Paneurooppalaisen lapsuuden jäljillä?

IMG_1597Toissapäivänä oli ”rahapäivä”, joten rietastelin ja latasin koneelleni Elena Ferranten teoksen Elisa Kirjasta edukkaaseen hintaan, 3,90. Valtavan paljon olen kuullut hehkutusta Ferranten Napoli-sarjasta juuri kirjablogeissa, ja pääsen tämän autuuden virtaan viiveellä, mutta sitä iloisemmin.

Ferrante vie lukijansa 50-60-lukujen Napoliin, työväenluokkaisiin kortteleihin, joissa kansa on heräämässä lasten koulutuksen kannattavuuteen. Suutarin tytär Lila ja vahtimestarin tytär Lenuccia aloittavat kansakoulun samana syksynä. Lila on itseoppinut akateeminen ihmelapsi, jonka kanssa numeroista kilpaileminen on vaikeaa myös tunnolliselle ja kunnianhimoiselle Lenuccialle. Tyttöjen ystävyys kuitenkin kantaa kilpailuasetelman yli, ja kestää Lilan oikukkuuden ja erikoiset tempaukset.

Kirjan asetelmissa on paljon tuttua suomalaisellekin lukijalle: Ferrante muistuttaa ajasta, jolloin lukukausimaksut ja koulukirjojen hankinta saattoi olla kynnyskysymys koulunkäynnin jatkamiseksi, ja jolloin ehtojen saaminen saattoi merkitä koulun loppua monille. Kodin työväenluokkainen, karkea kielenkäyttö on kaukana koulun sisäsiististä maailmasta, ja karkea maailma odottaa lapsia heti koulun portista poistuttua.

Teos ei kuitenkaan kerro kaikista köyhimmästä kansanosasta, vaan ”kunniallisista” työläisistä, joilla ammatti on usein periytyvä sukupolvesta toiseen. Kondiittoreilla ja suutareilla on myös ammattiylpeyttä, ja perheissä harrastetaan kulttuuria vaatimattomista puitteista huolimatta. Sarratoren rautatieläisperheessä isä on saanut julkaistua runokokoelman, ja poika Nino hautoo päässään vaarallisia kommunismin siemeniä. Naiset ovat usein arjessaan väkivaltaisempia kuin miehet,  eikä naapuruus kapeilla kujilla ole aina helppoa keittiövälineiden lennellessä viattomien niskaan.

Tyttöjen ja naisten kasvukertomuksena romaani on realistinen, mutta kirja pitää sisällään myös feministisen emansipaation siemeniä. Lukioon päässyt Lenuccia pelkää jäävänsä vanhaksi piiaksi, finninaamaiseksi kirjastonhoitajaksi, siinä vaiheessa, kun Lila kihlautuu varsin nousujohteisesti kauppiaan poika Stefanon kanssa ja parille hankitaan upouusi asunto, jossa on kylpyamme ja puhelin. Lenuccia kokee, ettei hän välttämättä etene elämässään pelkällä koulumenestyksellä, vaan menestyksen salaisuus on naisella edelleen ulkomuodossa ja kyvyssä pitää mies tyytyväisenä. Poikaystävän saaminen on oikeastaan miltei pakollista, jos haluaa olla sosiaalisesti hyväksyttävä.

Romaani päättyy hyvin koukuttavasti Lilan häihin kuusitoistavuotiaana Jacqueline Kennedy-kopiona. Teoksen alussa ollaan nykyajassa, jossa Lila on kadonnut kotikonnuiltaan ja hänen poikansa soittaa Lenuccialle Torinoon kysyäkseen, olisiko äitiä näkynyt pohjoisessa. Tätä saagaa on mahdotonta jättää kesken, sillä ainakin itse palan halusta tietää, kuinka ystävyyssuhde jatkui naisten välisten kasvavien eroavuuksien ilmapiirissä.

