Kyllä Tampere on erotiikan mekka. Ja Hervanta halun keskittymä, jos Heli Heinoa on uskominen. Heino on kirjoittanut teoksen Venuksen vuosi (Atena, 2017), jossa keski-ikäinen, vaihdevuosia lähestyvä Liina rikkoo seitsemän vuoden selibaatin viriilin yksinhuoltajaisä Leon kanssa. Leo on työtön ja vähävarainen, Liina työelämässä ja vähän miestään rikkaampi. Parisuhde kehkeytyy linjalla 3, Hervannan ja Lielahden välillä, ja kehittyy yhteiseen autoliittoon.
Teos on fiktiota, vaikka kirjailija on haastatteluissa kertonut sen pohjautuvan 92% todellisuuteen, ja hänen reaalimaailman kumppaninsa on antanut kirjoittamiselle siunauksensa. Jos rehellisiä ollaan, en antaisi teokselle kovinkaan montaa tähteä kaunokirjallisena tuotoksena. Teos tuntuu niin omaelämäkerralliselta, ettei pyrkimys fiktiivisyyteen vakuuta. Ja se kertoo rehellisesti ja lähes eksklusiivisesti panemisesta. Parisuhteen rakentuminen ja Liinan raskas menneisyys väkivaltaisessa avioliitossa ovat heppoiset kulissit. Kirja keskittyy siihen, kuinka estoista kärsivä nainen voi vapautua seksuaalisesti vielä siinäkin vaiheessa, kun keho alkaa hidastaa halujen puhkeamista tai niiden ilmaisua. Viesti on hyvä ja tarpeellinen, mutta kaunokirjallisessa teoksessa ei ole yhtään kiinnostavaa, että päähenkilö saa orgasmin lähes aina.
Seksuaalisuuden kuvauksena teos on mikroskooppisen yksityiskohtainen. Pariskunnan pimpukan ja peniksen anatomiat tulevat lukijalle läheiseksi. Makuuhuoneen lakanapyykistä tulee jo rasite. Paljon rahaa palaa erilaisiin apteekin intiimituotteisiin, kun raju seksi rasittaa vaihdevuosista kärsivän naisen limakalvoja. Liina avautuu runsaista menkoistaan, intiimivaivoistaan ja virstankarkailuistaan uudelle rakastajalleen välillä vaivaannuttavan avoimesti, ja huomaa, että muuten seikkailunhaluisella miehelläkin on rajoja, jotka tulevat vastaan, kun puhutaan seksistä. Leo on suhteen alkuvaiheessa jopa ärsyttävän oloinen, kaikkitietävä seksiguru, joka kokee roolinsa Liinan vapauttajana keskeisenä, jopa tärkeämpänä kuin poikaystävänä olemisen. Oikeastaan teos olisi ollut paljon antoisampi, jos Adoniksena olisi toiminut äitinsä luona asuva, kuntouttavassa työtoiminnassa linnunpönttöjä väsäävä Pena.
Pidin kirjassa enemmän ulkomaailmaan liittyvästä toiminnasta kuin orgasmien virran hehkuttamisesta. Kuvatut ”hoodit” olivat enimmäkseen tuttuja, tyypit kävivät hyvissä etnisissä ravintoloissa (kuten Borneo ja Bengol Curry) ja heidän musiikkimakunsa oli sopivan eklektinen, Pekko Käpistä Rammsteiniin. Tuli vahva olo, että ylipäänsä aistillisen elämäntavan oppiminen olisi tärkeää, ja että kirjan pariskunta oli hyvällä tiellä aistiensa avaamisessa.
Pariskunnan eräretki Norjaan alkaa painostavissa tunnelmissa, eikä viisikymppisten teltassa nukkuminen nostata lempeä maagisesti, vaikka ennen tätä olisi rohjettu ostaa anaalitappeja pornokaupasta. Kai teoksen perusjännite on rohkeuden ja turvallisuushakuisuuden välillä, ja myös sen tunnustamisessa itselleen, ettei kaikkea tarvitse kokeilla.
Kirja avautuu helpommin seksi- tai elämäntaito-oppaana kuin romaanina. Se onnistunee herättämään monia karhunemoja pitkästä talviunestaan, ja miksei teos voisi puhutella miehiäkin – varsinkin sellaisia, joita hiivatulehdukset kiehtovat. Pitänee varmaan lukea myös tamperelaisen psykologi Minna Marshin tuore teos Intohimo (Gummerus, 2017), jossa puhutaan vastaavan avoimesti pornosta ja itsetyydytyksestä.
Anun ihmeelliset matkat 