Mintunvihreän vauvanbodyn kertomaa

img_1154Viime aikoina olen jäänyt jokseenkin koukkuun angloamerikkalaisiin psykologisiin trillereihin, varsinkin Brittein saarilta tuleviin. Shari Lapena on minulle täysin tuntematon amerikkalainen kertoja, jonka Hyvän naapurin (Otava, 2017, suom. Oona Nyström) sain uunituoreena Ellibsistä. Kirjoitan nyt arvioni lukematta kenenkään muun näkemystä teoksesta, jonka uskon olleen samanmoinen bestseller kuin muutaman tänne arvioimani brittitrillerin.

Hyvä naapuri sijoittuu New Yorkin osavaltion nimettömään pikkukaupunkiin, jossa tuntuu asuvan enimmäkseen menestyviä keskiluokkaisia tai eliittiin kuuluvia perheitä. Päähenkilöt, pariskunta Anne ja Marco, ovat menneet naimisiin piittamatta Annen rikkaiden vanhempien mielipiteistä. Marco on työväenluokkaisen italialaisen suvun vesa, joka on joutunut maksamaan itse kauppatieteen opintonsa. Anne taas on kultalusikka suussa syntynyt taidehistorioitsija ja gallerian kuraattori, joka ei ole koskaan elämässään joutunut kokemaan puutetta.

Kolmekymppisen parin liitto on kriisissä esikoisen syntymän jälkeen, sillä Anne kärsii synntytyksen jälkeisestä masennuksesta ja liikakiloista. Marco viihtyy töiden jälkeen entistä useammin baarissa, ja on myös iskenyt silmänsä naapurin lapsettomaan Cynthiaan. Kertomus alkaa kohtalokkaista illalliskutsuista, jotka päättyvät puolivuotiaan Cora-vauvan mystiseen katoamiseen. Vauva on jätetty nukkumaan omaan sänkyynsä, ja vanhemmat ovat käyneet häntä katsomassa puolen tunnin välein varsin kosteissa tunnelmissa.

Vauvan jättäminen yksin kotiin on amerikkalaisessa universumissa hurjempi rike kuin Suomessa, jossa voisin hyvin kuvitella näin toimittavan ainakin rivitalon kaltaisissa asumuksissa, joissa vauvan huuto kuuluu naapuriin jopa ilman itkuhälytintä. Tosin Suomessa aikuisten sivistyneet illalliset, jonne ei toivota lapsia edes vaunuihin nukkumaan, ovat harvinaisia, jos porukka on lapsentekoiässä. Tässä pariskunta syyllistyy johonkin käsittämättömään, ja saa myös kokea suuren yleisön vihan, mutta myös sympatian. Vauvan katoamisen aiheuttama mediajulkisuus on liikaa varsinkin psyykkisesti hauraalle Annelle. Kun Anne saa kuplamuovikuoressa tyttärensä likaisen mintunvihreän bodyn, hänessä kuitenkin herää toivo, että lapsi voisi vielä olla elossa.

Kirjan juoni on piinaava, mutta aineksiltaan lopulta vaatimaton. Keskeisiä henkilöitä on vähän, ja poliisinkin rooli varsin ohut. Lapena taitaa suvereenisti jännityksen rakentamisen pienistä ja arkisista elementeistä, ja osaa näyttää näiden varakkaiden ja etuoikeutettujen päähenkilöiden elämän kipukohdat varsin realistisesti, sillä ne ovat inhimillisyydessään samoja kuin muillakin kansan osilla. Marco ja Anne ovat hyvin tavallisia ihmisiä ja vanhempia, joiden elämässä olosuhteet saavat heidät tekemään epätoivoisia tai tiedostamattomia tekoja.

Luin teoksen yhdessä iltapäivässä suunnilleen yhdeltä istumalta, mikä kertoi koukuttavuudesta, mutta myös helppolukuisuudesta. Olin välillä jopa hämääntynyt kielen arkisuudesta, ja parisuhdeasetelmien saippuaoopperamaisuudesta. Päähuomioni kuitenkin keskittyi vauvaan ja hänen elossa pitämiseen, joten en nyt jupise siitä, kuinka vähän tässä analysoitiin yhteiskuntaa tai nykykulttuuria. Kertomuksen tasolla intiimi, dialogikeskeinen ja pelkistetty rakenne toimi. Kukaan henkilöistä ei herättänyt suurta sympatiaa, mikä mahdollisti heidän tutkimisen lievän hajuraon kautta. Koin lopulta jopa hyväksi, ettei kenenkään hahmon tunteissa jääty vellomaan pitkällisesti, vaan Lapena keskittyi vaikean kidnappaustilanteen toiminnalliseen avaamiseen.

Samalla teos tarjosi hyvää pohdintaa psykiatriasta, varsinkin sosiopaatin ja dissosiaatiohäiriön diagnooseista. Pohdinta oli osuvaa siksi, että tässä ei luettu psykiatrian oppikirjoja puhki eikä esitetty uusimpia tutkimustuloksia. Kukaan hahmoista ei edes harrastanut rasittavaa keittiönpöytäpsykologiaa. Päähenkilö Annen psykiatri oli lomalla Euroopassa, ja siksikin tilanne päätyi eskaloitumaan, eli rahallakaan ei aina saa akuuttia palvelua.

Olisin ehkä odottanut enemmänkin juonen rakentumista painajaismaisen naapurussuhteen ympärille, mutta eivät nämä naapurit olleet erityisen hankalia tai toksisia toisilleen. Myöskään teos ei kuvaa naapuruston yhteisöllisyyttä tai sen puutetta. Nimen suomennos tökki enemmän kuin alkuperäinen The Couple Next Door. 

Olen silti iloinen siitä, että ahmin teoksen välipalaksi juuri tänään. Kiinnostukseni amerikkalaiseen kirjallisuuteen on ollut viime aikoina todella vähäistä. Tämä teos esitti pienten mutta rikkaiden ihmisten pienen mutta suuren tarinan kaikessa karmeudessaan. Vaurauden ja menestyksen kuvauksena teos oli jopa pessimistinen, mutta ei poliittisesti alleviivaava. Verrattuna  noihin viimeksi lukemiini brittiteoksiin Hyvä naapuri pysyttäytyi narratiivisesti oleellisessa, ja varmasti onnistuu herättämään lukijoissa enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

(Vertauskohdat Paula Hawkins: Nainen junassa, S.K Tremayne: Jääkaksoset, ja Clare Mackintosh: Annoin sinun mennä. Kaikista olen pitänyt omalla tasollaan. Tämä paremmasta päästä.)

 

 

 

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s