Petoksia lattebaarivyöhykkeellä

IMG_1650Nyt alkaa olla aika lopetella holtiton lukeminen, mutta kerta kiellon jälkeen: sarjassamme turhat lomalukemistot. Tänään mökillä kärsin itikka-allergiasta ja seuranani oli valikoima parempaa ja huonompaa viihdettä. Päädyin keskelle lontoolaista pettämisdraamaa, jossa turhilla ihmisillä oli liikaa aikaa stalkata toistensa salasuhteita.

Jane Fallon on kirjailijanuransa rinnalla tv-tuottaja, eikä siksi ole yllättävää, että teos    Strictly Between Us sijoittuu lontoolaiseen mediamaailmaan. Osa sen päähenkilöistä työskentelee lifestyle-kanavien tuotannossa. Neljääkymppiä lähestyvä Tamsin on onnistunut hankkimaan omalla työllään asunnon Belsize Parkissa, mutta yksikään hänen suhteistaan ei ole saavuttanut minkäänmuotoista vakiintumisen merkkiä. Tamsin elää epäterveessä symbioosissa parhaan ystävänsä Michellen ja tämän miehen Patrickin kanssa. Kilpailevan tv-yhtiön leivissä olevalla Patrickillä on naistenmiehen maine työpiireissä, vaikka hän esittääkin kunnon aviomiestä vapaa-ajallaan. Tamsin alkaa olla miehen alfaurosmenoon kypsä varsinkin, kun heidän kahdenkeskinen tuntemisensa on lipsumassa kielletylle alueelle.

Tamsinilla ote lipsuu vähän kaikkialla: töissä hän yrittää kalastella henkilökohtaisen assistenttinsa Bean suosiota seikkaperäisillä avautumisillaan. Bea on silti Tamsinin alainen, joka tekee pomolleen harmittomia pikku källejä tämän selän takana harva se päivä. Kun Tamsin lähettää Bean Birminghamiin leikkimään hunaja-ansaa gaalatilaisuuteen, johon petollinen Patrick osallistuu, Bea tietää sopivuuden rajan tulleen ylitetyksi.

Teos avautuu sisäsiittoisena neliödraamana, jossa yhteiskunnalla tai muulla ulkoisella maailmalla tuskin on sijaa. Teoksen jännitys rakentuu valheiden verkostolle, kiristämiselle ja pakkomielteille. Michellen ja Tamsinin ystävyys on ainoa suhde, jossa on jotain syvyyttä, kun taas petollisen Patrickin taustoista lukija ei    saa tietää paljoa. Bean kiinnostus Patrickiin on alussa ammatillista, eli hän toivoo vihdoin nousevansa koiran roolistaan reittä pitkin.

Ainoa vähän kiinnostava ulottuvuus teoksessa on prekaarin työelämän kuvaus. Kaikki henkilöt pelkäävät huolella rakennetun selustansa murtuvan, eikä työpaikan kosteissakaan illanvietoissa ole hauskaa. Bea suostuu tapaamaan pomoaan vapaa-ajalla lähinnä ylennyksen toivossa, ja Tamsinin sosiaalinen tilannetaju on legendaarisen heikko. Hän on niitä tavoilleen uskollisia koiranaisia, joille uusiin ihmisiin tutustuminen on aidosti haasteellista. Toisaalta hän on se tyyppi, jota pyydetään kaasoksi ja kummiksi, sillä yleensä hän on lojaali ja myös maksukykyinen.

Kun nyt miettii takavuosien menestyksekkäitä chicklit-teoksia, niissä yleensä on ollut joku humoristiseen liioitteluun liittyvä piirre. Bridget Jones ja Becky Plumwood ovat nolojen tilanteiden naisia, joiden ylilyönteihin on helppo samastua. Tässä kirjassa on outo moralistinen vire, joka saa polyamorian vaikuttamaan suht raikkaalta ja järkeenkäyvältä vaihtoehdolta. Itse en ainakaan säälinyt ketään Patrickin hoitoa enkä kokenut kostonhimoa miestä kohtaan, joka on pettämisen ammattilainen.

Vaikka teos kuvaa lontoolaisten menestyjien maailmaa, teoksen asetelma on mielestäni junttimainen. Hahmojen elämänpiiri on suppea, eikä heitä kiinnosta muu kuin oma napansa. Ja vaikka tässä kokkaillaan meribassia ja kotitekoista pestoa, aisti-ilotkin jäävät suppeiksi. Suunnilleen ainoa kulttuurinen viite liittyy Silta-sarjan katsomiseen, tosin Bea ehtii myös siivoamaan Twilight-romaanit hyllystään ennen Patrickin vierailua kimppakämpässä. Tämä teos on kirjoitettu helpoimmalla mahdollisella arkikielellä niille, jotka lukevat yhden pakollisen lomakirjan vuodessa. Ja kun kannessa komeilee vielä Daily Mailin suositus laatusanalla ”nail-biting”, lukija tietää, mitä on odotettavissa.

