Voiko körttikahleista vapautua?

img_1151Antti Heikkisen Pihkatappi (Siltala, 2013) oli löydettävä heti Matkamies maan lukemisen jälkeen. En lukenut teoksia väärässä järjestyksessä, sillä ne ovat itsenäisiä, mutta yhteistä tarttumapintaa niissä on. Molemmat paikantuvat Savoon, molemmissa käsitellään maaseudun rakennemuutosta, ja jotkut päähenkilöistä ovat mukana harrastelijateatterissa. Kumpikaan ei tyhjennä toisiaan. Pihkatappi on sukutarina ja Matkamies maan laajempi yhteisöllinen kudos. Pihkatapissa asutaan syrjäkylällä, Matkamies maan henkilöt asuttavat kirkonkylää. Huumori on viäräleukaista molemmissa, Matkamies maassa ehkä astetta mustempaa.

Pihkatappi on siinä mielessä tyypillinen esikoisteos, että se kertoo kovin Heikkistä itseään muistuttavan nuoren miehen kasvutarinan. Päähenkilö Jussi on Tampereella asuva ilmaisjakelulehden toimittaja, joka eräänä kosteana hiihtolomana alkaa kirjoittaa menestysromaania sukunsa salaisuuksista. Itseironinen pilke on silmäkulmassa, kun hän treenaa Kalle Päätalo-lihaksiaan. Kerronta on paikoitellen päätalomaisen arkista ja kansanomaista; savolaiset päihittänevät kainuulaiset ainakin seksuaalisissa ja muissa ruumiin eritteisiin liittyvissä kaksimielisyyksissä.

Onneksi arjesta irtoavia, kokeilevia elementtejäkin löytyy, sillä muuten teos jäisi edustamaan maakunnallisen murrekirjan piinallista genreä. Murteen määrän sopivuus on aina lukijasta kiinni, eikä siihen ole mitään vakiovastausta. Itse en tässä kokenut itseäni haastettavan liikaa kielellisesti, vaikka murteellisuus oli tässäkin paikoitellen kaiken kattavaa. Matkamies maassa murteellisuus saattaa jo hidastaa tai vaikeuttaa ei-savolaisen lukijan ymmärrystä.

Kirjan nimi viittaa Urho Kaleva Kekkoseen häröllä tavalla, jota en tässä paljasta. Koko tarina lähtee liikkeelle Kekkosen hautajaisista, jotka aikanaan aiheuttivat maansurun umpikeskustalaisessa kylässä. Jussin isovanhemmat ovat niin sisällä keskustapiireissä, että saavat joka joulu Virolaisilta joulukortin, ja Johanneksen kuoltua vielä Kyllikki-leskeltäkin. Muita idoleita kylän universumissa ovat Jaakko Teppo, Jamppa Tuominen, Eino Grön ja Anita Hirvonen. Kylässä eletään niin umpioitunutta elämää, että jopa ”te va kukku te” on eksoottinen ilmaisu. Jussin isäkään ei ole valmis tarjoamaan pojalleen ulkomaanmatkoja, vaikka suurin osa koulukavereista niillä kehuskelee. Poika puetaan Halpa-Hallin verkkareihin ja ilmaisiin mainoslippiksiin, joilla ei koulun pihalla osteta katu-uskottavuutta.

Syvemmällä tasolla Pihkatappi on kertomus surusta, leskeydestä ja yksinhuoltajuudesta. Jussin äiti kuolee toiseen synnytykseen, ja kahden miehen pienperhe välillä kärsii dysfuntionaalisuudesta, vaikka isää ei voida juoppudesta tai huolenpidon puutteesta syyttää. Mummot nousevat merkittäviksi hahmoiksi Jussin elämässä, ja he ovat alusta asti leimallisen vanhoja, perinteisiä mummoja. Tiina-mummon sairastuttua muistisairauteen Rauha-mummo auttaa hänen miestään mummonkaitsimisessa, jotta tämä voi edelleen osallistua itselleen tärkeään kunnallispolitiikkaan. Mummoilta Jussi saa yliannostuksen uskonnollista kasvatusta, ja myös valkoisen Suomen sukuperimää. Mustavalkoisia kuvia katsellen aikuinen Jussi päättelee, ettei mummoilla todennäköisesti ollut edes punaisia lettinauhoja lapsina, niin syvään uurrettua punaviha heillä päin oli.

