Kun Dynastian Steven matkaa selkosille

IMG_1313Monelle meistä 80-luvun lapsista TV-sarja Dynastian Steven oli ensimmäinen kohtaamamme homofiguuri, jonka homoudesta puhuttiin päivänvalossa. Kuusamossa syntynyt Tommi Kinnunenkin Stevenin muistaa, sillä hahmo tekee comebackin hänen toisessa romaanissaan Lopotti (WSOY, 2016). Siinä toinen päähenkilöistä, seksuaalisuutensa kanssa vielä kaapissa oleva Tuomas matkustaa opiskelemaan Turkuun ja iskee junan ravintolavaunussa silmänsä Stevenin näköiseen mieheen. Parkanon kohdalla hän uskaltaa iskeä miehelle silmää, vaikka tämä on naisystävänsä kanssa liikkeellä.

Lopotti viittaa kylän nimeen, jota suvun naiset karttavat, sillä kansan suussa nimi viittaa kylän löysämoraalisiin naisiin, varsinkin kätilö-Mariaan, jonka tarinan ympärille Kinnusen esikoisteos Neljäntienristeys (2014) rakentui. Sukutalossa on asunut jo neljä polvea, ja suvun valokuvaamo on sinnitellyt kylän raitilla isojen markettien rakentamisen jälkeenkin. Tuomas käy vielä opiskeluvuosinaan kesälomilla tienaamassa opiskelurahoja isänsä liikkeessä, vaikka henkinen välimatka selkosten perhekeskeiseen, heteronormatiiviseen maailmaan kasvaa vuosi vuodelta.

Romaani ei kuitenkaan ole uskollinen jatko-osa Neljäntienristeykselle, vaan sen voi hyvin lukea erillisenä teoksena. Suurin osa tapahtumista keskittyy Helsinkiin ja Turkuun, ja aikaan 1970-luvulta eteenpäin. Toinen päähenkilöistä on Tuomaksen sokea täti Helena, joka on lähetetty sokeainkouluun 9-vuotiaana ja jäänyt sille tielleen. Ikävä kotiseudulle puristaa Helenan sielua, ja kotilomillaan sukulaiset keksivät keinoja, joilla sokea tyttö voisi pystyä nauttimaan erämaan maastosta, äänistä ja tuoksuista. Helena pääsee opiskelemaan pianonsoittoa Sibelius-Akatemiaan ja valmistuukin, mutta konserttipianistiksi hän ei yllä. Sen sijaan hän tekee elämäntyönsä pianonvirittäjänä.

Tuomasta ja Helenaa yhdistää kipuilu oman identiteetin ja perheellisyyden ympärillä. Helena menee naimisiin omistautuvan, mutta väkivaltaisen ja viinaanmenevän Karin kanssa, ja pitkä liitto kariutuu lapsikysymykseen. Tuomaksen parisuhdeasiat ovat Helenaakin huterammalla pohjalla, mutta nelikymppisenä menestyvänä finanssiasiantuntijana hän vihdoin uskaltaa muuttaa yhteen palomies-Oskun kanssa. Kinnunen kuvaa 90-luvun homopiirejä samalla intensiteetillä kuin Pekka Hiltunen tuoreessa romaanissaan Onni, ja teokset asettuvat kiinnostavaan ristivalotukseen erityisesti pohjoisen ja etelän asenne-erojen suhteen.

Täytyy myöntää, että minun oli paikoitellen vaikea seurata pitkiä kuvauksia sokean Helenan selviytymisestä kotona ja kaupungilla, kun taas hänen musikaaliset ja eroottiset pohdintansa olivat herkullisia. Vaikeus johtuu omasta etuoikeudestani, mutta kirjassa viitataan myös blindismiin – olisiko tämä oikeasti ollut sokeainkoulussa oleva käsite 1950-luvulla? Vastaavasti aloin loppua kohti hyytyä loputtomissa sukukokouksissa, mutta teos yllättää vielä loppumetreillä. Kierrokset kasvavat siihen pisteeseen saakka, että lukija on pakahtua tunnekuohuun.

Dramaattisten erojen ja hylkäämisten rinnalla Kinnunen onneksi tarjoaa lempeämpää arjen komiikkaa. Tuomaksen visiitissä verotoimistoon penäämään puolisonsa omistusoikeuksia nousee jo anttiholmamainen parodian kärki, kun Tuomas toteaa haudanvakavasti: ”Minä olen nähnyt monesti sen munat.”  Romaanin onnistunein kohtaus tosin oli melodramaattinen spektaakkeli: se liittyi päänsisäiseen Turun paloon, jossa Tuomas maagis-realistisesti polttaa ruotsalaisen eksänsä, tämän yltiösuvaitsevaiset vanhempansa ja jokaisen taukopaikan Suomen maanteillä, joissa pari oli pysähtynyt.

