Huviretki syntiin

Ottaen huomioon kuinka paljon olen aikuisiässäni lukenut irlantilaista kirjallisuutta on kummallista, etten ole lukenut paljoakaan Edna O’Brienia – ehkä vain pari teosta. Edna O’ Brien on Irlannin suurimpia kirjallisia diivoja, joka ymmärtääkseni kuitenkin on asunut vuodesta 1960 saakka Lontoossa. Hänen siirtolaispositionsa on mahdollistanut Irlannin naisten asemasta ja seksuaalisuudesta kirjoittamisen kenties toisella tavalla kuin olisi ollut mahdollista siellä asuen silloin, kun Irlanti vielä oli syvästi katolinen maa.

Paheellinen elokuu  (Otava, 1970, suom.Pentti Saarikoski, engl. August is a Wicked Month, 1965) on O’Brienin neljäs romaani, ja temaattisesti erilainen kuin O’Brienin teosten valtaosa. Teoksen päähenkilö Ellen on irlantilainen, joka haluaa häivyttää juurensa. Hän on muuttanut Lontooseen nuorena sairaanhoitajana, mennyt naimisiin vääräuskoisen pakanan kanssa ja tullut sukunsa hylkäämäksi. Ainoana muistona äidistään hänellä on tämän herraskartanosta varastamansa hopealusikkasetti, jonka äiti lähetti hänelle häälahjaksi ilman onnittelukorttia. Irlanti ja katolinen usko kuitenkin vaivaavat häntä, ja saavat käyttäytymään kapinallisemmin kuin monet ikätoverinsa.

Ellen on eronnut järkevästä miehestään, joka osaa järjestää pojan yhteishuoltajuuden sivistyneesti. Perhe viettää edelleen yhteisiä lomia maaseudulla telttaillen. Kun ex-mies ja poika jatkavat lomailuaan miehen kotikonnuille Walesiin, Elleniin iskee tyhjyys, ja hän päättää lähteä yksin riemulomalle Ranskaan. Hotelli on jossain Provencessa, kuitenkin ajomatkan päässä meren rannasta, ja siellä majailee enimmäkseen amerikkalaisia ja brittejä. Ellen päättää iskeä monenlaisia miehiä ja laajentaa alkoholijuomien tuntemustaan. Huviretki syntiin on paikoitellen koominen, paikoitellen aidon dekadentti, mutta se loppuu traagisesti.

Kirjan ajankuva on herkullisen ”edistyksellistä”: 60-luvun Lontoossa on taidehippejä, joiden vihreäksi värjättyihin takkuihin voisivat linnut pesiä. Homous ja lesbous ovat jokapäiväisiä puheenaiheita, mutta todella edistykselliset näytelmäkirjailijat ymmärtävät kirjoittaa vain ”neekerihomoista”. Lomakohteessaan Ellen tutustuu amerikkalaisiin näyttelijöihin, jotka vievät tätä trendikkäimpiin yökerhoihin, jossa stripparit ovat transvestiittejä. Artisokkien syöminen yöpalana kuuluu mannermaiseen sivistykseen, samoin Pernod-paukkujen oikeaoppinen suodattaminen.

Ellenin sisäisen maailman kuvauksesta minulle tuli eniten mieleen Jean Rhysin melankoliset naishahmot, vaikkakin Ellen ei ole (ainakaan tässä elämänsä vaiheessa) yhtä maailmasta vetäytynyt. Eronneen naisen statuksen lisäksi irlantilaisuus ja katolilaisuus aiheuttavat hänessä ristipaineita ja jonkin sortin identiteettikriisin. Hän menee englantilaisesta, mutta feikki identiteetti tekee hänestä myös sivullisen. Kyyninen välinpitämättömyys ja syvä, perikristillinen syyllisyys vuorottelevat hänen tunnetiloissaan, ja kertomuksesta jää epäilys, että hän mahdollisesti ajautuisi suurempaankin kriisiin.

Odotin teokselta kevyempää analyysia brittituristien hölmöilyistä, mutta teos ei lopulta operoi kansallisilla stereotypioilla kuin pinnallisesti. Tässä eletään aikaa, jolloin massaturismia ei vielä varsinaisesti tunnettu, ja hotellikin laskuttaa jokaisesta Perrier-pullosta sikamaiseen hintaan. Viinaa ja seksiä on ulkomailta tuolloinkin haettu, mutta englantilaisilla naisilla on Ranskan Rivieralla frigidi maine.    Bilettäminen on romaanissa jopa tyylikästä, vaikka sen seuraukset ovat Ellenille katastrofaaliset.

Verrattuna tuon ajan suomalaisen kirjallisuuden naiskuvaan Edna O’Brien kuvaa naisia, jotka ovat jo melko pitkällä feministisessä emansipaatiossa. Esimerkiksi lasten yhteishuoltajuus ja vuoroviikkoasuminen ei todellakaan ole ollut eronneiden arkea Suomessa ennen 1980-lukua. Täytyy tietysti muistaa, että tässä kuvataan Lontoon kulttuuripiirejä, ei eliittiä, mutta etuoikeutettua kansanosaa.

Edna O’Brieniä ei ole suomennettu paljoa, mutta tämä Pentti Saarikosken suomennos oli erikoinen löytö. Hän on julkaissut suht tasaisesti vuodesta 1960 saakka, ja on kirjallisissa piireissä arvostettu, mutta ei ole koskaan saavuttanut massamenestystä samalla tavalla kuten esimerkiksi Maeve Binchy. Tämäkään teos ei myisi chicklit:inä, vaikka sen teema olisi potentiaalisesti viihdekirjallisuuden klassikkoainesta. Yksinäinen nainen seksilomalla, mikäpä herkullisempaa. Mutta O’Brien osaa sukeltaa syviin vesiin käsitellessään jopa näin viihteellistä ja banaalia aihetta.

Seuraavaksi haluaisin lukea häneltä niitä Irlannin maaseudulle sijoittuvia romaaneja, joissa katolista maailmankuvaa kyseenalaistetaan kunnolla. Ehkä silloin nuoruudessani, kun fanitin monia irlantilaisia kirjailijoita, pidin O’Brienia tosikkona ja myös maanpetturina, joka oli menettänyt otteensa synnyinmaansa arkeen. Nyt taas koen, että hän on jäänyt harmillisen syrjään, vaikka on edelleen tuottelias ja aktiivinen.

Rakkautta kolmoslinjan päissä

Kyllä Tampere on erotiikan mekka. Ja Hervanta halun keskittymä, jos Heli Heinoa on uskominen. Heino on kirjoittanut teoksen Venuksen vuosi (Atena, 2017), jossa keski-ikäinen, vaihdevuosia lähestyvä Liina rikkoo seitsemän vuoden selibaatin viriilin yksinhuoltajaisä Leon kanssa. Leo on työtön ja vähävarainen, Liina työelämässä ja vähän miestään rikkaampi. Parisuhde kehkeytyy linjalla 3, Hervannan ja Lielahden välillä, ja kehittyy yhteiseen autoliittoon.

Teos on fiktiota, vaikka kirjailija on haastatteluissa kertonut sen pohjautuvan 92% todellisuuteen, ja hänen reaalimaailman kumppaninsa on antanut kirjoittamiselle siunauksensa. Jos rehellisiä ollaan, en antaisi teokselle kovinkaan montaa tähteä kaunokirjallisena tuotoksena. Teos tuntuu niin omaelämäkerralliselta, ettei pyrkimys fiktiivisyyteen vakuuta. Ja se kertoo rehellisesti ja lähes eksklusiivisesti panemisesta. Parisuhteen rakentuminen ja Liinan raskas menneisyys väkivaltaisessa avioliitossa ovat heppoiset kulissit. Kirja keskittyy siihen, kuinka estoista kärsivä nainen voi vapautua seksuaalisesti vielä siinäkin vaiheessa, kun keho alkaa hidastaa halujen puhkeamista tai niiden ilmaisua. Viesti on hyvä ja tarpeellinen, mutta kaunokirjallisessa teoksessa ei ole yhtään kiinnostavaa, että päähenkilö saa orgasmin lähes aina.