Ei jatkoon. Mieluummin katson tv:stä niitä matalaotsaisia lifestyle-ohjelmia kuin luen muka-kaunokirjallista tekstiä niiden epätoivoisista tuottajista.

 

Mainokset

Urahaaveista ilman kutsumusta

IMG_1616Tero Kolehmainen ei ole enää lääketieteen kolmannella vuosikurssilla varma uravalintansa soveltuvuudesta itselleen. Harjoittelu ihmisten parissa intiimeissä tilanteissa ahdistaa, ja ainoa paikka, jossa hän kokee satunnaista helpotusta on koe-eläinlaboratoriona toimiva sikala. Lääkiksen bileissäkään ei ole minkäänlaista vaihtelua, ja opiskelijoiden maailmankuvat toistavat toisiaan. Suurin osa on valinnut lääkärin uran rahan takia, eivätkä kaikki edes viitsi motivaatiotaan peitellä.

Tällaisen romaanihenkilön luo Pauliina Vanhatalo teoksessaan Lääkärileikki (Tammi, 2007). Se sijoittuu jonnekin Väli-Suomeen, opiskelu- ja harjoittelukaupunkien välille, pieniin piireihin, joissa opiskelijanuoret naivat toisiaan poikki. Romaanin Terolla ehtii olla sutinaa kolmen naisen kanssa, joista vain yksi on opiskelijakollega. Lastentarhanopettaja Johanna on liian ripustautuva, paikallislehden toimittaja Sissi antaa tälle pakit yllätysraskaudesta johtuneen keskenmenon jälkeen, ja tähän saumaan osuu omasta kuormasta näpsäkkä Minna, jonka ansiosta opiskelu alkaa taas sujua.

Vanhatalon tuotanto on jo pitkään ollut minulle arvoitus. Olen lukenut häneltä todella koskettavaa, riipivää ja hurjaakin tekstiä, hauskaa chicklit-kohellusta, mutta myös teoksia, jotka eivät kosketa millään tasolla. Lääkärileikki kuuluu teoksiin, jotka eivät päästäneet maailmoidensa sisään pintaa raapaisemallakaan. Teos on tiivis, hyvin rajattu ja kielellisesti nyansoitunut, mutta ongelmana on, etteivät henkilöt kosketa eikä teoksessa oikeastaan tapahdukaan mitään. Helena-niminen vanhempi nainen käy syöpäleikkauksessa ja tämän tytär Silja (joka paljastuu Teron tyttöystävä Sissiksi) saa keskenmenon. Heillä on nihkeä suhde toisiinsa, mutta tytär yrittää olla äitinsä tukena syöpähoitojen aikana edes ulkokohtaisesti.

Harvoin tulee vastaa suurelta kustantamolta romaani, jonka henkilöhahmot ovat puhdasta teflonia ja jossa ei ole kunnollista juonta. Itse luin tätä tuokiokuvana työmaailmasta, jossa ei edes ole vakavia haasteita. Nuorten aikuisten kirjana tämä voisi toimia varoituksena huolimattomasta ammatinvalinnasta tai seurusteluun liittyvistä pulmista. Onko tässä sitten kustantaja suostunut julkaista ”väliteoksen”, koska nuoren, lahjakkaan kirjailijan esikoisteos oli suuri menestys? Miksi teos on julkaistu? Itse löysin sen uutena e-kirjapainoksena tilanteessa, jossa kirjastosta ei löytynyt mitään muuta luettavaa. Valitettavasti vastaavaa sielullista tyhjyyttä koin tästä seuraavan teoksen, Gallupin   (2009) kanssa.

Vanhatalon myöhemmässä tuotannossa on ote kirjoittamiseen löytynyt aivan eri tasolla, ja oma suosikkini häneltä on toistaiseksi ollut Pitkä valotusaika (2015). Veera Vaahteran nimellä julkaistuissa teoksissa on myös kuplivaa elämäniloa. Olisin todella kiinnostunut lukemaan tästä teoksesta positiivisen arvion, sillä voi hyvinkin olla, että tämäkin teos on kolahtanut johonkuhun. Itse olin helpottunut, että lääkärileikki loppui lyhyeen.