Kiinnostavaa oli havainnoida näiden sukukeskeisten napolilaisten nurkkakuntaisuutta: vaikka meri oli kävelymatkan päässä lasten kotikortteleista, perheillä ei ollut tapana viettää aikaa meren rannalla, vaan elämä rajoittui hyvin pieneen piiriin. Teini-ikäisenä Lenuccia kutsutaan pensionaatin aputytöksi Ischiaan, mitä hänen äitinsä paheksuu kovaan ääneen. Seuraavana kesänä hän päätyy kirjakauppiaan lasten rantavahdiksi, ja tutustuu rantaelämään, mitä hänen äitinsä kaltaiset naiset eivät ole koskaan viettäneet. Lilan pitkän kihlauksen aikana pariskunta suunnittelee myös häämatkaa, mutta Lila ei suostu lähtemään Venetsiaan, vaan vaatii jäämistä juuri Ischiaan ja Amalfin rannikolle. Kauppiaan pojan nousukkaat sukulaiset taas pitävät tuota suunnitelmaa liian matalaotsaisena.

Teos ihastuttaa lukijoita ympäri Eurooppaa (ja maailmaa) varmasti siksi, että se tarjoaa samastumispinnan kaikille, jotka ovat eläneet niukan lapsuuden ja nuoruuden. Ruokalajit eroavat, mutta esimerkiksi elokuva- ja musiikkiviittaukset ovat jaettua eurooppalaista pääomaa. Koska italialainen iskelmä oli suosittua myös Suomessa noina aikoina, varsinkin vanhemmat lukijat voivat hyräillä Lazzarellaa tähän uppoutuessaan.

Ferranten teksti oli vähemmän kokeilevaa kuin mitä odotin. Se on melko suoraviivaista ja nopealukuista, mutta kirjailijan taidokkuus näkyy sanankäytön taloudellisuudessa. Kuuma ricottapizza maistuu nostalgisesti, mutta jokaiseen ruoka-annokseen tai kadunkulmaan ei ripusteta liiallisia merkityksiä. Muistelu on tässä valikoivaa ja kaikkea muuta kuin siirappista. Ja vaikka henkilögalleria oli suuri, en kokenut hankaluuksia heidän muistamisessa. Yhteisön laajan kudelman ja yksilön irtautumispyrkimysten välillä varmasti kamppaillaan sarjan tulevissakin osissa.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 2: Kirjablogeissa kehuttu kirja.

Tutkimusmatka minuuden ääriin

 

Kävin kesänIMG_1457 alussa pikaisesti Tukholmassa, ja hengailin pitkästä aikaa Södermalmilla. Kaupunginosa yllätti hipsteriydellään, mutta myös tietynlaisella nuhjuisuudellaan. Mietin Stieg Larssonin dekkareita, joita en ole lukenut ja jotka kuulemma sijoittuvat sinne. Päivän aikana tulikin seurattua monenmoista lain reunamilla tapahtuvaa interaktiota. Esimerkiksi Medborgarplatsen ei ollut erityinen rauhan tyyssija edes koleana maanantaiaamuna.

Ruotsalaisiin dekkareihin minulla on viime aikoina ollut väsynyt suhde, mutta Camilla Greben uusin teos, Kun jää pettää alta (Gummerus, 2017, suom. Sari Kumpulainen), sai minut taas innostumaan naapurimaan kirjamarkkinoista. Sain teoksen kustantajalta ennakkokappaleena, lämmin kiitos siitä.

IMG_1544

Yritän taas parhaani olla paljastamatta juonesta paljoa, sillä tämä on niitä kirjoja, jotka kannattaa lukea tuoreeltaan, konsultoimatta muiden mielipiteitä. Teos on äärimmäisen koukuttava, ja huolimatta suuresta sivumäärästään sen voi lukea muutamalla istumalla.

Teos siis sijoittuu Tukholmaan, Söderille, Östermalmille ja joihinkin muihin lähiöihin. Siinä keskiössä on muoti ja vaatetusteollisuus, menestyvä vaateketju Clothes&More, joka on viime aikoina saanut ikävää julkisuutta työehtojen heikentämisestä. Ketjun työntekijöitä kilpailutetaan näkyvin poissaolotaulukoin, eivätkä tunnollisimmat enää uskalla jäädä hoitamaan sairaita lapsiaan työpaikan menetyksen pelossa. Ketjussa työskentelee paljon maahanmuuttajia ja matalan koulutuksen omaavia nuoria, eikä palkka välttämättä riitä elämiseen kalliissa pääkaupungissa.

