Toisen mahdollisuuden maasta

img_1101Valentin on tuttu nimi isovanhempieni kirjahyllystä, mutta en aikanaan tiennyt, kuka tämä tuottelias kirjailija oli. Nyt tiedän: hän oli Ensio Rislakki (1896-1977), muun muassa Suomen Kuvalehden päätoimittajana tunnettu ammattikirjoittaja, joka tunnetaan parhaiten pakinoistaan.

Valentin debytoi matkakirjailijana 30-luvulla ja kohdensi matkojaan erityisesti Euroopan ulkopuolelle. Tuolla puolen Limpopon (Otava, 1952) on jo kokeneen maailmanmatkaajan kynästä. Tyylissä korostuu tietynlainen setämäisyys, keikarius, mutta myös uupuneisuus. Teoksessa matkustetaan Etelä-Afrikkaan ja välilaskut ovat olleet tuolla reissulla lukuisia. Matkaseurana miehellä on valokuvaaja-elokuvaohjaaja Veikko Itkonen, joka on tuottanut teoksen runsaan kuvamateriaalin.

img_1103Kuten arvata saattaa, n-sanaa viljellään kirjassa runsaasti. Se ei yllättänyt, mutta osa kirjan kuvista herätti ahdistunutta hämmennystä. Kirjassa on paljon eroottissävytteisiä kuvia nuorista paljasrintaisista naisista ja kertomuksia siitä, kuinka paljon eri alkuasukkaille maksettiin poseerauksesta valkoisille setämiehille. Kuvat on selvästi tuotettu mieslukijoiden tarpeita varten, ja nimenomaan myymään teosta. Siis puhutaan vuodesta 1952. Anttilan alusasukuvastot ovat tulleet vasta 60-luvun lopulla ja olleet siveellisempiä kuin tämän kirjan materiaali. Näitä kuvia en nyt jaa arviossani, vaan otoksesta edustavamman. Kaupunkikuvissa näkyy myös viimeiseen länsimaiseen muotiin pukeutuvia mustia sisaria, joiden kuvatut ”hökkelit” muistuttavat mielestäni varsin tyypillistä afrikkalaista kaupunkitaloa.

Teoksessa tehdään oletettavasti tyypillinen kiertomatka ympäri Etelä-Afrikkaa. Valentin luennoi maan historiasta suht pätevästi ja tuottaa tuon ajan ihmisille taatusti uutta tietoa. Parivaljakko pääsee tutustumaan timantti- ja kultakaivosten rankkaan todellisuuteen, myös mustien työntekijöiden ankariin asuinolosuhteisiin. Myös suurten kaupunkien shantytownit tulevat tutuiksi. Rikollisuuden syitä ei sinänsä ihmetellä tai eksotisoida, ja valkoisen väestön kammottavia tapoja esimerkiksi mustia asiakkaita palvellessa kummaksutaan. Maan eri ryhmien asemaa ruoditaan kirjassa monipuolisesti, ja huomion saavat myös intialaiset, malaijit ja ns. värilliset, joiden asema on yhteiskunnassa vaikein. En ainakaan koe, että kirjailija olisi vahvasti valkoisten siskojensa ja veljiensä puolella. Johannesburgia kutsuttiin aikanaan ”toisen mahdollisuuden kaupungiksi”, ja maan yleisestä meiningistä saa kuvan, että myös  valkoisen väestön kulttuurielämä on vahvasti alikehittynyttä. Matkakuvauksena teos on paikoitellen jopa apaattinen, sillä keikariherrat kärsivät hotelliruoan ankeudesta ja huonosta huvielämästä.

Yksi matkan kohokohdista on reissu Krugerin kansallispuistoon, jossa Valentin kohtaa Helen Kellerin. Eläinten rooli, kuten arvata saattaa, on paikoitellen suurempi kuin ihmisten, saahan Valentin metsästettyä paikallisen kyykäärmeen ja tuotua sen massiivisen nahan tuliaisena Suomeen. Myös kansallisen symbolin, virtahepo Hubertan tarina oli koskettava.

Kovin paljoa uutta Etelä-Afrikasta en tekstistä oppinut, mutta kuvat jäivät kummittelemaan ihon alle. Ajallisesti tästä ei ole pitkä hyppy 60-luvulle, jolloin Suomeen tuli jo kourallinen afrikkalaisia opiskelijoita, ja ihmisillä oli mahdollisuus kohdata heitä tulevina ammattilaisina, ei heimonsa edustajina. Valentinin kieli on aikansa tuote, mutta varsin kunnioittavaa suhteessa moniin tämän päivän diskursseihin.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s