 

Dublinin kerma kuoriutuu

IMG_1623Irlantilainen chicklit: vaikea rasti minulle, joka olen joskus uhrannut vuosia maan ”vakavalle” feministiselle kirjallisuudelle. Nykyään luulisin vihreän saaren olevan Euroopan maista se, jossa väkiluku huomioonottaen asuu suurin määrä kevyen naisviihteen taitajia. Tämä kehitys hämmentää, kun tiedän, kuinka korkea taso maan varsinaisen kaunokirjallisuuden kentillä on.

Kathleen MacMahon on dublinilainen pitkän linjan toimittaja, joka on keski-iässä alkanut kirjailijaksi. Hänen toinen romaaninsa The Long, Hot Summer (Sphere, 2015) kertoo ainutlaatuisesta MacEnteen suvusta, jossa on kolmen polven ajan kaadettu myyttejä ja raja-aitoja. Suvun naiset ovat vahvoja, mutta osa katoliseen kasvatukseen kahlittuja; miehet osoittavat omalaatuisuuttaan helpommin. Aina matriarkka Deidrestä saakka suvun jäsenet ovat tottuneet olemaan parrasvaloissa ja kansallisessa mediassa; nuorempia polvia vaivaa myös ikävä lööppijulkisuus. Politiikka ja media ovat heidän kutsumusalojaan Deidren pitkän teatteriuran ulkopuolella.

Ensin hyvät uutiset: kirja ei ollut lainkaan siirappinen, ja hahmoissa oli ihailtavaa kehityskelpoisuutta. Irlantilaisen yhteiskunnan muutokset ovat narratiivin keskiössä alkaen päättymättömästä aborttitaistelusta päätyen talousihmeen jälkeisen takaiskun realiteetteihin. Huumoria viljellään paljon, ja päähenkilöiden itseaiheuttamat kriisit olivat jopa absurdeja. Komissaari Collinsin taipumus kleptomaniaan, ja hänen joutumisensa YouTube-videolle varastettuaan pippurimyllyn brysseliläisestä ravintolasta oli klassista irlantilaista craic: ia.

Sitten pyyhkeitä: MacMahonin kieli on arkisuudessaan latteaa, ja tuntui, että romaani oli kirjoitettu selkokielisyysvaade edellä. Juonellisesti teoksessa oli aineksia vaikka mihin, mutta kirjailijan rasittava tapa velloa tuotemerkkien, brändien ja kaupallisen median tuotteiden todellisuudessa tylsistytti kerrontaa. Tähtitoimittaja Alman kokema öinen silvontakaan ei tuntunut kovin jännittävältä, vaikka kirjassa oli oivia dekkarin tai trillerin siemeniä. Kirjasta puuttui särmä mielestäni siksi, että puolet sivuista kului henkilöiden ulkonäön ja kulutustottumusten kuvaukseen. Teosta lukiessa oli olo, että olisi seurannut jatkettua juorulehteä tai lifestyle-blogia.

IMG_1619Löysin teoksen Helsingin Kampin suutarin vaihtopisteeltä ja luin sitä Onnibusissa, autossa, mökillä ja eräässä lumotussa puutarhassa Mikkelissä. Liikkuva lukutapakin verotti keskittymistä, vaikka tuntui, ettei teksti vaatinut lukijaltaan paljoa. MacEnteen suvun saagassa päädyttiin moninaisiin sovituksiin sukupolvien, sisarusten ja eksien välillä, ja erityinen paino oli keski-ikäisten, varsin keskiluokkaisten hahmojen kipuilussa.

Pidin teoksen politiikkajuonteesta, vaikka se olikin täysin viihteellinen. Kahden Fianna Fail-puoluetta edustavan veljeksen nousu ja tuho oli eeppistä luettavaa, varsinkin, kun suvun muut jäsenet eivät mahtuneet konservatiivisen maalaispuolueen arvomaailman pirtaan. Homojen oikeuksia, avioeroa ja aborttia kirjassa käsitellään pontevasti, eivätkä teemat tunnu alleviivaavilta Irlannin kontekstissa. Suvun isoisän kaapista tuleminen 80-luvun alussa ja asettuminen elämään nuoren marokkolaisen rakastajansa kanssa muodostaa sopivan vastanarratiivin ääniä kalastelevien konservatiivisten nousukkaiden pintaliitokiillolle.

Maeve Binchyn lukijat saattavat lämmetä tällekin teokselle, ja jopa kannessa on tämän genren kuningattarien Binchyn ja Cecilia Ahernin suitsuttavat suositukset. Binchyn teoksissa on usein enemmän työväenluokkaisia ja maalaisia hahmoja, ja hänen maailmojensa arkisuuden pelastaa säkenöivä kieli. Ahernin teoksia en ole tainnut koskaan saattaa loppuun, tai ainakaan ne eivät ole jättäneet vahvaa muistijälkeä. Tämän romaanin luin sujuvasti loppuun, mutta jäin kaipaamaan lisää kierroksia.

