Pohjoismaista yhteistyötä (ja melankoliaa)

Kun luin esikoiskirjailija Jaakko Melentjeffin siviiliurasta psykiatrisen poliklinikan sosiaalityöntekijänä, minulla oli tietynlaisia odotuksia hänen romaaninsa suhteen. Odotin, että dekkarissa hahmot olisivat mielenterveydeltään epävakaita ja syrjäytymisriskin alla olevia. Odotin raskasta yhteiskuntakriittistä tekstiä, jossa lastensuojelu, päihdehuolto ja oikeuspsykiatria olisivat keskeisinä toiminnan kenttinä.

Sain olla väärässä ja yllättyä. Romaani Hukkuneet (Atena, 2017) ei tunnu kertovan millään muotoa kirjailijan päivätyöstä. Erikoista nykydekkariksi on, ettei sen henkilöhahmoilla, poliiseilla, uhreilla tai rikollisilla, ole suuria haasteita mielenterveyden tai päihteiden kanssa. Yksi islantilainen poliisi juhlii liikaa ja yksi liikemiesuhreista on ennen kuolemaansa vajonnut vanhuuden vainoharhaiseen erakkouteen, mutta tämä on dekkarimaailmassa minimalistista kärsimystä. Siinä mielessä dekkari on kevyttä, jopa virtaviivaista luettavaa.

Dekkarissa ratkaistaan monimutkaista rikosten vyyhtiä neljässä maassa ja kolmen maan poliisivoimien kesken (sivupolkuja sattuu myös muualle Eurooppaan, ja myös Euroopan ulkopuolelle). Jo keskeisiä poliisihahmoja on lukuisia, ja heidän henkilökohtaisissa sotkuissaan kuluu aikaa ja tupakkia. Pohjoismainen poliisiyhteistyökuvio on kuitenkin kiinnostavaa, varsinkin, kun sen kautta pääsee moneen otteeseen Islantiin. Romaanin Islantiin ja Prahaan liittyvät kuviot ovatkin huomattavasti jännittävämpiä kuin ”kotikonnuille” Tampereelle ja Tukholmaan liittyvät. Suomessakin liikutaan suurella maantieteellisellä reviirillä.

Minusta romaani oli poikkeuksellisen raikas siksi, että siinä ei märehditty tyypilliseen salapoliisiromaanin tapaan yhden provinssikaupungin poliisiasemalla ja sen läheisillä bensiksillä. Tampere-ulottuvuus oli ansiokkaan epämanselainen, eli teoksessa ei syöty mustaamakkaraa tai wingsejä, tai fanitettu jääkiekkoa. Kauppahallissa käytiin useaan otteeseen kahvilla, enkä ollut varma, onko turkkilainen kahvilanpitäjä faktaa vaiko fiktiota. Nanda Devin lounaalla veikattiin, tuleeko mieto vai tulinen kokki.

Tamperelaisesta poliisi Paula Korhosesta veikkaan päähenkilöä, mikäli tämä on sarjan aloitusosa. Ei Paula, eikä kukaan muukaan poliiseista, päässyt vielä loistamaan työssään, vaan päinvastoin heillä oli suuria vaikeuksia kollegoidensa ja virantoimituksen pykälien kanssa. Poliisit olivat tässä sopivan rosoisia, ei tyypillisesti seksisuhteissa ja baareissa, vaan erehtyvinä, hankalina työkavereina. Lisäksi monia heistä leimasi tärkeän läheisen äskettäinen poismeno. Ruotsalaisten ja islantilaisten melankolia oli samansuuntaista kuin suomalaisten, mutta kansallisilla stereotypioilla ei mässäilty.

Kirjassa hukkuu rikkaita miehiä, jotka kaikki kantavat vääriä papereita. Miehet ovat kadonneet jo aiemmin, mutta kaikkia ei ehditä kaivata. Juonta enempää paljastamatta teemat kytkeytyvät ihmissalakuljetukseen, rahanpesuun ja veroparatiiseihin. Melentjeff avaa kiinnostavalla tavalla mm. muslimitaustaisten maahanmuuttajien suullisiin sopimuksiin perustuvaa hawaladar-rahansiirtojärjestelmää, joka toimii myös sellaisissa paikoissa, jonne sähköiset viestimet eivät yllä. Monikulttuurisuutta ja maahanmuuttoa käsitellään romaanissa vähäeleisen luontevasti. Esimerkiksi Prahassa omia operaatioitaan harjoittavat afgaanikaksoset Farah ja Haris puhuvat ja käyttäytyvät kuin suomalaiset – ymmärrettävästi, koska ovat ajautuneet maahan kolmivuotiaina ilman vanhempiaan.

Olin todella kiinnostunut näiden poliisien arjesta, ja varsinkin islantilaisten yksinhuoltajien tilanne jäi kutkuttamaan herkullisella tavalla. Kirjailija selvästi tuntee maata syvällisemmin kuin turismin tasolla, sillä paikkojen kuvaus oli todella autenttista. Prahan osuuksista tuli enemmän turistimainen vaikutelma, mutta ehkä luin itsekin niitä potentiaalisen turistin näkökulmasta. Rikosvyyhden ratkaisuprosessi alkoi loppuvaiheessa hieman puuduttaa, sillä en kokenut pääseväni kunnolla rikollisten enkä uhrien ihon alle. He jäivät etäisiksi, enkä yhtä henkilöä lukuunottamatta kunnolla ymmärtänyt heidän motiivejaan toimia kuten he toimivat. Tämä on varmasti useimpien sellaisten dekkarien ongelma, joissa halutaan liikkua isolla reviirillä.

Suosittelen dekkaria erityisesti toiminnallisuuden ystäville, ja niille, jotka kaipaavat sopivan jouhevaa kesäkirjaa. Jännityksen ja huumorin ulottuvuudet olivat tässä hyvässä balanssissa, eikä kokemus jätä lukijaa syvän angstin tilaan (kuten herkkähermoiselle voi käydä esimerkiksi Samuel Björkin kirjojen äärellä). Kirjassa oli ainoastaan yksi hirvittävä kohtaus, joka sekin oli lyhykäisyydessään melkein juonesta irrallinen. Koska olen viime aikoina lukenut myös aika ”lällyjä” dekkareita, antaisin 1-5 skaalalla tämän teoksen jännitykselle kuitenkin 3  1/2 tähteä, kun moni suomalainen dekkarikokemus on jäänyt angstin tasolla yhteen tai kahteen. Tämä ”pisteytys” ei liity teosten kirjalliseen arvottamiseen, sillä moni leppoisa dekkari toimii usein mahtavana paikallishistoriikkinä, komediana tai mökkilaiturin relaksanttina. Tämä teos toimi kuitenkin mainiosti perusdekkarina, eli teoksena, jossa rikokseen syyllistyneitä joutuu arvuuttelemaan loppumetreille saakka.

Lukisin tätä mielelläni mökillä hämärän hyssyssä, en laiturilla auringossa, mielellään kuunnellen rätisevästä kassumankasta jotain tummaa musiikkia, kuten islantilaisia hautajaisvirsiä.