Tuomaksen äidin Kaarinan pohjalainen sukutausta on kiinnostava sivujuonne, josta olisin ehkä halunnut lukea lisää. Kun Löytövaaran matriarkaalisessa klaanissa ollaan vahvoja yksilöitä, Lapuan serkusten parissa Tuomas saa kokea laumaan sulautumista. Lapuan mumma on Kuusamon mummua lempeämpi ihminen, joka ei rukouksissaan muista pyytää mitään, vaan ainoastaan kiittää. Tuomas kysyykin lapsena pikkuvanhasti, onko mummulla ja mummalla eri jumala. Loppukohtauksien  lisäksi itkin vuolaasti Lapuan mumman kuolinvuoteella, kun saatiin selvää, että vainaja oli pakastanut leskelleen ruoat vuodeksi ja hankkinut jokaiselle lapsenlapselle haudekattilan, jotta he joku päivä voisivat keittää lapsenlapsilleen puurot. Arkisen välittämisen teema jaksoi kannatella henkilöitä pitkien välimatkojen ja jopa haudan taakse.

Suomen historian suureen kertomukseen Lopotti tarjoaa vaihtoehtoisia ikkunoita. Itseäni sotaveteraanien sateenkaarihistoria tai pohjoisten ihmisten evakkotarinat eivät enää yllätä, mutta opin taas jotain uutta lestadiolaisuudesta. Romaanin suku ei ole ”oikeauskoisia”, mutta elää ympäristössä, jossa heihin kohdistuu paheksuntaa. Tuomaksen armeijakokemuksien kautta lestadiolaisten soluttautuminen yhteiskunnan paraatipaikoille esiintyi räikeänä syrjintänä klaaniin kuulumattomia kohtaan.

Jään innolla odottamaan Kinnusen seuraavaa aluevaltausta, sillä minun on vaikea nähdä Löytövaarojen tarinan paisuvan päätalomaiseksi saagaksi. Pohjoisesta näkökulmasta voi olla vaikea luopua, jos kirjailijan oma paikallinen identiteetti on luovuuden lähde. Lopotissa tosin ei olla lainkaan nurkkakuntaisia, vaikka etelään muuttaneita koti-ikävä vaivaa ja sukuyhteys velvoittaa.

Sukutarinoissa ongelmana usein on juonenkäänteiden runsaus ja ajallinen rajaaminen. Lopotissa rajaamista oli tehty hienosti kahden päähenkilön ympärille, mutta aika-akselissa oli lukijalla paikoitellen työstämistä. Itse en olisi kaivannut tähän sota-ajan ulottuvuutta lainkaan, vaikka Helenan lapsuus ulottuikin sinne. Seuraavaksi haluaisin lukea Kinnuselta muun kuin sukutarinan, mutta muuta pohjoiseen sijoittuvaa historiallista teosta häneltä suorastaan rukoilen.

Kuittaan tällä HELMET-haasteesta kohdan 20: ”Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö.”

 

Ekopessimistien kesäloma

IMG_1312Mökkinaapurit ovat aina legendaarisia, usein raivostuttavampia ja värikkäämpiä kuin talvinaapurit. Suhde voi muuttua kompleksiseksi varsinkin, jos kesää vietetään kuukausitolkulla rinnakkain, toinen tai molemmat osapuolet käyttävät paljon päihteitä ja jos aviokriisi uhkaa heitä.

Philip Teir lähestyy toisessa romaanissaan Tällä tavalla maailma loppuu (Otava 2017, suom. Jaana Nikula) huvilanaapuruuden teemaa Pietarsaaren nykyisyyden näkökulmasta. Helsingissä asuva suomenruotsalainen pariskunta Julia ja Erik päättävät viedä lapsensa ensi kertaa suvun hylätylle huvilalle koko kesäksi. Julia on kirjailija, joka haluaa perehtyä kesän aikana mummonsa juuriin, pietarsaarelaisen tupakkatehtaan naisten kohtaloihin. Hänen aviomiehensä Erik on Teknillisestä Korkeakoulusta valmistunut it-nörtti, jonka työväenluokkainen tausta (”makkaraperhe”) ei tee anoppiin suurta vaikutusta. Erik on vaihtanut startup-yrittäjyyden muka-turvalliseen it-päällikön toimeen eräässä helsinkiläisessä tavaratalossa, jossa kuitenkin on edessä yt-neuvottelut.

Huvilalla perhe ei saa kauan elää rauhallista hiljaiseloa, sillä naapurihuvilan on valloittanut erikoinen kommuuni. Pariskunta kutsutaan sen juhannusjuhliin, joissa käy ilmi, että kommuunin brittijohtajan kumppani on Julian nuoruuden kaveri Marika. Marika on ollut nuorena kasvitieteilijä ja lesbo, mutta osallistuttuaan Norjassa desivilisaatioseminaariin hänet hurmasi Chris, toisinajattelija, alfauros ja ekopessimismin nouseva tähti. Chrisin johtamassa Liikkeessä on haaroja ympäri Eurooppaa, mutta pariskunta yleensä viihtyy paikallaan vain puolen vuoden ajan perustaen aina uusia chaptereita. Heillä on yksi lapsi, Leo, joka ei koskaan ole onnistunut luomaan kommuunin ulkopuolisia sosiaalisia suhteita hurjan muuttotahdin vuoksi. Chrisillä ja Marikalla ei varsinaisesti ole ystäviä ja sukuunkin he suhtautuvat penseästi. He elävät kuin paimentolaiset tai metsästäjä-keräilijät solmien aina uusia tuttavuuksia, joilla ei ole syvyyttä, vaan pelkkä hatara aatteellinen yhteys.