IMG_1321Kirjan kesäinen kansikuvitus sopi hyvin Kenkäveron vanhan pappilan pitsihuvilaromantiikkaan ja kukkaloistoon. Lukeminen sijoittui myös loppukesän ainoisiin hellepäiviin, joten teoksen nimi asettuu ironisesti Suomen arktiseen todellisuuteen.

PS: Kotona minua odottaa Eimear MacBriden The Lesser Bohemians, joka on rankkaa joycelaista tykitystä alusta loppuun. En tiedä, saanko kirjaa koskaan loppuun, koska se on kielellisesti hirvittävän vaativa. Eli irlantilaisia naiskirjailijoita riittää moneen junaan.

PS2: Arvioin tämän nyt suomeksi, vaikka tarkoituksenani on tästedes kirjoittaa englanniksi niistä teoksista, joita ei ole suomennettu. Ajattelin arvioni palvelevan eniten suomalaisia Irlanti-faneja. MacMahonin esikoisromaani, Näin se päättyy, on julkaistu suomeksi Bazarin toimesta v. 2013.

Kamalan kälyn kosto

Kasarinostalgiaa ja vinksahtanutta sukukronikkaa. Pikkukaupungin juoruja ja vanhentuneita rikoksia. Kolmenkymmenen vuoden hiljaisuus ja muistin petolliset aukot. Alkoholistiäiti ja äidin kunniallinen käly. Ylipäänsä käly, kaunokirjallisena hahmona (tunnistavatko nuoremmat lukijat koko sanaa?). Näistä aineksista Marjut Pettersson kutoo erikoisen dekkarin, Niin kuin sinä sen muistat (Myllylahti, 2017).

Kirjassa liikutaan Uudessakaupungissa, työväenluokkaisissa ympyröissä autotehtaan varjossa. Nuoren Kitin isä hylkää perheensä ja äiti löytää uuden miehen, italialaisen Antonion, joka on tuore leski ja kahden pojan, Tonin ja Ronin, isä. Ja vaikka Kiti menestyy koulussa, hän kokee jäävänsä uusperheessä lapsipuolen asemaan. Hän alkaa jo alaikäisenä paeta alkoholinhuuruiseen maailmaan. Pian ylioppilaaksi päästyään hänelle syntyy avioton tytär Sini, josta hän ei ole kypsä huolehtimaan. Kiti karkaa maailmalle, ja tytön huoltajaksi tulee käly-Mona.

Mona on jäänyt leskeksi odottaessaan esikoistaan, ja sekusten, Sinin ja Iriksen ikäero jää pieneksi. Tonin kuolema auto-onnettomuudessa on sukusaagassa suuri tragedia, ja nuorta miestä muistellaan suureleisesti. Mona kasvattaa tyttöjä siskoksina ja rakentaa identiteettiään pelastavana enkelinä ja marttyyriäitinä. Kitin yhteys tyttäreensä katkeaa alkoholismin syvetessä, mutta hän palaa tämän 18-vuotissynttäreille. Kälyjen kohtaaminen ahdistaa, eikä Kitillä ole voimia kohdata sukua selvin päin.

Teos rakentuu takaumien ympärille, ja lopulta kaikki kulminoituu niihin karmeisiin kasarihäihin. Monan ja Tonin rakkaustarinassa on jotain samaa pyrkyryyttä ja tunkkaisuutta kuin juuri lukemassani Elena Ferranten romaanissa. Tässäkin taustalla vaikuttaa napolilainen suku, joka ei kuitenkaan pääse häihin paikan päälle. En kokenut hääteemaa millään muotoa Ferranten kopioimisena, ja italialaisuuskin on tässä suht ohutta. Jos Pettersson on saanut Ferrantelta vaikutteita, se on vain tekstin eduksi. Ainakin muistin ja muistelemisen tarkkuudessa on samoja viboja. Dekkariksi teos on kielellisesti rikas ja kunnianhimoinen.

Kerrontatekniikkana Kitin puhuttelu toisessa persoonassa tuntui paikoitellen puuduttavalta. Tosin tässä ehkä etsitään kaikkitietävää kertojaa, joka varjostaa alkoholistin horjuvia liikkeitä. Kuitenkin addiktiksi Kiti on harvinaisen skarppi. Hän ei edusta pahinta naisalkoholistin stereotypiaa, pubiruusua, vaan on vielä jotenkuten työn syrjässä kiinni freelancer-toimittajana. Pettersson kaivaa hänestä monia inhimillisiä kerroksia itseinhon alta.