Korpipörön etelänreissu

Kauko Röyhkä on ollut minulle tunnetumpi muusikko kuin kirjailija, vaikka hänen musiikkinsa tuntemukseni jää tunnetuimpiin hitteihin. Mahdollisesti olen lukenut häneltä yhden teoksen 2000-luvun alussa, aikana, jolloin vapaa-ajan lukemisestani ei ole jäänyt pysyviä muistijälkiä. Röyhkän kirjallinen tuotanto näyttää kiinnostavan monipuoliselta, ja vähemmän egosentriseltä. Teosta Lapinpoika (LIKE, 2016) luulin omaelämäkerralliseksi, mitä se tuskin oli millään muotoa, kun Röyhkän elämän koordinaatteja tutkailee. Röyhkä ei ole edes Lapista kotoisin, vaan on syntynyt Valkeakoskella ja viettänyt varhaiset vuotensa Oulussa. Ilmeisesti kiinnostus Lappiin ja lappilaisiin ihmisiin on kasvanut elämän varrella.

Lapinpoika on suht perinteinen, realistinen nuoren miehen kasvukertomus, joka ajoittuu vuodesta 1973 1990-luvun laman syövereihin, aikaan, jolloin menestyvillä liikemiehillä oli jo nmt-puhelin. Päähenkilö Simppa asuu tarinan alussa jossain Lapin käsivarren pitäjässä, josta jo silloin muutetaan massoittain pääkaupunkiseudulle ja Ruotsiin. Hän on nykykieltä mukaillen syrjäytymisvaarassa: oppikoulun ja armeijan jälkeen nuorelle miehelle ei ole löytynyt virkaa eikä koulupaikkaa. Hän asuu boheemin kasvatti-isänsä kanssa 1800-luvun hirsimörskässä, ja suurkuluttaa kylän kirjastoa. Lojaalius  kasvatti-isää, eno-Aapia kohtaan pitää häntä kylillä, sillä Aapin voimat eivät enää riitä kaikkiin askareisiin. Aapin kuoltua saappaat jalassa Simpalla ei enää ole kylillä muuta kuin koira. Hän kokee itsensä ”korpipöröksi”, eikä varsinaisesti kaipaa maailmalle, mutta maailma pakottaa hänet lähtemään. Viesti on selvä: ”Muuta tai hautaudu tänne, kunnes kuolet.”

Elämänsä aikana Simppa tulee olemaan kolmen naisen loukussa. Vuonna 1973 naapurin hylkytaloon tulee lomailemaan kolmen hippitytön jengi, ja tyttöjen perässä Simppa saa lähdettyä etelään, vaikka ei tiedä näiden osoitteita tai koko nimiä. Tytöt ovat The Roosters-nimisen yhtyeen bändäreitä, ja Simpalla on älliä löytää kolmikko bändin keikalta Helsingistä. Simppa on rakastunut tytöistä hipeimpään, Sonjaan, mutta alkaa seurustella käytännöllisen Minnan kanssa. Minna tietää tarkkaan, mitä elämältään ja tulevalta mieheltään tahtoo, mutta funktionaaliseen perhe-elämään ei välttämättä mahdu parisuhde. Kiltti Simppa ei osaa vaatia suhteeltaan enempää kuin mitä vaimo sanelee, mutta hän löytää lohtua vuosien varrelta sekä menestyvästä juristi-Essistä että ajelehtivasta haaveilija-Sonjasta. Asetelmasta on vaikea repiä perinteistä uskottomuusdraamaa, niin naisten johdateltavissa Simppa on. Ja varsinkin, kun Simppa pitää vaimonsa ystäviä salarakkainaan, asetelma ei vaikuta kovinkaan seikkailulliselta.

Teoksen pääjuoni oli lopulta simppeli, enkä oppinut paljoa Simpan naisseikkailuista. Sen sijaan kotikylän universumin kuvaus ja myös pääkaupunkiseudun raksamiesten keskinäiset kahnaukset kiinnostivat. Ystävyys amiskan raksalinjan Ripeen kestää tämän kuolemaan saakka, ja Lapinpoika onnistuu hommaamaan alkoholisoituvalle kaverilleen töitä, vaikka tällä on puujalka. Röyhkä kirjoittaa maailmasta, jossa työ edelleen oli itseisarvo, ja jossa erilaisia kuntoutuksia ei ollut tarjolla niillekään, joilta puuttui toinen raaja. Työelämässä siedettiin paremmin puutteellisuutta, vaikka töissä ryypiskelevää Ripeä ei telineille voitu päästää puolenpäivän jälkeen.

Teoksen ajankuva on tarkkaa, mutta samalla lempeää. Kirjaston lisäksi nuoren Simpan maailmankuva muokkautuu lähinnä hylkytaloihin jääneiden viihdelukemistojen kautta. Hän kuulee homoseksuaalisuudesta Hymy-lehden Monsieur Mosse-uutisoinnin kautta, ja pelkää junassa vieraiden miesten lähestymisiä. Helsingissä miehiä pelotellaan naisista, jotka käyvät Club Safarilla hakemassa itselleen neekerisankkerin. Simpan naiset, Minnaa lukuunottamatta, jatkavat festareilla bailaamista kypsempään ikään saakka, mutta Simppa päätyy kohti elämää, jossa Avotakka säätelee haaveita, vesisängyt lotisevat ja paidan rinnuksiin ilmestyy krokotiilinkuvia.

Olen itsekin elänyt kultaisen 70-luvun pikkulapsena, ja pystyin heittäytymään tuon ajan nuorten aikuisten vapaudenkaipuuseen. Myöhempien vuosikymmenten materialismi ja elämäntavan kaventuminen kotikeskeiseksi kuluttamiseksi jopa vähän masensi. Teos oli lämminhenkinen, armollinen ja salliva, ja sen maailmaan pystyy samastumaan, vaikka ei olisi koskaan ollut rockkeikan bäkkärillä tai keikkabussissa. Silti koin, että teos todennäköisesti puhuttelee eniten 50-60-luvuilla syntyneitä lukijoita, eli se tuntui ikäpolviromaanilta. Itse olisin saanut teoksesta enemmän irti, jos päähenkilö olisi ollut enemmän yhteydessä Lappiin odysseiansa aikana. Olisin siis kaivannut kirjaan enemmän Lappia, vaikka minulla ei ole mitään Vantaan lähiöitä vastaan.

Romaanissa liikuttiin samoilla korkeuksilla kuin äsken lukemassani Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpäässä. Tässä tyhjentyvää kylänraittia lähestyttiin vakavan elegisesti, ja luontosuhde nousi päähenkilön keskeiseksi voiman lähteeksi. 70-luvulla kyläläisiä ei eroteltu etnisen alkuperän mukaan, vaikka olin lukevinani kuvatut henkilöt ei-saamelaisiksi ”lantalaisiksi”. Pidin kyllä Röyhkän kerronnallisesta maltillisuudesta syrjäkylän hahmojen maalauksessa: tyypit olivat tolkullisia, eivätkä viina- ja seksijutut menneet överiksi. Usein Itä-Suomen syrjäseutujen kuvauksissa mennään pidemmälle kohti Ryysyrantaa, mikä on saattanut myös olla todenmukainen maantieteellinen ja mentaalinen ero.

Muonion mangojen kypsyystasosta

Kulttuurisensitiivisyys on hiipinyt suomalaiseen käsiteuniversumiin viiveellä, ja sen viimeisin variantti on vakava syytesana, kulttuurinen appropriaatio. Suomessa vakavampia syytöksiä appropriaatiosta on kohdistunut saamelaisten kuin romanien symboliikan, esineistön ja tapojen kritiikittömästä varastamisesta, pahimmassa tapauksessa kaupallisiin tarkoituksiin, globaalin riistotalouden niljakkaiksi symboleiksi.

Mikko-Pekka Heikkinen lähestyy saamelaisten elinkeinokriisiä toiminnallisen romanttisen komedian genrestä käsin. Romaania Jääräpää (Johnny Kniga, 2014) ei pidä ottaa liian vakavasti, jos on sattunut postkoloniaalin teorian klassikot lukemaan. Se kuitenkin sivuaa sekä feministisiä että vähemmistöpoliittisia keskusteluja välillä vakavammin, välillä kreisihuumorilla maustettuna.