Odotin teokselta suurempaa kauhua, mutta kauhuteosta tästä ei kehkeytynyt. Inhottavia elementtejä huvilalta ja sen läheisestä luonnosta löytyy (kuten puuhun kiivenneen hirven mätä raato), mutta ei käy selväksi, liittyvätkö ne lopulta Liikkeeseen. Liikkeen ekopessimismi näkyy yleisenä piittaamattomuutena huomisesta, vetelehtimisenä ja roskaisuutena. Vapaa seksi ja kasvatus kulkevat käsi kädessä, ja Chris saa pönkitystä egolleen opetuslapsiltaan, jotka saavat tältä aina enemmän huomiota kuin vaimo ja poika. Osa Liikkeen rituaaleista vaikuttaa vain koomisilta (kuten didgeridoon käyttö peniksen pidennyksenä), mutta naapurustossa herää huoli 13-vuotiaan pojan terveydestä.

Romaanissa on paljon sivuhenkilöitä, joilla kuitenkin kaikilla on merkittävä rooli juonen kannalta. Näin oli myös Teirin esikoisessa Talvisodassa, josta myös pidin paljon. Molempia yhdistää paneurooppalainen henki ja yhteys globalisaatiota vastustaviin liikkeisiin. Tässä ihmissuhteiden osuus on kuitenkin vahvempi kuin aktivismin syväanalyysi. Kunnollisesta ja tunnollisesta Erikistäkin alkaa kuoriutua toisenlaisia säikeitä hänen pikkuveljensä Andersin ja opiskelukaveri Martinin kautta. Kommunistinen startup-miljonääri Martin olikin suosikkihahmoni, sillä hänen päätelmänsä Suomen tulevasta menestyksensä osui arkaan hermoon:

”Kun yhteiskunnassa aletaan tehdä voileipiä toinen toisilleen, niin siitä tietää, että asiat ovat huonosti. Ei tämä maa sillä pelastu, että jotkut hiton freelancerit syövät brunssia päivät pitkät.”

Teoksen lapsi- ja nuorisonäkökulma ilahdutti myös herkkyydessään ja tarkkuudessaan. On ilmiselvää, että kommuunin Leon ja naapurin Alicen välille syntyy sutinaa, sillä mitä muutakaan eristykseen tuomitut 13-vuotiaat keskisivät kuin varastaa vanhempiensa viinoja ja pussailla maakellarissa? Alicen pikkuveli Anton jää todellisen altavastaajan asemaan, sillä hän on ainoa, joka näkee kirkkaasti vanhempiensa ja naapuriensa mielenliikkeet. Instagramin saloihinkin keski-ikäinen lukija tutustuu tämän kirjan kautta hienosti, jos hänellä ei ole lähellä halukasta opettajaa/informanttia.

Valitettavasti näin Liikkeen kuvauksessa pelottavia yhteyksiä erääseen (tai ehkä useampaan) olemassaolevaan liikkeeseen, jota olen viime aikoina seurannut etäältä. Romaanin liike ei tuntunut erityisen populistiselta eikä laajaan ekspansioon pyrkivältä, vaan syrjäkylillä viihtyvältä friikkisirkukselta. Johtohahmo Chris ”mormoniperheen kiimaisena patriarkkana” alkoi vaikuttaa loppua kohti pelottavan todennäköiseltä hahmolta, vaikka olikin tarinan aikana enimmäkseen liian pöllyssä pystyäkseen kirjoittamaan manifestejaan tai päivittämään blogejaan.

Philip Teir onnistuu luomaan potentiaalisesti pelottavasta aiheesta lopulta hyväntuulisen, toivoa tuottavan ja maanläheisen ihmissuhderomaanin, jossa melkein kaikilla hahmoilla on toivoa poispääsystä pattitilanteistaan. Suosittelen teosta kesäkirjaksi mökeillä ja huviloilla viihtyville, mutta missään nimessä teosta ei kannata pantata kesään saakka, jos se alkaa kiinnostaa. Itse ihastuin kaikkien edellä mainittujen kaunokirjallisten keinojen lisäksi merelliseen maisemaan, paikallisuuteen ja suomenruotsalaisten keskinäisen nokkimisjärjestyksen kipakkaan analyysiin. Ainoa kokemani puute teoksessa oli Julian hyvin kiinnostavan kirjaprojektin jääminen muun tapahtumisen varjoon, eli ”romaani romaanissa”-teema jäi ohueksi.

Sijoitan teoksen HELMET-haasteessa kohtaan 25: ”Kirja, jossa kukaan ei kuole.” Mahdollisesti sukulaisten aiempia kuolemia käsiteltiin, mutta itse juonessa kukaan ei kuole. Hyvä osuma siksikin, että ehdottomasti odotin julmaa bioterrorihyökkäystä, mutta opin, että toimivaa draamaa voi tehdä pienemmilläkin liikkeillä.

