitä aidosti hämilläni. Monikulttuurisista lähiöistä uutisointi sai usein aikaan aamukahvien kakomista. Tanskalaiseen kulttuuriin kuului myös jatkuva muille uskonnoille irvailu, erityisesti islamille. Tämä ei välttämättä esiintynyt aina vihamielisenä islamofobiana, vaan pikemminkin oman, sekulaarin länsimaisen identiteetin puolustuksena.

Kirjaa on mainostettu ja kehuttu aikanaan autenttisena nuorison äänenä. Se on kirjoitettu täysin puhekielellä, dialogin muotoon ja gangsta-asennetta mukaillen. Tekstissä tekstiviestit näyttelevät myös keskeistä osaa, vaikka vaikeassa huume- ja viinakoukussa elävä päähenkilö Phoenisis ei ehdi viesteihinsä vastata. Phoenisis on ilmeisesti kirjailijan alter ego, jonka isä on australialainen, ja tästä johtuen perheessä puhutaan rikasta sekakieltä. Maahanmuuttonäkökulma on teoksessa monisyinen, haastava ja vähemmän idyllinen. Nimi halality on vitsi, joka viittaa 90-luvun alun megahittiin, Soul II Soulin, ”Back to Life”. ”Back to halality” voisi olla orastavan maahanmuuttokriitikon läppä. Islamista tai muslimeista teos kertoo lopulta vain nimellisesti.

Koen, että teoksen ksenofobinen asetelma voisi olla suomalaista arkea vuonna 2017. Päähenkilön paras ystävä tulee tuntemattoman muslimijengin surmaamaksi Kööpenhaminan yössä, ja surmasta syntyy suuri mediakohu. Extra Bladetin toimittaja soluttautuu jopa nuoren miehen hautajaisiin, ja käyttää myös seksiä kätevänä tiedonsaantimenetelmänä. Phoenisisilla olisi hyviä syitä radikalisoitua, ja monet tahot yrittävät vaikuttaa hänen kantaansa, mutta hän on liian sekaisin aineista kiinnostuakseen politiikasta. Kirjassa käytetty etnisiiin vähemmistöihin viittaava kieli on yhtä alatyylistä kuin meillä tänä päivänä Rajat kiinni-keskusteluryhmässä.

Yllättävän hyvin jaksoin rämpiä tämän provosoivan karikatyyrigallerian läpi. Kirjaa voi olla vaikeaa arvostaa romaanina, mutta siitä on tehty elokuva, ja siinä on aineksia myös standup-komediaan. Ainoat nautinnolliset kohdat liittyivät ruokaan, arvostetaanhan tässä perinteisiä tanskalaisia hautajaisherkkuja ja myös australialaista grilliruokaa. Fariinisokerissa paahdettu kana alkoi kovasti kiinnostaa, joten lukukokemus ei mennyt hukkaan.

Kirja ei tuntunut rasistiselta, vaan pikemminkin matalasti koulutettujen jenginuorten maailmankuvan avaukselta. Siinä kaikki käyttivät julkeita ilmaisuja kaikista ryhmistä, sillä puskahuutelu kuului viidakon lakiin. Siinä ei kuitenkaan ollut terävää yhteiskunnallista kärkeä samalla lailla kuin esimerkiksi vastaavista porukoista kirjoittaneella ruotsalaisella Jonas Hassan Khemirillä on ollut. Suomalainen ghettokirjallisuus on vasta sikiövaiheessa, mutta jään odottamaan siltä jotain muuta kuin pelkkää huumehöyryistä kohellusta.

Mrs. Dalloway muuttaa Helsinkiin

Illalliskutsut ovat länsimaisen kaunokirjallisuuden kestoteema, jossa yleensä päästään ruotimaan sitä, kuinka ihmiset ovat susia toisilleen. Onnistuneista illallisista ei yleensä saa kiinnostavaa proosaa, sillä eihän onnellisilla ihmisillä ole tarinoita kerrottavanaan. Illallisiin liittyy myös oletus porvarillisuudesta, keskiluokkaisuudesta ja sivistyneestä keskustelusta, kypsän aikuisuuden esittämisestä.

Helmi Kekkonen kattaa jännittyneen illallispöydän romaanissaan Vieraat (Siltala, 2016). Siinä kolmikymppinen lapseton pariskunta päättää antaa onnelliselle tulevaisuudelle mahdollisuuden kutsumalla ystäviä ja sukua pitkästä aikaa kokoon. Vaimo Senja on kärsinyt masennuksesta pitkän lapsettomuushoidon ja keskenmenokierteen murtamana, ja aviomies Lauri kokee etääntymistä koko tilanteesta. Vieraita odotellessa Senja lähettää miehensä kukkakauppaan hakemaan lisää valkoisia ruusuja, mutta miehen reissu alkaa venyä liian pitkäksi. Emäntä ei oikein handlaa vieraiden vastaanottamista yksin ja ilmapiiri on muuttumassa jokseenkin omituiseksi.

Romaani on rakenteeltaan tiivis ja toimii runsaiden takaumien kautta. Lähes kaikilla juhlien vierailla on taustalla hylkäämisen kokemuksia, synkkiä salaisuuksia ja epävakautta. Suhteiden verkosto rakentuu Senjan ympärille, vaikka Senja ei varsinaisesti ole mikään verkostoituja tai juhlien magneettinen keskipiste. Senjan äitisuhde on ollut pienestä saakka hankala, sillä äiti on harrastanut Senjan yksinjättöä bileviikonloppuina ja kirjaimellista pakenemista. Vaikka hänen lapsihaaveensa lähentelee epätoivoista pakkomiellettä, ei hänellä oikein ole naiseuden tai äitiyden mallia.

Kirjan asetelma tuntuu alussa periporvarilliselta, mutta onneksi mukaan mahtuu myös kaavasta poikkeavia hahmoja. Kutsuille tulee yllätysvieraiksi nuori lesbopari, joita emäntä tuskin muistaa tavanneensa. Avoimessa suhteessa Nellillä on lupa keräillä Laurin kaltaisia varattuja miehiä, ja jakaa näitä kokemuksiaan Karenin kanssa, vaikka Karen ei haluaisikaan niistä kuulla. Kouluja käymättömällä Alvalla on pitkä ura takanaan Ateneumin kahvilan tarjoilijana, ja hän elättää mukisematta haahuilevaa valokuvaajamiestään Danielia, jonka synkkyys on Senjankin synkkyyttä syvempää. Naapurin nuorella totaaliyksinhuoltaja Annallakaan ei ole helppoa, vaikka Toivo-vauva onkin helppohoitoinen ja tuottaa lähinnä iloa.

Kekkosen kieli on tunnelmallisen runollista, mukaansatempaavaa. Tunnelmaa luovat pienet yksityiskohdat, kuten toisistaan mittaa ottavat kuumailmapallot kaupungin kattojen yllä. Muuten Helsinki-keskeiseen kerrontaan vaihtelua tuovat pienet pyrähdykset ulkomaille, Neuvosto-Viroon lasta adoptoimaan, Norjaan Senjan saarelle lasta tekemään ja Tanskaan vaikeaa eroa pakoon.

Odotin juhlien kehittyvän kohti riitaisaa draamaa tai yliluonnollista kauhua, mutta juoni kääntyikin kohti tragediaa. Illallisen osuus olikin lopulta kulissien luomista henkilöiden menneisyyksien avaamiselle. Lapsettomuusteeman rinnalla kulki kysymys lojaaliudesta biologiselle suvulle ja vanhemmille ja siitä, voiko niitä korvata itse rakennetuilla ystävien perheillä. Tosin romaanin avainhenkilöillä oli niin paljon työstettävää itsensä kanssa, etteivät he olleet erityisen lämpimiä ystäviä toinen toisilleen.

