Sisäisen demarin vapauttamisesta

kelaVuonna 2008 minulla ei ollut aikaa perehtyä uusimpiin suomalaisiin romaaneihin, ja siksi Anssi Kelan Kesä Kalevi Sorsan kanssa (Teos, 2008) on jäänyt minulta noteeraamatta. Kirja aiheutti kiinnostusta siksikin, että se on julkaistu  arvostetulla kustantajalla, jonka tuotannosta en ole toistaiseksi bongannut yhtään kuraa. Ikätoverini Kela on esiintynyt sukupolveni syvimpien tunteiden tulkkina, mutta en ole toistaiseksi häntä pahemmin arvostanut. Lyriikoissa on arkisia oivalluksia, mutta myös halpaa banaaliutta, ja lauluntekijänä hän sinnittelee ranking-listallani jossain Lauri Tähkän ja Arttu Wiskarin välimaastossa. Muusikkona hän lienee molempia taitavampi. Olen huomannut, että hän soittaa kitaraa ehkä paremmin kuin laulaa. Olen myös tykännyt enemmän hänen melodioistaan kuin lyriikoistaan.

Uskaltaisin nyt väittää vahvasti, että kirjailijana hän on omaperäisempi kuin lauluntekijänä. Kesä Kalevi Sorsan kanssa on ilotteleva veijaritarina, jossa keski-ikää lähestyvä Johannes kärsii epämääräisestä psykiatrisesta harhatilasta ja saa kohdata edesmenneen Kalevi Sorsan useamman kerran elämänpoliittisena neuvonantajanaan. Ensimmäistä kertaa Sorsa ilmestyy hänelle Ruttopuiston penkillä, ja siitä lähtien miehen sisäinen maailma alkaa elää omaa elämäänsä. Aiemmin Johannes on menestynyt juristina, mutta hän on samalla sosiaalisesti rajoittunut ja ihmisten parissa ilman työminän luomaa haarniskaa hänellä on tapana luoda lähinnä sekasortoa ja kaaosta. Myös Johanneksen paras ystävä Markus on Punavuoren menestyjä, mainosgraafikko, mutta myös hänen taipumuksensa joutua vaikeuksiin alamaailman kanssa on legendaarinen.

Yksi romaanin pääteemoista on koulukiusaaminen. Muistot kiusaamisesta ovat pitäneet ystävyyden lujana, ja molemmat olisivat luultavasti joutuneet jo teininä psykiatriseen hoitoon ilman toisen apua. Kaverukset ovat kasvaneet rinta rinnan Tuusulassa, jonne henkinen matka Punavuoresta on loputon, ja viettäneet kesiään Hangossa, jossa ilmapiiri on astetta vapaampi kuin Tuusulassa. Balkanilta suomalaiseen perheeseen adoptoitu Markus on koko ikänsä kärsinyt manneksi kiusaamisesta, ja on haluamattaan tarinan etninen ”toinen”. Markuksen paha olo on aina purkautunut patologiseen valehteluun, joka paikoitellen saa karnevalistisia piirteitä.

Johanneksen ja Markuksen yhteinen kesä on railakas, onnettomuusaltis ja traaginen. Humoristisen kerronnan alla piilee syviä traumoja, joiden alle toinen heistä sortuu. Ystävyys jatkuu kuoleman jälkeenkin, sillä kavereista huolehditaan myös testamenteissa ja vakuutusjärjestelyissä. Kaveruus tässä on rosoista ja perinteisen miehekästä, mutta miehet eivät ole tyypillisiä alfauroita. Heitä kiinnostavat vielä aikuisinakin vieraiden autojen rekisterinumerot, Ritari Ässä ja Tom Selleckin viikset. Johanneksen salasuhde Kalevi Sorsan kanssa kuuluu samaan jatkumoon.

Kovin syvään poliittiseen analyysiin Kela ei taivu, mutta se ei olisi edes sopinut tyylillisesti kirjan juoneen. Sosialidemokratiaa ei ihannoida eikä dissata, mutta Sorsa edustaa Johannekselle kadotettua maailmaa, joka oli lohdullisesti järjestyksessä. Sorsa edustaa sitä periasiallista poliitikkotyyppiä, josta ei saatu aikaan skandaalia puristamallakaan, ja jolle normaali repliikki jopa poliitikkokautenaan olisi liittynyt rouvansa Irenen tekemiin kiisseleihin. Oikeastaan poliittinen teema liittyy siihen, kuinka lapset muistavat poliittiset vaikuttajat. Ilmeisesti Kela on pikku nassikkana tapittanut TV-uutisia melko intensiivisesti pystyäkseen luomaan tämän naivihkon ja huvittavan ilmestyksen osaksi avainromaaniaan.

Pidin kirjassa siitä, ettei se tunnu kertovan ainakaan yksi yhteen Kelasta itsestään. Pidin myös siitä, että kolmikymppiset menestyvät sinkut esitetään kovin haavoittuvina ja asioitaan sössivinä. Eteläisen Helsingin menestyjistä on kirjoitettu viimeisen kymmenen vuoden aikana mitä tyylikkäämpiä itsetietoisia aikalaiskuvauksia, mutta tässä annetaan piutpaut ihmisen ulkokuorelle. Tämä ehkä oli teoksen vasemmistolainen ydin. Ja tämä kolahti minuun.

Juoni on hyvin toiminnallinen ja alkoholinhuuruinen, mutta alkoholi ei kuitenkaan ole miehiä ensisijaisesti motivoiva tekijä. Huumori oli kauttaaltaan sydämellistä ja kasvoi kauas eteenpäin halvoista karikatyyreistä. Johanneksen yhteiset Magnum-sarjan katselusessiot äitinsä kanssa herättivät huutonaurua ja ihastusta, samoin pohjalaisen goottisairaanhoitaja-Heidin yllättävä kirjamaku. Tunnelmat teoksessa olivat yhtä ihanasti vinksahtaneita kuin esimerkiksi Miika Nousiaisen ja Tuomas Kyrön ei-geriatrisissa romaaneissa.

Teos ei luultavasti muuta kenenkään maailmaa, mutta ilahduttaa meitä lapsenmielisiä ”pienten muurahaisten” tarkkailijoita. Mahdollisesti teoksen päähenkilöillä oli molemmilla jonkun sortin neurologinen poikkeavuus, kuten mahdollisesti itsellänikin.

Esikoisromaaniksi teos oli loppuun asti hiottu, ja erityisesti dialogin terävyys ilahdutti. Yhdeksän vuoden jälkeen julkaisusta teos ei tunnu yhtään kulahtaneelta. Ilmaisussa näkyy joku periksiantamattomuus, haluttomuus miellyttää suuria yleisöjä. Teos on taatusti kirjoitettu taiteilijan sisäisestä draivista käsin, ei bestseller-listoja kurkotellen. Kirjan markkinoinnin vaikeus varmaan on piillyt siinä, että lukijat ovat odottaneet Kelalta jotain helppoa ja pelkästään ”sydäntä lämmittävää”, mutta romaani onkin yllättävän kompleksinen psykologisesti ja herättää paljon ristiriitaisempia tunteita kuin hänen musiikkinsa.

HELMET- haasteessa teos sopii kohtaan 11: ”Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun kirjoittama teos”. Varsinainen masterpiece tähän kategoriaan, kiitos Anssi!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s