Ottaen huomioon kuinka paljon olen aikuisiässäni lukenut irlantilaista kirjallisuutta on kummallista, etten ole lukenut paljoakaan Edna O’Brienia – ehkä vain pari teosta. Edna O’ Brien on Irlannin suurimpia kirjallisia diivoja, joka ymmärtääkseni kuitenkin on asunut vuodesta 1960 saakka Lontoossa. Hänen siirtolaispositionsa on mahdollistanut Irlannin naisten asemasta ja seksuaalisuudesta kirjoittamisen kenties toisella tavalla kuin olisi ollut mahdollista siellä asuen silloin, kun Irlanti vielä oli syvästi katolinen maa.
Paheellinen elokuu (Otava, 1970, suom.Pentti Saarikoski, engl. August is a Wicked Month, 1965) on O’Brienin neljäs romaani, ja temaattisesti erilainen kuin O’Brienin teosten valtaosa. Teoksen päähenkilö Ellen on irlantilainen, joka haluaa häivyttää juurensa. Hän on muuttanut Lontooseen nuorena sairaanhoitajana, mennyt naimisiin vääräuskoisen pakanan kanssa ja tullut sukunsa hylkäämäksi. Ainoana muistona äidistään hänellä on tämän herraskartanosta varastamansa hopealusikkasetti, jonka äiti lähetti hänelle häälahjaksi ilman onnittelukorttia. Irlanti ja katolinen usko kuitenkin vaivaavat häntä, ja saavat käyttäytymään kapinallisemmin kuin monet ikätoverinsa.
Ellen on eronnut järkevästä miehestään, joka osaa järjestää pojan yhteishuoltajuuden sivistyneesti. Perhe viettää edelleen yhteisiä lomia maaseudulla telttaillen. Kun ex-mies ja poika jatkavat lomailuaan miehen kotikonnuille Walesiin, Elleniin iskee tyhjyys, ja hän päättää lähteä yksin riemulomalle Ranskaan. Hotelli on jossain Provencessa, kuitenkin ajomatkan päässä meren rannasta, ja siellä majailee enimmäkseen amerikkalaisia ja brittejä. Ellen päättää iskeä monenlaisia miehiä ja laajentaa alkoholijuomien tuntemustaan. Huviretki syntiin on paikoitellen koominen, paikoitellen aidon dekadentti, mutta se loppuu traagisesti.
Kirjan ajankuva on herkullisen ”edistyksellistä”: 60-luvun Lontoossa on taidehippejä, joiden vihreäksi värjättyihin takkuihin voisivat linnut pesiä. Homous ja lesbous ovat jokapäiväisiä puheenaiheita, mutta todella edistykselliset näytelmäkirjailijat ymmärtävät kirjoittaa vain ”neekerihomoista”. Lomakohteessaan Ellen tutustuu amerikkalaisiin näyttelijöihin, jotka vievät tätä trendikkäimpiin yökerhoihin, jossa stripparit ovat transvestiittejä. Artisokkien syöminen yöpalana kuuluu mannermaiseen sivistykseen, samoin Pernod-paukkujen oikeaoppinen suodattaminen.
Ellenin sisäisen maailman kuvauksesta minulle tuli eniten mieleen Jean Rhysin melankoliset naishahmot, vaikkakin Ellen ei ole (ainakaan tässä elämänsä vaiheessa) yhtä maailmasta vetäytynyt. Eronneen naisen statuksen lisäksi irlantilaisuus ja katolilaisuus aiheuttavat hänessä ristipaineita ja jonkin sortin identiteettikriisin. Hän menee englantilaisesta, mutta feikki identiteetti tekee hänestä myös sivullisen. Kyyninen välinpitämättömyys ja syvä, perikristillinen syyllisyys vuorottelevat hänen tunnetiloissaan, ja kertomuksesta jää epäilys, että hän mahdollisesti ajautuisi suurempaankin kriisiin.
Odotin teokselta kevyempää analyysia brittituristien hölmöilyistä, mutta teos ei lopulta operoi kansallisilla stereotypioilla kuin pinnallisesti. Tässä eletään aikaa, jolloin massaturismia ei vielä varsinaisesti tunnettu, ja hotellikin laskuttaa jokaisesta Perrier-pullosta sikamaiseen hintaan. Viinaa ja seksiä on ulkomailta tuolloinkin haettu, mutta englantilaisilla naisilla on Ranskan Rivieralla frigidi maine. Bilettäminen on romaanissa jopa tyylikästä, vaikka sen seuraukset ovat Ellenille katastrofaaliset.
Verrattuna tuon ajan suomalaisen kirjallisuuden naiskuvaan Edna O’Brien kuvaa naisia, jotka ovat jo melko pitkällä feministisessä emansipaatiossa. Esimerkiksi lasten yhteishuoltajuus ja vuoroviikkoasuminen ei todellakaan ole ollut eronneiden arkea Suomessa ennen 1980-lukua. Täytyy tietysti muistaa, että tässä kuvataan Lontoon kulttuuripiirejä, ei eliittiä, mutta etuoikeutettua kansanosaa.
Edna O’Brieniä ei ole suomennettu paljoa, mutta tämä Pentti Saarikosken suomennos oli erikoinen löytö. Hän on julkaissut suht tasaisesti vuodesta 1960 saakka, ja on kirjallisissa piireissä arvostettu, mutta ei ole koskaan saavuttanut massamenestystä samalla tavalla kuten esimerkiksi Maeve Binchy. Tämäkään teos ei myisi chicklit:inä, vaikka sen teema olisi potentiaalisesti viihdekirjallisuuden klassikkoainesta. Yksinäinen nainen seksilomalla, mikäpä herkullisempaa. Mutta O’Brien osaa sukeltaa syviin vesiin käsitellessään jopa näin viihteellistä ja banaalia aihetta.
Seuraavaksi haluaisin lukea häneltä niitä Irlannin maaseudulle sijoittuvia romaaneja, joissa katolista maailmankuvaa kyseenalaistetaan kunnolla. Ehkä silloin nuoruudessani, kun fanitin monia irlantilaisia kirjailijoita, pidin O’Brienia tosikkona ja myös maanpetturina, joka oli menettänyt otteensa synnyinmaansa arkeen. Nyt taas koen, että hän on jäänyt harmillisen syrjään, vaikka on edelleen tuottelias ja aktiivinen.
Anun ihmeelliset matkat 