Köyhä maa on kahtiajakautunut, junarata vie onnenonkijoita pääkaupunkiin, jossa on maan ainoa Amerikkalainen sairaala. Kansalaisten suunnitelmat jäävät työttömyyden kurimuksessa kesken, kerjäläiset asuttavat kesken jääneiden talojen betoniluurankoja. Maaseudun köyhillä on jäljellä oma kunniansa, perinnekäsityöt, isoäitien kutomat matot ja isien nikkaroimat huonekalut. Maalla köyhätkin nauttivat edelleen kahvista ja pasteijoista, ja perjantai-iltaisin elokuvista kyläkoululla.
Sinikka Vuola maalaa vahvan symbolista aikuisten satumaisemaa spekulatiivisessa romaanissaan Replika (Tammi, 2016). Kylän puuseppä veistää itselleen kauan kaivattua perillistä, ja meren rannalla rautaporttien takana asuvalla Siniparralla on painavia salaisuuksia piilossa kellarissaan. Maalla, kulttuurilla tai kielellä ei ole sadussa suurta merkitystä, mutta yksityiskohdat viittaavat mahdollisesti johonkin pieneen keskiamerikkalaiseen valtioon. ”Vaalea jumalatar” Marili on tappanut itsensä unilääkkeillä jo kauan sitten, mutta edelleen hän on kylän mytologiassa keskeinen hahmo. Väritelevisio ja Polaroid-kamera ovat maalaisille ylimaailmallisia ihmeitä.
Kertoja on nuori, toisella kymmenellään elävä yksinhuoltajaäidin lapsi, jonka sukupuolellakaan ei ole pitkään aikaan merkitystä. Hän kärsii isättömyydestä ja joutuu äitinsä saattohoitajaksi. Orpous ajaa hänet neurologiseen tilaan, jossa hän näkee vain puolet maailmastaan. Hän päätyy potilaaksi pääkaupungin ainoaan sairaalaan, jossa on hoidossa myös Siniparta. Vanhan miehen iho on muuttunut hopeanväriseksi sydänlääkkeiden voimasta.
Pidin teoksessa paljon runollisesta kielestä, munakoisonvärisistä taivaista ja pomeranssinsävyisistä aamuista. Aistien, viettien ja ruumiillisuuden kuvauksena Vuolan teksti lähenee ranskalaisten feministifilosofien tyyliä – olin näkevinäni tässä varsinkin Algeriassa kasvaneen Helene Cixous’n vaikutteita. Yleinen ”kehitysmaalaisuus” ilman historiallisia viitteitä on kerronnallinen ratkaisu, joka kenties keskittää lukijan huomion oleelliseen, mutta itseäni tämä myös ärsytti. Länsimaisista, kristinuskon sävyttämistä myyteistä tässä oli kyse kauttaaltaan, eikä asetelman eksoottisuudella mässäillä. Teos ei ainakaan kerro vaikeasti aukeavasta vieraasta kulttuurista.
Kuolemanpelko lienee teoksen keskeisin teema. Kyläläiset eivät ainakaan ole kuolemasta vieraantuneita, vaan yhteisö huolehtii sairaista ja kuolevista. Lesket performoivat leskeyttään mustin korsetein, ja kylän hautausmaa on värikkäiden kärsimysnäytelmien estradi. Riikinkukot käyvät hautajaisissa kuokkimassa, ja kylän pappi ei peittele himokkaita katseitaan nuorempia naissurijoita kohtaan. Varsinaiset demonit pitävät majapaikkaansa Siniparran talossa, jonka kellarissa hakattujen vaimojen varjot monistuvat.
Luulen, että olisin ollut teokselle otollisempaa yleisöä 90-luvulla, jolloin luin enemmän tämän tyyppistä mytologiasta ja psykoanalyysista ammentavaa fiktiota. Nyt tuntui kuin olisin jäänyt keskelle taitavasti rakennettuja kulisseja tai olisin osallistunut larppiin, jonka sääntöjä en ole sisäistänyt. Sadun unenomaisuus ja sen hahmojen karikatyyrisyys eivät herättäneet minussa varsinaisesti uusia kysymyksiä. Hahmot vaikuttivat kohtaloonsa määrätyiltä, eikä juopoilta vaimonhakkaajilta voinut odottaa kuin ohikiitävää järjen välähdystä punaisen turpeissa silmissä. Voi tosin olla, että omat genretyypilliset silmälasini ovat samenneet. Teos voisi hyvinkin aueta ja kasvaa merkitykseltään toisenlaisessa tilassa ja asennossa.
Teoksen nimi oli osuva Pinokkio-vertauksen, ikonisen Marilynin ja muiden arkkityyppien toistuvuuden vuoksi. Jos teoksen syrjäkylää lukee suhteessa ympäröivään todellisuuteemme, voimme kaikki nimetä teoksen kylälle ja kaupungille kopiot paikoista, joissa olemme itse asuneet. Maailman väestön valtaosa elää maailmassa, jossa yksilöllisillä valinnoilla ei ole merkitystä. Kaikkien pihoilla on samanlaisia emalivateja ja muoviämpäreitä, onnekkailla on isoäitien kutomia perintömattoja. Vielä onnekkaammat voivat ruokkia lapsiaan viiriäisenmunilla.
Anun ihmeelliset matkat 