Pariisi ja Lontoo ovat Muonion Kairahovin terassilta katsottuna hieman lähempänä kuin Kontulan halvimmasta kuppilasta. Sen lisäksi, että turisteja joutuu välillä palvelemaan muillakin kielillä kuin ”lontoolla”, kylän ihmisillä on yllättäviä historioita. Eivät kaikki ole koko ikäänsä poroja erotelleet, ja varsinkin saamelaissuvuissa miehillä on ollut harmillisen pitkiä ”jaukkumisjaksoja” lantalaisten mailla, ulkomaillakin.

Romaanin patriarkka, poromies Piera Karhuvuoma on ristiriitainen, tragikoominen hahmo. Hän on jättänyt perheensä lähteäkseen Iron Maidenin roudariksi maailmalle, ja palannut nelikymppisenä uusi kansallisaate sydämessään kotikonnuille. Pieran uusi ura itsenäisen Saamen politrukkina ei kunnolla ota käynnistyäkseen. Varavaltuutetun paikka Enontekiön kunnanvaltuustossa on pettymys, ja negatiivisia energioita hän joutuu purkamaan kotona poliisivaimoonsa Liisa Mimmiin.

Kun pariskunnan ainoa poika Asla iskee puolisokseen helsinkiläisen maisterin, joka kehtaa änkäytyä naapurikunnan Muonion kunnanjohtajaksi, Pieran vihanpito äityy uusille leveleille. Muonion ja Enontekiön kuntaliitosasia etenee, eikä Piera tiedä, miten päin olla. Asla alkaa menestyä arktisten älyvaatteiden suunnittelijana, eikä isällä ole asiaa pojan lippulaivaliikkeeseen, jossa myydään saamelaiskuvioituja Canada Goose-vermeitä rikkaille venäläisturisteille. Lisäksi suvun naisilla on molemmilla tahoillaan aikeita katkaista vuosisatoja kestänyt perheväkivallan kierre.

Jääräpää on lennokasta, monisanaista ja kauttaaltaan toiminnallista tykitystä, jossa suvantokohtia ei tunneta. Syrjäseutujen kunnallispolitiikasta olen lukenut paljon synkempiäkin tilityksiä, mutta tässä romaanissa oli varsinkin politiikkaosastolla toistoa suhteessa Heikkisen aiemman novellikokoelman, Nuorgamin Alkon tuhon (2010) kanssa. Romaanin päähenkilöt ja heidän yksityiselämän vääntönsä muodostivat taas uniikin tarinan, joka kirvoitti nauruhermoja.

Mangot nousevat teoksessa nuorenparin avioliiton ja kaukokaipuun symboleiksi. Muonion S-marketista mangoja voi ostaa huikeaan ylihintaan, mutta niiden kypsyttäminen syömäkelpoisiksi kestää. Asla ostaa Katjalle mangoja hyvissä ajoin ystävänpäivälahjaksi, mutta romanttinen hetki kääntyy raivokkaaksi riidaksi, koska Katja paljastaa miehelleen olevansa hirvittävän Juhana Stenin, kylän historian pahimman lantalaispapin, jälkeläinen.

Saamelaisukkojen raijaaminen ilmaiseen parisuhdeterapiaan metsästysvapaiden verukkeella oli romaanin koomisin osio, jolle nauroin hersyvimmin. Naisten perheväkivaltaa vastustavan perinnekerhon kokoontumiset taas herättivät vakavampia kysymyksiä suljettujen yhteisöjen ja etnisten ryhmien erityisasemasta. Harvemmin olen lukenut teosta, jossa vaimonhakkaamista on käsitelty minkäänmuotoisen komedian keinoin, ja pinttyneistä ennakkoluuloistani johtuen en osannut nauraa sille, että hakatut vaimot ottivat tilanteen omiin käsiinsä totuttua innovatiivisemmin keinoin. (Vastaavasti minun on ollut vaikea nauraa esimerkiksi lasten huostaanottobisnekselle, josta näin äskettäin varsin osuvan draamallisen esityksen.)

Eniten pidin kirjassa siitä, että perinteinen, moderni ja postmoderni limittyivät päähenkilöiden elämässä. Saamelaisesta elämänmenosta ei saanut täysin paikalleen jähmettynyttä kuvaa, eikä varsinkaan naishahmoilla ollut pyrkimystä ”jäädyttää” kulttuuriaan noloksi ulkomuseoksi. Varsinkin musiikin ja leffojen saroilla maailma kävi kylässä. Hugh Grantin elokuvien tribuuttina teos oli vielä vahvempi kuin Black Sabbathin alkutuotannon.

Sukupuolten välinen päättymätön sota ja jotkut överiksi vedetyt kohtaukset muistuttavat minua kesäteatterista, hyvässä ja pahassa. Kökköjäkin kohtauksia ja repliikkejä kirjasta löytyi, ja kuten edeltävässä novellikokoelmassa, näin myös tässä romaanissa tiivistämisen tarpeen. Teoksessa on draaman aineksia, mutta tämä draama tuntuisi relevantilta lavoilla Rovaniemeltä pohjoiseen. Mikä on Lapin maakunnan kesäteatterien tilanne?

Vampyyriturismin pimeällä puolella

Aikamoista sarjatykitystä on blogielämäni viime aikoina ollut. Tosin ei kai ole tavatonta, että positiivinen uusi lukututtavuus herättää halun lukea kyseisen kirjailijan koko tuotannon. Eniten tässä maniassa minua harmittaa malttamattomuus: varsinkin dekkareiden ja trillerien suhteen olisi joskus fiksua lukea sarjaa oikeassa järjestyksessä.

Tiina Raevaaran lintuaiheisen kauhutrilogian aloitin keskeltä, ja päädyin viimeiseen osaan lukematta alkua. Trilogia on täysin ymmärrettävä itsenäisinä osina, mutta hahmot saisivat enemmän syvyyttä, jos heitä olisi seurannut nuoruudesta aikuisuuteen vaihe vaiheelta. Trilogia rakentuu myös introverttien, valtavirtayhteiskunnasta syrjään jääneiden nuorten kasvukertomuksena, ja siksi lukijan olisi hyvä ymmärtää, mitä heille tapahtui teineinä. Kirjasarjan nuorekkuus on sen valttikortti, ja uskoisin teosten puhuttelevan eniten juuri nuoria aikuisia, vaikka niitä ei kannata lähestyä ikäryhmäspesifisti.

Veri joka suonissani virtaa (LIKE, 2017) jatkaa synnyinkaupungissaan kovia kokeneen Johanneksen saagaa noin vuosikymmentä myöhemmin edellisistä tapahtumista. Johannes on kadottanut nuoruuden rakastettunsa, vakavasti sairaan Aalon, ja löytänyt rinnalleen Hannan, lastensa äidin, joka on sairaanhoitaja. Hanna ja Johannes yrittävät elää tavallista perhe-elämää, mikä kuitenkin on haasteellista johtuen perheen esikoisen traagisesta kuolemasta ja Johanneksen epävakaudesta. Johannes on saanut hoidettavakseen kelloliikkeen Helsingin keskustassa, mutta vaimolle tulee yllätyksenä, että firmassa on ollut lappu luukulla jo kauan ja että Johannes käyttää työaikaansa kirjoittaakseen ensirakkautensa tarinaa terapiamielessä.