Paikoitellen teoksessa oli saippuaoopperamaisia piirteitä, vaikka niihin viitataankin (itse)ironisesti. Toisaalta 70-80-lukujen ajankuva tuli hienosti esiin: Wunderbaumit, Mennenit ja Stop-pastillit peittävät paheellisempia lehahduksia, ja tyrkkyputken liftarityttöjen permanenteissa tuulahtaa Revlon Flex. Mona on lukenut postimyyntikatalogien vauvantarvikesivut puhki ennen kuin tulee raskaaksi. Suorittajaäidin ja hulttioäidin epäreilu valta-asetelma nousee jopa kiinnostavammaksi elementiksi kuin ikivanhat rikokset.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: ”Kirjassa mennään naimisiin”.  Aika monessa tänä vuonna lukemassani teoksessa on niin tehty, mutta nämä häät jäävät mieleeni poikkeuksellisen makaabereina.

Oikeudesta hankaliin tunteisiin

IMG_1606Olen päättänyt saattaa HELMET-lukuhaasteen loppuun tällä viikolla, ja viimeisillä rasteilla häämöttää numero 30: ”Kirja, jonka nimessä on tunne.” Viha-aiheisia kandidaatteja oli minulla pari kesken, rakkausaiheiset puuduttivat. Surusta olen lukenut paljonkin, mutta en nyt vähään aikaan kirjojen nimissä, ja TV-ohjelmista seuraan juuri SKAM:ia.

Onneksi löytyi Tommi Melenderin esseekokoelma Onnellisuudesta (WSOY, 2016). Melenderiin olen törmännyt takavuosina runoilijana, muistaakseni pitänyt hänen tuotannostaan paljonkin, mutta hänen myöhempää proosaansa en ole lukenut. Melender oli aikanaan hyvin nuori lyriikan komeetta, kirjoitti aikansa maanisesti, kokeili välillä tutkijanuraa ja palasi sitten luovaan kirjoittamiseen prosaistina.

Esseekokoelmien arvioiminen on kivaa siksi, ettei tarvitse olla huolissaan liiallisista juonipaljastuksista. Essee on vapaata keskustelua lukijan kanssa, ja hyvissä esseissä on aina dialogin mahdollistavia aukkoja. Koska itse luen ehkä yhden esseekokoelman vuodessa, en ainakaan ole liian rasittunut kommentoimaan esseitä. Tämän kokoelman suhteen tosin argumentaationi pysyy löysähkönä, koska olen kirjoittajan kanssa liikaa samoilla linjoilla.

Olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että kaikenlainen onnellisuustutkimus ja onnellisuutta edistävä hyvinvointivalmennus on hevonkukkua. Melender vahvistaa näkemystäni, ja etsii tälle historiallisia juuria poliittisesta taloustieteestä ja kristinuskon suuntauksista. ”Positiivisen ajattelun” mantra ei ole syntynyt sattumalta, ja varsinkin sen viljelemisellä työpaikoilla on selkeät tuotannollis-taloudelliset syyt. Ja mitä muuta latteuksia pursuavat huoneentaulut ja konsulttivetoiset työhyvinvointipäivät ovatkaan kuin tuotteistettua sielunhoitoa. Koen tosin, että facebook-aforismimeemien ironinen kommentointi on ylimielistä snobbailua – jos joku saa sellaisista piristystä arkeensa, se ei ole minulta pois. Itse kuulun siihen koulukuntaan, jonka mukaan lasi on aina oletusarvoltaan puoliksi tyhjä. Ja vaikka olen olemukseltani hengellisyysmagneetti, suustani pääsee aina hirvittäviä noituuksia uskonnon ja hengellisyyden kaupittelijoille.

Kirjassa on kolme päälukua, jotka liittyvät talouteen, kulttuuriin ja urheiluun. Kiinnostavin osio oli kulttuuri, jossa Melender käy läpi myös omaa kirjailijahistoriaansa. Kunnianhimo, kateellisuus, suuruudenhulluus ja maineaddiktio varmasti kuuluvat kaikkien taiteiden harjoittajien elämään, mutta kirjailijalla onnellisuus ilmenee usein silloin, kun hän onnistuu eristämään maailman melun kammiostaan ja kommunikoimaan oletetun lukijakuntansa kanssa syvällisemmin, olipa näitä kymmenen tai kymmenen miljoonaa. Kiinnostavaa oli myös Zadie Smithin havainto hyvästä työvireestä, jossa outoja sattumia alkaa tupsahdella kirjailijan tielle. Eli kirjailija tietää olevansa syvällä aiheessaan, kun hän ilman suurta vaivaa törmää siihen liittyviin uusiin merkityksiin.

