Hillbillyjen ja hipstereiden maasta

IMG_1515Juha Itkonen on kirjailija, jolta en ole lukenut kaikkia teoksia, vaikka syytä varmasti olisi. Hän kuuluu ikäluokkaani, on kirjoittanut herkullisen liikkuvaa ja kansainvälistä tekstiä, ja olen erityisesti pitänyt hänen tavastaan kertoa – en välttämättä automaattisesti teosten aiheista. Ja kun sain käsiini teoksen Minun Amerikkani, heti ensimmäisenä mieleni valtasi epäilys: jaksaisinko lukea tilitystä jonkun kirjailijan henkilökohtaisesta Amerikka-suhteesta?

Olen tässä blogissa hehkuttanut kahta vanhemman ikäluokan mieskirjailijan Amerikka-aiheista matkakirjaa, Rauli Virtasen ja Antti Tuurin. Niinä aikoina, kun nämä miehet Amerikan valloittivat, matkustamisessa sinänsä oli vielä glamouria. Oman ikäluokkani Amerikan-reissut taas tuntuvat bulkkikamalta, sillä niin moni sinne pääsi jo vaihto-oppilaaksi. Monella meistä on aktiivinen suhde Pohjois-Amerikan mantereeseen, vaikka emme olisi siellä koskaan käyneet. Itse olen lentänyt Kanadaan kolme kertaa ja asunut siellä vuoden, mutta minulla ei riittäisi materiaalia kirjoittaa verevää rakkauskirjettä maalle, vaikka siellä erinomaisesti viihdyinkin.

Jätin kesken Virpi Hämeen-Anttilan samansuuntaisen Intia-teoksen, ja pelkäsin Itkosen kirjallekin käyvän samoin. Minun Amerikkani on kirjan nimenä populistinen ja kökkö, kuten kirjailija odysseian loppumetreillä itsekin tunnustaa. Nimeä ei kuitenkaan voinut vaihtaa, sillä kirja oli tilattu tulipalokiireessä ja nimi printattu katalogiin jo ennen käsikirjoituksen valmistumista. Tällainen tekstin tuottaminen ahdistaa ainakin itseäni, mutta Itkonen on vuosien varrella elättänyt perhettään enemmänkin nopeilla journalistisilla juttukeikoilla Suomen Kuvalehteen ja Apuun. Tämä teos on jalostettu versio aiemmista lehtijutuista. Kuitenkin se muodostaa oman hillityn, mutta maagisen kokonaisuutensa.

Itkonen siis reissasi ympäri Yhdysvaltoja Trumpin kampanjan aikaan vuonna 2016 ja vielä tämän vuoden tammikuun virkaanastujaisseremonioiden aikaan. Itseäni eniten kiinnostavin jakso oli syksyn 2016 kirjailijaresidenssi New Yorkin osavaltion Ledig Houseen, jossa kirjailijat ympäri maailmaa seurasivat Trumpin valtaan nousua. Residenssi ja sen lähialueet esiintyivät kuplana, vaihtoehtoisena todellisuutena, jossa ihmisillä edelleen oli roppakaupalla tietoa muusta maailmasta.

Kuka tahansa, joka on vähänkään seurannut uutisia, pystyy samastumaan kirjan maisemiin, tai vieraantumaan niistä. Itkonen laittaa itsensä likoon kokonaisvaltaisesti, ammatillisesti, henkilökohtaisesti ja historiallisesti: lapsuuden Amerikka-sympatiat suodattuvat tämän päivän maailmantuskaan, mutta iloa Ritari Ässän katselusta tai Twisted Sisterin fanituksesta ei vesitetä. Itkosen oman hämeenlinnalaisen yrittäjäperheen länsivetoisuus politisoituu paikallisten sosialistiperheiden rinnalla. Sosialistisen kasvatuksen 1980-luvun Suomessa on täytynyt olla järkyttävän vaikeaa, kun tv:stä ei tullut ainuttakaan neuvostoliittolaista sarjaa, emmekä tunteneet muita neuvostoartisteja kuin Alla Bugatshovan. Ainoa lapsia aidosti kosiskeleva mediaelementti oli Pikku Kakkosen Nukkumatti, jonka esiintymiset kestivät sen minuutin tai pari. Elimme yhtenäiskulttuurissa, jossa varmasti kommunistitkin seurasivat Dallasia, ainakin länsimaisen rappion herjaamismielessä.

Itkonen käy läpi nuoruutensa Amerikka-kokemuksia maltillisen nostalgisesti. Hänen amerikkalaisen jalkapallon uransa katkeutui, kun isä ei suostunut maksamaan varusteita. Hän pääsi 17-vuotiaana työkaverinsa siivellä Aurinkomatkojen hotellitestaajaksi Miamiin, mikä oli provinssin tiukkojen alkoholi-ikärajojen suhteen suuri pettymys – matkalla pelattiin lähinnä korttia ja otettiin poseerauskuvia whiskypullojen kanssa hotellihuoneen ammeessa. Jo 90-luvulla hän oppi subileivän tilaamisen, mutta kokee tämän näennäisen valinnanvapauden edelleen ahdistavaksi ja ostaa leipänsä mieluummin Picnic-ketjusta.

Arviota kirjoittaessani odotan Trumpin hallituksen alasajoa seuraavan kuukauden sisällä. Itkonen tarjoaa ikkunoita hänen kannattajiensa mielenmaisemiin todella monipuolisella tavalla, vaikkakin juttureissuilla oma turvallisuus oli välillä kynnyskysymyksenä ja esteenä aitoihin kohtaamisiin. Hillbillyjen ja hipstereiden maassa arkiset kohtaamiset ovat usein kortilla. Bernie Sandersin kalpeanaamaiset yliopistointellektuellikannattajat eivät välttämättä ole koskaan käyneet alabamalaisessa megachurchissa, eikä tyypillinen hillbilly ymmärrä poliittista satiiria. Jos elämä koostuu vain yhdestä lyriikan lajista, jossa kaivataan kotiin highschool-sweetheartin syliin, silloin Trump on ainoa ymmärrettävä kandidaatti siitä huolimatta, ettei high schoolissa tyttöjen julkinen haarojen kouriminen ollut kenties sallittua.

Henkilökohtaisesti sain teoksesta paljon uusia lukuvinkkejä, kuten amerikkalais-indonesialaisen Laksmi Pamuntjakin tuotannon. Ylipäänsä teoksen kulttuuriset referenssit loistavat, kun taas poliittinen analyysi pysyttelee arkisen journalismin tasolla, sitä yhtään vähättelemättä. Kirjaan uskaltaa tarttua sellainenkin lukija, joka ei ole länsimaisten demokratioiden valtajärjestelmiä systemaattisesti vertaillut.

Parhaimmillaan tämä road movie tarjoaa vastaavan kokemuksen kuin Sofia Coppolan elokuva Lost in Translation, siitä huolimatta, että kertoja luultavasti tuntee amerikkalaisen rockmusiikin paremmin kuin lähtömaansa vastaavan ja pystyy keskustelemaan nyansoidusti kansanihmisten kanssa Greyhound-busseissa ja asemessuilla. Tästä huolimatta hän palaa itselleen outoutettuun maahan, joka on kadoksissa sisäisten kulttuuriensa ja käännöstensä kanssa, maahan, jossa monille ainoa mahdollinen olemassaolon muoto on elää taskussa tai kuplassa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s