 

Turpakäräjillä Tapion kanssa

IMG_1311Näin Marko Annalan Värityskirjasta (LIKE, 2017) taannoin mainoksen, ja teoksen nimi ilahdutti eniten, siitä huolimatta, etten ole täyttänyt yhtään aikuisten värityskirjaa (enkä usko, että kirjailijakaan on). Tämän lisäksi tunnustan, etten tiennyt ennen teoksen puoliväliä, että kirjailija on reaalimaailmassa suht kuuluisa rocktähti, joka kaiken lisäksi asuu muutaman kilometrin säteellä minusta. Mokoma-bändin nimen kyllä tunnistan, ja yhdistän sen kalevalahenkiseen death metaliin, mutta yhtään bändin jäsenen nimeä en olisi osannut nimetä.

Kirja on nimetty romaaniksi, ja se aukeaa romaanina ehkä siksi, että sen kertoja on keski-ikäistyvä mies ilman nimeä. Tästä huolimatta oletan, että Annala kertoo omasta eletystä elämästään. Kerronta on suorasukaista, simppeliä ja siitä puuttuu romaanitaiteelle tyypilliset etäännyttämisen elementit silloin, kun kirjailija pohjaa aiheensa jollekin vahvasti itse kokemalleen asialle. Tyypillinen muusikon omaelämäkerta teos ei kuitenkaan ole, sillä teemoina ovat vahvasti henkinen hyvinvointi ja mielenterveyden hoito. Sitä voi lukea suvereenisti ja ilolla, vaikka ei olisi yhtään kiinnostunut metallimusiikista. Ja mikäpä olen bloggarinplanttuna purnaamaan, jos kirjailija ja kustantaja ovat päätyneet romaanin nimitykseen.

Kirjan päähenkilö tulee turvallisesta, mutta tunneilmaisultaan jäykästä perheestä. Isä on muuttanut Etelä-Karjalaan Pirkanmaalta, äiti taas on aitokarjalainen. Juurten etsintä tulee miehelle ajankohtaiseksi, kun hän muuttaa kolmikymppisenä Tampereelle erokriisiä potemaan. Siellä hän löytää härmäläiset juurensa, pelimannisuvun, jonka on pitänyt panna pillit pussiin kelvatakseen kihniöläisessä kyläuniversumissa kunnon työihmisinä.

Karjalainen mielenmaisema ei ole tässä erityisen hersyvää. Myös Lappeenrannan seudulla osataan olla susia toisilleen, ja kirjailijan synnyinkunta on varsinainen persläpi: ”Mielestäni parasta, mitä Joutsenossa voi tehdä on itsemurha.” Kuvaus joutsenolaisen yläasteen ja ammattikoulun kokkilinjan arjesta on karua, tosin ammattikoulusta päähenkilö selviää jo stipendejä keräävänä hyvänä jätkänä. Bändimeininki pelastaa hänet vakavalta masennukselta ja päihdeongelmalta, joiden pohjalla eivät niinkään ole perheolot, vaan muistot koulukiusaamisesta.

Teos varmasti puhuttelee monenlaisia lukijoita, mielenterveyden häiriöistä kärsiviä, ammattilaisia ja metallifaneja. Pidin paljon Annalan tavasta kuvata sairastumisen vaiheitaan, joista usein varoittivat painajaiset ja harhat – muun muassa metsänhenki Tapio on vartioimassa ja jopa yllyttämässä häntä hulluksi tuloon. Tästä hän kuitenkin toteaa: ”Otan paljon mieluummin turpiini Tapiolta kuin itseltäni.” Luovuuden ja mielenterveyden järkkymisen rajoja tässä venytetään reippaalla otteella, ja teos ylipäänsä herättää kysymyksen, voiko ihminen ylipäänsä elämänsä ruuhkavuosissaan saada taidetta aikaan, ellei pakene sitä perheeltään kaukaisille erämökeille. Mökeillä raivoraitista kertojaa odottaa välillä paniikkihäiriö, välillä bändikavereiden mutkaton ystävyys tai omaan nahkaan tutustuminen.

Koska olen kirjailijan ikätoveri, pystyin samastumaan ajankuvaan täydellisesti. WASP oli aikanani todellista pahisten musiikkia, KISS:iä imitoivat lähes kaikki, jotka halusivat päästä piireihin. Varsinkaan maalla tuon ikäluokan vanhemmilla ei kaikilla ollut omaa kokemusta vahvasta musiikkifaniudesta, joten ikäluokkani lapsille oma mankka ja kasetit ovat olleet suuri vapauden vyöhyke. Lapsuuden kuvauksessa on samaa herkkyyttä kuin vasta lukemassani Antti Heikkisen Pihkatapissa, mutta kaipasin siihen hieman lisää kierroksia. En välttämättä murrepuhetta, mutta syvällisempää paikallista otetta.