Körttikahleiden murtaminen ei ole ollut suvussa helppoa, ja vaikka Jussi ei ole erityisen uskonnollinen kaupunkilaisessa arjessaan, myös hän kokee vahvan sukusiteen itseään kahlitsevaksi. Romaanin nykyhetkessä hän on kolmikymppinen potentiaalinen paluumuuttaja, vanha sielu, jota on äkillisesti purrut sukututkimuskärpänen. Hänen pitkä parisuhteensa proosallisen sairaanhoitaja-Petran kanssa ei tunnu kestävän orastavaa taiteilijuutta. Ja juuri taiteilijuus on ollut hiertävä asia myös isän ja pojan suhteessa. Ikänsä turpeeseen sidottu maanviljelisäisä ei voi ymmärtää teatteri-innostusta. Ehkä kovan ruumiillisen työn tekeminen ilman itsensä turhaa korottamista on suvun körttiperimän ydin.

Maalaiselämään liittyvät pienet yksityiskohdat ovat teoksen ehdoton suola, joille nauretaan hyväntahtoisesti. Esimerkiksi naisten keskinäinen kilpailu pitoemännyydestä sukujuhlia järjestettäessä on huvittavaa, ja isän uuden naisystävän paikka pulmallinen. Myrna-kuppien rooli on sukujuhlissa keskeinen, ja uudenaikaiset salaattiviritelmät tarjoamisissa paheksuttavia. Piirakoiden oikeaa rypytystä ei voi oppia kuin pitkän koulutuksen kautta.

Vaikka olen lukenut paljon kansalaissota-aiheisia teoksia, joissa tappaminen ja väkivalta on esitetty raaempana kuin tässä, koin silti kertomuksen Onni Vihtori Taskisen punikintapporetkestä kammottavana. Varkaus on ollut ilmeisen paha paikka sodan aikaan, sillä tämä ei ollut ensimmäinen teos, joka viittaa siellä tapahtuneisiin julmuuksiin. Jussi ei jaa esi-isiensä isänmaallisuutta ainakaan samalla kokemisen ja tuntemisen tasolla, mutta kokee sukuhistorian tuntemisen arvoiseksi.

Kaikista eniten pidin kirjassa 80-luvun maalaislapsuuden kuvauksesta, varhaisista poliittisista muistoista, omituisista sivuhenkilöistä, joita pikkuvanha, vain aikuisten keskellä kasvanut poika tarkkailee muun tekemisen puutteessa. Innostuin siitä yhtä paljon kuin taannoin innostuin nigerialaisen Chigozie Ibioman romaanista Kalamiehet,  jossa myös reflektoidaan lasten ymmärrystä puoluepolitiikasta. Puolueiden symbolit, ilmaislahjat, kuten kalenterit ja lasten käyttö poliittisina maskotteina näytti hyvin samanlaiselta Nigerian ja Suomen syrjäseuduilla. Molemmilla kertojilla on samanlaista pyrkimystä autenttisuuteen, kirjoittamiseen syrjäseudun ihmisten ehdoilla. Ja vaikka Pihkatappi tuntuu kielellisen kompleksisuutensa vuoksi suurelta käännöshaasteelta, en yhtään ihmettelisi, jos ulkomainen kustantaja kiinnostuisi siitä. Teoksessa on samanlaista käännöspotentiaalia kuin esimerkiksi Mikael Niemen Vittulajänkä-teoksessa aikanaan oli (kyseisen romaanin olen lukenut vain ja ainoastaan englanniksi, ja outouttamisen kokemus oli mahtava!).

Pihkatappi on hallitumpi ja eheämpi romaani kuin sitä seuraava Matkamies maan, jossa painitaan suurempien yhteiskunnallisten kysymysten ja laajemman tunneskaalan ympärillä. Ilahduttavaa lukukokemuksessa oli tunne, etten kokenut käyväni aivan samassa paikassa, vaan pientä pohjoissavolaista paikkakuntaa kuvataan eri linssein. Terveyskeskus ja teatteri olivat teoksia yhdistävät ankkurit, mutta henkilöt eivät olleet identtisiä eivätkä heidän ongelmansa. Pidän siis Heikkistä monipuolisena ja itseään uudistavana kertojana, jonka seuraavilta teoksilta jään odottamaan paljon.

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s