Yrityksen uusi toimitusjohtaja Jesper Orre on lööpeissä usein viihtyvä alfauros, jonka vilkkaasta seksielämästä tietää koko kansa. Ei siis tule yllätyksenä, että Jesper kierrättää naisia, tyttöystäväkandidaatteja ja panokavereita. Jesperin oma urakin on vaakalaudalla, sillä hän ei ole liikkeen omistaja eikä muodinluoja. Hänen menneisyydessään on paljon aukkoja, eikä tarina hänen menestyksestään ole tyypillisen lineaarinen.

Dekkarissa parasta on syvälliset, sopivan karheat henkilöhahmot, jotka kaikki potevat jonkinasteista riittämättömyyttä tai uskalluksen puutetta. Poliisihahmo Peter on sitoutumiskammossaan legendaarinen, kun taas hänen työparinsa ”noita-Hanne” loistaa kotoisassa eksentrisyydessään. Teoksen nimi viittaa inuiittien metsästysrituaaleihin, ja myös kauan jäissä olleisiin haaveisiin. Hanne on nuoresta saakka kerännyt Grönlantiin liittyvää kirjallisuutta, ja säästänyt sinne suuntautuvaa matkaa varten. Matka ei ole koskaan toteutunut, koska Hanne on ollut sidoksissa dominoivaan psykiatrimieheensä Oween. Kiinnostavaa myös on, että Hanne ei ole poliisi vaan profiloija, yksityinen konsultti, joka palkataan tekemään psykologisia analyysejä rikosepäillyistä.

Greben teksti on vetävää siksikin, että henkilöhahmoja on sopivasti, ei liikaa. Juoni kannattelee loppuun saakka, vaikka mahdollisia murhaajia ei ole loputtomiin. Jännitys on enemmän psykologista kuin toiminnallista, tosin raakojakin kohtauksia on, alkaen keskeisen uhrin mestauksesta. Grebe rakentaa keskeisille hahmoilleen pitkät juuret, varsinkin heidän perhesuhteitaan kaivellaan kauas menneisyyteen, vaikka varsinaisen juonen aika-akseli on vain muutaman kuukauden mittainen.

Murhien lisäksi teokseen mahtuu keski-ikäisten kypsää rakkautta, mielenterveys- ja päihdeongelmia, ay-liikeaktivisimia ja monikulttuurisuutta. Maahanmuuttajahahmot ovat tässä kaikki työelämässä, osa kovinkin menestyneitä, eivätkä heidän taustansa nouse erityisiksi juonellisiksi teemoiksi. Eksotiikan nälkää ruokkii lähinnä Hannen satunnaiset esitelmät inuiiteista.

Pidin kirjassa joka ulottuvuudesta, myös kielestä ja tyylistä. Ainoa asia, josta olisin halunnut lukea lisää, oli juuri se muoti. Grebe ei lopulta kuvaa paljoakaan muodin trendejä tai edes tuotantoketjun haasteita, vaan juoni keskittyy työntekijöiden sotkuisiin yksityiselämiin. Koska teos on kuitenkin jo nykyisyydessään muhkea, ymmärrän, ettei vaateshoppailuun tai mallistojen kuvaamiseen jäänyt tilaa.

Jos sinulla on tänä kesänä aikaa vain yhdelle kirjalle, Kun jää pettää alta voisi olla luottoteos. Teos luultavasti puhuttelee myös niitä, jotka eivät usein lue dekkareita. Sitä markkinoidaan psykologisena trillerinä, mutta sen asetelma on kuitenkin osittain perinteisen dekkarin.