Teoksessa on myös vahva henkinen tai hengellinen ulottuvuus. Teoksen päähenkilö on intuitiivisesti löytänyt Filokalian teoksia  ja lähtee pyöräilemään Valamoon tietämättä ortodoksisuudesta paljoakaan. Yksinäisyyden ja hiljaisuuden kuvaukset ovat rohkaisevan vahvoja. Annala ei kuitenkaan päädy coelhomaiseen aforistiikkaan eikä kaupalliseen matkasaarnaamiseen itsensä löytämisen tai hiljaisuuden iloista.  Mielenterveyden hoitaminen on teoksen päähenkilölle elämänmittainen haaste, mikä tarkoittaa myös sen tosiasian hyväksymistä, että raskas lääkitys tai akuutti sairaalaan joutuminen  ovat kuuluneet hänen elämäänsä, ja mahdollisesti kuuluvat myöhemminkin. Ihmeparantumisesta hän ei osaa haaveilla, mutta hän kilvoittelee arjessaan legopalikoiden ja pyykkivuorten keskellä.

Värityskirjan ilmaisu on tiivistä, mikä johtuu myös siitä, että päähenkilö kokee armollisia muistikatkoksia mielensä suojelumekanismeina. Lapsuuden ja nuoruuden muistelu ei tässä ole samanlaista etnologista ja mikrohistoriallista sukuhaudan kaivelua kuten esimerkiksi edellä mainitsemallani Heikkisellä, vaan kertoja kertoo tarinaansa ymmärtääkseen paremmin nykyisyyttään. Terapeuttisuus on vahva juonne, mutta selvästi pahimmat möröt on jo selätetty ammattiauttajan sohvalla. Ymmärrän hyvin, miksi teos on kirjoitettu juuri tällaisessa muodossa, tällaisella kielellä.  Tästä huolimatta uskallan myöntää, että jäin kirjasta hieman nälkäiseksi ja haluaisin lukea Annalalta seuraavan romaanin, jossa päähenkilö ei ole kalliin tuoremehun ostamisesta huonoa omaatuntoa poteva, ikääntyvä metallimuusikko.

Todistaja, sommelier, sikiö

IMG_1276Olisinko koskaan lukenut romaania, jonka ainoa kertoja on sikiö? En muista, että olisin. Ian McEwan tuskin on ensimmäinen tämän näkökulman valinnut kertoja. Romaanissaan Pähkinänkuori (Otava, 2017, suom. Juhani Lindholm) hän rakentaa syntymättömän lapsen hahmon, joka on maailmantuskaa jo valmiiksi poteva filosofi, monipuolinen viiniasiantuntija ja isänmurhan todistaja. Hän on pian syntyvä globaalista näkökulmasta suht etuoikeutettuun asemaan Lontoossa, mutta jännittää mahdollista tulevaa huostaanottoaan. Hän oppii säälimään ja rakastamaan äitiään, joka kärsii masennuksesta, manipuloi kaikkia miehiään ja keskittää älylliset energiansa podcastien kuuntelemiseen miehensä perintötalossa, jonka tontti on miljoonien arvoinen.

Teos on postmoderni toisinto Hamletista, kertomus juonittelevasta äidistä, jonka moraalinen harkintakyky on häilyvää. Trudy on runoilijamiestään nuorempi ja vähemmän taiteellinen ajelehtija, joka ei ole tottunut työntekoon. John ja Claude ovat veljeksiä, joista toinen on keskittynyt työhön pienkustantajana ja toinen rahan tekemiseen. Trudy päätyy heittämään Johnin tämän omistamasta talosta ulos tultuaan raskaaksi ja ottamaan rakastajakseen lattean Clauden. John on keski-ikäinen, ylipainoinen, psoriasiksesta kärsivä introvertti, jonka ympärillä silti maagisesti pyörii nuoria naisia, enimmäkseen runoilijanalkuja, jotka etsivät tietä menestykseen vähän myyneen ja vaikean kulttirunoilijan siivellä.

Asetelma on hervoton, enkä lukijana osannut olla kenenkään romaanin aikuisen puolella. Tyypit ovat karikatyyrisiä; kolmiodraaman ulkopuolella hieman kevyempi hahmo on Johnin nuori suojatti, pöllöihin fiksoitunut luontorunoilija Elodie, jota John käyttää vaimonsa mustasukkaisuutta herättämään nololla pariskuntaillallisella. Syntymätön lapsi sympatisoi eniten isäänsä, jota hän ei voi kohdusta käsin pelastaa, mutta aikaansaa ennenaikaisen syntymänsä raapimalla kalvonsa rikki – siksi, ettei halua äitinsä karkaavan maasta Clauden kanssa.

Teos suorastaan pursuaa runollisia ja yhteiskuntakriittisiä yksityiskohtia. John osaa hurmata naisia satuilemalla Iranin Goharshadin moskeijan sinestä, ja samalla hän laittaa viimeiset penninsä ikuisen nuoruuden tavoitteluun smoothie-takeawayssa. Sikiö ei varsinkaan halua paeta Ranskaan, koska on kuullut karmeita Calais’n pakolaisviidakosta. Hän kokee myös ahdistusta maailmassa, jossa sateenkaariseksuaalisuuden identiteettipolitiikka liikuttaa ihmisiä enemmän kuin itsemurhapommitukset. Kirjaa lukiessa koin varsinkin tarvetta virkistää muistiani englanninkielisen runouden metriopista, daktyyleista, trokeista ja tetrametreistä – ja mikä helvetissä on korybantti, se jäi vielä epäselväksi.

