Nurmilinnun herääminen

IMG_1344Mietin äskettäin Ian McEwania lukiessani, olisinko lukenut muuta sikiön tai syntymättömän lapsen näkökulmasta kirjoitettua romaania. Sellainen tulikin pian eteeni, Terhi Kuusiston Hiekkamandalan (LIKE, 2017) muodossa, tosin tarina on asetelmaltaan erilainen, lempeämpi, ja kertojana on olomuotoaan muuttava syntymättömän lapsen sielu.

Teoksen päähenkilö on kolmikymppinen taidekeraamikoksi opiskeleva Irene, joka harrastaa intohimoisesti joogaa ja jolla on ollut haasteita mielenterveytensä kanssa. Talous on kriisissä yhdentenätoista opiskeluvuotena, ja asioihin ryhtyminen tuottaa vaikeuksia joka päivä. Tyyppinä Irene on introvertti; periaatteessa parhaan ystävän Annan seura riittää hänelle arjessa. Kun hän tapaa joogakoululla itseään nuoremman, avoimesti flirttailevan Omin, hänen elämänsä muuttaa suuntaa. Parisuhteen harjoittelu käynnistyy vakavasti, mutta Om myös pelästyy kumppaninsa pesänrakennusviettiä.

”Poika tapaa tytön”-kertomuksena teos ei ole erityisen mieleenpainuva, vaikka kohtaamista kuvataankin runollisesti. Odotin teoksen kasvavan kahden kulttuurin välisen suhteen kuvaukseksi, johon liittyisi hankala intialainen anoppi, mutta Om osoittautuukin suomalaisen äidin lehtolapseksi, jolla mahdollisesti on intialainen isä. Lapsen nimeäminen joogamantran mukaan kertoo paljon äidistä, samoin pikkusiskon nimi Illusia.

Ella-äidin hahmoon mahtuu traagisuutta ja koomisuutta. Hänelläkin on rankka mielenterveystausta, mutta on selättänyt sairautensa joogaamalla ja itämaisiin filosofioihin tukeutumalla. Lastensuojeluun perheessä viitataan ”ystävällisinä vieraina”, joiden päätehtävänä on vuosien varrella ollut tarkkailla äidin lääkekaapin sisältöä. Pitääkseen lapsensa Ellan on täytynyt karkottaa hipit elämästään joksikin aikaa, mutta Hämeessä sijaitsevaan kommuuniin on muutettu heti, kun siihen on tullut siunaus. Ellan tapa jakaa pöytänsä antimia on liikuttava, volgasienen lahjoittaminen lähestyy tahatonta komiikkaa. Minua jopa yökötti hänen keittiönsä, hyvällä tavalla.

Irenen kolmenkympin kriisi ja siihen liittyvä vauvakuume on ennalta-arvattavaa, mutta sen ilmeneminen poikkeuksellisen vahvaa. Hän matkustaa Intiaan huomatessaan tulleensa raskaaksi, mutta saa matkan aikana keskenmenon Dharamsalan luostarissa. Palattuaan matkalta hän omistautuu parhaan ystävänsä Annan raskaudelle ja kerää tämän pieneen yksiöön museollisen vintage-vaatteita ja lastenkirjoja. Om huomaa varoitusmerkit ja vie naisen äitinsä hoitoon maalle. Kahden naisen yhteiselon ja kasvun dokumenttina teos on ilahduttava ja hoitava.

Teos herättää myös kysymyksiä verisiteistä ja valituista sukulaisuussuhteista. Irenen suhde omaan äitiinsä ei ole helppo, vaikka äiti käykin siivoamassa tyttärensä kämppää ja maksaa tämän laskuja pyytämättä. Äiti omaa välisuomalaiset, perinteiset arvot eikä pysty järjellä ymmärtämään tyttärensä vetelehtivää elämäntapaa. Kahden äitihahmon välille ei kuitenkaan synny kilpailuasetelmaa, vaan Irenelle tarjoutuu mahdollisuus tutustua uudelleen hämäläisiin sukujuuriinsa isoäidin hautajaisten ympärillä. Samalla hän näkee ensimmäistä kertaa kuvan nuorena kuolleesta isästään. Äidin jäyhyys ja arkijärkevyys juontavat  juurensa yksinhuoltajuuuteen liittyvästä historiallisesta leimasta.

Hiekkamandala on arkinen, tarkkapiirtoinen ja yksityinen kertomus ystävyydestä ja elämäntavasta. Sukupolviromaanina se ei räjäytä pankkia, mutta uskon sen tavoittavan muunkinlaisia lukijoita kuin Kalliossa asuvia luovan luokan pätkätyöläisiä. Erityisesti se sopii henkisistä asioista kiinnostuneille ja lapsettomuuden kanssa kamppaileville. Koin, että syntymättömän lapsen hybridinen kertojanääni voi hoitaa myös keskenmenon tai abortin kokeneita – hindulaiset ja buddhalaiset juonteet tuovat uutta perspektiiviä lisääntymiskysymyksiin.

Kaipasin teokseen hieman lisää yhteiskunnallisuutta. Maailmantuskainen paasaaminen olisi tuhonnut teoksen runollisen tunnelman, mutta nyt Irenen elämäntilanteesta jäi edelleen olo, että se olisi ollut pelkästään itse aiheutettu. Tämän lisäksi kirjan aihioista jäi todella kutkuttamaan Omin hippiperheen asema lastensuojelun asiakkaana. Olisin voinut lukea Omin lapsuudenmuistoista erillisenkin teoksen, sillä hänen näkökulmansa oli minusta raikkain.

Itse valetuille nenänhuuhtelukannuille bisnesideana saa kai nauraa. Nauru kirjassa ei ollut ilkeää, vaan potentiaalisesti itseironista. Tästä jäi sopivan patsulintuoksuinen fiilis kellumaan aamun ruuhkabussiin – kutkuttamaan ja/tai ärsyttämään, riippuen vastaanottajan reseptoreista.

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s