Helsinkiläisisistä kolmikymppisistä menestyjistä kertovia sukupolviromaaneja on viime aikoina ollut kirjamarkkinoilla tarjolla uupumukseen saakka, ja itsekin olen lukenut niitä paljon. Vieraat erottui edukseen siinä, että siinä ei lopulta esitelty menestyksen symboleja tai brassailtu vaihetoehtoisella kulttuurisella pääomalla. En edes saanut selvää päähenkilöiden ruokavalioista, ja illalliskutsujen menyykin vaikutti vaatimattomalta. Senjan näyttelijä-äiti osasi siteerata Mrs.Dallowayta varsin hurmaavasti, ja paikoitellen kirjan naisista sai samanlaisia viboja kuin yhdestä kestosuosikistani, Michael Cunninghamin teoksesta Tunnit. 

Siltala-kustantamon teoksia olen toistaiseksi lukenut varsin vähän, mutta nyt olen lukenut kolme heidän kustantamaansa romaania putkeen, ja olen vaikuttunut laadusta. Ilmassa on vastaavaa innostusta kuin joskus aiemmin koin Teoksen katalogien parissa, tosin viime aikoina en ole lukenut Teoksenkaan uutuuksia millään intensiteetillä. Massasta erottuminen ja yllätyksellisyys olivat vahvoja havaintoja sekä Helmi Kekkosen että Antti Heikkisen teosten parissa.

Mintunvihreän vauvanbodyn kertomaa

Viime aikoina olen jäänyt jokseenkin koukkuun angloamerikkalaisiin psykologisiin trillereihin, varsinkin Brittein saarilta tuleviin. Shari Lapena on minulle täysin tuntematon amerikkalainen kertoja, jonka Hyvän naapurin (Otava, 2017, suom. Oona Nyström) sain uunituoreena Ellibsistä. Kirjoitan nyt arvioni lukematta kenenkään muun näkemystä teoksesta, jonka uskon olleen samanmoinen bestseller kuin muutaman tänne arvioimani brittitrillerin.

Hyvä naapuri sijoittuu New Yorkin osavaltion nimettömään pikkukaupunkiin, jossa tuntuu asuvan enimmäkseen menestyviä keskiluokkaisia tai eliittiin kuuluvia perheitä. Päähenkilöt, pariskunta Anne ja Marco, ovat menneet naimisiin piittamatta Annen rikkaiden vanhempien mielipiteistä. Marco on työväenluokkaisen italialaisen suvun vesa, joka on joutunut maksamaan itse kauppatieteen opintonsa. Anne taas on kultalusikka suussa syntynyt taidehistorioitsija ja gallerian kuraattori, joka ei ole koskaan elämässään joutunut kokemaan puutetta.

Kolmekymppisen parin liitto on kriisissä esikoisen syntymän jälkeen, sillä Anne kärsii synntytyksen jälkeisestä masennuksesta ja liikakiloista. Marco viihtyy töiden jälkeen entistä useammin baarissa, ja on myös iskenyt silmänsä naapurin lapsettomaan Cynthiaan. Kertomus alkaa kohtalokkaista illalliskutsuista, jotka päättyvät puolivuotiaan Cora-vauvan mystiseen katoamiseen. Vauva on jätetty nukkumaan omaan sänkyynsä, ja vanhemmat ovat käyneet häntä katsomassa puolen tunnin välein varsin kosteissa tunnelmissa.

Vauvan jättäminen yksin kotiin on amerikkalaisessa universumissa hurjempi rike kuin Suomessa, jossa voisin hyvin kuvitella näin toimittavan ainakin rivitalon kaltaisissa asumuksissa, joissa vauvan huuto kuuluu naapuriin jopa ilman itkuhälytintä. Tosin Suomessa aikuisten sivistyneet illalliset, jonne ei toivota lapsia edes vaunuihin nukkumaan, ovat harvinaisia, jos porukka on lapsentekoiässä. Tässä pariskunta syyllistyy johonkin käsittämättömään, ja saa myös kokea suuren yleisön vihan, mutta myös sympatian. Vauvan katoamisen aiheuttama mediajulkisuus on liikaa varsinkin psyykkisesti hauraalle Annelle. Kun Anne saa kuplamuovikuoressa tyttärensä likaisen mintunvihreän bodyn, hänessä kuitenkin herää toivo, että lapsi voisi vielä olla elossa.

Kirjan juoni on piinaava, mutta aineksiltaan lopulta vaatimaton. Keskeisiä henkilöitä on vähän, ja poliisinkin rooli varsin ohut. Lapena taitaa suvereenisti jännityksen rakentamisen pienistä ja arkisista elementeistä, ja osaa näyttää näiden varakkaiden ja etuoikeutettujen päähenkilöiden elämän kipukohdat varsin realistisesti, sillä ne ovat inhimillisyydessään samoja kuin muillakin kansan osilla. Marco ja Anne ovat hyvin tavallisia ihmisiä ja vanhempia, joiden elämässä olosuhteet saavat heidät tekemään epätoivoisia tai tiedostamattomia tekoja.

Luin teoksen yhdessä iltapäivässä suunnilleen yhdeltä istumalta, mikä kertoi koukuttavuudesta, mutta myös helppolukuisuudesta. Olin välillä jopa hämääntynyt kielen arkisuudesta, ja parisuhdeasetelmien saippuaoopperamaisuudesta. Päähuomioni kuitenkin keskittyi vauvaan ja hänen elossa pitämiseen, joten en nyt jupise siitä, kuinka vähän tässä analysoitiin yhteiskuntaa tai nykykulttuuria. Kertomuksen tasolla intiimi, dialogikeskeinen ja pelkistetty rakenne toimi. Kukaan henkilöistä ei herättänyt suurta sympatiaa, mikä mahdollisti heidän tutkimisen lievän hajuraon kautta. Koin lopulta jopa hyväksi, ettei kenenkään hahmon tunteissa jääty vellomaan pitkällisesti, vaan Lapena keskittyi vaikean kidnappaustilanteen toiminnalliseen avaamiseen.

Samalla teos tarjosi hyvää pohdintaa psykiatriasta, varsinkin sosiopaatin ja dissosiaatiohäiriön diagnooseista. Pohdinta oli osuvaa siksi, että tässä ei luettu psykiatrian oppikirjoja puhki eikä esitetty uusimpia tutkimustuloksia. Kukaan hahmoista ei edes harrastanut rasittavaa keittiönpöytäpsykologiaa. Päähenkilö Annen psykiatri oli lomalla Euroopassa, ja siksikin tilanne päätyi eskaloitumaan, eli rahallakaan ei aina saa akuuttia palvelua.

Olisin ehkä odottanut enemmänkin juonen rakentumista painajaismaisen naapurussuhteen ympärille, mutta eivät nämä naapurit olleet erityisen hankalia tai toksisia toisilleen. Myöskään teos ei kuvaa naapuruston yhteisöllisyyttä tai sen puutetta. Nimen suomennos tökki enemmän kuin alkuperäinen The Couple Next Door. 