Itse rikoksen selvittely jää tässä lapsipuolen asemaan, koska kirja ei ole dekkari. Tapahtumat noudattavat väistämättömyyden logiikkaa, eikä pariskunta omaa tarpeeksi älykkyyttä suunnitellaakseen täydellistä rikosta. Teoksessa on vahva dramaattinen potentiaali, joka on kuitenkin vaikea toteuttaa teatterin lavalla tai elokuvana päähenkilön vatsastapuhujan roolin vuoksi.

Itse tulen muistamaan kirjan alkoholin käytön näkökulmasta. McEwan ei moralisoi raskaana olevien naisten viinin lipitystä, mutta näyttää tehokkaasti sikiön oletetun tajunnan sumenemisen, ja myös iloisemman humalan. Trudyn juominen raskauden viimeisellä kolmanneksella äityy jokapäiväiseksi masennuksen ja elämän suunnattomuuden syövereissä. Hän teeskentelee pitävänsä yksiköt vähäisinä lapsen terveyden vuoksi, mutta tosiasiassa ryyppää suuria määriä, yksin ja Clauden kanssa.  Sikiö kommentoi rypälelaatujen sopivuutta eri tunnetiloihin ja tilanteisiin, mutta ei ole vielä kuullut FAS:ista.

Ehkä teos herätti eniten kysymyksiä lapsenteon järjestä tai järjettömyydestä maailmassa, joka ei tarjoa sille kovinkaan turvallisia puitteita. Teos voisi siis toimia tehokkaana vauvakuumeen lievittäjänä. Syntyvällä sikiöllä on kaikesta huolimatta halu nähdä maailma väreissä, vaikka uskookin joutuvansa yhteiskunnan elätiksi. Vaikka teoksen vanhemmat ovat elämäntaidoissaan puutteellisia, uusavuttomia ja hoivaan kykenemättömiä, he ovat se pohja, jolta uusi tulokas ponnistaa, ja tämä on siitä piinallisen tietoinen. Syntymätön lapsi siis kantaa jo vanhempiensa murheita hennoilla harteillaan.

Aiemmat lukemani McEwanin romaanit ovat olleet monimutkaisempia ja hitaampia kerronnaltaan; Pähkinänkuori oli niin vetävää tekstiä, etten ehtinyt pitää hengähdystaukoja välillä. Täytynee lukea pian myös tätä edeltävä teos Lapsen oikeus (2015), jossa juridinen näkökulma on vahvempi kuin tässä. Luulisin niissä olevan yhteistä näkökulmaa yksilön oikeuksiin monimutkaisessa maailmassa, olivatpa he syntymättömiä, eläviä tai kuolevia.

 

Hoitoketjun molemmissa päissä

IMG_1246Joni Skiftesvik on kirjailija, jota viimeksi luin lukiossa äidinkielen opettajan paimentamana. Hän kuuluu samoihin vaikeisiin rasteihin kuin Antti Tuuri, jota olen oppinut arvostamaan vasta äskettäin. Pohjoisen veijarimiehen sielunmaisema kyllä kutsuu, samoin merellinen kieli, mutta varsinkin Skiftesvikin novellit ja muu lyhytproosa ovat tuntuneet vaikeilta ja humoristisuudessaankin kuivakkailta. Loppujen lopuksi en edes tiedä hänen tuotannostaan paljoa.

Siksi omaelämäkerrallinen teos Valkoinen Toyota vei vaimoni (WSOY, 2014) oli mainio sisäänheitto kirjailijan tuotantoon ja elämänfilosofiaan. Teos rakentuu kirjailijan ja hänen Hilkka-vaimonsa sydänsairauksien epikriisien ympärille; kun valkoinen Toyota vie Hilkan kohti sydämensiirtoa ja sen aiheuttamia hankalia komplikaatioita, Joni itse joutuu myös osastolle useamman kerran. Mieheltä löydetään vasta useiden hutien jälkeen aortan repeämä, jonka leikkaaminen ei kuitenkaan tule kysymykseen. Vaimo sairastaa Helsingissä, mies Oulussa, ja lapset koittavat vierailla molempien luona sen, minkä pystyvät.

Aika sairaalassa saa kirjailijan muistelemaan menneitä tuoreella tavalla. Häntä hoitava lääkärikokelas paljastuu nuoruuden latinanopettajan tyttäreksi, opettajan, joka oli hyvin nuori, rohkea ja metodeiltaan epäortodoksinen. Osastolla käy myös oppikoulun epäpätevä matematiikan lehtori, joka ei tunnista muinaista oppilastaan. Yksinhuoltajana lapsiaan elättäneen laivanlastaajaäidin talous on tiukalla, eikä Jonin lukio-opintoja katsota Kurtinhaudan teollisuuskylässä hyvällä. Äidin eksoottiset merikarhumiehetkään eivät osoittaudu kelpo elättäjiksi. Jonin norjalaisen isän jälkeen  perheeseen tulee suomenruotsalainen isäpuoli Bror, joka onnistuu olemaan enemmän paikalla lasten ollessa pieniä. Äiti ja mummo ovat kuitenkin suvun koossa pitävät voimat ja myös kasvavan kirjailijanalun keskeiset tukijat.

