Kuin en enää olisi olemassa

Suomalaisen oikeuslaitoksen arjesta kertovia romaaneja on verrattaen vähän, ja dekkariosastollakin harvemmin keskitytään oikeusjuttuihin. Anneli Poukan Ehdollinen tuomio (Myllylahti, 2017), jonka päähenkilönä on pienen paikkakunnan käräjäoikeuden tuomari, alkoi kiinnostaa minua siksikin, että luin juuri mainion kuvauksen Ian McEwanilta naistuomarin työstä (Lapsen oikeus). Olisiko tuomariksi päätyvillä henkilöillä psykologisesti yhteisiä piirteitä kulttuurien yli?

Teos sijoittuu Pohjois-Pohjanmaalle, Puusaaren fiktiiviseen pikkukaupunkiin, joka ei ole kaukana Kokkolasta. Käräjäoikeuksia uhkaa fuusio, ja päähenkilö Arja Kosken pään sisällä kasvaa samanmoinen kaaos kuin aluehallinnon uudelleenjärjestelyissä. Viisikymppinen Arja on tottunut menestymään, kiillottamaan elämänsä pintaa ja pitämään kulisseja pystyssä, vaikka hänellä onkin varsin vaatimaton perhetausta. Aviomies Ollin jäätyä työttömäksi tilanne kotona on muuttumassa sietämättömäksi, eikä Arja keksi muuta pakokeinoa kuin seksisuhteet vieraiden kaupunkien baarimikkojen kanssa.

Teos on enemmän psykologinen trilleri kuin dekkari. Päähenkilö kokee itseensä kohdistuvaa stalkkausta ja määrittelemätöntä uhkaa, jota lähipiiri ei ota tosissaan. Väärästä tuomiosta valittavien asianosaisten ja heidän omaistensa yhteydenotot nyt kuuluvat työn arkeen, eikä työtä voi tehdä, ellei kehitä strategiaa niiden vastaanottoon. Poukka kuvaa kriisissä olevan naisen sisäistä maailmaa ja päänsisäisiä yksityisiä syyllisyyden virittämiä oikeusdraamoja uskottavasti ja monisyisesti. Arja Koski ei ole mukava hahmo, mutta hänen itsekkyyteensä  ja joustamattomuuteensa löytyy syitä. Nainen on puuma, äitinä pelottavan suorituskeskeinen, ystäviä hänellä ei ole lainkaan, mutta työkaverina hän joskus suoriutuu paremmin kuin kotona.

Sivuhenkilöt romaanissa olivat jopa kiinnostavampia kuin Arja itse. Työttömän aviomies-Ollin yhtäkkinen kiinnostus luovaan kirjoittamiseen herätti myös komiikkaa, ja välivuotta viettävän Eve-tyttären yllätysraskaus laajensi perheen elämänpiiriä. Even tuleva anoppi, leskeksi jäänyt maanviljelijä-Ritva, oli tehokkuudessaan onnistunut käännyttämään itseään etsivän nuoren naisen tilan jatkajaksi, eikä tyttären maamieskoulusuunnitelma aivan lämmittänyt tuomariäitiä. Tosin vakava sairaus saa Arjan tarkkailemaan perhettään oman kuolemansa jälkeisessä tilassa. Perheelleen hän onkin ollut puolikuollut jo vuosia, ja Poukka on taitava kuvaamaan salakavalaa etääntymisprosessia.

Vaikka Arja mielellään edustaa Valkoisen Elefantin jakkupuvuissa ja panostaa rakennekynsiin, hän on myös työväenluokkaisen äidin kasvattama työihminen. Irma-mummon kuolema, naisen vanhempien kalsea keskinäinen ilmapiiri ja tyttölapsen vähättelevä kasvatus olivat tässä ahdistavampi konteksti kuin viriilin puumanaisen nykyisyys. Arja ei pysty joustamaan perinteisestä naisen mallistaan esimerkiksi hankkimalla kotiapua, vaan hän mankeloi lakanoita ja toimii perhejuhlien kondiittorina yöt. Hän pitää kunnia-asiana,  ettei kukaan ulkopuolinen pääse arvostelemaan hänen liinavaatekaappiaan, jossa edelleen 2010-luvulla asuu naisen kunnia. (Siinä mielessä Arjan hahmo oli kovin erilainen kuin McEwanin tuomari Fiona, että hän koki edelleen syyllisyyttä myös kotirouvan roolin laiminlyönnistä. Suvun ensimmäisen akateemisen ”sivistys” tuntui paikoitellen ulkokultaiselta, eikä tämä rouva tuntunut arvostavan kulttuuria laisinkaan. Tosin McEwan kuvasi lontoolaista huipputuomaria, joka käsitteli myös kansainvälisiä keissejä, eikä joutunut kohtaamaan piripäitä tai grillijonon puukottajia. Britanniassakin suuri osa tuomareista joutuu tuohon koiran rooliin.)

Pidin romaanista sanataiteena ja paikallisen yhteisön arjen kuvauksena, vaikka en pelännyt kenenkään hengen puolesta. Jännitys oli itselleni sopivan hienovaraista, ja eniten minua askarrutti päähenkilön mielenterveys. Nyky-yhteiskunnan peilinäkin teos toimi kiinnostavalla tavalla: voidaan kysyä, kuinka ne keski-ikäiset, joilla on ollut aukoton työura ja jotka paikkaavat maamme huikeaa kestävyysvajetta, todella voivat. Tässäkin perheen ainoa elättäjä oli äiti, eikä tyttärilläkään ollut kovin ruusuisia urasuunnitelmia. Tällaiset mammat eivät ainakaan istu sunnuntaiaamuisin kirjoittamassa verkkaista kirjallisuusblogiaan, vaan ovat jo kääntäneet kolme perennapenkkiä ja pyöräilevät hiki hatussa iltapäivän bodypumppiin.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s