Olen silti iloinen siitä, että ahmin teoksen välipalaksi juuri tänään. Kiinnostukseni amerikkalaiseen kirjallisuuteen on ollut viime aikoina todella vähäistä. Tämä teos esitti pienten mutta rikkaiden ihmisten pienen mutta suuren tarinan kaikessa karmeudessaan. Vaurauden ja menestyksen kuvauksena teos oli jopa pessimistinen, mutta ei poliittisesti alleviivaava. Verrattuna  noihin viimeksi lukemiini brittiteoksiin Hyvä naapuri pysyttäytyi narratiivisesti oleellisessa, ja varmasti onnistuu herättämään lukijoissa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

(Vertauskohdat Paula Hawkins: Nainen junassa, S.K Tremayne: Jääkaksoset, ja Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä. Kaikista olen pitänyt omalla tasollaan. Tämä paremmasta päästä.)

 

 

 

 

Voiko körttikahleista vapautua?

Antti Heikkisen Pihkatappi (Siltala, 2013) oli löydettävä heti Matkamies maan lukemisen jälkeen. En lukenut teoksia väärässä järjestyksessä, sillä ne ovat itsenäisiä, mutta yhteistä tarttumapintaa niissä on. Molemmat paikantuvat Savoon, molemmissa käsitellään maaseudun rakennemuutosta, ja jotkut päähenkilöistä ovat mukana harrastelijateatterissa. Kumpikaan ei tyhjennä toisiaan. Pihkatappi on sukutarina ja Matkamies maan laajempi yhteisöllinen kudos. Pihkatapissa asutaan syrjäkylällä, Matkamies maan henkilöt asuttavat kirkonkylää. Huumori on viäräleukaista molemmissa, Matkamies maassa ehkä astetta mustempaa.

Pihkatappi on siinä mielessä tyypillinen esikoisteos, että se kertoo kovin Heikkistä itseään muistuttavan nuoren miehen kasvutarinan. Päähenkilö Jussi on Tampereella asuva ilmaisjakelulehden toimittaja, joka eräänä kosteana hiihtolomana alkaa kirjoittaa menestysromaania sukunsa salaisuuksista. Itseironinen pilke on silmäkulmassa, kun hän treenaa Kalle Päätalo-lihaksiaan. Kerronta on paikoitellen päätalomaisen arkista ja kansanomaista; savolaiset päihittänevät kainuulaiset ainakin seksuaalisissa ja muissa ruumiin eritteisiin liittyvissä kaksimielisyyksissä.

Onneksi arjesta irtoavia, kokeilevia elementtejäkin löytyy, sillä muuten teos jäisi edustamaan maakunnallisen murrekirjan piinallista genreä. Murteen määrän sopivuus on aina lukijasta kiinni, eikä siihen ole mitään vakiovastausta. Itse en tässä kokenut itseäni haastettavan liikaa kielellisesti, vaikka murteellisuus oli tässäkin paikoitellen kaiken kattavaa. Matkamies maassa murteellisuus saattaa jo hidastaa tai vaikeuttaa ei-savolaisen lukijan ymmärrystä.

Kirjan nimi viittaa Urho Kaleva Kekkoseen häröllä tavalla, jota en tässä paljasta. Koko tarina lähtee liikkeelle Kekkosen hautajaisista, jotka aikanaan aiheuttivat maansurun umpikeskustalaisessa kylässä. Jussin isovanhemmat ovat niin sisällä keskustapiireissä, että saavat joka joulu Virolaisilta joulukortin, ja Johanneksen kuoltua vielä Kyllikki-leskeltäkin. Muita idoleita kylän universumissa ovat Jaakko Teppo, Jamppa Tuominen, Eino Grön ja Anita Hirvonen. Kylässä eletään niin umpioitunutta elämää, että jopa ”te va kukku te” on eksoottinen ilmaisu. Jussin isäkään ei ole valmis tarjoamaan pojalleen ulkomaanmatkoja, vaikka suurin osa koulukavereista niillä kehuskelee. Poika puetaan Halpa-Hallin verkkareihin ja ilmaisiin mainoslippiksiin, joilla ei koulun pihalla osteta katu-uskottavuutta.

Syvemmällä tasolla Pihkatappi on kertomus surusta, leskeydestä ja yksinhuoltajuudesta. Jussin äiti kuolee toiseen synnytykseen, ja kahden miehen pienperhe välillä kärsii dysfuntionaalisuudesta, vaikka isää ei voida juoppudesta tai huolenpidon puutteesta syyttää. Mummot nousevat merkittäviksi hahmoiksi Jussin elämässä, ja he ovat alusta asti leimallisen vanhoja, perinteisiä mummoja. Tiina-mummon sairastuttua muistisairauteen Rauha-mummo auttaa hänen miestään mummonkaitsimisessa, jotta tämä voi edelleen osallistua itselleen tärkeään kunnallispolitiikkaan. Mummoilta Jussi saa yliannostuksen uskonnollista kasvatusta, ja myös valkoisen Suomen sukuperimää. Mustavalkoisia kuvia katsellen aikuinen Jussi päättelee, ettei mummoilla todennäköisesti ollut edes punaisia lettinauhoja lapsina, niin syvään uurrettua punaviha heillä päin oli.

Körttikahleiden murtaminen ei ole ollut suvussa helppoa, ja vaikka Jussi ei ole erityisen uskonnollinen kaupunkilaisessa arjessaan, myös hän kokee vahvan sukusiteen itseään kahlitsevaksi. Romaanin nykyhetkessä hän on kolmikymppinen potentiaalinen paluumuuttaja, vanha sielu, jota on äkillisesti purrut sukututkimuskärpänen. Hänen pitkä parisuhteensa proosallisen sairaanhoitaja-Petran kanssa ei tunnu kestävän orastavaa taiteilijuutta. Ja juuri taiteilijuus on ollut hiertävä asia myös isän ja pojan suhteessa. Ikänsä turpeeseen sidottu maanviljelisäisä ei voi ymmärtää teatteri-innostusta. Ehkä kovan ruumiillisen työn tekeminen ilman itsensä turhaa korottamista on suvun körttiperimän ydin.

Maalaiselämään liittyvät pienet yksityiskohdat ovat teoksen ehdoton suola, joille nauretaan hyväntahtoisesti. Esimerkiksi naisten keskinäinen kilpailu pitoemännyydestä sukujuhlia järjestettäessä on huvittavaa, ja isän uuden naisystävän paikka pulmallinen. Myrna-kuppien rooli on sukujuhlissa keskeinen, ja uudenaikaiset salaattiviritelmät tarjoamisissa paheksuttavia. Piirakoiden oikeaa rypytystä ei voi oppia kuin pitkän koulutuksen kautta.

Vaikka olen lukenut paljon kansalaissota-aiheisia teoksia, joissa tappaminen ja väkivalta on esitetty raaempana kuin tässä, koin silti kertomuksen Onni Vihtori Taskisen punikintapporetkestä kammottavana. Varkaus on ollut ilmeisen paha paikka sodan aikaan, sillä tämä ei ollut ensimmäinen teos, joka viittaa siellä tapahtuneisiin julmuuksiin. Jussi ei jaa esi-isiensä isänmaallisuutta ainakaan samalla kokemisen ja tuntemisen tasolla, mutta kokee sukuhistorian tuntemisen arvoiseksi.