70- ja 80-luvut nousevat muistelmien kulta-ajaksi, johon mahtuvat perheen perustaminen ja toimittajan ura ennen kokopäiväiseksi kirjailijaksi ryhtymistä. Skiftesvik on ollut aikanaan aktiivinen isä, jonka läsnäolo synnytyssalissa ei ollut automaattisesti suotavaa. Perheen muutto Oulusta Kajaaniin on tragikoominen episodi, johon mahtuu aitoa tulevaisuudentoivoa, maakuntalehden asian edistämistä, idänsuhteita ja omakotitalon rakennusta. Lapset kuitenkin kärsivät naapurustossa esiintyvästä kiusaamisesta, ja muuttopäätös syntyy nopeasti, kun perhe alkaa kokea suoranaista vainoamista.

Perheen suurin tragedia oli Kim-pojan ja hänen ystävänsä hukkuminen kymmenvuotiaina. Eläkeikäisten vanhempien vaivat suhteutuvat tarinassa tähän aiempaan murskaavaan menetykseen. Skiftesvikin maailmankuva ei menetyksestä huolimatta ole erityisen hengellinen, mutta silti lempeän henkinen. Vakavasti sairaana hän kokee tarvetta palata poikansa viimeisiin maisemiin, Merenkurkun saaren edustalle: ”Levitin käteni niin kuin levitetään silloin, kun tavataan joku, jota on ikävöity.”

Pojan kuolema on tämän elämäkerran keskeinen käänne, mutta mahtuu kirjailijan myöhempään uraan kevyempiäkin aikoja. Huvituin kirjassa eniten hänen muistoistaan viihdelehtien myyntipäällikkönä: hän oli Kolmiokirjalla luomassa mm. SinäMinä-lehden menestystarinaa, ja vaikuttaa saavutuksistaan tyytyväiseltä. Itsekin muistan SinäMinän kohtuuhyvänä nuortenlehtenä, ja arvostan kirjailijoita, joilla riittää mielikuvitusta myös populaarimpiin lukemistoihin. Pohjoisen Suomen mediamaailmoista teos muutenkin kertoi humoristisella lämmöllä. Sitäkään en tiennyt, että Ilta-Sanomilla oli 70-luvulla oululainen kilpailija.

Omaelämäkerralliseksi tekstiksi Valkoinen Toyota vei vaimoni on tiivis, kekseliäs, sopivan itseironinen ja lämminhenkinen. Vaikka teos kertoo vakavista sairauksista, se ei ole leimallisesti eläkeläispainotteinen, vaan kiinnostanee myös nuorempia lukijoita. Suomen sodanjälkeinen historia valottuu teoksessa useammasta perspektiivistä, unohtamatta kansainvälisyyttä. Skiftesvikin puolinorjalaisuus oli teema, josta olisin halunnut lukea lisääkin, mutta ymmärrettävästi se ei nouse tämän tarinan kantavaksi voimaksi miehen löydettyä Norjassa asuvan sukunsa vasta aikuisena.

Pidin kirjan nimestä intuitiivisesti, mutta odotin sen perusteella aivan toisenlaista tekstiä. Mieleen tulivat karvanopat, Wunderbaumit, venäläistyylinen karvahattu ja kasettimankasta soiva Jaakko Teppo. Mahdollinen morsiamenryöstö, jossa pääpukarina on viinaanmenevä tietosanakirjakauppias. Kirjan henki olikin aivan toisenlainen, paikoitellen jopa korkeakulttuurinen.

Bloggaan tästä pitkällä viiveellä, joten teos on jäänyt erinomaisesti mieleen.

 

 

Mentaalihygieniaa edistyneille

IMG_1275Jukka Laajarinteen romaani Pinnan alla pimeää (Atena, 2017) lupasi kansitekstissään sukelluksen kollektiivisen tietoisuuden, myyttien, arkkityyppien ja yhteisölllisten painajaisunien maailmaan. Kirjaa markkinoidaan psykologisena trillerinä, mitä se varmaan onkin, mutta itse en lukijana kokenut painostavaa kauhua. Lähitulevaisuuteen sijoittuvana dystopiana teksti avautui paremmin, käsiteltiinhän siinä jopa Odinin sotureita. Romaanin tapahtumapaikkoina ovat Helsinki ja Turun seutu, ajanjakso nykyhetki tai aivan välitön lähitulevaisuus, poliittinen ilmapiiri pelokas ja polarisoitunut. Epidemioiden pelko on levinnyt mentaalihygienian puolelle, ja suomalaisten pelätään sekoavan muun muassa unien kautta. Odinin sotilaat ovat tässä siirtyneet maahanmuuttajien vihaamisesta oman kansan mielenterveyden vartijoiksi. Hulluuden tartuttajat halutaan eristää, vaikka kriteerit tartuttajien ominaispiirteistä ovat vielä epäselvät.

