Todistaja, sommelier, sikiö

IMG_1276Olisinko koskaan lukenut romaania, jonka ainoa kertoja on sikiö? En muista, että olisin. Ian McEwan tuskin on ensimmäinen tämän näkökulman valinnut kertoja. Romaanissaan Pähkinänkuori (Otava, 2017, suom. Juhani Lindholm) hän rakentaa syntymättömän lapsen hahmon, joka on maailmantuskaa jo valmiiksi poteva filosofi, monipuolinen viiniasiantuntija ja isänmurhan todistaja. Hän on pian syntyvä globaalista näkökulmasta suht etuoikeutettuun asemaan Lontoossa, mutta jännittää mahdollista tulevaa huostaanottoaan. Hän oppii säälimään ja rakastamaan äitiään, joka kärsii masennuksesta, manipuloi kaikkia miehiään ja keskittää älylliset energiansa podcastien kuuntelemiseen miehensä perintötalossa, jonka tontti on miljoonien arvoinen.

Teos on postmoderni toisinto Hamletista, kertomus juonittelevasta äidistä, jonka moraalinen harkintakyky on häilyvää. Trudy on runoilijamiestään nuorempi ja vähemmän taiteellinen ajelehtija, joka ei ole tottunut työntekoon. John ja Claude ovat veljeksiä, joista toinen on keskittynyt työhön pienkustantajana ja toinen rahan tekemiseen. Trudy päätyy heittämään Johnin tämän omistamasta talosta ulos tultuaan raskaaksi ja ottamaan rakastajakseen lattean Clauden. John on keski-ikäinen, ylipainoinen, psoriasiksesta kärsivä introvertti, jonka ympärillä silti maagisesti pyörii nuoria naisia, enimmäkseen runoilijanalkuja, jotka etsivät tietä menestykseen vähän myyneen ja vaikean kulttirunoilijan siivellä.

Asetelma on hervoton, enkä lukijana osannut olla kenenkään romaanin aikuisen puolella. Tyypit ovat karikatyyrisiä; kolmiodraaman ulkopuolella hieman kevyempi hahmo on Johnin nuori suojatti, pöllöihin fiksoitunut luontorunoilija Elodie, jota John käyttää vaimonsa mustasukkaisuutta herättämään nololla pariskuntaillallisella. Syntymätön lapsi sympatisoi eniten isäänsä, jota hän ei voi kohdusta käsin pelastaa, mutta aikaansaa ennenaikaisen syntymänsä raapimalla kalvonsa rikki – siksi, ettei halua äitinsä karkaavan maasta Clauden kanssa.

Teos suorastaan pursuaa runollisia ja yhteiskuntakriittisiä yksityiskohtia. John osaa hurmata naisia satuilemalla Iranin Goharshadin moskeijan sinestä, ja samalla hän laittaa viimeiset penninsä ikuisen nuoruuden tavoitteluun smoothie-takeawayssa. Sikiö ei varsinkaan halua paeta Ranskaan, koska on kuullut karmeita Calais’n pakolaisviidakosta. Hän kokee myös ahdistusta maailmassa, jossa sateenkaariseksuaalisuuden identiteettipolitiikka liikuttaa ihmisiä enemmän kuin itsemurhapommitukset. Kirjaa lukiessa koin varsinkin tarvetta virkistää muistiani englanninkielisen runouden metriopista, daktyyleista, trokeista ja tetrametreistä – ja mikä helvetissä on korybantti, se jäi vielä epäselväksi.

Itse rikoksen selvittely jää tässä lapsipuolen asemaan, koska kirja ei ole dekkari. Tapahtumat noudattavat väistämättömyyden logiikkaa, eikä pariskunta omaa tarpeeksi älykkyyttä suunnitellaakseen täydellistä rikosta. Teoksessa on vahva dramaattinen potentiaali, joka on kuitenkin vaikea toteuttaa teatterin lavalla tai elokuvana päähenkilön vatsastapuhujan roolin vuoksi.

Itse tulen muistamaan kirjan alkoholin käytön näkökulmasta. McEwan ei moralisoi raskaana olevien naisten viinin lipitystä, mutta näyttää tehokkaasti sikiön oletetun tajunnan sumenemisen, ja myös iloisemman humalan. Trudyn juominen raskauden viimeisellä kolmanneksella äityy jokapäiväiseksi masennuksen ja elämän suunnattomuuden syövereissä. Hän teeskentelee pitävänsä yksiköt vähäisinä lapsen terveyden vuoksi, mutta tosiasiassa ryyppää suuria määriä, yksin ja Clauden kanssa.  Sikiö kommentoi rypälelaatujen sopivuutta eri tunnetiloihin ja tilanteisiin, mutta ei ole vielä kuullut FAS:ista.

Ehkä teos herätti eniten kysymyksiä lapsenteon järjestä tai järjettömyydestä maailmassa, joka ei tarjoa sille kovinkaan turvallisia puitteita. Teos voisi siis toimia tehokkaana vauvakuumeen lievittäjänä. Syntyvällä sikiöllä on kaikesta huolimatta halu nähdä maailma väreissä, vaikka uskookin joutuvansa yhteiskunnan elätiksi. Vaikka teoksen vanhemmat ovat elämäntaidoissaan puutteellisia, uusavuttomia ja hoivaan kykenemättömiä, he ovat se pohja, jolta uusi tulokas ponnistaa, ja tämä on siitä piinallisen tietoinen. Syntymätön lapsi siis kantaa jo vanhempiensa murheita hennoilla harteillaan.

Aiemmat lukemani McEwanin romaanit ovat olleet monimutkaisempia ja hitaampia kerronnaltaan; Pähkinänkuori oli niin vetävää tekstiä, etten ehtinyt pitää hengähdystaukoja välillä. Täytynee lukea pian myös tätä edeltävä teos Lapsen oikeus (2015), jossa juridinen näkökulma on vahvempi kuin tässä. Luulisin niissä olevan yhteistä näkökulmaa yksilön oikeuksiin monimutkaisessa maailmassa, olivatpa he syntymättömiä, eläviä tai kuolevia.

 

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s