Johanneksen henkinen pelastaja on ollut ysikymppinen maahanmuuttaja Teodor, kelloliikkeen alkuperäinen omistaja. Teodorin tausta romanialaisena pakolaisena avautuu Johannekselle paremmin vasta tämän tehdessä kuolemaa. Johannes saa tehtäväkseen viedä Teodorin tuhkat takaisin tämän synnyinpaikalle, Romanian ja Ukrainan rajalle. Romaniassa haahuilee myös Johanneksen ornitologisetä Jaakko, jonka elämäntehtävänä on löytää jälkiä harvinaisesta etelänkuukkelista. Kuitenkin Johanneksen perimmäinen motiivi matkalle lähdössä on toivo Aalon jälleennäkemisestä.

Laajemmalla tasolla romaani kertoo terveysturismista, elinsiirroista, ihmiskaupasta ja ihmisten epäoikeudenmukaisesta trafiikista EU:n ja muun Euroopan rajalla. Klinikkaosuus tarinasta on äärimmäisyyksiin vedettyä kauhua, jossa natsihistorian osuus on merkittävä. Johanneksen oma sukutaustakin kytkeytyy tämän maanpäällisen helvetin kanssa iljettävällä tavalla. Samoissa kylissä harhailevien vampyyrituristien motiivit vaikuttivat viattomilta, vaikka romanialaiset heitä vihaavatkin intohimoisesti. Muistan viimeksi lukeneeni näistä kylistä Paulo Coelhon kyydissä, mikä kokemuksena oli laimeaa linnunmaitoa verrattuna tähän korkeajännitykseen.

Pidin tästä kirjasta enemmän kuin Korppinaisista, vaikka kyse oli samoista romaanihenkilöistä eri vaiheissa. Trilogian päätösjaksona teos nousee kauhun tasolla crescendoon piinaten lukijaa aina viime sivuun saakka. Tieteellistä tekstiä oli tässä vähemmän, mutta historiallinen kerroksellisuus yllätti ja herätti uusia kysymyksiä. Kelloseppä-Teodorin hahmo liikutti minua eniten, sillä hänen vaiettu muistonsa holokaustista puolijuutalaisena orpona oli erilainen tarina kuin mihin olen tähän ikään mennessä tottunut.

Uskon, että tällä trilogialla voisi olla vientiä käännöskirjallisuutena, koska tarina ei ole tyypillisten Suomi-kliseiden läpitunkema. Varsinkaan päähenkilöt Johannes ja Aalo ovat omien omituisuuksiensa (ja Aalo sairautensa) riivaamia niin, että tuskin heitä edes kiinnostavat maan hallitusten vaihdokset, saati opintotukien leikkaukset. Korppinaisissa liikuttiin kyllä luonnossa ja pelättiin metsien henkiä, mutta henkilöt eivät käyttäydy suomalaiskansallisesti: he eivät ryyppää, käy saunassa, harrasta metallimusiikkia tai kunnioita talvisodan henkeä. Aalolle Suomikaan ei ole erityisen tärkeä, kun taas Johannes on totuttujen rutiiniensa vanki. Hän ei ole kiintynyt kotimaahansa, mutta hän arvostaa pientä arkea, jossa kuljetaan samoja reittejä joka päivä. Jotenkin koen, ettei kirjoja tarvitsisi edes markkinoida minkään kaupallisen kategorian, kuten Nordic noir:in kautta. Suomi-brändi ei tällä kynänjäljellä kirkastu, ja siksi nostan hattua kirjailijan aidolle omaperäisyydelle.

HELMET-haasteessa teos kuittaa kohdan 18: Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa.

 

Kuin en enää olisi olemassa

Suomalaisen oikeuslaitoksen arjesta kertovia romaaneja on verrattaen vähän, ja dekkariosastollakin harvemmin keskitytään oikeusjuttuihin. Anneli Poukan Ehdollinen tuomio (Myllylahti, 2017), jonka päähenkilönä on pienen paikkakunnan käräjäoikeuden tuomari, alkoi kiinnostaa minua siksikin, että luin juuri mainion kuvauksen Ian McEwanilta naistuomarin työstä (Lapsen oikeus). Olisiko tuomariksi päätyvillä henkilöillä psykologisesti yhteisiä piirteitä kulttuurien yli?

Teos sijoittuu Pohjois-Pohjanmaalle, Puusaaren fiktiiviseen pikkukaupunkiin, joka ei ole kaukana Kokkolasta. Käräjäoikeuksia uhkaa fuusio, ja päähenkilö Arja Kosken pään sisällä kasvaa samanmoinen kaaos kuin aluehallinnon uudelleenjärjestelyissä. Viisikymppinen Arja on tottunut menestymään, kiillottamaan elämänsä pintaa ja pitämään kulisseja pystyssä, vaikka hänellä onkin varsin vaatimaton perhetausta. Aviomies Ollin jäätyä työttömäksi tilanne kotona on muuttumassa sietämättömäksi, eikä Arja keksi muuta pakokeinoa kuin seksisuhteet vieraiden kaupunkien baarimikkojen kanssa.

Teos on enemmän psykologinen trilleri kuin dekkari. Päähenkilö kokee itseensä kohdistuvaa stalkkausta ja määrittelemätöntä uhkaa, jota lähipiiri ei ota tosissaan. Väärästä tuomiosta valittavien asianosaisten ja heidän omaistensa yhteydenotot nyt kuuluvat työn arkeen, eikä työtä voi tehdä, ellei kehitä strategiaa niiden vastaanottoon. Poukka kuvaa kriisissä olevan naisen sisäistä maailmaa ja päänsisäisiä yksityisiä syyllisyyden virittämiä oikeusdraamoja uskottavasti ja monisyisesti. Arja Koski ei ole mukava hahmo, mutta hänen itsekkyyteensä  ja joustamattomuuteensa löytyy syitä. Nainen on puuma, äitinä pelottavan suorituskeskeinen, ystäviä hänellä ei ole lainkaan, mutta työkaverina hän joskus suoriutuu paremmin kuin kotona.

Sivuhenkilöt romaanissa olivat jopa kiinnostavampia kuin Arja itse. Työttömän aviomies-Ollin yhtäkkinen kiinnostus luovaan kirjoittamiseen herätti myös komiikkaa, ja välivuotta viettävän Eve-tyttären yllätysraskaus laajensi perheen elämänpiiriä. Even tuleva anoppi, leskeksi jäänyt maanviljelijä-Ritva, oli tehokkuudessaan onnistunut käännyttämään itseään etsivän nuoren naisen tilan jatkajaksi, eikä tyttären maamieskoulusuunnitelma aivan lämmittänyt tuomariäitiä. Tosin vakava sairaus saa Arjan tarkkailemaan perhettään oman kuolemansa jälkeisessä tilassa. Perheelleen hän onkin ollut puolikuollut jo vuosia, ja Poukka on taitava kuvaamaan salakavalaa etääntymisprosessia.