Seksuaalisuuden kuvauksena teos on mikroskooppisen yksityiskohtainen. Pariskunnan pimpukan ja peniksen anatomiat tulevat lukijalle läheiseksi. Makuuhuoneen lakanapyykistä tulee jo rasite. Paljon rahaa palaa erilaisiin apteekin intiimituotteisiin, kun raju seksi rasittaa vaihdevuosista kärsivän naisen limakalvoja. Liina avautuu runsaista menkoistaan, intiimivaivoistaan ja virstankarkailuistaan uudelle rakastajalleen välillä vaivaannuttavan avoimesti, ja huomaa, että muuten seikkailunhaluisella miehelläkin on rajoja, jotka tulevat vastaan, kun puhutaan seksistä. Leo on suhteen alkuvaiheessa jopa ärsyttävän oloinen, kaikkitietävä seksiguru, joka kokee roolinsa Liinan vapauttajana keskeisenä, jopa tärkeämpänä kuin poikaystävänä olemisen. Oikeastaan teos olisi ollut paljon antoisampi, jos Adoniksena olisi toiminut äitinsä luona asuva, kuntouttavassa työtoiminnassa linnunpönttöjä väsäävä Pena.

Pidin kirjassa enemmän ulkomaailmaan liittyvästä toiminnasta kuin orgasmien virran hehkuttamisesta. Kuvatut ”hoodit” olivat enimmäkseen tuttuja, tyypit kävivät hyvissä etnisissä ravintoloissa (kuten Borneo ja Bengol Curry) ja heidän musiikkimakunsa oli sopivan eklektinen, Pekko Käpistä Rammsteiniin. Tuli vahva olo, että ylipäänsä aistillisen elämäntavan oppiminen olisi tärkeää, ja että kirjan pariskunta oli hyvällä tiellä aistiensa avaamisessa.

Pariskunnan eräretki Norjaan alkaa painostavissa tunnelmissa, eikä viisikymppisten teltassa nukkuminen nostata lempeä maagisesti, vaikka ennen tätä olisi rohjettu ostaa anaalitappeja pornokaupasta. Kai teoksen perusjännite on rohkeuden ja turvallisuushakuisuuden välillä, ja myös sen tunnustamisessa itselleen, ettei kaikkea tarvitse kokeilla.

Kirja avautuu helpommin seksi- tai elämäntaito-oppaana kuin romaanina. Se onnistunee herättämään monia karhunemoja pitkästä talviunestaan, ja miksei teos voisi puhutella miehiäkin – varsinkin sellaisia, joita hiivatulehdukset kiehtovat. Pitänee varmaan lukea myös tamperelaisen psykologi Minna Marshin tuore teos Intohimo (Gummerus, 2017), jossa puhutaan vastaavan avoimesti pornosta ja itsetyydytyksestä.

 

 

Business as (un)usual

Lahtelaisen työväenkirjailija Seppo Jääskeläisen (1939-2014) lopputuotantoon kuuluva romaani Aamulla oli toisin (Myllylahti, 2009) lupaa kertoa tarinan huumeiden tulosta Suomeen 1960-luvulla. Olen kuikuillut romaania e-kirjana jo jonkun kerran, vaikkakin tiesin, että huumeiden käyttöä on Suomessa ollut (valikoiduissa piireissä) jo kauan ennen tätä. Odotin lukevani vetävää dekkaria agraariyhteiskunnasta, jossa ilmiö hämmentää poliisia koomisiin mittasuhteisiin saakka. Sain lukea jotain aivan muuta. Dekkari tämä teos ei ollut. Se yllätti aivan muilla foorumeilla.

Pidin kirjan ajankuvasta ja henkilöhahmoista paljon, mutta olin turhautunut siitä, että huumeteemaan päästiin kunnolla vasta viimeisessä neljänneksessä. Oikeastaan teos on kuvaelma naisen pienyrittäjyydestä syvästi patriarkaalisessa yhteiskunnassa, jossa siveellisyyden esittäminen on ensisijaista,   ja jossa arvostettuun herraseuraan yksin joutuminen johtaa lähes automaattisesti ellei suoraan ahdisteluun, ainakin härskeillä kaksimielisyyksillä alistamiseen. Taksilla on tukalaa ajaa aamuyöstä, ja yksin ravintolaan hankkiutuva on automaattisesti deeku, hullu tai huora.

Päähenkilö Eira on kolmeakymmentä lähestyvä, kovia kokenut työläisnainen, joka on ehtinyt erota kahdesti, menettää lapsensa huoltajuuden, käydä oppimassa suuren maailman elkeitä Tukholmassa. Hän on palannut Helsinkiin tyhjän päälle aloittaen alusta asuen äitinsä luona ja käyden töissä tarjoilijana kahvilassa, jonka kuolemaa tekevä omistaja ehdottaa ilmaista asumista seuralaispalveluja vastaan. Eira etenee reittä pitkin tilanteeseen, jossa hän pystyy lunastamaan Bulevardin läheisyydessä olevan liikehuoneiston itselleen. Patriarkan kuoltua ahne veljenpoika haluaa purkaa kaupat, mutta lain mukaisesti se on vaikeaa. Eira päätyy perustamaan uudentyyppisen palvelun, kahvilähettimön, joka vie juomia, voileipiä ja muuta pientä purtavaa lähialueen firmoihin.

Eiran moraalisuutta ja suoraselkäisyyttä testataan monelta taholta. Lähikorttelin juutalainen vaatemoguli Karpov avaa ikkunoita korkean tason pitopalvelua kohti, ja uusi miesystävä, sutki taksikuski Topi haluaa laajentaa yritystä miesten saunailtojen emännöintiin. Viattoman bisnesidean ympärille saapuu mitä kummempia siipeilijöitä, ja ympäripyöreät työpäivät syövät naista. Laittomien piristeiden käyttö osoittautuu oivaksi selviytymiskeinoksi tilanteessa, jossa tuotteiden kysyntää on moninkertaisesti suhteessa työvoimaan. Vaikka teoksen huumeteema on ohut, se ei ainakaan toista totuttuja kliseitä huumeiden käytöstä, alkaen porttiteoriasta. Eira päätyy kokemaan huumeet ja kärsimään kaltoin niiden lieveilmiöistä, mutta hänen omat sudenkuoppansa piilevät muualla.

Teos on kauttaaltaan naisvaltainen, jopa feministinen, ja jos sen olisi kirjoittanut Jenna 30 vee eikä jo edesmennyt Seppo 70 vee, se olisi voinut myydä chicklit-teoksena. Tekstin tyylistä mieleeni tuli ensisijaisesti Tuija Lehtinen, joka on myös kuvannut pelottomia naisyrittäjiä jännän äärellä. Romaani keskittyy kiehtovalla tavalla työväenluokan naisten välisiin suhteisiin prekaarissa työelämässä – maailmaan, joka ei lopulta ole omasta maailmastamme kovin kaukana, paitsi, että tuossa 1960-luvun maailmassa ihmisillä oli enemmän suhteita, joiden kautta hanttihommia ja alivuokralaiskämppiä järjestyi maalta tulleille tytön tylleröille ja onnenonkijoille.

Oikeastaan teos ylitti odotukseni, vaikka en saanutkaan sitä, mitä halusin. Ne Helsingin elitistisimmät korttelit, joista näinä päivinä kirjoitetaan stilistisesn kaunopuheisia lifestyle-romaaneja, pysyvät Jääskeläisen käsittelyssä aidon moninaisina, eikä taloyhtiön pitkäaikainen juoppo talonmies ole maskotti tai statisti, vaan keskeinen toimija. Juopon talonmiehen tarina oli koskettavampi kuin Eiran oma. Sivuhenkilöiden rikkaus teki tästä romaanista ainutlaatuisen.