On varmasti ihmisen mielenterveydelle hyväksi, ettei hänellä ole vain yhtä mielihyvän lähdettä elämässä. Mietin sitä hirveyttä, jos kirja-addikti saisi sellaisen aivovamman, jonka jälkeen keskittyminen monimutkaisiin juoniin olisi mahdotonta. Musiikki voisi kai korvata jotain, mutta silti menetys tuntuisi murskaavalta. Melender kirjoittaa antaumuksella rakkaudestaan jalkapalloon ja jääkiekkoon, penkkiurheilluun, jossa kokeminen on välitöntä ja tunteita ilmaistaan suht primitiivisesti. Ehkä onnellisuuden lähteillä ollaankin silloin, kun ihminen pystyy nauttimaan mahdollisimman monista itseilmaisun lajeista.

Ihmisen on hyvä puhua jotain globaalia esperantoa, liittyipä se sitten brittipopiin, jalkapalloon tai Paulo Coelhon koottuihin ”viisauksiin”. Tälloin hän saa yhteyden sellaisiinkin ihmisiin, joiden kanssa ei välttämättä löytyisi muuta jaettavaa. Melender tekee hyvän erottelun faniuden ja fanaattisuuden kanssa: fanius on mukavaa hengailua, kun taas fanaatikko pyrkii ”käännyttämään” uusia jäseniä johonkin sisäryhmään. Omassa tapauksessani juuri lukeminen on aika fanaattinen harrastus, sillä se sulkee elämästäni ihmisiä, jotka eivät lue mitään. Pystyn hyvin ymmärtämään ihmisiä, jotka eivät kirjoita kuin kauppalappuja, mutta ei-lukijan maailmankuva on minulle vaikea rasti. Kuitenkin Melnder haastaa intohimoisia lukijoita pohtimaan tarkemmin käsityksiään lukemisen ehdottomista hyvinvointivaikutuksista. Tekeeko kaunokirjallisuus ihmisistä automaattisesti empaattisempia, ja auttaako se aina maailmanrauhan rakentamisessa? Jos esimerkiksi julkista hailaamista harrastava Olli Immonen on pöytälaatikkokynäilijä, ja kansallismielisyyden edistyttyä maassamme varmasti vielä saa teoksensa julkaistua, millainen on maamme kirjallisuuden tulevaisuudennäkymä?

Tämän teoksen luettuani vakuutuin siitä, että taide EI lisää automaattisesti ihmisen hyvinvointia, ja vaikka luultavasti itse joudun tulevaisuudessa markkinoimaan itseäni hyvinvointitaiteilijana, en voi tehdä sitä kirkasotsaisesti. Edelleenkin uskon enemmän taiteeseen, joka kyseenalaistaa, haastaa ja provosoi.

Synnytysosastolta saattohoitoon

kansi_jokahetkiolemmeyhaelossa_FINAL.inddAutofiktio. Omaelämäkerrallista proosaa, jossa kirjailijalla on mahdollisuutta ottaa taiteellisia vapauksia, tai keskittyä hyvin rajoitettuun episodiin elämässä, mikä ei vastaa kysymykseen ”kuinka minusta tuli minä.” Kiinnostava ja lupaava genre, jota monet harjoittavat varmasti tietämättään, varsinkin aloittelevat kirjailijat.

Ruotsalainen kirjailija Tom Malmquist kirjoitttaa teoksessaan Joka hetki olemme yhä elossa (S&S, 2017, suom. Outi Menna) sydänverellä ja kaikki aistit auki elämänsä rakkaudesta, joka päättyi esikoisen dramaattiseen syntymään. Tomin avovaimo Karin sairastuu oletettuun influenssaan raskausviikolla 33, ja huolestunut isä kuljettaa hänet sairaalaan kaiken varalta. Pari on käynyt samalla viikolla neuvolassa ja äidin veriarvoissa ei näkynyt mitään hälyttävää. Yhtäkkiä odottava äiti kuskataan aluesairaalasta Karoliinisen sairaalan teho-osastolle, ja synnytykselle asetetaan aikaraja seuraavaksi päiväksi. Äiti ehtii antaa tyttärelleen nimen Livia viimeisillä voimillaan, mutta keisarinleikkauksen jälkeen hän ei enää ole tajuissaan. Kyse on akuutista leukemiasta, joka tuhoaa Karinin elimistön muutamassa päivässä.