Vaikka Arja mielellään edustaa Valkoisen Elefantin jakkupuvuissa ja panostaa rakennekynsiin, hän on myös työväenluokkaisen äidin kasvattama työihminen. Irma-mummon kuolema, naisen vanhempien kalsea keskinäinen ilmapiiri ja tyttölapsen vähättelevä kasvatus olivat tässä ahdistavampi konteksti kuin viriilin puumanaisen nykyisyys. Arja ei pysty joustamaan perinteisestä naisen mallistaan esimerkiksi hankkimalla kotiapua, vaan hän mankeloi lakanoita ja toimii perhejuhlien kondiittorina yöt. Hän pitää kunnia-asiana,  ettei kukaan ulkopuolinen pääse arvostelemaan hänen liinavaatekaappiaan, jossa edelleen 2010-luvulla asuu naisen kunnia. (Siinä mielessä Arjan hahmo oli kovin erilainen kuin McEwanin tuomari Fiona, että hän koki edelleen syyllisyyttä myös kotirouvan roolin laiminlyönnistä. Suvun ensimmäisen akateemisen ”sivistys” tuntui paikoitellen ulkokultaiselta, eikä tämä rouva tuntunut arvostavan kulttuuria laisinkaan. Tosin McEwan kuvasi lontoolaista huipputuomaria, joka käsitteli myös kansainvälisiä keissejä, eikä joutunut kohtaamaan piripäitä tai grillijonon puukottajia. Britanniassakin suuri osa tuomareista joutuu tuohon koiran rooliin.)

Pidin romaanista sanataiteena ja paikallisen yhteisön arjen kuvauksena, vaikka en pelännyt kenenkään hengen puolesta. Jännitys oli itselleni sopivan hienovaraista, ja eniten minua askarrutti päähenkilön mielenterveys. Nyky-yhteiskunnan peilinäkin teos toimi kiinnostavalla tavalla: voidaan kysyä, kuinka ne keski-ikäiset, joilla on ollut aukoton työura ja jotka paikkaavat maamme huikeaa kestävyysvajetta, todella voivat. Tässäkin perheen ainoa elättäjä oli äiti, eikä tyttärilläkään ollut kovin ruusuisia urasuunnitelmia. Tällaiset mammat eivät ainakaan istu sunnuntaiaamuisin kirjoittamassa verkkaista kirjallisuusblogiaan, vaan ovat jo kääntäneet kolme perennapenkkiä ja pyöräilevät hiki hatussa iltapäivän bodypumppiin.

Karelia noir: faktan ja fiktion rajamailla

Mikko Porvalin historiallisia Viipuri-aiheisia dekkareita on minulle suositeltu jo monesti, mutta niihin tarttuminen on kestänyt siksi, että myös Virpi Hämeen-Anttilan 20-30-lukuja käsittelevä dekkarisarja on minulla vielä kesken. Porvali kutsuu sarjaansa Karelia noir:iksi, onko se mediaseksikästä markkinointia, mene ja tiedä.

Aloitin sarjan lukemisen toisesta osiosta, koska ensimmäistä osaa ei ollut tarjolla kirjaston e-kirjana. Veri ei vaikene (Atena, 2016) voisi edustaa vaikka Karelia rougea, sillä siinä pohditaan verisiteiden merkitystä ja myös rikostutkimusten tekniikan kehittymistä verijälkien tunnistamisessa. Myös sormenjälkien ottaminen alkaa tulla osaksi murhatutkimuksia, vaikka se vielä 30-luvulla on vaivalloista ja hidasta. Teoksen aikajana ulottuu koko vuosikymmeneen, ja paikallisten tapahtumien lisäksi kattaa myös valtavan määrän kansallista historiaa.

Suosittelen sarjan lukemista ”oikeassa” järjestyksessä, sillä vaikka kakkososan ulkoiseen tapahtumiseen pääseekin helposti mukaan, psykologiset jännitteet keskeisten hahmojen välille on ilmeisesti luotu ensimmäisessä osassa, eikä kytköksiä kerrata kovinkaan lukijaystävällisesti. Itseäni ensimmäinen osa kiinnostaa jopa enemmän kuin kakkososa, sillä olen viime aikoina kertaillut 30-luvun tapahtumia liikaakin, ja se tuntuu vuosikymmeneltä, jonne sieluni ei varsinkaan kaipaa.

Aiemmissa arvioissa on pohdittu, onko teos lajityypiltään dekkari vai historiallinen romaani, joka sattuu käsittelemään poliisin työtä. Itse pitäisin teosta jälkimmäisenä. Tapahtumien keskiössä on Lapuan liikkeen harjoittama muilutustoiminta itärajalle ja sen taa, mutta Erik Mätön poliittinen murha on suht tunnettua kansallista historiaa, jonka lukija voi taustoittaa vaikka Wikipediaan turvautuen. Mätön ampuja, Vihtori Kosolan poika Pentti, saa teostaan lempeän tuomion, ja palaa sotilaspuvussa Karjalaan kuolemaan osana ilmavoimia. Muutenkin 1930-luvulla oman käden oikeus ja varsinkin poliisisurmat olivat huomattavassa nousussa, ja Porvali kokee velvollisuudekseen raportoida reaalimaailmassa tapahtuneita surmia uskollisesti yksi yhteen. Tämä kirjoittamisen strategia tuntuu paikoitellen raskaalta, sillä jo viipurilainen tapahtumahorisontti on tarpeeksi järeä.

Päähenkilöiden, Johannes Kähösen ja Salomon Eckhartin välilläkin tapahtuu paljon yllättävää, ja heillä on paljon yksityisiä murheita, joiden käsittely tuo poliisin työhön ja poliittiseen historiaan kaivattua vaihtelua. Kähösen leskeytyminen ja Eckhartin vakava vammautuminen ampumavälikohtauksen uhrina ovat suuria kriisejä aikana, jolloin ei ollut KELA:a ja jolloin maassa ei ollut ainuttakaan neurokirurgia. Salomon Eckhartin oletettu juutalaistausta kirvoittaa äärioikeistolaisten kielen kantoja tavalla, joka ei suuresti eroa nykypäivän matu-puheesta. Miehen oma, henkilökohtaisesti valittu polku ortodoksina kilvoittelijana taas avaa karjalaista mielenmaisemaa samoin kuin hänen nuoruutensa ”ura” kapinallisena munkkikokelaana.

Kirjoitin kirjaa lukiessani hirveästi muistiinpanoja, mikä kertoo  tyylilajin faktapitoisesta pedanttiudesta. Talvisodan tapahtumien aikana koin jo hyytymistä; mielestäni olisi riittänyt, jos romaani olisi loppunut Viipurin ensimmäiseen evakuointiin. Faktan määrä kaunokirjallisessa tekstissä tosin on puhdas makukysymys, ja muuten taidokkaasti kirjoitetusta tekstistä voi löytyä yhtä paljon nautinnollisia elementtejä kuin kadunkulmia ja kukkatarhoja maalailevasta esityksestä.

Minulta jäi taannoin Anna Kortelaisen Viipuriin sijoittuva uusin teos Siemen (Tammi, 2016) kesken juuri maalailevan tyylin vuoksi. Kasvitieteellinen pommitus oli minulle raskaampaa luettavaa kuin Kosolan körttipukuisen klaanin käyttäytymisen analyysi. Huvinsa kullakin, ja tiedän, että blogosfääri on miltei ainoa paikka, jossa voin ilmaista omituisia historiallisia kiinnostuksen kohteitani. Tämän vuoksi Porvalin kaltaisiin syvällisiin taustoittajiin on ilo törmätä – siksikin, että oma tutkimuksellinen jaksamiseni rajoittuu nykyään internetin antimiin. Tässä kirjailijalla on kuitenkin ollut lähteinään Viipurissa toimineen poliisi-isoisän autenttiset arkistot ja itse kuulemat muistelut. Suvun perintö kuitenkin velvoittaa ehkä piirun verran liikaa.

Teos voitti Suomen Dekkariseuran tämän vuoden Vuoden Johtolanka-palkinnon, ja toivon sille uudenlaisia, varsinkin nuoria lukijoita palkinnon tuoman julkisuuden kautta. Lukukokemus on yhtä monipolvinen kuin automatka maan halki tuon ajan hiekkateiden ja lossien kautta. Jo pysähdykset maakunnan virallisenoloisissa hotelleissa virittävät tummanpuhuvaan tunnelmaan.