PS: Myllylahdelle taas palautetta e-kirjoista. Näitä isotekstisiä e-versioita, joita olette tehneet ainakin vanhemmista teoksistanne, on tuskaista lukea ainakin ipadin lukuohjelmilla. Sivut kääntyvät huonosti, ja kun kääntyvät, harppaus on jonnekin 30 sivun päähän. Tällä kertaa minulla meni puolet lukuajasta sivujen kääntämiseen, minkä tein, koska olin sänkytoipilaana, mutta normaalisti en niin tekisi. Parantakaa formaattianne, please, tai jättäkää koko e-kirjabisnes.

 

Preerian korkea veisu

Marilynne Robinson (s.1943) kuuluu niihin kirjailijaneroihin, joka on julkaissut vain vähän, mutta tehnyt uran luovan kirjoittamisen opettajana. Robinsonin aktiivinen työura keskittyi kuuluisaan Iowa Writer’s Collegeen, josta hän jäi eläkkeelle vasta vuosi sitten. Robinson on julkaissut vain neljä romaania, joista kolme 2000-luvun puolella.

Gilead julkaistiin v. 2004, se sai Pulitzer-palkinnon v. 2005 ja suomeksi se on ilmestynyt ensi kertaa v. 2008 (Bazar, suom. Laura Jänisniemi). Kerrankin en tunne tarvetta päivitellä maamme kustantajien hitautta tarttua ilmiselviin tuleviin klassikoihin, sillä Gileadista on vaikeaa nimetä mitään sellaista teemaa, joka vanhenisi vuodessa, vuosikymmenessä tai sadassa vuodessa. Siinä käydään elegantisti läpi yli sadan vuoden historia Amesin pappissuvun miesten näkökulmasta, mutta kertojan nykyisyys keskittyy vuoteen 1956. Se on kuolevan vanhan miehen epistolarinen kirje seitsemänvuotiaalle pojalleen, joka ei välttämättä tule muistamaan isästään, ainakaan tämän henkisestä perinnöstään, paljoa, ellei tämä kirjoita sitä ylös.

Kirjan hahmot ovat fiktiivisiä, mutta Robinson kertoo löytäneensä inspiraation abolitionistiliikkeen voimahahmoista, jotka usein lähtivät mukavista oloistaan itärannikolta yliopistojen kainaloista kohti keskilänttä perustamaan aatteellisia yhteisöjään, kyliä, joihin etelän orjuutta pakenevat mustaihoiset olivat tervetulleita.

Gilead-niminen haamukaupunki on saattanut olla joskus olemassa, mutta oikeasti sotahistorialliset tapahtumat, joita teoksessa kuvataan ovat sijoittuneet Iowassa sijaitsevaan kyläpahaseen Taboriin, joka oli 1800-luvulla merkittävä orjakaupan vastustajien keskus. (Paikka näyttää sinnittelevän olemassaolostaan näinä päivinä. Kun googlasin Taborin kyläyhteisön nettisivuja, takapajuisuus huokui läpi sekä käytetyn teknologian että markkinointikielen tasolla.) Robinsonilla on ollut syynsä muuttaa Tabor Gileadiksi, molemmathan ovat Vanhassa Testamentissa kukkuloita tai vuoria.

Ihmettelin sitä, kuinka hitaasti kohtuullisen tiiviin (287 s.) ja kielellisesti elämän perusasioissa pysyttelevän romaanin lukeminen minulta sujui. Sitten tajusin lukeneeni rivien väliin piilotettua teologista tutkielmaa kalvinismista ja kongregationalismista, joka tuntui keskittyvän kysymykseen, ovatko amerikkalaiset onnistuneet luomaan mitään omaperäistä teologiaansa, vai onko kaikki oppi totuttu hakemaan Euroopasta. Vuonna 1956 niukkuudessa elänyt patriarkka John Ames joutuu surukseen jo todistamaan tele-evankelioinnin massamenestyksen kansan syvissä riveissä. Televisio tulee perheeseen lahjoituksena, samoin tv-ateriatarjottimet, eikä pappikaan ole niin kielteinen uuden median suhteen kuin yhteisön luterilaiset, joiden vierailujen aikana toosa on pidettävä kiinni.

John Ames on mies, joka on poistunut kotoaan vain pappisopintojensa ajaksi. Hän on jäänyt leskeksi jo nuorena, menettänyt ainoan lapsensa, ja elänyt introverttiä poikamieselämää 40 vuoden ajan, kunnes Herra tuo hänen seurakuntaansa Lilan, kulkurinaisen, joka etsi matkallaan vain suojaa sateelta. Lila päättää naida pastorin, ja etenee valloitussuunnitelmissaan perinaisellisin keinoin, esimerkiksi hoitamalla pastorin puutarhaa. Epätyypillinen suhde varmasti herättää kyläläisten uteliaisuuden, mutta Lila sopeutuu rooliinsa pienessä seurakunnassa hyvin perinteisenä Marttana.

Romaanin nykyisyydessä ei varsinaisesti ehdi tapahtua paljoa. John Ames on tullut heikoksi sydämestään, ja tohtori on jo kieltänyt tältä yläkertaan kiipeämisenkin. Hänen paras ystävänsä, kilpailevan seurakunnan pastori Boughton, on vieläkin heikommassa hapessa, eikä teologisista keskusteluistakaan ole enää hengen nostattajaksi. Ilmapiiriä sakeuttaa Boughtonin suvun tuhlaajapoika-Jackin paluu juurilleen kahdenkymmenen vuoden poissaolon jälkeen. John Ames on Jackin kummisetä, ja kokee velvollisuudekseen paimentaa nelikymppistä aikamiestä, joka on salaperäinen aiemmista tekemisistään Etelävaltioissa.

Romaanin rodulliset jännitteet kasvavat loppua kohti keskeiseksi teemaksi, vaikka kukaan päähenkilöistä ei olekaan musta. Mustien ja valkoisten välisten avioliittojen arjen mahdottomuudesta teos kertoo koskettavasti: Jack ei onnistu löytämään itselleen ja mustalle opettajavaimolleen säällistä asuinpaikkaa St. Louisista, vaimon suvun helmoihin Tennesseehen valkoinen vävy ei ole tervetullut, joten hän tulee kotikonnuilleen kokeilemaan, olisiko siellä ilmapiiri kypsä roturajan rikkomiselle. Gileadin historialliset mustat tosin ovat muuttaneet Chigagoon, viimeisetkin sen jälkeen, kun heidän oma baptistikirkkonsa poltettiin.

Ei ihme, että Barack Obama listasi tämän romaanin lempikirjakseen – hän oli löytänyt sen ensimmäisen kampanjansa aikana ja nauttinut siitä tien päällä juuri keskilännen pikkupaikkakuntia kolutessaan. Barackin oman kasvutarinan suhteen Jackin ja Dellan vaikea suhde on varmasti ollut omanlaisensa peili, mutta tulevan presidentin näkökulmasta myös periferaalisuus on mahtanut kiinnostaa.

Kokisin, että teos voisi olla hyvinkin opettavainen tapaustutkimus Amerikan historiasta myös suomalaisille yläastelaisille tai lukiolaisille nuorille, jos opettaja jaksaisi huolella taustoittaa sen taustat. Robinsonin kielessä on ikiaikaista symbolismia ja myös kulttuurit ylittävää selkeyttä niin, että sellainenkin henkilö, joka ei ole koskaan käynyt Yhdysvalloissa tai joka suhtautuu koko Amerikan ideaan skeptisesti, pystyy kuitenkin samastumaan, ellei kertojaan, niin historiallisiin asetelmiin: niukkuuteen, muuttoliikkeisiin maan sisällä, koulutukseen, oman tien etsintään uskonnon, filosofian ja mun henkisyyden, ehkä myös mammonanpalvonnan välillä.