Teos on ehtinyt herättää kanssabloggareissa ihastusta ja hämmennystä. Itse luin romaanin suht sujuvasti, vaikka osa tieteellisestä jargonista ohitti ymmärrykseni. Päähenkilö, psykoanalyytikko Kaarlo Nuortevan kielenkäyttö oli minulle tuttua 90-luvun opinnoistani, luin tuolloin paljon psykoanalyyttisesti suuntautunutta teoriaa. Puhe abjektista ja liminaalitiloista ei ollut niin vaikeaa kuin sivuhenkilöiden fysiikkaan, tähtitieteeseen ja objektiiviseen materialismiin liittyvät pohdinnat. Nuortevan varsin menestyksekästä uraa valaisivat runsaat lainauksen hänen tutkimuksistaan. Pidin paljonkin hänen tapaustutkimuksistaan vaikeasti sairastuneiden potilaiden parissa. Tässä etsittiin kummallisia yhteyksiä rockkonserttien massahysterian, Touretten syndrooman, penisvarkauksien ja saatananpalvonnan väliltä. Nämä pohdinnat olivat värikkäitä ja paikoitellen koomisia.

Laajarinteen luomat henkilöhahmot ovat kaikki jollain tapaa rikkinäisiä, ylianalyyttisia ja emotionaalisesti kylmiä tai haasteellisia. Päähenkilö Kaarlo on jäänyt ensi rakkautensa vangiksi, vaikka onkin myöhemmin purkanut seksuaalisia patoutumiaan myös potilaisiin. Ensirakkaus Doris on edennyt epidemiologian laitoksen tutkijaksi, perustanut perheen turvallisen miehen kanssa ja ottanut etäisyyttä myrskyisästä nuoruudestaan. Doriksen ranteessa on kuitenkin muistona tatuoitu musta aurinko, epätoivon ja masennuksen symboli. Eksät tapaavat kahdenkymmenenviiden vuoden hiljaisuuden jälkeen työrooleissaan. Kohtaamiset ovat latautuneita, ja älyllisesti haastavia.

Romaani on tiivis ja symbolisesti monimerkityksinen. Samaan aikaan omituisuuksia tapahtuu Helsingissä, Tbilisissä, Budapestissa, Amsterdamissa ja Siperiassa. Eläintarhoista karkaa bengalintiikereitä, ihmiset hyppäävät mereen psykoottisessa tilassa, heitä putoaa kaupungin alla oleviin kanaviin, ja Jamalin niemimaalla ilmenee vaarallisia metaanipurkauksia, jotka edistävät ilmastonmuutosta uhkaavalla tavalla. Eri kulttuurien vedenpaisumusmyyttejä kaivellaan selityksiksi tapahtumille, mutta samalla kotimaasta löytyy sopiva syntipukki, kauaskatsoja Antero, joka pidätetään ja nukutetaan kansallisen turvallisuuden nimissä.

Anteron hahmo olikin kiinnostavampi kuin Kaarlon, ja monissa muissakin sivuhenkilöissä oli potentiaalia, joka jäi osittain avaamatta. Olisin myös odottanut juonelta lisää kierroksia. Nyt tuntui, että Kaarlolla ja Doriksella oli liikaa aikaa ja intressiä ottaa toisistaan mittaa älyllisinä miekkailijoina, mutta he eivät koskaan edenneet tapahtumien keskipisteeseen, kuten Korkeasaareen tai Turun paloon. Teosta voi varmasti lukea myös parodiahorisontista, sillä kaikki Kaarlon toiminnasta  psykoanalyytikkona ei siedä päivänvaloa ja mieleen tuleekin, ovatko hänen luomansa vaikeat tapaukset Dorista lukuunottamatta täysin fiktionaalisia. Onko hän mahdollisesti valekallonkutistaja?

Teos herätti minussa paljon juonesta ja hahmoista irrallisia omia kysymyksiä mielen sairauksien mahdollisesta tarttumisesta. Loppuratkaisua en täysin tajunnut, ja kerronnan tyylissä oli paikoitellen liiallista esitelmöintiä, mutta siitä huolimatta koin jääväni lukijana vahvasti saamapuolelle erityisesti tiedollisesti. Teos tarjosi myös runsaan intertekstuaalisen rihmaston, ja rohkaisi minua vihdoin tarttumaan mm. Yann Martelin Piin elämään, joka toimi yhtenä kirjan avaintekstinä.

Voimaeläinten ystäville teos taatusti avautuu aivan erityisellä tavalla. Kuitenkaan se ei saa Korkeasaaren kävijöitä pelkäämään ensi kesän Kissalaakson kiertueella. Kaikkien kirpputorien kestotuote, joka kotiin ilmaiseksi jaettu Bengalintiikeri-DVD:kin pomppasi mieleeni kirjaa lukiessa.

Puhtaasti sanataiteen näkökulmasta koin, että teksti olisi kaivannut vahvempaa editointia, siitäkin huolimatta, että Laajarinne on monipuolinen ja kokenut kirjailija. Spekulatiivisen fiktion sisäpiiriläisille teksti tuskin tuottaa päänvaivaa, mutta genreä vähemmän tuntevat lukijat eivät välttämättä heti lämpene supertiiviille ja symboleja pursuavalle kirjoitustyylille. Itse jäin kaipaamaan lisää toimintaa ja vähemmän isoja sanoja.