Kaikista eniten pidin kirjassa 80-luvun maalaislapsuuden kuvauksesta, varhaisista poliittisista muistoista, omituisista sivuhenkilöistä, joita pikkuvanha, vain aikuisten keskellä kasvanut poika tarkkailee muun tekemisen puutteessa. Innostuin siitä yhtä paljon kuin taannoin innostuin nigerialaisen Chigozie Ibioman romaanista Kalamiehet,  jossa myös reflektoidaan lasten ymmärrystä puoluepolitiikasta. Puolueiden symbolit, ilmaislahjat, kuten kalenterit ja lasten käyttö poliittisina maskotteina näytti hyvin samanlaiselta Nigerian ja Suomen syrjäseuduilla. Molemmilla kertojilla on samanlaista pyrkimystä autenttisuuteen, kirjoittamiseen syrjäseudun ihmisten ehdoilla. Ja vaikka Pihkatappi tuntuu kielellisen kompleksisuutensa vuoksi suurelta käännöshaasteelta, en yhtään ihmettelisi, jos ulkomainen kustantaja kiinnostuisi siitä. Teoksessa on samanlaista käännöspotentiaalia kuin esimerkiksi Mikael Niemen Vittulajänkä-teoksessa aikanaan oli (kyseisen romaanin olen lukenut vain ja ainoastaan englanniksi, ja outouttamisen kokemus oli mahtava!).

Pihkatappi on hallitumpi ja eheämpi romaani kuin sitä seuraava Matkamies maan, jossa painitaan suurempien yhteiskunnallisten kysymysten ja laajemman tunneskaalan ympärillä. Ilahduttavaa lukukokemuksessa oli tunne, etten kokenut käyväni aivan samassa paikassa, vaan pientä pohjoissavolaista paikkakuntaa kuvataan eri linssein. Terveyskeskus ja teatteri olivat teoksia yhdistävät ankkurit, mutta henkilöt eivät olleet identtisiä eivätkä heidän ongelmansa. Pidän siis Heikkistä monipuolisena ja itseään uudistavana kertojana, jonka seuraavilta teoksilta jään odottamaan paljon.

 

 

Hyvinvointivaltion retonki on rikki

Savolaisuus on mielentila, ja ennen kaikkea savolaisuus elää kielessä. Voiko savolaisuutta koskaan olla liikaa, siitä voidaan vääntää kättä puhelinmyyjien pomojen ja kielenhuoltajien välillä. Savolaisuus voi olla brändi, jolla ikävätkin asiat saadaan kuulostamaan lupsakammilta, emmekä ole koskaan päässeet yksimielisyyteen siitä, pärjääkö savolainen paremmin käytettyjen autojen kauppiaana vaiko pääministerinä.

Antti Heikkinen on ottanut savolaisuuden voimavarakseen, mutta hänen savolaisukkonsa eivät ole pelkkiä karvahattupäisiä lämpimikseen höpöttäjiä Matkahuollon baarissa. Heikkisen romaanissa Matkamies maan (Siltala, 2016) pohjoissavolainen kunta on lakkauttamassa terveyskeskusta ja vastaanottamassa turvapaikanhakijoita jo suljettuun ammattikoulun kiinteistöön. Kuten arvata saattaa, muutokset eivät miellytä kaikkia kuntalaisia, ja varsinkin nuoret miehet kokevat tulleensa petetyiksi. Muukalaisvihaa on liian helppo lietsoa naiskysymyksellä. Kylän pahin rasisti on perheenisä, koulun kiinteistönhuoltaja ja vihabloggari, joka vakavissaan suunnittelee amiskan rakennuksen tuhopolttoa. Isänmaallisten pieni piiri kokoontuu punomaan juoniaan erään kerrostalon kerhohuoneelle. Myös sotaveteraanikorttia käytetään kansan syvien tuntojen nostattamiseksi.

Kirjassa on monta juonta, joista vain yksi liittyy pakolaiskriisiin. Toinen vahva juoni liittyy harrastelijateatteriin, joka on toiminut parisuhteiden mustasukkaisuuden kestolähteenä jo vuosikymmenien ajan. Nyt teatterissa harjoitellaan Macbethiä savon murteella, joka toimii tarinan peilinä traagisten tapahtumien auki kiertyessä. Kirjassa on kaksi tasoa, nykyhetki ja 70-luku, hyvinvointivaltion rakentamisen ja purkamisen aikakaudet. Kirjan päähenkilöiden parisuhdekriisit vaikuttavat hämmentävän samansuuntaisilta vuosikymmenestä toiseen, vaikkakin 70-luvulla kylän henki oli optimistisempi.

Heikkinen on monisanainen, tajunnanvirtaa häpeilemättä hyväkseen käyttävä virtuoosi, jonka helmasyntinä ovat liian pitkät kappaleet ja monologit. Paikoitellen teksti oli katkeamatonta jöötiä, jossa mieli teki ottaa äidinkielen opettajan punakynä esiin, tai pikemminkin synnytyspihdit. Se tuntui jopa viimeistelemättömältä, ja mieleen tuleekin, onko tässä tartuttu suurella innolla ajankohtaiseen teemaan, joka mahdollisesti vanhenisi, jos tekstiä olisi alettu editoida. Varsinkin Macbeth-sitaatit, 96-vuotiaan Auliksen dementiapuhe ja Mannerheimin toinen tuleminen olivat haasteellista luettavaa. Kirjassa oli uuvuttavia kohtia, joita luin vain kursorisesti, sillä kaikki ei palvellut juonen kehitystä. Ylilyönnit eivät edes tuntuneet postmodernilta kikkailulta, vaan enemmän toimituksen puutteelta.

Minulla on kanttia esittää näinkin rankkaa kritiikkiä, koska aidosti pidin kirjasta ja koin saavani siitä paljon irti. Kirjaa on kehuttu ”tolkun äänenä” erityisesti suhteessa ns. pakolaiskriisiin ja vihapuheen nousuun. Mikä sitten on ”tolkkua”, siitä voidaan olla montaa eri mieltä. Itse valitettavasti olen jäänyt koukkuun rasistisen Suomi Ensin-friikkisirkuksen seuraamiseen YouTubessa, ja mieleeni on syöpynyt eritoten video Savosta, Siilinjärven syksyisestä mielenosoituksesta, jossa ilmapiiri oli erityisen aggressiivinen kahdessa leirissä. Lapsuudesta tutun paikkakunnan vihanpito hämmensi, mutta muodosti myös taustan tälle lukukokemukselle. Kuinka helppoa onkaan agitoida elämäänsä pettynyttä nuorisoa väkivaltaan, kun elämä ei tunnu tarjoavan muita kicksejä kuin internetin varjoelämän ja siideripöhnää. Tyhjä ammattikoulu on tässä vahva symboli menetetystä tulevaisuudenuskosta.

Kirjan nimi viittaa suomalaisen virsiperimän kestohittiin, virsistä masentavimpaan, mutta myös mahdolliseen lohdun lähteeseen. Teoksessa todellakin kuollaan enemmän kuin synnytään, eivätkä kaikki kuolemat ole luonnollisia. Körttiläisyys toimii teoksen taustavirityksenä, mutta ei välttämättä aukene kaikille lukijoille. Varsinkin vanhempi sukupolvi etsii tässä kadonnutta uskoaan, rukoilee yksityisesti haparoiden ja purkaa taivasikäväänsä enkelinkuvioisiin hautakynttilöihin. Timosen leskipapan ja vastaanottokeskuksen Alin yhteinen rukoushetki rivitalon takapihalla oli koskettavaa luettavaa, sillä siinä matkattiin kielen ulkopuolelle.