Gilead ei olisi ollut teos, jonka olisin intopinkeänä hankkinut uutuushyllystä aikanaan. Pappissuvun ankeat seikkailut Iowan takamailla ei olisi herättänyt uteliaisuuttani teoksen julkaisuvuonna. Kiitän siis anonyymia tamperelaista luovuttajaa, joka kirjanmerkkinä muistuttaa minua myös tuulettimen lampuista. Teos ilahdutti minua hitaudellaan, rehellisyydellään, tunnelman intensiteetillään ja kypsällä tavalla lähestyä rotujenvälistä politiikkaa, jossa näytettiin, surtiin ja toivottiin huomiselle piirun verran parempaa.

Gilead aloittaa trilogian, jonka seuraavat osat ovat olleet Home (2008) ja Lila (2016). Itseäni kiinnostaisi varsinkin Lilan narratiivi, koska hän vaikutti Gileadissa potentiaaliselta epäluotettavalta kertojalta. Olettaisin, että hänen esikoisensa Housekeeping edustaa aivan eri genreä kuin Iowan trilogia, joten siksikin haluaisin lukea myös sen.

 

 

Nurmilinnun herääminen

Mietin äskettäin Ian McEwania lukiessani, olisinko lukenut muuta sikiön tai syntymättömän lapsen näkökulmasta kirjoitettua romaania. Sellainen tulikin pian eteeni, Terhi Kuusiston Hiekkamandalan (LIKE, 2017) muodossa, tosin tarina on asetelmaltaan erilainen, lempeämpi, ja kertojana on olomuotoaan muuttava syntymättömän lapsen sielu.

Teoksen päähenkilö on kolmikymppinen taidekeraamikoksi opiskeleva Irene, joka harrastaa intohimoisesti joogaa ja jolla on ollut haasteita mielenterveytensä kanssa. Talous on kriisissä yhdentenätoista opiskeluvuotena, ja asioihin ryhtyminen tuottaa vaikeuksia joka päivä. Tyyppinä Irene on introvertti; periaatteessa parhaan ystävän Annan seura riittää hänelle arjessa. Kun hän tapaa joogakoululla itseään nuoremman, avoimesti flirttailevan Omin, hänen elämänsä muuttaa suuntaa. Parisuhteen harjoittelu käynnistyy vakavasti, mutta Om myös pelästyy kumppaninsa pesänrakennusviettiä.

”Poika tapaa tytön”-kertomuksena teos ei ole erityisen mieleenpainuva, vaikka kohtaamista kuvataankin runollisesti. Odotin teoksen kasvavan kahden kulttuurin välisen suhteen kuvaukseksi, johon liittyisi hankala intialainen anoppi, mutta Om osoittautuukin suomalaisen äidin lehtolapseksi, jolla mahdollisesti on intialainen isä. Lapsen nimeäminen joogamantran mukaan kertoo paljon äidistä, samoin pikkusiskon nimi Illusia.

Ella-äidin hahmoon mahtuu traagisuutta ja koomisuutta. Hänelläkin on rankka mielenterveystausta, mutta on selättänyt sairautensa joogaamalla ja itämaisiin filosofioihin tukeutumalla. Lastensuojeluun perheessä viitataan ”ystävällisinä vieraina”, joiden päätehtävänä on vuosien varrella ollut tarkkailla äidin lääkekaapin sisältöä. Pitääkseen lapsensa Ellan on täytynyt karkottaa hipit elämästään joksikin aikaa, mutta Hämeessä sijaitsevaan kommuuniin on muutettu heti, kun siihen on tullut siunaus. Ellan tapa jakaa pöytänsä antimia on liikuttava, volgasienen lahjoittaminen lähestyy tahatonta komiikkaa. Minua jopa yökötti hänen keittiönsä, hyvällä tavalla.

Irenen kolmenkympin kriisi ja siihen liittyvä vauvakuume on ennalta-arvattavaa, mutta sen ilmeneminen poikkeuksellisen vahvaa. Hän matkustaa Intiaan huomatessaan tulleensa raskaaksi, mutta saa matkan aikana keskenmenon Dharamsalan luostarissa. Palattuaan matkalta hän omistautuu parhaan ystävänsä Annan raskaudelle ja kerää tämän pieneen yksiöön museollisen vintage-vaatteita ja lastenkirjoja. Om huomaa varoitusmerkit ja vie naisen äitinsä hoitoon maalle. Kahden naisen yhteiselon ja kasvun dokumenttina teos on ilahduttava ja hoitava.

Teos herättää myös kysymyksiä verisiteistä ja valituista sukulaisuussuhteista. Irenen suhde omaan äitiinsä ei ole helppo, vaikka äiti käykin siivoamassa tyttärensä kämppää ja maksaa tämän laskuja pyytämättä. Äiti omaa välisuomalaiset, perinteiset arvot eikä pysty järjellä ymmärtämään tyttärensä vetelehtivää elämäntapaa. Kahden äitihahmon välille ei kuitenkaan synny kilpailuasetelmaa, vaan Irenelle tarjoutuu mahdollisuus tutustua uudelleen hämäläisiin sukujuuriinsa isoäidin hautajaisten ympärillä. Samalla hän näkee ensimmäistä kertaa kuvan nuorena kuolleesta isästään. Äidin jäyhyys ja arkijärkevyys juontavat  juurensa yksinhuoltajuuuteen liittyvästä historiallisesta leimasta.

Hiekkamandala on arkinen, tarkkapiirtoinen ja yksityinen kertomus ystävyydestä ja elämäntavasta. Sukupolviromaanina se ei räjäytä pankkia, mutta uskon sen tavoittavan muunkinlaisia lukijoita kuin Kalliossa asuvia luovan luokan pätkätyöläisiä. Erityisesti se sopii henkisistä asioista kiinnostuneille ja lapsettomuuden kanssa kamppaileville. Koin, että syntymättömän lapsen hybridinen kertojanääni voi hoitaa myös keskenmenon tai abortin kokeneita – hindulaiset ja buddhalaiset juonteet tuovat uutta perspektiiviä lisääntymiskysymyksiin.

Kaipasin teokseen hieman lisää yhteiskunnallisuutta. Maailmantuskainen paasaaminen olisi tuhonnut teoksen runollisen tunnelman, mutta nyt Irenen elämäntilanteesta jäi edelleen olo, että se olisi ollut pelkästään itse aiheutettu. Tämän lisäksi kirjan aihioista jäi todella kutkuttamaan Omin hippiperheen asema lastensuojelun asiakkaana. Olisin voinut lukea Omin lapsuudenmuistoista erillisenkin teoksen, sillä hänen näkökulmansa oli minusta raikkain.

Itse valetuille nenänhuuhtelukannuille bisnesideana saa kai nauraa. Nauru kirjassa ei ollut ilkeää, vaan potentiaalisesti itseironista. Tästä jäi sopivan patsulintuoksuinen fiilis kellumaan aamun ruuhkabussiin – kutkuttamaan ja/tai ärsyttämään, riippuen vastaanottajan reseptoreista.

 

Berliinin muuri murtuu Nykissä

Lupasin itselleni lukea Katherine Pancolia pitkien pyhien kevennyksenä. Tämäntyyppiset aikeet usein lässähtävät, sillä jos asenne teosta kohtaan on ”viihteellinen”, tulee mieleen, olisiko siihen varattu aika ollut paremmin käytetty vaikka liinavaatekaapin konmarittamisessa. Kääk. Nihkeä lukuasentoni ei nyt johdu kirjailijasta itsestään, vaan siitä, että olen ollut liian monta päivää kotona ja ympärilläni on tapahtunut liian vähän.