 

Eräretki karhun sisään

Välillä taas epämukavuusalueelle. Blogissani arvioidaan tasaiseen tahtiin ”miehekkäitä” kirjoja kuten veijaritarinoita ja kertomuksia tyhjenevän maaseudun miesten kohtaloista. Pyrin blogissani tietoisesti kaivamaan esiin ääniä varsinkin itäisestä ja pohjoisesta Suomesta. Olen viime aikoina oppinut, mitä selkoset terminä tarkoittaa, ja osaan arvostaa kirjallisuutta, jossa rönttöset maistuvat nokikahvin kanssa – kunhan metsässä ei viihdytä puolta romaania.

Mikko-Pekka Heikkisen teoksia olen kuikuillut pitkään ja todennut joka kerta, etteivät ne ehkä ole minua varten. Varsinkin novellikokoelma Nuorgamin Alkon tuho, ja muutama muu erätarina (Johnny Kniga, 2010) on ollut syynissäni, ja kiinnostus on lopahtanut sanaan ”erätarina”. Ok, olen kyllä nauttinut minimiannoksen Veikko Huovista, joten en ole aivan noviisi genressä. Jaksoin taannoin rämpiä läpi teoksen, jossa aikamiehillä ei ollut muuta tekemistä kuin varastella vieraiden tilojen lampaita. Se oli jopa hälyttävän hauska, vaikka siinä ei paljoa sivilisaatiota nähty.

Tässä tarinoiden universumissa liikutaan Lapin ja Kainuun lisäksi pääkaupunkiseudulla, jossa pitkiä kalsareita Diesel-farkkujensa alla salaa käyttävät pohjoisen siirtolaiset kaipaavat eri intensiteeteillä kotiin. Eräjorma on sellainen kaupungissakin, vaikka joutuisi metsästämään hirven puutteessa oravia ja joutsenia. Nuuksion kansallispuistoon voi hätätapauksessa paeta harrastamaan erärunkkausta kuvitteellisen Inarinsa kanssa, mutta käy yksin ähöttäminen Seurasaaren kallioillakin, jos osaa valita suojaisan nurkan.

Heikkinen on itse kainuulainen, joka ilmeisesti on viettänyt viime aikoina enemmän aikaa Lapissa kuin ”juurillaan”. Tarinoista minua puhutteli eniten ”Kutturan gansta”, jossa Morottajan Toni kokee tarpeen savustaa vihollisensa Gauriloffin Teron hoodeiltaan vain siksi, että tämä kehtaa käyttää Public Enemyn hupparia hänen reviirillään. Lähimmälle R-kioskille on pitkä matka, ja samat kolme LA:n jengisodista kertovaa vuokravideota kuluu saman asiakkaan käytössä viikonloppuisin. Myyttinen Kuttura herättää jo kiinnostussa näissä novelleissa, ja sinne palataan myöhemmässä romaanissa Terveiset Kutturasta (2012).

Eläinten rooli novelleissa on vahvasti maagis-realistinen. Ukkometso kaataa koululaisen ja vanhuksia tahdonvoimallaan, sopulit ajavat kokonaisen Utsjoen syömään nötköttiä bunkkeriin, näädät emigroituvat Berliiniin vikittelemään saksattaria ja Eläinmuseon karhun sisältä löytyy wannabe-eräjormalle makoisin turvapaikka. Karhutarina nauratti minua eniten, sillä olen itsekin kokenut koomisen kauhun hetkiä kyseisen museon käytävillä. En voi sietää täytettyjä eläimiä, mutta lapseni rakastivat tuota museota pieninä ja kävimme siellä mielestäni liian usein. Tarina herätti jopa nostalgisen halun palata pääkallopaikalle.

Tarinat ovat huikean tiiviitä ja monipolvisia. Pohjoisen Suomen kolkkien moninaisuus pääsee hyvin esiin, kun ensin metsästetään näkymätöntä miestä Puolangalla, sitten harjoitellaan tervahaudan kaivuuta eräkämpillä Suomussalmella ja lopulta päädytään räjäyttämään Alkon sisältämä kauppakeskus Nuorgamissa lestadiolaisten uskonveljien toimesta. Aluepolitiikkaa harrastetaan vahvan parodisesta horisontista uudelleenasutusohjelmien ja pohjoisen itsenäistymisskenarion kautta.

Joissain tarinoissa oli hieman toiston makua. Miesten reviiritietoisuus ja asehulluus korostuivat läpi kirjan, ja oodeissa itsetyydytykselle oli kaikissa sama poljento. Parin loppupuolen novellin kohdalla hyydyin kokonaan, ja täytyy sanoa, että nautin enemmän niistä perinteisemmistä erätarinoista kuin toiminnallisista poliittisista satiireista. Lukukokemus oli hengästyttävä, enkä missään nimessä suosittele teoksen ahmaisemista suurina paloina. Jokainen tarina vaatii hengähdystaukoa, eli kokoelmasta riittänee iloa pidemmäksi aikaa.

Taisin pitää Nuorgamin Alkon tuhosta enemmän kuin esimerkiksi Mooses Mentulan Lappi-aiheisista novelleista, jotka ovat urbaanimpia ja ihmissuhdekeskeisempiä. Pidin teoksesta jopa enemmän kuin Rosa Liksomin varhaisista klassikkonovelleista, joita luimme teineinä posket punaisina lähinnä eksplisiittisen seksuaalisen sisällön vuoksi. On hyvin mahdollista, että luen Heikkiseltä pian toisenkin teoksen, ja toivon mukaan en sekoita häntä Antti Heikkiseen, jonka tyylissä on jotain samaa pohjoisen kaimansa kanssa.

HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 41: Teoksen kannessa on eläin.

Tumman verkon syvimmästä syöveristä

Samuel Björk jatkaa lastensuojelun tummissa vesissä seilaamista teoksessaan Yölintu (Otava, 2017, suom. Päivi Kivelä). Linnut teoksessa ovat pöllöjä: opimme, että Norjan luonnossa pesii yksitoista pöllölajia, joiden täytetyt prototyypit on varastettu Kasvitieteellisen museon osastolta. Pöllön sulkia löytyy myös liimattuna rituaalisurmatun Camillan ihosta – seitsentoistakesäisen laitoslapsen, jonka äiti on kuollut ja isä asuu Ranskassa.

Rikosta selvittävät sarjan aloitusosasta tuttu kaksikko Holger Munch ja Mia Kröger tiimeineen. Mian masennus ja alkoholismi eivät ole laantuneet sitten viimeisen, ja hänet hälytetään töihin pitkältä sairaslomalta. Holgerin yksityiselämä on myös jämähtänyt paikoilleen, ja hänen terveytensä brakaa ylipainon ja liiallisen tupakoinnin vuoksi. Muillakaan tiimin jäsenillä ei mene kovin auvoisasti. Varsinkin alkoholismi, mutta myös modernimmat riippuvuudet, tarjoavat ainoan henkireiän kiivastahtisesta työstä.

Camillan surmaan liitetään epäilyksiä saatananpalvonnasta, rikkaiden miesten salaseurojen perversioista, eläinaktivismin radikalisoitumisesta ja rituaalisurmasta. Tutkinta edistyy, kun eräs maan taitavimmista hakkereista suostuu luovuttamaan löytämänsä videon poliisille. Video kuvaa Camillan viimeisiä viikkoja, ja siinä hän on suljettu kellariin eläimellisiin oloihin syömään rehupellettejä ja ryömimään oravanpyörässä. Nuoren naisen karmea kohtalo pysyy pitkään medioiden ykkösartikkelina, mutta ns. dark webin seulominen on poliisin erikoisyksiköillekin hidasta ja turhauttavaa puuhaa.