Kirjan vahvuus piilee siinä, että hyvyys ja pahuus eivät esiinny siinä mustavalkoisina. Kaikilla päähenkilöillä on omat synkät salaisuutensa, osalla myös vaietut rikoksensa, joiden piilottelu on muokannut heitä. Osa tyypeistä ei tunnu kehityskelpoisilta, eli heissä pahuus on voittanut hyvyyden lopullisesti. Osalla taas pahuus on olosuhteiden sanelemaa harkinnan sumenemista, jota kadutaan vuosikymmenienkin jälkeen. Monilla hahmoilla elämän vahvin voima on katkeruus, pettymys siitä, että nallekarkit eivät ole menneet tasan elämän pelissä. Katkeruus on enemmän kuin seksuaalista mustasukkaisuutta, sillä oma puoliso on varsinkin vanhemmille pareille vieras maaperä. Pienen paikkakunnan kaikki energia tuntuu menevän pettämisten kyttäämiseen, ja tämä parisuhdemalli periytyy sukupolvesta toiseen.

Minulle lukukokemus oli enemmän terapeuttinen kuin taiteellinen. Koin tätä lukiessani pääsevän jonkinlaiseen välitilinpäätökseen aikamme hengestä ja isänmaallisuudella ratsastavien ääriliikkeiden perimmäisestä motivaatiosta. Heikkinen ei jätä lukijaansa vellomaan epätoivon suohon, vaan antaa lievää toivoa myös kotikylän raittia tallaamaan jääneille amiskaviiksille. Vaikka kirjan kansi on synkeä ja antaa vaikutelman maailmanlopun tunnelmista, teoksen ilmapiiri on kirjavampi, moniääninen ja kaoottisuudessaan salliva. Lukijaa ei päästetä helpolla kielen eikä rakenteen tasolla, mutta vaivannäkö kannattaa. Yhteiskunnallisen syvääluotauksen lisäksi teos opettaa juurevia ilmaisuja, kuten juivelo, litmake, kuljake ja lötjäke. Voimme myös arvuutella, mitä on telkkuaminen, komhoijaaminen, täpästäminen tai hojellus. 

Täytynee lukea Heikkisen esikoisteos Pihkatappi pian jo kielikylvyn vuoksi.

 

Evakkouden loppumaton perimä

Laura Lähteenmäki on edelleen minulle hieman mystinen kirjailija, vaikka olen vuoden sisällä lukenut häneltä kaksi aikuisten romaania. Viime vuonna lukemani Ikkunat yöhön oli vahva lukuelämys, jossa hämäläisen maaseudun sielunmaisema pääsi valloilleen kolmen polven välisenä polyfoniana. Kirjailijan uusin teos, Korkea aika (WSOY, 2016) on vastaavasti sukuromaani, joka lähtee liikkeelle hämäläisestä kylästä, mutta operoi myös Karjalan Kannaksella ja Tampereen ja Jyväskylän välisellä maantiellä. Teos on tiivis, ajallisesti fragmentaarinen ja runollisesti kerrottu.

Lukijana olen taas kerran täysin puolueellinen, sillä en yleensä voi olla pitämättä Karjalaa tai evakkoutta käsittelevistä teoksista. Sen, mitä tiedän evakkojen perinteistä, tässä esiintyvä Otson perheen kertomus tuntui enemmän kuin autenttiselta. Anna ja Olavi ovat osaavia, kerkeäviä ja aikaansaavia tulokkaita jokseenkin ummehtuneessa kyläyhteisössä, ja vaikka he löytävät paikkansa siinä hyvinä työihmisinä, heihin liittyy pinttyneitä ennakkoluuloja. Olavin rakkaus koristemaalaukseen ja veistämiseen on epäilyttävää tilanteessa, jossa lapsiakaan ei ole varaa kunnolla ruokkia. Anna kukoistaa pidettynä kansakoulun opettajana, mutta ei saa automaattista hyväksyntää kylän naisilta. Pariskunnan suhde naapurin Pihjajan perheeseen on monimutkainen, sillä he kokevat jääneensä kiitollisuudenvelkaan sodan aikaisesta majoituksesta ainoalle tilalle, joka suostui heitä pitämään nurkissaan. Kirjan pääteemaksi nouseekin Annan ja naapurin Heljän vaikea ystävyys, joka saa yllättäviä, hulluuteenkin viittaavia ulottuvuuksia.

Kirjassa tapahtuu asioita kahdeksalla vuosikymmenellä, neljässä sukupolvessa. Suvussa on paljon surua, ennenaikaista kuolemaa, eroja ja katoamisia. Suvun miehiä kutsuu Australia, sillä ”kun olemme jo kerran lähteneet juuriltamme, lähtö ei ole enää niin iso asia.” Taiteellisuus kuuluu myös perintötekijöihin, vaikka kukaan ei pääse niittämään suurta menestystä. Hämeen Kaunismäkeen jäänyt sukutalo on seisonut puoliksi autiona kesämökkinä vuosikymmenet, sillä suruun sairastunut Anna ei ole suostunut sinne palaamaan tyttärensä kuoleman jälkeen. Otsojen ja Pihlajoiden tilat päätyvät samaan aikaan myyntiin autioituvassa kylässä, ja lapsuudenystävät Lauri ja Gloria päätyvät yhdeksi yöksi muistelemaan menneitä. Salaisuuksien paljastumiseen viitataan monessa kohdassa, mutta niihin liittyvä draama jää tarkoituksellisesti lukijan itse arvattavaksi.

Kirjan tarinat ovat arkisia, tavallisia, välisuomalaisia, yksityisiä. Yhteiskunta ja politiikka nostavat päätään lähinnä suhteessa Veikko Vennamon säätämään asutuslakiin, jonka kautta karjalaisille lohkottiin maata yksityisiltä tiloilta, usein vastoin niiden omistajien tahtoa. Hahmot ovat kilttejä, kunnollisia, keskiluokkaisia, ja jos he kapinoivat, kapina usein käpertyy sisäänpäin ja oireilee psyykkisesti, kuten Annan tapauksessa. Yli yhdeksänkymppinen kaupunkilaismummo Anna on kuitenkin kasvanut eri ihmiseksi kuin väsynyt, elämästä erkaantunut, keski-ikäinen Anna. Mielenterveyden järkkyminen näytetään tässä myös arkisena, lähes kaikkia perheitä koskettavana episodina, jonka ei tarvitse merkitä loppuelämän mittaista tuomiota.

Vaikka Jyväskylään liittyvä tarinointi on itselleni tervetullutta, en kokenut Laurin ja Saanan perheiden kertomuksia niin kiinnostavina kuin Otson alkukodin. Karjalaisuus, evakkous ja kahden kulttuurin vuoropuhelu olivat minulle kirjan ”pihvi”, jota ilman tarina olisi tuntunut liiankin arkiselta. Olisin voinut lukea enemmänkin perheen vaiheista Terijoella, mutta teoksen rajauksen suhteen se olisi voinut venyttää juonta liikaa. Ihailen Lähteenmäen kykyä tiivistää suuria teemoja ja kysymyksiä hallittavaksi kokonaisuudeksi ja ajan hengen suvereenia hallintaa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: ”Kirjassa mennään naimisiin.” Vaikka siinä ei vietetäkään ikimuistoisia häitä, jo kirjan nimi viittaa ovelasti häihin (die Hochzeit) ja on kutkuttavalla tavalla monimerkityksellinen. Teos myös kuuluu niihin, jotka herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat valmiita vastauksia. Sen tunnelmat jäävät viipyilemään mielen sopukoihin iloa tuottavasti. Ja jos lukija itsekin on sukutarinoiden keräilijä, kirja voi myös inspiroida omaa kirjoittamista.