Katherine Pancolin Suudelkaa minua on julkaistu Ranskassa vuonna 2003. Suomeksi se on julkaistu Bazarin toimesta vuonna 2016 Lotta Toivasen kääntämänä. Olen lukenut Pancolilta aiemmin kuuluisan eläintrilogian, mutta Mimmit-trilogia on jäänyt kesken ensimmäiseen osaan. Suudelkaa minua on teos ajalta, jolloin Pancol oli tunnettu kirjailija lähinnä ranskankielisessä maailmassa, mutta teoksen keskipisteenä on New York. Kirjallisena kokonaisuutena se on hallitumpi kuin myöhemmät menestysromaanit, ja sävy on astetta synkempi ja vakavampi.

Teoksen avainhahmot kuoriutuvat auki hitaasti, eikä heidän keskinäisistä suhteistaan ota ensimmäisen kolmanneksen aikana selvää. Kertoja on keski-ikäinen masentunut naiskirjailija Angela, joka on vetäytynyt yksityiseen lepokotiin Ranskan maaseudulle keräämään voimiaan. Hänen elämässään on kaksi Louisea, nuori sairaanhoitaja, joka on lukenut tämän koko tuotannon, ja jo kuollut filmitähti, mykkäelokuvien myyttinen Louise Brooks (1906-1985), joka tunnettiin parhaiten kapinallisen Lulun roolistaan elokuvassa Pandoran lipas (1928). Angelalla on ollut nuorempana yhteys kuolemaa tekevään Louiseen, jota hän on pitänyt uskottunaan varsinkin miesasioissa. Henkinen suhde Louiseen on jatkunut tämän kuoltua, sillä Angela tunnistaa filmitähden elämässa yhtymäkohtia oman elämänsä käänteisiin.

Louisen omaa elämää varjostaa vaikea suhde tsekkiläiseen Mathiakseen, itseriittoiseen liikemieheen, joka on pyörittänyt tätä pelinappulana elämässään jo vuosikausia. New Yorkissa hän asuu ranskalaisen maisemasuunnittelija Virgilen kanssa, joka vaikuttaa homolta, mutta ilmaisee silti sitoutumisen halua parhaaseen ystäväänsä. Aiemmin Mathias, Angela ja Virgile ovat myös eläneet kämppiksinä ja periaatteessa jakaneet koko arkensa. Louisen maailma järkkyy, kun hän pitkän eron jälkeen bongaa ex-rakastajansa kuuluisassa Cosmic Cafessa.

Berliinin muuri murtuu uudelleen New Yorkissa, kun Mathias pääsee vihdoin avautumaan asemastaan länsimaisten naisten etnisenä ”toisena”. Vaikka Mathias ei ulkonäöltään erotu keskivertojenkkikomistuksesta, naiset Ranskassa ja Yhdysvalloissa ovat pitäneet häntä säälittävänä itämaskottina, jolta ei voi odottaa samoja käytöstapoja kuin muilta. Mathias on tottunut käyttämään hyväkseen naisten alentuvaa sääliä seksuaalisissa peleissä. Angelakin on kokenut häpeää Mathiaksen huonosta pukeutumisesta ja tyylitajun puutteesta, mutta ei ole tunnustanut asiaa itselleen. Liian lyhyet punaiset nailonshortsit nousevat epätasapainoisen suhteen symboliksi.

Ihmissuhdevääntö lähenee teoksessa antiikkista tragediaa aina henkilöiden nimeämisestä saakka. Vergilestä tulee antiikin Rooman Virgilio, jonka leppoisan kuoren alle mahtuu kipeä historia puhevammaisena hylkiönä ja huonosti toteutunutta vihanhallintaa. Angelan oma haluille antautuminen ja aistillisuuden palvonta monistaa ranskalaisuuden stereotypioita, ja hänen katseensa muiden kulttuurien naisia kohtaan on avoimen etnosentrinen. Tuntuu, että hän kokee ylemmyyttä omasta kulttuuristaan, kun hän tarkkailee työn uuvuttamia meksikolaisia, iranilaisia ja nepalilaisia kanssasisariaan, jotka hänen mukaansa eivät ole päässeet osaksi rajoja rikkovasta seksuaalisesta halusta. Teoksessa kuitenkin on iso kasa maahanmuuttajataustaisia sivuhenkilöitä, jotka ovat muutakin kuin statisteja.

Kirja ei ole tyypillistä chicklitiä siinä mielessä, että varsinkin 1900-luvun alkupuolen elokuvahistoria nousee merkittäväksi juonenkäänteeksi. Louisen vuodet Euroopassa tuovat kertomukseen vastavuoroisuutta ja dialogisuutta. Naispuolisten elokuvanäyttelijöiden alisteinen asema ja ennenaikainen vanheneminen herättää feminististä raivoa. Epätodennäköisen ystävyyden kuvauksena teos ilahduttaa ja yllättää. Angelan vierailut keuhkoahtaumasta kärsivän tähden luo muuttavat hänen elämänsä suuntaa, ja luovat taistelutahtoa myöhemmissä surun ja menetyksen alhoissa.

Pancol on kirjoittanut rakkauskirjeitään Pariisille, Lontoolle ja New Yorkille niin kiihkeästi, että mielelläni lukisin häneltä teoksia, joissa urbaanilla romantiikalla ei olisi mitään sijaa. Vaikka itse en edes ole käynyt New Yorkissa, tämän romaanin nurkat tuntuivat jo valmiiksi loppuun kulutetuilta. Henkilöhahmoissa onneksi oli enemmän särmää, joten kulissien aiheuttama ärsytys laantuu heidän kyydissään.

Teos tarjoaa myös kiinnostavia lukuvinkkejä, kuten afroamerikkalaisen Chester Himesin (1909-1984) teoksen The End of the Primitive (1955), joka kuvaa kriittisesti valkoisten ja mustien jännittyneitä seksuaalisuhteita newyorkilaisessa kaupunkitilassa. Himes kuului samaan Ranskassa asuneeseen ekspatriaattipiiriin kuin James Baldwin ja saattaa olla tunnetumpi toisessa kotimaassaan kuin Yhdysvalloissa.

Pidin kirjan naisten omapäisyydestä, mutta en syttynyt yleiselle asetelmalle, mahdollisesti siksi, että olen taas lukenut liikaa ja keskittymiskykyni on äärirajoilla. Ulkona ja matkoilla käyminen, vaikka sitten kaunokirjallisuuspainotteisissa kohteissa, nostaisi myös tämän blogin profiilia huomattavasti.

Tee- ja mangapuolueessa kaikki hyvin

Vietin juuri leppoisaa, mutta kylmää pääsiäisaamua naapureitteni kanssa pihakahveilla. Tämä oli taloyhtiöni ensimmäinen sosiaalinen tapahtuma niiden kahden vuoden aikana, kun olen nykyisessä osoitteessani asunut. Taloni täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Tuskin kukaan sen nykyisistä asukeista on asunut täällä koko sen historiaa, mutta pitkäaikaisia asukkeja on muutamia. Itse en ole asunut missään kodissa 6 vuotta pidempään, ja väliaikaiset osoitteet mukaan luettuna lista osoitteistani lähenee kolmeakymmentä.

Siksi kirjat, joissa dokumentoidaan kerrostalojen historiaa, kiehtovat minua. Muriel Barberyn Siilin eleganssi (Gummerus 2010, suom. Anna-Maija Viitanen) on teos, joka minun on pitänyt lukea vuosikausia, mutta en ole ehtinyt (HELMET-haaste, kohta 43). Tyttäreni luki sen jo aikoja sitten, ja kenties siksi mielsin sen nuortenkirjaksi. Kirja kuuluu mentaalikartallani samaan kategoriaan kuin norjalaisen Jostein Gaarderin Sofian maailma (1991/1994), jota edelleen pidän erinomaisena johdatuksena länsimaiseen filosofiseen ajatteluun, kaikenikäisille. Siilin eleganssissa korostuu arkinen elämänfilosofia voimakkaammin kuin Sofian maailmassa (jossa oppeja esitellään systemaattisemmin), ja samalla se on oivallinen johdatus japanilaiseen estetiikkaan.