Teos siis kertoo hakkeroinnin lisäksi netin ekslusiivisista väkivalta- ja pornosaiteista, joilta rikkaat voivat ostaa mitä tahansa ihmisen kidutusta kuvaavaa materiaalia ja saada esityksen livestreamina kotisohvalleen. Aihe oli itselleni uusi ja siksi erityisen kammottava, ja sitä kuvattiin tavalla, jonka noviisikin ymmärtää. Björkin dekkareissa on mielestäni löydetty sopiva balanssi poliisin teknisen tutkinnan yksityiskohtien ja psykologisen jännityksen välillä. Miehen aiempi historia muusikkona ja teatterimiehenä ei ole suorastaan valmistanut häntä teknisen tutkinnan arkeen, joten koen, että hän on joutunut tekemään teoksiaan varten paljon pohjatöitä. Asiapitoista taustoitusta teoksissa on tarpeeksi, ja myös Norjan lähihistoriaa valotetaan kiinnostavista kulmista.

Teoksen tapahtumien keskipisteenä on ongelmanuorten asuinpaikka Hurumlandetin puutarha, jossa työkasvatus on keskeisenä kuntoutuksen menetelmänä. Puutarha on onnistunut saamaan vaikeimmat tapaukset osaksi normiyhteiskuntaa suht pehmein ja nuorta kunnioittavin menetelmin. Yhteistyökumppaneilla ja entisillä asukeilla on paikasta lähinnä positiivista sanottavaa, mutta löytyykö maineikkaasta laitoksesta varjoisa puoli?

Sivuhenkilöitä ja sivupolkuja tässä ahdistavassa saagassa piisaa, joten teos vaatii lukijaltaan keskimääräistä enemmän keskittymistä. Kaltoin kohdeltuja lapsia ja nuoria kuvataan eri vuosikymmeniltä, ja Norjasta saa kuvan maana, jonne on helppo piilottaa yhteiskunnan ulkopuolelle jääneitä susilapsia. Yksi sivujuoni kuljettaa lukijansa myös Australiaan erikoisen uskonnollisen lahkon helmoihin, mutta se jää harmillisen tyngäksi teoksen kokonaisuus huomioonottaen.

Pidin sarjan kummastakin osasta yhtä paljon; aloitusosa Minä matkustan yksin kammotti minua enemmän, mutta sitä lukiessani en osannut odottaa mitään. Kakkososaa lukiessani taas tiesin, että tulossa olisi poikkeuksellisen pirullista ja julmaa  rikollisuutta, jossa mielen häiriöt vaikuttavat toimintaan. Uskoisin, että teos koskettaa monenlaisia dekkarifaneja, jos lukija kestää tietyt kliseet, kuten poliisien jatkuvan krapulan ja työnarkomanian lieveilmiöt. Tämä on laatusertifioitua kamaa, jossa jatkuvuus on avainsana. Kuitenkin sarjan seuraavalta osalta toivon, että uhrit olisivat välillä aikuisia ja että Munchin perheen jäsenet saisivat välillä elää tavallista arkeaan tässä tapahtuneiden karmeuksien jälkeen.

 

 

Tulevien menestyjien varhaiskasvatuksesta

Tampereen Nekalassa, suuren teollisuusalueen reunalla, sijaitsee yksi kaupungin omaleimaisimmista teattereista. Legioonateatteri on kutsunut puoleensa kirjavan kaartin nuoria aikuisia jo kahdenkymmenenneljän vuoden ajan; viimeiset kahdeksan vuotta Nekalasta käsin.

 

Pelko pois, Rosemarie! (ohjaus: Timo Seppälä) on teatterin viimeisin pajatoiminnan produktio, jossa näytelmä valmistetaan alkutekijöistä vajaassa neljässä kuussa. Nuorista näyttelijöistä osa on toiminnassa mukana ensi kertaa, osa jo kokeneempia teatterilaisia. Periaatteena on, että kaikki lavalle haluavat pääsevät niin tekemään, ja että nuorten kokemusten omakohtaisuus näkyy esityksessä.

Tänä keväänä työryhmä valitsi teemakseen pelot, joita lähdettiin käsittelemään omakohtaisten muistojen ja improvisaatioharjoitusten kautta. Moni myös toi harjoituksiin itse kirjoittamiaan tekstejä, joista osa päätyi näytelmään sellaisinaan.

Näytelmän keskiössä on työelämä ja sen kiristyvät paineet, keskiluokkaisten, vielä työelämässä tai sen reunamilla sinnittelevien ihmisten pelot huomisesta. Työtön yh-äiti (Jenny Kolehmainen) investoi vähäiset perintörahansa laittaakseen tyttärensä (Kirsi Paananen) tulevien johtajien päiväkotiin, ja maksaa päivittäiset menot pikavipeillä. Päiväkodin uusi täti Rosemarie (Heidi Rauhanen) pelkää mustekaloja ja ehkä myös karskisti flirttailevaa pomoaan Ursulaa (Reetta Eerola). Läheisen yläasteen koulussa pelätään yt-neuvotteluja, seksuaalikasvatuksen tunteja ja virpomiskriittisiä vanhempia, kuten Terttu Riemurinkiä (Miia Kuivasniemi). Kaikkiin tulevaisuudella pelottelu ei kuitenkaan tehoa, ei ainakaan polvenkorkuiseen oman tiensä etsijään hippi-Minskuun (Minerva Vaara) eikä puutyönopettaja Antsaan (Antti Matikainen) , jonka varastossa on aina piilossa kuuluisaa korvalääkettä.

Näytelmä tuntuu aidosti yhteisölliseltä ja kollektiiviselta siksi, että siinä ei ole selkeitä päärooleja. Koko työryhmä on lavalla suurimman osan ajasta, ja moni vaihtaa roolia lennosta. Musiikin rooli on keskeinen ja joka biisi kannattelee tekstiä. Koskettavin laulujen kavalkadista on Jetro Sukkelan säveltämä ja sanoittama päätösbiisi ”Nuku pikkuinen”, kun taas nimikkobiisi kuljettaa kuulijansa hilpeästi suoraan Natsi-Saksan propagandistisille elokuvastudioille.

Valta ja valtasuhteet ovat vahvasti läsnä kohtauksissa, joista osan eksplisiittisenä tarkoituksena on saada yleisö kokemaan puistatusta tai myötähäpeää. Valtaa räikeästi käyttävät henkilöhahmot eivät kuitenkaan ole yksiuloitteisia karikatyyreja, vaan haavoittuvaisia ja paikoitellen itsekritiikkiin kykeneviä. Kiusaaja rakastuu kiusattavaansa, ja kovanaamainen valtion kilpailukykykonsultti Pipiläkin (Heidi Ahonen) lankeaa vanhaan suolaan koulun jumppasalissa kaiken kansan nähden.

Näytelmän harjoituksissa valta-asetelmia kokeiltiin ja käännettiin päälaelleen menetelmin, jotka muistuttivat minua boasilaisesta sorrettujen teatterista. Työryhmän omakohtaiset kokemukset esimerkiksi yläkoulun tarkkiksen (lue: erityisluokka) arjesta näkyvät lavalla havaintojen ja elekielen tarkkuudessa.