 

Persustanian haavoittuvuudesta

• Risto Isomäki on kirjailija, jonka teoksista olen lukenut enemmän poliittisia kuin kirjallisuuskriittisiä arvioita. Häntä pidetään tietyissä piireissä jonkunlaisena ekologisena guruna, osasihan hän ennustaa Thaimaan tsunamin teoksessaan Sarasvatin hiekkaa (2005). Olen ymmärtänyt, että faktan ja fiktion suhde on ollut hänen teoksissaan monille haasteellista, sillä Isomäen ensisijainen missio kirjailijana on valistaa ihmisiä mahdollisista ekokatastrofeista.

Haudattu uhka (Tammi, 2016) palaa Isomäen kestohuolenaiheeseen, ydinvoimaloiden uhkakuviin ja niiden mahdolliseen kytkökseen ydinaseteollisuuteen ja terrorismiin. Teos kuvaa karmivan todennäköistä lähitulevaisuutta, jossa Suomen sisäiset ääriryhmät ovat molemmat radikalisoituneet, ja ISIS/Daesh on soluttautunut myös kotimaisiin instituutiohin, kuten armeijaan. Eletään vuotta 2027, eikä talouden kurimus ole hellittänyt. Maaseutu on autioitunut entisestään, ja eteläisen Suomenkin kylät ovat tyhjentyneet veronmaksajista.

Teos alkaa tyhjentävän karmivasti Daeshin iskulla Linnanjuhliin. Ydinjätteillä myrkytetty juhlaruoka saa aikaan massiivista tuhoa niin uhreissa kuin heidän auttajissaan. Poliisin toimintakykyisyys tilanteessa, jossa osa sen johdosta ja suurin osa päättäjistä on kuollut tai kuolemassa, on rajallista. Daeshin vaatimuksena on kansan alistuminen islamiin ja ehdottomaan monoteismiin. Osa kansasta olisi valmis luopumaan Pojasta ja Pyhästä Hengestä yhteiskuntarauhan vuoksi, sillä he eivät ole muutenkaan tottuneet haastamaan riitaa kaksituhatta vuotta vanhasta satukirjasta.

Päähenkilöinä ovat rikoskomisario Aishawarya Sadiq ja entinen CIA:n salainen agentti Lauri Nurmi, joka on palannut synnyinmaahansa elämään hiljaiseloa. Aishawarya on yksinhuoltajan kasvattama yksinhuoltaja, puoliksi somali, puoliksi suomalainen, joka on kasvatettu nimellisesti islamin uskoon. Työidentiteetti on hänelle kuitenkin tärkeämpää kuin uskonnollinen tai etninen identiteetti, ja raskas työ vaatii välillä myös raskaita huveja. Aishawarya ja Lauri päätyvät jahtaamaan terroristejä Porin ulkosaaristossa, jonne Daesh on onnistunut perustamaan tukikohdan entiseen poikakotiin.

Teos alkaa tyypillisenä dekkarina, jossa poliisilaitoksen tyypeillä on keskeinen rooli, mutta kehittyy kahden ihmisen selviytymistaisteluksi ääriolosuhteissa. Toiminnallinen trilleri on siis kuvaavampi genrenimike, sillä kerronnan fokus on enemmän partiotaidoissa kuin psykologiassa. Olisin pitänyt kirjasta enemmän, jos siinä kuvatut poliittiset ääripäät olisivat saaneet enemmän syvyyttä hahmojen muodossa. Juoni olisi ollut paljon uskottavampi, jos Isomäki olisi päässyt edes yhden terroristin tai Rajat Kiinni-huutelijan ihon alle; nythän ääni on annettu oletetuille ”hyviksille” eli uppoavan lännen viimeisille sotureille.

Aishawaryan kohtalo Daeshin sotureiden vankina on karu, mutta kuvauksesta jäi mielikuva, ettei Isomäki ole kovinkaan perehtynyt islamin käsityksiin seksuaalisuudesta tai sotaraiskauksiin. Ylipäänsä islamin osuus tätä islamilaista valtiota kuvaavassa teoksessa oli ohut, ehkä siksi, ettei kirjailija halua tehdä yhtälöä, että Daesh edustaisi mitään islamin valtavirtaa.

Lukukokemus oli ymmärrettävästi ahdistava, mutta uskon toisenlaisten lukijoiden saavan nautintoa ydinteollisuuden salaisuuksien seikkaperäisestä paljastamisesta. Kahden ihmisen sissisodankäynti yli kahtasataa huippukoulutettua Daesh-miestä vastaan oli minulle uuvuttavaa luettavaa, samoin pitkät esseemäiset osiot, joissa luennoidaan erilaisista ydinkärjistä. Teos sijoittuukin HELMET-haasteessa kohtaan 48: ”Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän.”

Isomäki jakanee mielipiteitä, eikä hän tarjoamallaan tiedon määrällä nouse koskaan isänpäivien tai joulujen hittikirjailijaksi. Lukijalta vaaditaan tietyntyyppistä ekopoliittista suuntautumista, jotta tyyli avautuisi kunnolla. Tämä teos on saanut lehdistössä kirjavan vastaanoton, mutta yhtään ylistävää arviota en ole toistaiseksi bongannut. Itse koin kuvatun terroristihyökkäyksen skenarion pelottavan realistisena, mutta olisin kaivannut enemmän dystooppisia ulottuvuuksia. Dystooppinen juoni olisi lähtenyt kehittymään, jos näkökulmia olisi jaettu useammalle henkilölle ja jos juonessa olisi pysytty enemmän ihmisten ilmoilla.

Suomen lähitulevaisuuteen sijoittuvat dystopiat ja trillerit ovat edelleen tervetulleita, sillä moni käsittelee niiden kautta omaa vaikeaa arkeaan tässä absurdissa nykyisyydesssä. Tähän teokseen verrattava realistinen dystopia on Tero Sompin Leijonan varjo (2013), joka käsittelee äärioikeiston vallankumousta ja sen diktatuurin aiheuttamaa eristäytymistä. Se herätti minussa enemmän vastarintaa ja halua nousta barrikadeille kuin tämä teos. Pidin tästä energiapoliittisena keskustelunavauksena, mutta en niinkään kaunokirjallisena teoksena. Sekin on harmi, sillä viihdyin kyllä kuvatussa luonnossa ja rikkaassa kielessä. Henkilöhahmot jäivät yksiulotteiseksi ja heidän välisensä dynamiikka kiusallisen mustavalkoiseksi, valitettavasti.

Kaikkien aikojen Rauli Grandi

Viime aikoina olen tietoisesti tai tiedostamatta valinnut lukemistooni dialogisia vastapareja, eli usein tulee luettua peräkkäin kirjoja, joissa samaa teemaa lähestytään kovin eri näkökulmista. Kaisa Haatasen itseironisen huumoripläjäyksen jälkeen lukulaitteelleni lävähti Rauli Virtasen Reissukirja (WSOY, 2014), ja vaikka siinäkin huumoria viljellään runsaasti, tyylilaji on eri.

Virtanen tunnettiin jo 80-luvun lopussa miehenä, joka oli reissannut kaikissa maailman maissa. Neuvostoliiton kaatumisen ja Afrikan viimeaikaisten kriisien jälkeen maita on tullut maailman kartalle lisää, joitain on hävinnytkin, mutta Raulin halu päivittää tilastoaan ei ole hälvennyt. Rauli ei kuitenkaan ole tyypillinen tietovisojen maatietäjä, vaan ehkä Suomen legendaarisin sotatoimittaja, joka jossain vaiheessa olisi halunnut tulla rauhantoimittajaksi. Olen itse yllättynyt siitä, kuinka vähän lopulta luin ja näin Raulin reportaaseja lapsena ja nuorena – se johtunee siitä, että meillä kotona katsottiin enemmän YLE:n uutisia kuin kaupallisten kanavien.