Yksi päähenkilöistä, portinvartijarouva Renee, on asunut talossa 27 vuotta ja onnistunut esittää näkymätöntä kaikki nuo vuodet. Talon asukkaisto kuuluu enimmäkseen eliittiin tai ylempään keskiluokkaan, ja perheiden nuoret on kasvatettu tavoittelemaan merkittyjä paikkoja luokkayhteiskunnassa. Renee on Marxinsa lukenut, mutta osaa peittää lukeneisuutensa naapureiltaan. Hän pelkää liiallisia rajanylityksiä, ja pysyy mieluummin karsinassaan, johon kuuluvat halvat lihamuhennokset ja kuluneet työtakit.

Reneen maailmaa saapuvat järkyttämään 12-vuotias itsemurhakandidaatti Paloma ja naapuriin vastikään muuttanut japanilainen vanhaherra Kakuro. Paloma on pikkuvanha tarkkailijaluonne, joka on saanut tarpeekseen vanhempiensa ja isosiskonsa pikkusieluisesta maailmasta. Kakurolla taas on maahanmuuttajakortti käytettävinään uusien  ihmisten kohtaamisessa: hän voi ylittää kirjoittamattomia sääntöjä, koska säännöt eivät ole hänen sääntöjään.

Siilin eleganssi on taideteoksena suunnilleen yhtä symbolinen ja erikoisia yksityiskohtia pursuava kuin elokuva Amelie. Teoksen juoni jää toissijaiseen asemaan, kun mielenkiinto kiinnittyy kirsikkaluumuihin, kameloihin, macaron- ja madeleine-leivoksiin, kirjojen kansiin ja nuudeleihin. Japanilaisen ja ranskalaisen estetiikan rinnalla päähenkilöitä yhdistää rakkaus venäläiseen kirjallisuuteen, varsinkin Anna Kareninan koivuihin ja kesäsateeseen.

Yhteiskunnallinen analyysi on myös läsnä kaikkialla, ja paikoitellen se tuntuu yliviivaavalta. Työväenluokkaisen portinvartijan asema herraskaisessa pihapiirissä tuntuu suomalaisesta näkökulmasta menneen maailman lumelta, vaikka moni muistaakin nostalgialla talonmiehiä. Reneen hiljainen raivo joitain naapureja kohtaan on oikeutettua, Paloman raivo omaa sukuaan kohtaan räjähdysaltista. Japanilainen herrasmies saapuu kuvioihin kuin tilauksesta edustamaan toisenlaista viisautta ja horjuttamaan naisten pinttyneitä uskomuksia.

Aamiaispöydässä tee- ja mangapuoleen edustajat asettuvat vastakkain kahvi- ja sanomalehtipuoluelaisten kanssa; samoin ihmiskunta jakaantuu tiskirätti- ja silkki-ihmisiin. Intertekstuaalisuus on keskeinen tehokeino sekä korkea- että populaarikulttuurin saroilla, johtaen hieman liian luettelomaiseen mentaaliseen maisemaan. Tosin jos joku teini innostuu tämän luettuaan perehtymään fenomenologian tai wabi sabin saloihin, se luultavasti on vain plussaa.

Kirjassa ehdottomasti parasta oli pyyteettömän ystävyyden kuvaus, sen elävyys ilman pakotettua romanssioletusta, ja pahimpien Pariisi-kliseiden välttely. Uskoisin sen tuovan iloa ja toivoa varsinkin masennukseen taipuvaisille, sillä siinä tehdään taidetta hyvin banaaleista, arkisista asioista. Romaanin rikkaillakaan hahmoilla ei lopulta ole kovin kummallisia mielihaluja, vaan esimerkiksi Paloman äiti saa elämänsä tasapainoon vain viherkasveja hoitamalla. Arjen kuvauksissa on samanlaista kepeyttä kuin esimerkiksi Katherine Pancolin teoksissa, mutta kirjailijana Barbery on taloudellisempi ja myös asteen haastavampi.

Muistan nähneeni pätkän kirjasta tehtyä leffaa, jonka nyt haluaisin nähdä kokonaan. Myös Barberyn muut kaksi teosta kiinnostavat; uusin teos, Haltiaelämää (2016), näyttää edustavan maagista realismia/fantasiaa. Pyhien viimeinen lukurasti tosin saattaa olla Pancolin uusin teos, joka ei ole yhtä järkälemäinen kuin monet aiemmat.

 

Verevää kampuserotiikkaa

Jess! HELMET-haasteen Australasia-rasti (kohta 46) löytyi lukemattomien kierrätyskirjojen merestä! Australialainen tai uusiseelantilainen kirjallisuus ei ole niin vaikeasti toteutettava rasti kuin vaikka papuauusiguinealainen, mutta mielikuvitukseni ei ole riittänyt kuin muutamiin järkälemäisiin lukuromaaneihin, alkaen Okalinnuista. Janet Frame on kestosuosikkini, mutta juuri nyt Riitta Jalosen Kirkkaus (2016) tuoreessa muistissani olen sillä saralla kylläinen.

Emily Maguiren esikoisromaani Taming the Beast (Serpent’s Tail, 2004) on teos, jota en olisi luultavasti lukenut kolmikymppisenä, mutta jonka aihepiiri kiinnostaa minua enemmän hieman vanhempana. Teos sijoittuu 1990-luvun Sydneyhin, koulu- ja akateemiseen maailmaan. Se kertoo nörtistä kirjatoukasta Sarah Clarkista, joka tulee äidinkielenopettajansa viettelemäksi 14-vuotiaana ja alkaa tämän kokemuksen pohjalta etsiä seksuaalista identiteettiään poikkeuksellisen eksentrisellä tavalla. Sarah’sta kasvaa omanlaisensa nymfomaani, perheensä hylkäämä kapinallinen, joka rankasta biletyksestä huolimatta jaksaa raahautua luennoilleen missä tahansa kunnossa. Itsetuhoisuus, elämänjano ja suorituskeskeisyys vuorottelevat hänen elämässään rajusti, eikä hän suostu mahtumaan yhteiskunnan ja lähipiirin antamiin määrittelyihin itsestään.

Julkaisuhetkellään Australiassa teos on herättänyt kiivasta keskustelua alaikäisten seksuaalisuudesta ja koulumaailman hyväksikäytöstä. Maguire ei pahemmin moralisoi neljääkymmentä vuotta lähestyvän, kristillistaustaisen Mr. Clarkin hairahdusta, vaan esittää nuoren Sarah’n oman seksuaalisuutensa subjektina. Teoksessa selvästi syytetään enemmän Sarah’n vanhempia tunteellisesta kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä kuin opettajaa laittomasta teosta. Lemmenparin uusi kohtaaminen Sarah’n ollessa lähellä yliopistosta valmistumista herätti ainakin minussa vielä voimakkaampaa vastarintaa kuin salaiset kohtaamiset koulun tarvikevarastoissa. Lemmenparin siirtyessä laillisille vesille suhteeseen kietoutuu entistä vaarallisempia momentteja, mitkä laittavat lukijan pohtimaan seksuaalisen kiihkon äärirajoja.

Onko tämä sitten eroottista fiktiota? Kai on, mutta seksuaalisten kohtaamisten kuvaukset ovat sen verran angstisia ja väkivaltaisia, että ne eivät välttämättä stimuloi lukijaa. Eroottiseksi fiktioksi tarinassa on todella paljon sivuhenkilöitä ja kuvausta tavallisesta elämästä, kuten kavereiden häistä ja lasten syntymistä. Ystävyys ja luottamus nousevat lopulta tärkeämmiksi teemoiksi kuin seksuaalinen täyttymys.

