Turpakäräjillä Tapion kanssa

IMG_1311Näin Marko Annalan Värityskirjasta (LIKE, 2017) taannoin mainoksen, ja teoksen nimi ilahdutti eniten, siitä huolimatta, etten ole täyttänyt yhtään aikuisten värityskirjaa (enkä usko, että kirjailijakaan on). Tämän lisäksi tunnustan, etten tiennyt ennen teoksen puoliväliä, että kirjailija on reaalimaailmassa suht kuuluisa rocktähti, joka kaiken lisäksi asuu muutaman kilometrin säteellä minusta. Mokoma-bändin nimen kyllä tunnistan, ja yhdistän sen kalevalahenkiseen death metaliin, mutta yhtään bändin jäsenen nimeä en olisi osannut nimetä.

Kirja on nimetty romaaniksi, ja se aukeaa romaanina ehkä siksi, että sen kertoja on keski-ikäistyvä mies ilman nimeä. Tästä huolimatta oletan, että Annala kertoo omasta eletystä elämästään. Kerronta on suorasukaista, simppeliä ja siitä puuttuu romaanitaiteelle tyypilliset etäännyttämisen elementit silloin, kun kirjailija pohjaa aiheensa jollekin vahvasti itse kokemalleen asialle. Tyypillinen muusikon omaelämäkerta teos ei kuitenkaan ole, sillä teemoina ovat vahvasti henkinen hyvinvointi ja mielenterveyden hoito. Sitä voi lukea suvereenisti ja ilolla, vaikka ei olisi yhtään kiinnostunut metallimusiikista. Ja mikäpä olen bloggarinplanttuna purnaamaan, jos kirjailija ja kustantaja ovat päätyneet romaanin nimitykseen.

Kirjan päähenkilö tulee turvallisesta, mutta tunneilmaisultaan jäykästä perheestä. Isä on muuttanut Etelä-Karjalaan Pirkanmaalta, äiti taas on aitokarjalainen. Juurten etsintä tulee miehelle ajankohtaiseksi, kun hän muuttaa kolmikymppisenä Tampereelle erokriisiä potemaan. Siellä hän löytää härmäläiset juurensa, pelimannisuvun, jonka on pitänyt panna pillit pussiin kelvatakseen kihniöläisessä kyläuniversumissa kunnon työihmisinä.

Karjalainen mielenmaisema ei ole tässä erityisen hersyvää. Myös Lappeenrannan seudulla osataan olla susia toisilleen, ja kirjailijan synnyinkunta on varsinainen persläpi: ”Mielestäni parasta, mitä Joutsenossa voi tehdä on itsemurha.” Kuvaus joutsenolaisen yläasteen ja ammattikoulun kokkilinjan arjesta on karua, tosin ammattikoulusta päähenkilö selviää jo stipendejä keräävänä hyvänä jätkänä. Bändimeininki pelastaa hänet vakavalta masennukselta ja päihdeongelmalta, joiden pohjalla eivät niinkään ole perheolot, vaan muistot koulukiusaamisesta.

Teos varmasti puhuttelee monenlaisia lukijoita, mielenterveyden häiriöistä kärsiviä, ammattilaisia ja metallifaneja. Pidin paljon Annalan tavasta kuvata sairastumisen vaiheitaan, joista usein varoittivat painajaiset ja harhat – muun muassa metsänhenki Tapio on vartioimassa ja jopa yllyttämässä häntä hulluksi tuloon. Tästä hän kuitenkin toteaa: ”Otan paljon mieluummin turpiini Tapiolta kuin itseltäni.” Luovuuden ja mielenterveyden järkkymisen rajoja tässä venytetään reippaalla otteella, ja teos ylipäänsä herättää kysymyksen, voiko ihminen ylipäänsä elämänsä ruuhkavuosissaan saada taidetta aikaan, ellei pakene sitä perheeltään kaukaisille erämökeille. Mökeillä raivoraitista kertojaa odottaa välillä paniikkihäiriö, välillä bändikavereiden mutkaton ystävyys tai omaan nahkaan tutustuminen.

Koska olen kirjailijan ikätoveri, pystyin samastumaan ajankuvaan täydellisesti. WASP oli aikanani todellista pahisten musiikkia, KISS:iä imitoivat lähes kaikki, jotka halusivat päästä piireihin. Varsinkaan maalla tuon ikäluokan vanhemmilla ei kaikilla ollut omaa kokemusta vahvasta musiikkifaniudesta, joten ikäluokkani lapsille oma mankka ja kasetit ovat olleet suuri vapauden vyöhyke. Lapsuuden kuvauksessa on samaa herkkyyttä kuin vasta lukemassani Antti Heikkisen Pihkatapissa, mutta kaipasin siihen hieman lisää kierroksia. En välttämättä murrepuhetta, mutta syvällisempää paikallista otetta.

Teoksessa on myös vahva henkinen tai hengellinen ulottuvuus. Teoksen päähenkilö on intuitiivisesti löytänyt Filokalian teoksia  ja lähtee pyöräilemään Valamoon tietämättä ortodoksisuudesta paljoakaan. Yksinäisyyden ja hiljaisuuden kuvaukset ovat rohkaisevan vahvoja. Annala ei kuitenkaan päädy coelhomaiseen aforistiikkaan eikä kaupalliseen matkasaarnaamiseen itsensä löytämisen tai hiljaisuuden iloista.  Mielenterveyden hoitaminen on teoksen päähenkilölle elämänmittainen haaste, mikä tarkoittaa myös sen tosiasian hyväksymistä, että raskas lääkitys tai akuutti sairaalaan joutuminen  ovat kuuluneet hänen elämäänsä, ja mahdollisesti kuuluvat myöhemminkin. Ihmeparantumisesta hän ei osaa haaveilla, mutta hän kilvoittelee arjessaan legopalikoiden ja pyykkivuorten keskellä.

Värityskirjan ilmaisu on tiivistä, mikä johtuu myös siitä, että päähenkilö kokee armollisia muistikatkoksia mielensä suojelumekanismeina. Lapsuuden ja nuoruuden muistelu ei tässä ole samanlaista etnologista ja mikrohistoriallista sukuhaudan kaivelua kuten esimerkiksi edellä mainitsemallani Heikkisellä, vaan kertoja kertoo tarinaansa ymmärtääkseen paremmin nykyisyyttään. Terapeuttisuus on vahva juonne, mutta selvästi pahimmat möröt on jo selätetty ammattiauttajan sohvalla. Ymmärrän hyvin, miksi teos on kirjoitettu juuri tällaisessa muodossa, tällaisella kielellä.  Tästä huolimatta uskallan myöntää, että jäin kirjasta hieman nälkäiseksi ja haluaisin lukea Annalalta seuraavan romaanin, jossa päähenkilö ei ole kalliin tuoremehun ostamisesta huonoa omaatuntoa poteva, ikääntyvä metallimuusikko.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s