Kirjan ensimmäinen kolmannes on pyhitetty Raulin ensimmäiselle juttumatkalle halki Amerikkojen Brasiliasta Alaskaan vuosina 1970-1. Kerronnallisesti alkuosa eroaa loppuosasta, sillä siinä todella eletään seikkailua kaikein aistein. Nuori Rauli on vielä tässä vaiheessa enemmän kiinnostunut luonnosta ja tavallisista ihmisistä kuin konfliktialueiden adrenaliinikickseistä, ja saa inspiraatiota mm. vapautuksen teologiasta. Meksikossa hän melkein joutuu naimisiin fiksun Annabellan kanssa, joka unelmoi ainakin kahdeksasta lapsesta. Kanadassa hän huomaa olevansa liian kunnollinen päästäkseen kunnolla Stanley Parkin hippileirin sisäpiiriin. Matka Alaskasta Japanin ja Neuvostoliiton kautta kotiin laiva-ja maateitse tyssää lupaongelmiin. Itse koin, että jo tämän matkan materiaalit olisivat riittäneet yhtä teosta varten, sillä tässä vangittiin kiehtovasti 70-luvun alun journalistinen henki ja kirjoittamisen materiaaliset reunaehdot.

Kirjan loppupuoli oli yhtä legendaarinen, mutta kerronnallisesti teos hajoaa silpuksi ja  henkilöitä tulee eteen aivan liikaa. Oman navan kaivamisesta Virtasta ei voida syyttää,  sillä hän yrittää parhaansa murtaa sankaritoimittajan myyttiä ja kertoa rehellisesti kriisialueiden raportoinnin koukuttavuudesta. Suhdettaan poikiinsa hän käsittelee tässä enemmän kuin avioliittojaan, ja vaikeuksista huolimatta yhteys lapsiin on ollut hänelle kantava voima. Vielä eläkeikäisenäkin hän haluaisi matkustaa Pohjois-Syyriaan, mutta toteaa silti, että ”vain harva täyspäinen journalisti matkustaa kurkunleikkaajien kalifaatin pääkaupunki Raqqaan.” Pojilla on humoristinen ote isän hourailuihin: ”kuule iskä, eläkeläiset ei seikkaile.”

Vaikka sananvapaudesta ja journalistien kohtaloista kriisialueilla on aina hyvä tietää, varsinkin osio, jossa listataan länsimaisten toimittajien kaappauksia ja murhia oli ainakin minulle liikaa. Afganistanin ja Pakistanin kuviot olivat vanhan kertausta, mutta koin oppivani paljon varsinkin Amerikkojen oudoista suomalaissankareista (kuten kommunisti Gus Hallista ja utopistisesta siirtokunnan perustajasta Toivo Uuskalliosta) ja Etelä-Jemenin äärisosialismista. Tähtihetkistä Muhammed Alin ja Nelson Mandelan seurassa oli tietysti glamoröösiä lukea, mutta lopulta kirjan parasta antia olivat aivan tavalliset ihmiset.

Teoksen kuvaliite oli hyvin valikoitu, hengästyttävä ja jo sellaisenaan täydellinen matka. Kuvia oli rentouttavaa tutkia valtavan tietomäärän ryöpytyksen jälkeen.

Kirjasta jäi jopa haikea olo, sillä matkustaminen tai ulkomaantoimitus eivät enää voi pitää sisällään tämän tyyppistä vapauden tai kadoksissa olemisen tuntua. Taatusti kirja inspiroi myös nuoria toimittajanalkuja, mutta tuskin moni näinä päivinä kokee journalismia sellaisena kutsumuksena kuin nuori Rauli Virtanen sen koki. Oli myös kiinnostavaa huomata, kuinka hänen runsaisiin Etelä-Amerikka-raportteihin aikanaan suhtauduttiin: juttuja julkaistiin pitkin hampain ja odotettiin, että tähtijournalisti palaisi vakaviin töihin intiaanien vapauttamisen jälkeen. Näinä päivinähän Etelä-Amerikkaa käsittelevät uutiset ovat kuihtuneet olemattomiin, varsinkin maakuntalehdissä, joten Raulin ensimmäinen lehti, Etelä-Suomen Sanomat, vaikutti aikanaan varsin edistykselliseltä äänenkannattajalta.

Diplomaattisena yhteenvetona totean, että Reissukirja tuskin jättää ketään nälkäiseksi. Menyy tosin oli omaan makuuni aivan liian runsas, mutta maailmankuvani avartui taas piirun verran säntäillessäni viisumitiskeiltä toisille ja kuullessani tuhansien kumileimasimien päättäväisiä tömäyksiä.

 

Matkustaminen on mielentila

Kaikki meistä tuntevat jonkun, jonka elämäntehtävä on brassailla ennakkoluulottomilla matkoillaan paikkoihin, joissa kukaan muu ei ole koskaan käynyt. Jos itse olisin jatkanut lyhyeksi jäänyttä urakiitoani, olisin jo pitkällä tällä tiellä raivostuttaen niitä, joita asuntolainat sitovat turpeeseen.

Yleensä arvostan lähinnä matkakertomuksia vähemmän tallatuista poluista. Matkakirjallisuus ei ole koskaan kuulunut ykkösintohimoihini kirjallisesti, sillä siinä yleensä päädytään enemmän vahvistamaan kuin purkamaan stereotypioita kuvatusta kohteesta ja kansallisuudesta. Luen yleensä matkakirjoja vain sellaisista kohteista, jonne liput on jo varattuna tai joihin olen jo kauan kaivannut.

Kaisa Haatasen Ylipainolisämaksu (Johnny Kniga, 2016) oli toisenlainen matkakirja. Siinä ei kehuskella maailmanvalloituksilla, vaan tunnustetaan oman näkökulman pienuus ja koomisuus. Kertojana on viisikymppinen Tytti, ylipainoinen ja mukavuudenhaluinen sinkkunainen, jonka oma äiti päihittää hänet vuoristopolkuja kiivetessä. Kertoja on harrastanut matkustamista nuoresta saakka, mutta hän etsii matkoiltaan jotain muuta kuin seikkailuja. Hän on Helsingille ja Fazerin kahviloille uskollinen nurkkapatriootti, joka ei ole elämässään asunut kuin kahdessa kodissa, joiden välillä on lyhyt kävelymatka. Suomessa hän ei ole vieraillut kuin muutamassa kaupungissa, sukuhaudalla Lapissa ja kerran ystävien talonvahtina pelottavalla ABC-vyöhykkeellä. Hän kärsii virtsankarkailusta varsinkin  kohteissa, joissa WC-olosuhteet ovat arveluttavat. Ja kotimaamme merkittävimmän turistikohteenkin hän servaa toteamalla, että ”tamperelainen nuoriso on pyöreänenäistä ja hennavärjättyä.”