Malmquist ei säästä lukijaansa epikriisien tarkoilta vaiheilta, ja pohjimmiltaan teos on enemmän dokumentti surutyön pohjattomuudesta kuin uuden elämän onnesta. Lyhyen ajan päästä vaimon kuolemasta häneltä kuolee myös isä, joka on jo sairastanut syöpää vuosikymmenen ajan. Livia-vauva kasvaa isän ja mummojen hellässä huomassa, mutta Tom saa vaikeassa elämäntilanteessa pelätä myös huostaanottoa. Viranomaiset ovat isän ja tyttären kimpussa siksikin, koska avoliitossa syntyneen lapsen rekisteröinti äidin kuoleman jälkeen on tuskaisen jäykkää ja hidasta. Perheen sosiaalityöntekijän mukaan tämä ei ole pitkän uransa aikana törmännyt juridisesti yhtä vaikeaan tapaukseen. Lisäksi Tomilla on huoli omasta psyykkisestä jaksamisestaan, ja välillä aito halu päästä osastolle lepäämään.

Malmquistin tyyli on intensiivistä ja seikkaperäistä, kappaleet hengästyttävän pitkiä, ja ylipäänsä teksti heijastaa hienosti poikkeustilassa elävän ihmisen tapaa havainnoida maailmaa. Tom ottaa valokuvia Karinin työpöydän alle jääneistä kahvitahroista, ja muistelee tämän vaatteiden lämpimiä sävyjä. Neilikanpunaisesta tulee karininpunainen, mutta kihlajaispäivän neilikat päätyvät roskikseen morsiamen ollessa silloinkin tiukkakurisella sairaalan osastolla.

Tyylissä on jotain samaa Karl Ove Knausgårdin kanssa, vaikka kertojana ”Knasu” on itsekeskeisempi ja rehvakkaampi. Minulla on edelleen kesken lupaavanoloinen Kevät, jossa mieskertoja sinnittelee suurperheensä kanssa vaimon ollessa mielisairaalassa. Kevääseen mahtuu enemmän filosofisia pohdintoja, kun taas tässä eletään hyvin pientä arkea, johtuen siitä, että kertoja on akuutisti joutunut kohtaamaan kuoleman lopullisuuden ja omien voimiensa rajallisuuden.

Teos ei tunnu pelkältä terapiatekstiltä, vaan sielunhoidolliselta matkaoppaalta. Se taatusti tuo lohtua myös agnostikoille tai ateisteille, ja on hyvä ajankohtaiskatsaus tavallisen kansan henkisyydestä maassa, jossa kirkolla ei enää ole vahvaa otetta jäsenistään. Suosittelen teosta varsinkin kaikille tuleville kohtaamistyön ammattilaisille, sillä teos antaa vihiä siitä, millaisista asioista meidän tulee huolehtia silloin, kun lähimmäisen elämässä on kaikki palikat sekaisin.

 

 

Paneurooppalaisen lapsuuden jäljillä?

IMG_1597Toissapäivänä oli ”rahapäivä”, joten rietastelin ja latasin koneelleni Elena Ferranten teoksen Elisa Kirjasta edukkaaseen hintaan, 3,90. Valtavan paljon olen kuullut hehkutusta Ferranten Napoli-sarjasta juuri kirjablogeissa, ja pääsen tämän autuuden virtaan viiveellä, mutta sitä iloisemmin.

Ferrante vie lukijansa 50-60-lukujen Napoliin, työväenluokkaisiin kortteleihin, joissa kansa on heräämässä lasten koulutuksen kannattavuuteen. Suutarin tytär Lila ja vahtimestarin tytär Lenuccia aloittavat kansakoulun samana syksynä. Lila on itseoppinut akateeminen ihmelapsi, jonka kanssa numeroista kilpaileminen on vaikeaa myös tunnolliselle ja kunnianhimoiselle Lenuccialle. Tyttöjen ystävyys kuitenkin kantaa kilpailuasetelman yli, ja kestää Lilan oikukkuuden ja erikoiset tempaukset.

Kirjan asetelmissa on paljon tuttua suomalaisellekin lukijalle: Ferrante muistuttaa ajasta, jolloin lukukausimaksut ja koulukirjojen hankinta saattoi olla kynnyskysymys koulunkäynnin jatkamiseksi, ja jolloin ehtojen saaminen saattoi merkitä koulun loppua monille. Kodin työväenluokkainen, karkea kielenkäyttö on kaukana koulun sisäsiististä maailmasta, ja karkea maailma odottaa lapsia heti koulun portista poistuttua.