En saanut aikanaan Fifty Shades of Grey-trilogian alkuosasta luettua kuin parikymmentä sivua, niin ennalta-arvattavalta tarina tuntui. Taming the Beast on varmasti sadomasokismin kuvauksena rankempi ja vaihtoehtoisempi tarina, jossa päähenkilöiden mielenterveys on vakavalla koitoksella ja jossa verenvuodatus ja mustelmat kuuluvat suhteen normiarkeen. Monta päivää kestävät päihdepainotteiset sessiot limittyvät tässä huoleen sähkölaskuista ja sairaspoissaoloista, ja tulee tilanteita, joissa valittu itsetuhoinen elämäntapa kohtaa päivänvalon groteskilla tavalla. Kirjaa ei varmasti ole kirjoitettu tavoitteena kaupallinen menestys, enkä voi kuvitella tätä vaniljaseksiin kyllästyneiden perheenäitien tyynynaluskirjana.

Lukuisat korkeakulttuuriset viitteet Shakespeareen, John Donneen, Jane Austeniin ja muihin klassikkoihin pomppaavat miltei humoristisesti ulos aussien arkikielestä ja -kokemuksesta. Paikoitellen esimerkiksi bilekohtausten kuvaus on puhdasta saippuaoopperaa, mutta niiden alla piilee traagisempia sävyjä. Australialaisuuden kliseitä teos onnistuu jollain tasolla horjuttamaan – ainakaan Sarah Clark ei esiinny tyypillisenä, auringon paahtamana surffimuijana, vaan on kalpeaa, sisätiloissa viihtyvää goottityyppiä, mutta samalla sen verran akateeminen, ettei välttämättä edes jaksa seurata goottienkaan trendejä.

Feministisenä kannanottona teos voisi mahtua bitch litin genremäärittelyyn, jossa ympäriinsä naiminen, elämän sössiminen ja päihdemyönteisyys nousevat protestiksi valtavirtakulttuurin itsensä tuotteistamiselle. Teos avaa myös itselleni aiemmin tuntemattomia seksuaalipoliittisia termejä, kuten body fluid monogamous. 

Teos herätti itsessäni kovin ristiriitaisia tunteita, enkä osaa arvioida, kiinnostaisiko se seuraavien sukupolvien lukijoita. Näyttää, että kirjasta on otettu useampia painoksia, eli sillä saattaa olla kulttiteoksen maine jossain päin maailmaa. Suomalaiseen kontekstiin minun on vaikea kuvitella näin avointa kertomusta opettajan ja neljätoistavuotiaan tytön seksisuhteesta, sillä yhteiskuntamme lastensuojelumentaliteetti saattaisi helposti estää vastaavan teoksen julkaisun. Ainakaan en suosittelisi tätä teosta alaikäisille lukijoille, sillä se ei tosiaankaan ole leimallisesti nuortenkirja.

 

 

 

Lopunaikojen luomiskertomus

Köyhä maa on kahtiajakautunut, junarata vie onnenonkijoita pääkaupunkiin, jossa on maan ainoa Amerikkalainen sairaala. Kansalaisten suunnitelmat jäävät työttömyyden kurimuksessa kesken, kerjäläiset asuttavat kesken jääneiden talojen betoniluurankoja. Maaseudun köyhillä on jäljellä oma kunniansa, perinnekäsityöt, isoäitien kutomat matot ja isien nikkaroimat huonekalut. Maalla köyhätkin nauttivat edelleen kahvista ja pasteijoista, ja perjantai-iltaisin elokuvista kyläkoululla.

Sinikka Vuola maalaa vahvan symbolista aikuisten satumaisemaa spekulatiivisessa romaanissaan Replika (Tammi, 2016). Kylän puuseppä veistää itselleen kauan kaivattua perillistä, ja meren rannalla rautaporttien takana asuvalla Siniparralla on painavia salaisuuksia piilossa kellarissaan. Maalla, kulttuurilla tai kielellä ei ole sadussa suurta merkitystä, mutta yksityiskohdat viittaavat mahdollisesti johonkin pieneen keskiamerikkalaiseen valtioon. ”Vaalea jumalatar” Marili on tappanut itsensä unilääkkeillä jo kauan sitten, mutta edelleen hän on kylän mytologiassa keskeinen hahmo. Väritelevisio ja Polaroid-kamera ovat maalaisille ylimaailmallisia ihmeitä.

Kertoja on nuori, toisella kymmenellään elävä yksinhuoltajaäidin lapsi, jonka sukupuolellakaan ei ole pitkään aikaan merkitystä. Hän kärsii isättömyydestä ja joutuu äitinsä saattohoitajaksi. Orpous ajaa hänet neurologiseen tilaan, jossa hän näkee vain puolet maailmastaan. Hän päätyy potilaaksi pääkaupungin ainoaan sairaalaan, jossa on hoidossa myös Siniparta. Vanhan miehen iho on muuttunut hopeanväriseksi sydänlääkkeiden voimasta.

Pidin teoksessa paljon runollisesta kielestä, munakoisonvärisistä taivaista ja pomeranssinsävyisistä aamuista. Aistien, viettien ja ruumiillisuuden kuvauksena Vuolan teksti lähenee ranskalaisten feministifilosofien tyyliä – olin näkevinäni tässä varsinkin Algeriassa kasvaneen Helene Cixous’n vaikutteita. Yleinen ”kehitysmaalaisuus” ilman historiallisia viitteitä on kerronnallinen ratkaisu, joka kenties keskittää lukijan huomion oleelliseen, mutta itseäni tämä myös ärsytti. Länsimaisista, kristinuskon sävyttämistä myyteistä tässä oli kyse kauttaaltaan, eikä asetelman eksoottisuudella mässäillä. Teos ei ainakaan kerro vaikeasti aukeavasta vieraasta kulttuurista.

Kuolemanpelko lienee teoksen keskeisin teema. Kyläläiset eivät ainakaan ole kuolemasta vieraantuneita, vaan yhteisö huolehtii sairaista ja kuolevista. Lesket performoivat leskeyttään mustin korsetein, ja kylän hautausmaa on värikkäiden kärsimysnäytelmien estradi. Riikinkukot käyvät hautajaisissa kuokkimassa, ja kylän pappi ei peittele himokkaita katseitaan nuorempia naissurijoita kohtaan. Varsinaiset demonit pitävät majapaikkaansa Siniparran talossa, jonka kellarissa hakattujen vaimojen varjot monistuvat.

Luulen, että olisin ollut teokselle otollisempaa yleisöä 90-luvulla, jolloin luin enemmän tämän tyyppistä mytologiasta ja psykoanalyysista ammentavaa fiktiota. Nyt tuntui kuin olisin jäänyt keskelle taitavasti rakennettuja kulisseja tai olisin osallistunut larppiin, jonka sääntöjä en ole sisäistänyt. Sadun unenomaisuus ja sen hahmojen karikatyyrisyys eivät herättäneet minussa varsinaisesti uusia kysymyksiä. Hahmot vaikuttivat kohtaloonsa määrätyiltä, eikä juopoilta vaimonhakkaajilta voinut odottaa kuin ohikiitävää järjen välähdystä punaisen turpeissa silmissä. Voi tosin olla, että omat genretyypilliset silmälasini ovat samenneet. Teos voisi hyvinkin aueta ja kasvaa merkitykseltään toisenlaisessa tilassa ja asennossa.