Tytin ulkomaanmatkat kohdistuvat lähinnä Eurooppaan, tosin kerran hän hairahtuu Egyptiin turhautumaan pyramideilla ja leikkimään puumanaista. Toisen kerran hän päätyy viettämään veljensä kanssa raivokasta laatuaikaa New Yorkiin. Hän on selvästi enemmän kulttuurimatkailija kuin rantalomailija: Kyproksen rannoilla hän onnistuu pilaamaan työkavereidensa reissun siteeraamalla kokon viikon Susan Faludin käsityksiä feminismin vastaisesta takaiskusta. Eniten nauroin nuoruuden kielimatkojen ja erään Roomaan kohdistuneen luokkaretkivalvonnan kuvauksista.

Kirjan nimeen vedoten odotin rankempia kohtauksia lihavan ihmisen lentämiseen liittyvistä haasteista tai himoshoppaajan pakkaamisstrategioista. Tytin laukkujen ylipaino on lopulta hillittyä, eihän hän edes tuo mukanaan puolta Atlantin rantojen näkinkengistä eikä jännittävää ulkomaista tyhjien tölkkien kokoelmaa. Kuntoutuvana shopaholistina en saanut kirjan tuliaisista tyydytystä, vaan jäin odottamaan tajunnan räjäyttävää tulliepisodia, jota ei koskaan tullut.

Teos on itseironisen hulvaton, mutta pelkkä reteä asenne ei aina riitä vakuuttamaan kaunokirjallisesta merkittävyydestä. Ongelmani teoksen kanssa olivat samansuuntaiset kuin äskettäin lukemani Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävän äärellä: molemmat tekstit toimisivat paremmin performanssina kuin tekstinä. Naistenlehtimäinen ote vie tekstiä enemmän kliseitä kohti kuin niitä purkamaan. Rönkkönen on taidokas listaamaan satunnaisia panojaan, tässä listataan mm. metsään menneitä museokäyntejä ja erikoisia ruokaelämyksiä.

Kirjaa suosittelen lämpimästi niille, jotka ehtivät lukemaan vain vähän, sillä Haatasen kappaleet ovat lyhyitä ja jokaisen niistä voi nauttia erikseen vaikka bussimatkalla. Kirja ei vaadi lukijaltaan suurta kiinnostusta mihinkään maahan, kieleen tai kulttuuriin, vaan kaiken maailman altailla saa lillua tyhmänä turistina. Kirjan matkustamiseen liittyviä perimmäisiä viestejä, armollisuutta itselle ja kohtuullisuutta en ole itse koskaan oppinut, ja siksi kirjan lempeä mukavuudenhaluisuus ärsytti. Humoristinen ihmiskuvaus taas ihastutti, joten jäin reippaasti plussan puolelle superkevyin kantamuksin.

Jäänmurtajalla normatiivisuutta pakoon

Pekka Hiltunen on tullut minulle tunnetuksi (tässäkin blogissa) sähäkkänä dekkaristina, sillä en ole suurkuluttanut aikakauslehtiä, joissa hän on tehnyt pitkän toimittajanuransa. Hänen uusin romaaninsa Onni (WSOY, 2016) siirtyy tematiikassa Lontoon high lifesta kohti kotimaata, pienempiä piirejä ja myös provinsseja. Onnin kansi on jo varsin koukuttava, herättäen monia leikkisiä muistoja lapsuudesta. Valitsin kirjan sen kiinnostavan kansitekstin vuoksi (HELMET-haaste, kohta 14), mutta se ei vielä paljastanut teoksen monisyisyyttä.

Kirjaa voisi luonnehtia nelikymppisten sukupolviromaaniksi siksi, että kirjan kolme kertojaa ovat kaikki samaa ikäluokkaa, ja heitä yhdistää prekaari työmarkkina-asema. Päähenkilö Oskari on 41-vuotias toimittaja, joka ei näe toimittamisessa enää mitään toivoa. Hän ei sopeudu faktojen jälkeiseen mediamaailmaan, jossa menestys lasketaan klikkien määrällä, mutta hänen on myös vaikea löytää uutta uraa sen ulkopuolelta. Romaanissa hän kohtaa yhtä lailla epätoivoiset ystävänsä Tuulikin, nuoruuden rakastettunsa, joka on ajautunut opettajanuralta prostituutioon ja koulutoveri Aapon, joka yrittää vielä nelikymppisenä breikata räppärinä. Työhaastattelussa Oskari onnistuu järkyttämään ja hurmaamaan kolmikymppisen supermenestyjän, työpsykologi-Emman, jolle valtaan pukeutuminen on pehmeän sensuellia, luontevaa, vaivatonta. Vaikka Emma on tottunut saamaan kaiken, mitä tavoittelee, hänkään ei ole erityisen onnellinen.

Kirjan pääjuoni punoutuu Emman ja Oskarin nykyisyyteen, mutta sen alla kulkee rouhevampi tarina Rovaniemen homopiireistä 1990-luvulta. Oskari on säilynyt täyspäisenä omana itsenään pitkälti siksi, että hän on kerran kokenut näiden piirien lämpimän yhteisöllisyyden, jonka muodostuu kontrastiksi hänen hektiselle arjelleen Helsingissä. Oskarin ja Tuulikin erikoinen heterosuhde on muokkautunut Rollon Setan kellariluolassa, joka on piilopaikka kaikille, joita normatiivinen elämä ahdistaa. Rovaniemen tarinaan mahtuu myös paljon surua ja tuskaa, mutta kuvatut tyypit ovat keskeneräisyydessään todellisia. Heitä on pieni armeijallinen, ja jokaisella on isompi tarina kerrottavanaan kuin mitä tähän teokseen mahtuu. Onnen hetkiä löytyy eniten Rollon luolasta sekä Oskarin nuoruuden erikoiselta pingviiniretkeltä Etelänavalle, johon tämän vanhemmat olivat säästäneet vuosikausia.

Pingviiniteema on kirjassa loistavan vinksahtanut, tosin arvostin sitä, että se nousee pinnalle varsin taloudellisesti. Hiltunen ei ole autistinen yhteen ilmiöön uppoutuja, vaan osaa nivoa ihmismielen outouksia tavalliseen arkeen niin, ettei lukija puudu. Toisentyyppinen kirjailija olisi ympännyt tähän pitkiä lainauksia luonto-ohjelmista ja tietokirjoista, mutta tässä pingviini esiintyy enemmän elämyksellisenä symbolina kuin tiedollisen intohimon kohteena.

Aapo ja Tuulikki ovat romaanissa Oskaria rohkeampia elämäntaiteilijoita, ja varsinkin Aapo esiintyy jokerina, tai mustana hevosena, joka ampaisee paikalle aina, kun paha mainitaan. Roady Runnerin alter ego ei ole realistinen hahmo, vaan siirtää tarinan vahvasti kohti toista todellisuutta. Myös Tuulikin urassa seksityöläisenä oli mojovaa liioittelua, mutta tarjoaa välähdyksen niistä olosuhteista, joissa monet naispuoliset väliinputoajat näinä päivinä elävät.

Tämä teos avautui minulle henkilökohtaisesti vahvana, sillä lähipiiriini kuuluu ihmisiä, joille kuvatut Rovaniemen taide/sateenkaaripiirit ovat tutumpia kuin itselleni. Tätä teosta tulen kehumaan suusanallisesti vielä enemmän kuin blogissa, sillä hektisen someajan dokumenttina siinä korostuu kasvottaisten kohtaamisten ja pitkien ystävyyssuhteiden merkityksellisyys. Kipakka yhteiskuntakritiikki ja lähisuhteiden sydämellisyys yhdistyivät tässä tasapainoisesti  jättäen lukijan toiveikkaaksi toisenlaisen tulevaisuuden suhteen.