Teos ei kuitenkaan kerro kaikista köyhimmästä kansanosasta, vaan ”kunniallisista” työläisistä, joilla ammatti on usein periytyvä sukupolvesta toiseen. Kondiittoreilla ja suutareilla on myös ammattiylpeyttä, ja perheissä harrastetaan kulttuuria vaatimattomista puitteista huolimatta. Sarratoren rautatieläisperheessä isä on saanut julkaistua runokokoelman, ja poika Nino hautoo päässään vaarallisia kommunismin siemeniä. Naiset ovat usein arjessaan väkivaltaisempia kuin miehet,  eikä naapuruus kapeilla kujilla ole aina helppoa keittiövälineiden lennellessä viattomien niskaan.

Tyttöjen ja naisten kasvukertomuksena romaani on realistinen, mutta kirja pitää sisällään myös feministisen emansipaation siemeniä. Lukioon päässyt Lenuccia pelkää jäävänsä vanhaksi piiaksi, finninaamaiseksi kirjastonhoitajaksi, siinä vaiheessa, kun Lila kihlautuu varsin nousujohteisesti kauppiaan poika Stefanon kanssa ja parille hankitaan upouusi asunto, jossa on kylpyamme ja puhelin. Lenuccia kokee, ettei hän välttämättä etene elämässään pelkällä koulumenestyksellä, vaan menestyksen salaisuus on naisella edelleen ulkomuodossa ja kyvyssä pitää mies tyytyväisenä. Poikaystävän saaminen on oikeastaan miltei pakollista, jos haluaa olla sosiaalisesti hyväksyttävä.

Romaani päättyy hyvin koukuttavasti Lilan häihin kuusitoistavuotiaana Jacqueline Kennedy-kopiona. Teoksen alussa ollaan nykyajassa, jossa Lila on kadonnut kotikonnuiltaan ja hänen poikansa soittaa Lenuccialle Torinoon kysyäkseen, olisiko äitiä näkynyt pohjoisessa. Tätä saagaa on mahdotonta jättää kesken, sillä ainakin itse palan halusta tietää, kuinka ystävyyssuhde jatkui naisten välisten kasvavien eroavuuksien ilmapiirissä.

Kiinnostavaa oli havainnoida näiden sukukeskeisten napolilaisten nurkkakuntaisuutta: vaikka meri oli kävelymatkan päässä lasten kotikortteleista, perheillä ei ollut tapana viettää aikaa meren rannalla, vaan elämä rajoittui hyvin pieneen piiriin. Teini-ikäisenä Lenuccia kutsutaan pensionaatin aputytöksi Ischiaan, mitä hänen äitinsä paheksuu kovaan ääneen. Seuraavana kesänä hän päätyy kirjakauppiaan lasten rantavahdiksi, ja tutustuu rantaelämään, mitä hänen äitinsä kaltaiset naiset eivät ole koskaan viettäneet. Lilan pitkän kihlauksen aikana pariskunta suunnittelee myös häämatkaa, mutta Lila ei suostu lähtemään Venetsiaan, vaan vaatii jäämistä juuri Ischiaan ja Amalfin rannikolle. Kauppiaan pojan nousukkaat sukulaiset taas pitävät tuota suunnitelmaa liian matalaotsaisena.

Teos ihastuttaa lukijoita ympäri Eurooppaa (ja maailmaa) varmasti siksi, että se tarjoaa samastumispinnan kaikille, jotka ovat eläneet niukan lapsuuden ja nuoruuden. Ruokalajit eroavat, mutta esimerkiksi elokuva- ja musiikkiviittaukset ovat jaettua eurooppalaista pääomaa. Koska italialainen iskelmä oli suosittua myös Suomessa noina aikoina, varsinkin vanhemmat lukijat voivat hyräillä Lazzarellaa tähän uppoutuessaan.

Ferranten teksti oli vähemmän kokeilevaa kuin mitä odotin. Se on melko suoraviivaista ja nopealukuista, mutta kirjailijan taidokkuus näkyy sanankäytön taloudellisuudessa. Kuuma ricottapizza maistuu nostalgisesti, mutta jokaiseen ruoka-annokseen tai kadunkulmaan ei ripusteta liiallisia merkityksiä. Muistelu on tässä valikoivaa ja kaikkea muuta kuin siirappista. Ja vaikka henkilögalleria oli suuri, en kokenut hankaluuksia heidän muistamisessa. Yhteisön laajan kudelman ja yksilön irtautumispyrkimysten välillä varmasti kamppaillaan sarjan tulevissakin osissa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 2: Kirjablogeissa kehuttu kirja.