Teoksen nimi oli osuva Pinokkio-vertauksen, ikonisen Marilynin ja muiden arkkityyppien toistuvuuden vuoksi. Jos teoksen syrjäkylää lukee suhteessa ympäröivään todellisuuteemme, voimme kaikki nimetä teoksen kylälle ja kaupungille kopiot paikoista, joissa olemme itse asuneet. Maailman väestön valtaosa elää maailmassa, jossa yksilöllisillä valinnoilla ei ole merkitystä. Kaikkien pihoilla on samanlaisia emalivateja ja muoviämpäreitä, onnekkailla on isoäitien kutomia perintömattoja. Vielä onnekkaammat voivat ruokkia lapsiaan viiriäisenmunilla.

 

Elämän harjoittelusta free jazziin

Tapanani on viime aikoina ollut löytää perätysten ”samaan sarjaan” kuuluvia teoksia. Nyt ilmeisesti työn alla ovat pohjoisen miesten elämänmakuiset kasvutarinat. Parin viikon aikana olen lukenut Joni Skiftesvikiä, Tommi Kinnusta ja nyt viimeiseksi Risto Oikarista.

Oikarinen (s.1978) on julkaissut aiemmin runoteoksia, mutta Nälkämaan laulu on hänen esikoisromaaninsa. Hän on myös jazzmuusikko ja teologian opiskelija. Kaikki hänen rakkautensa loistavat Nälkämaan laulussa, jossa suurella todennäköisyydellä on vahvoja omaelämäkerrallisia teemoja. Teos ei tunnu esikoiselta, sillä kertojan ote on poikkeuksellisen itsevarma. Sitä voi lukea musikaalisen kasvukertomuksen lisäksi matkakirjana, kotiseutukirjana ja persoonallisena historiikkinä.

Romaanin nimetön päähenkilö on elämäänsä treenikämpillä harjoitellut keski-ikää lähestyvä helsinkiläinen saksofonisti, jonka juuret ovat Kainuussa. Hän on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Kajaanin Turva-talossa, vakuutusyhtiön nimen saaneessa tornitalossa, joka on kaupungin ainoa ”pilvenpiirtäjä”. Pojan elämä on ollut lapsena juurevan maakunnallista, mutta maailma tulee kylään kohtalokkaana keväänä 1986, kun hän kuulee ensi kertaa Richie Colea naapurin pappilassa asuvan juopon suntion luona.

Jos omituisista henkilöhahmoista puhutaan, Oikarisen galleriaan mahtuu vielä erikoisempia eläjiä kuin mitä juuri löysin Skiftesvikin muistelmista. Kohtaaminen lohilordi-suntion kanssa on vain alkusoittoa sille, mitä on tuleva. Introvertti, pikkuvanha muusikonplanttu on oiva kohde pervoille miljonääreille, paikallishistorian itseoppineille dosenteille ja seksikkäille teologeille. Kajaanin historiasta opimme eniten sen teatterin turhautuneen oloiselta kampaajalta, joka kokee tähtihetkensä saadessaan tehdä Pietari Brahe-peruukin pitkätukkaisen päähenkilön kutreista tämän lähtiessä armeijaan.

Teos rakentuu takaumien kautta yhdelle junamatkalle Helsingistä Kajaaniin. Mies on kutsuttu konsertoimaan tuttuun Paltaniemen kuvakirkkoon, eikä hän ole varma haluaako hän improvisoida kuluneiden Leinon runojen tahtiin. Soittamisen lopettaminen on ollut mielessä pitkään, takana on pitkä masennuskausi eikä paluu kotikonnuillekaan suuresti kuumota. Kuitenkin matka ja sen aikana kohdatut uudet ihmiset kirvoittavat hänessä jo haudattuja muistoja. Nälkämaa muuttuu todeksi Savon radalla, viljavilla ja kalaisilla mailla, joiden antimista ei riittänyt pohjoisen katajaiselle kansalle hädän hetkellä.

Kirjassa on yhtymäkohtia myös äskettäin lukemaani Marko Annalan Värityskirjaan. Molemmissa nuori mies kasvaa muusikoksi kaukana kasvukeskuksista suht niukoissa olosuhteissa. Oikarisen romaanin päähenkilö on kaupunkilaisempi kuin Annalan, ja hänen musiikkiharrastustaan tuetaan tiettyyn pisteeseen saakka. Kuitenkin molemmilla impulssi muusikoksi ryhtymiseen tulee kodin ulkopuolelta. Molemmat kertovat kovasta työstä, päämääräkeskeisyydestä ja oman polun seuraamisesta. Oikarisella mielenterveysteema ei ole yhtä vahva kuin Annalalla, mutta viha-rakkaussuhde saksofoniin manifestoituu kaikkialla, kuten näin:

”Free jazz on saksofonin pahoinpitelyä puhaltamalla, viimeinen askel ennen kuin hakkaisin sen puun kylkeen ja paiskaisin jokeen, ajattelin kun juna pysähtyi asemalla, jonka hilseilevä, laikukkaaksi paikkailtu haaleanpunainen mansardikatto muistutti oireilevaa päänahkaa.”

Itselleni merkityksellisiä osuuksia olivat lukuisat viitteet luterilaisuuteen, Martti Lutheriin itseensä ja ruotsalaisten tuomaan ”sivistykseen” erämaakaupunkiin. Olisin arvostanut teosta viime syksynä lukiessani uskonpuhdistus-aiheiseen tenttiin, sillä Oikarinen onnistui selittämään eri kirkkokuntien suhteen ehtoollisen sakramenttiin elävämmin kuin opettajani ja tenttikirjani. Historiallisen tiedon määrä teoksessa on suuri, ja paikoitellen jäin pohtimaan, luenko matkaopasta vai romaania. Sivuhenkilöiden pitkät historialliset monologit tosin selittyvät junamatkan pitkillä korpitaipalilla, eli sanat sulautuvat maisemaansa.

Globaaleja tuulia kotiseutusaagaan tuovat seudulle aikanaan matkanneet amerikkalaiset jazzmuusikot. Kainuun Jazzkevääseen liittyvät muistot ovat haikeita, sillä tuon tason festivaaleja ei enää järjestetä noilla leveyspiireillä. Jazzfestivaalien järjestäminen samaan aikaan Lohilordi-kisan kanssa luo aidon maakunnallista basaaritunnelmaa, mutta myös perhokalastukseen liittyy omanlaistaan herraskaisuutta, jopa enemmän kuin jazziin. Perhokalastuksen historia Kainuussa on sekin kiehtova episodi, jota aikanaan kuvasi naisnäkökulmasta Eeva Kaarina Aronen. (Maria Grönforsin totuus on edelleen kiehtovin lukemani Kainuu-aiheinen teos, mutta myös Nälkämaan laulussa oli vastaavaa historiallista syvyyttä.)

Uskoisin, että teos puhuttelee moninaisia yleisöjä, myös niitä, jotka eivät tiedä paljoa jazz-musiikista eivätkä ole koskaan käyneet Kainuussa. Oikarisen tapa kuvata muusikon elämäntapaa on raivokkaan runollinen, ja avaa soittamisen vimmaa myös niille, jotka eivät ole koskaan rakastuneet instrumenttiin. Kainuun tarinat taas kuuluvat keskeisesti kansalliseen historiaan, alkaen jo kliseeksi nousseesta orjalaivojen tervakaupasta kohti vähemmän tunnettuja episodeja ja hahmoja, kuten karkotettuja ruotsalaisia jumalanpilkkaajia, jotka istuivat tuomiotaan Kajaanin linnassa. Tiiviiseen romaaniin mahtui uskomaton kirjo ihmiskohtaloita, joista monesta jäi halu kuulla lisää.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 19: ”Yhdenpäivänromaani.” Vaikka teoksen historiallinen muisti ulottui 500 vuoden säteelle, varsinainen juoni sijoittuu yhteen päivään nykyisyydessä. Kerrassaan loistelias trippi minuuteen, mutta vielä enemmän minusta pois, kohti yhteisiä merkityksiä ja kollektiivista tajuntaa.