Toiseuteen liittyvien pelkojen käsittelyssä operoidaan monilla tasoilla. Etniseen toiseuteen liittyvä kielenkäyttö on lempeämpää ja humoristisempaa kuin mitä se on de facto Rajat kiinni-mielenosoituksissa – harkitusti, sillä näytelmä käsittelee pelkoa, ei vihaa tai vihapuhetta. Sukupuolivähemmistöjen asemaa kommentoidaan päiväkoti-ikäisten käsiteuniversumista käsin, jolloin vapaussotalarppaaja Saijan (Saija Saarinen) isää pilkataan ”tissiliivitransuksi”. Seksististä vallankäyttöä kommentoidaan eniten, ja paikoitellen siihen liittyvät stereotypiat saattavat toistaa itseään. Seksismillä aikaansaatu nauru on helppoa, sillä sen oletetaan kuuluvan menneeseen maailmaan, vaikka ympäröivässä todellisuudessamme perinteisten sukupuoliroolien kannattajat valtaavat alaa. Päiväkotikohtausten kävelyharjoitukset, joissa poikia pyydetään kävelemään alfaurosmaisesti, eivät minulle edusta sen absurdimpaa tulevaisuutta kuin sateenkaaritarhat, joissa lapsista ei puhuta sukupuolitetuin termein.

Esityksen korkea energiataso, dialogin karnevalistisuus ja näyttelijöiden liikunnallinen taitavuus antavat kuvan työskentelyn ammatillisuudesta. Vaikka Legioonateatteri kutsuu itseään harrastelijateatteriksi, lavalla nähty jälki tuntuu kauttaaltaan ammattimaiselta, ottaen huomioon varsinkin sen, että osa näyttelijöistä kykenee siirtymään roolista toiseen, bändistä lavalle ja risteilemään ristiriitaistenkin hahmojen ja tunnetilojen välillä.

Neljän kuukauden oppimisprosessina osallistuminen tällaiseen työpajaan on huikea lahja nuorelle ihmiselle, joka vielä etsii omaa polkuaan.

Kirjoittaja toimi Legioonateatterissa sosiaaliohjauksen työharjoittelussa maalis-toukokuussa 2017 ja osallistui harjoituksiin työryhmän avustajana. 

Nekalan kutsumattomat vieraat

On ilo ja kunnia arvioida Virpi Aaltosen esikoisromaani ja Kouvolan XX dekkaripäivien voittaja noin sadan metrin päästä sen keskeiseltä tapahtumapaikalta. Nekala (2016, Kouvolan kaupunki) voitti dekkaripäivien pienoisromaanikilpailun ja tuli julkaistuksi päivien toimesta. Tänne Nekalaan saakka viesti voitosta ei olisi kiirinyt, ellen olisi bongannut teosta tänään paikallisesta kirjastosta lumisadetta paossa.

Nekala sijoittuu eritoten lähiön kerrostalokeskittymään, jonka keskellä on pieni K-market ja oli joskus myös leipomo. Kolmikymppinen Maria on muuttanut puutaloon pahojen kulmien lähistöön kiperää eroa pakoon, eikä ole varma kotiutumisestaan nurkille, jossa asuu poikkeuksellisen paljon puliukkoja ja mt-kuntoutujia. Hänen elämänsä on jämähtänyt työn, lähikaupan ja kodin triangeliin, ja vaikka hän välillä yrittää käydä joogakursseilla ja big band-keikoilla soittamassa, hän potee kroonista yksinäisyyttä karuilla hoodeillaan.

Marian kesä liikkuu kohti outoja sattumuksia ja absurdia huumoria, kun hänen reviirilleen muuttaa koditon Saabissa nukkuva ”tumma prinssi”. Samalla hän törmää Gunvaldiin, tukholmalaiseen poliisiin, joka on tullut viettämään kesälomaa Nekalaan Havannan sijaan. Gunvaldin selitykset lomanvietosta Iidesjärven lintutornin kieppeillä kuulostavat epäilyttäviltä, mutta mies onnistuu kutsumaan itsensä naisen luo kahville epäsuomalaiseen tapaan kauppareissulta.

Autossa asuminen nekalalaisella parkkipaikalla tuskin on tavaton näky paikallisille, mutta lähikaupan myyjät ottavat haisevan asiakkaansa erityissyyniin. Eräs myyjistä muistaa miehen käyneen veljensä luona lomalla Ruotsista käsin vuosikymmeniä sitten. Nekalalainen pitkä muisti ja yhteisöllisyys yllättävät. Aaltonen maalaa lähiön raittia leveällä sudilla, johon tarttuvat historialliset sattumat. Lähiössä on tapahtuma-aikoina vain kaksi baaria, Rysä ja Kaivo (Katiska ja Railo), mutta siirtolapuutarhan asukit muistavat kauimmas menneisyyteen. Lähiöön parhaiten sointuvaa taustamusiikkia on Olavi Virta, vaikka myös Kake Randelinia kuunnellaan automankasta.

Nekala on yksi humoristisimmista dekkareista, joita olen koskaan lukenut, ja sen teemat lähentelevät enemmän psykologista jännitystä ja kauhua kuin perinteistä rikosten ratkaisua. Marian asunnon parvekkeella käy uhkaavia lintuja, pääseepä pöllökin asuntoon sisään saakka vartioimaan sen emännän turvaa tiukan paikan tullen. Enkelikoriste menee mystisesti rikki ja jääkaapista katoaa siideriä. Jos Maria joutuu asuntonsa ikkunasta seuraamaan jatkuvaa ilmaista Kaurismäen leffaa, joutuu hän omassa elämässään vielä absurdimpien tapahtumien todistajaksi ja panttivangiksi.

Vaikka teos sijoittuu lähes kokonaan Nekalaan, on se jollain tasolla herkullinen kommentaari ruotsinsuomalaisuudesta ja naapurimaiden suhteista. Poliisi-Gunvaldin suomen kielen taito on yllättävää, ottaen huomioon, että hän on poiminut kielen vain alamaailman hahmoja kuuntelemalla. Mieleltään järkkyvän potentiaalisen paluumuuttaja-Jannen mielenmaisema on kuitenkin teoksen ”pihvi”.

Valitettavasti en ole tänään kuvaustuulella, sillä olisin halunnut kuvittaa arvioni autenttisella kuvamateriaalilla. Romaanin fiktiivinen Nekala ei kuitenkaan ole tismalleen oma Nekalani, vaikka asioinkin kuvatussa pikkukaupassa harva se päivä. Oma Nekalani on hipimpi, vaihtoehtoisempi ja keskiluokkaisempi. Jos itse alkaisin kirjoittaa näistä kulmista, ykköspäihteenä toimisi mieluummin ruoho kuin Pirkka-olut, ja anarkistiset tarranliimaajat saattaisivat piilotella ISIS-kytköksestä epäiltyä paperitonta ullakollaan hamppuviljelmien keskellä. Myös kirjassa mainituista lestadiolaisista saisi enemmänkin irti, onhan alueella kaksi rauhanyhdistystä ja valtavia puutaloja valtaville perheille.

Välillä olen ollut kyllästynyt paikallismaisemaan vahvasti juurtuneisiin dekkareihin; esimerkiksi Markku Ropposen Kuhala-sarjan suhteen olen jo luovuttanut, vaikka muuten luen mielelläni Jyväskylä-aiheista kirjallisuutta. Virpi Aaltosen tamperelaiskuvaus tuntui astetta raikkaammalta kuin esimerkiksi Seppo Jokisen, johtuen juuri poliisityön vähäisestä läsnäolosta juonen kehittelyssä. Toivon taitavalle esikoiskirjailijalle suotuisia kirjoitustuulia ja tälle teokselle laajempaa levitystä.

HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 50: Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.