Itseäni jäi kirjassa eniten kutkuttamaan sairauden ja terveyden kiikkerät rajapinnat, ja varsinkin psykoosialttiin henkilön näennäinen toimintakyky yhteiskunnassa. Myös muistisairaan Hannen työkykyisyyttä arvioitiin, ja Hannen selviytyminen töistään tuntui ilmiömäiseltä ottaen huomioon, että hän välillä eksyi matkalla poliisiasemalle. Dekkariksi/trilleriksi teos antoi enemmän uutta ajateltavaa kuin adrenaliiniryöpähdyksiä. Mielellään lukisin Peterin ja Hannen sielukkaasta yhteistyöstä toisessakin osassa.

Kirjoittajakoulun kirous

IMG_1586Jippii, vihdoin ruotsalainen dekkari minun makuuni! Mattias Edvardsson vie lukijansa kultaiselle 90-luvulle Lundin yliopistoon, jossa harvojen ja valittujen kirjoittajakoulu aloittaa joka syksy. Romaani Melkein tosi tarina (LIKE 2017, suom. Tiina Ohinmaa) seuraa neljän nuoren kirjoittajalupauksen polkuja unelmatehtaasta maailmalle, kohti vääjäämättömiä elämän pettymyksiä, kun kustannussopimusta ei syntynytkään.

Kirjassa murhataan keski-ikäinen kulttikirjailija Leo Stark, jonka elitistiseen hoviin pääsee kirjoittajakoulusta aina muutama. Leo ja kirjoittajakoulun nuori opettaja, postmodernismin prinsessa Li Karpe elävät symbioottisessa suhteessa, jossa venytetään sovinnaisuuden rajoja. Leo tarvitsee aina uuden nuoren muusan jokaista romaania varten, ja tosiasiassa muusat päätyvät teosten haamukirjoittajiksi. Viini virtaa ja monen ruokalajin illallisia järjestetään, mutta lopulta kukaan sisäpiiriin kuuluvista ei pysy lojaalina tälle oudolle pariskunnalle.

Kirjan nykyisyydessä eli vuonna 2008 toimittaja Zackarias Levin saa potkut ja joutuu muuttamaan Tukholmasta äitinsä hoiviin Skånen maaseudulle. Parantaakseen kuralla olevaa talouttaan Zack päättää kirjoittaa kansaa kosiskelevan romaanin kirjailijamurhasta, varsinkin sen oletetusta tekijästä Adrianista, Zackin kurssikaverista, joka on vapautunut kahdeksan vuoden tuomiostaan. Zackin teorian mukaan Adrian on syytön, ja Adrianin syyttömyys luo myös ottavat puitteet bestsellerille. Saadakseen käsikirjoituksensa valmiiksi Zackin on otettava yhteyttä menneisyyden haamuihin – ryhmään, joka hajosi järkyttävissä merkeissä.

Kirja puhutteli minua henkilökohtaisesti, sillä olisin hakenut yliopiston luovan kirjoittamisen ohjelmaan nuorena, jos sellaisia olisi aikanani ollut. Nuorten valittujen omnipotenssifantasioilla ilotellaan tässä niin, että rikostapaus jää välillä sivujuoneksi.  Kukaan nuorista lupauksista ei saa julkaistua romaanejaan, mutta Fredrik päätyy töihin pienkustantamoon. Bettyn kohtalo ylilihavana sairaseläkeläisenä on rankin, sillä hän on uhrannut terveytensä Adrianin pelastamiselle. Opettaja-Lin lukemistoon kuuluu uudessa elämässä vain Elle Interiör.

Kirjassa oli samansuuntaiset vibat kuin Donna Tarttin teoksessa Jumalat juhlivat öisin, vaikka hahmot ovat maanläheisempiä. Zackin äiti on herkullinen hahmo, jolla on kyky palauttaa poikansa ja tämän ystävänsä takaisin maan pinnalle. Äiti muun muassa yrittää parittaa poikaansa Q8-bensiksen kassan Malinin kanssa, joka on tuore yksinhuoltaja. Äidin kommentit feminismistä ja tukholmalaisista homoista ovat pitelemättömiä. Kuitenkin suvun naiset kokevat voimaantumista Obaman virkaanastujaisissa, ja mummokin on oppinut käyttämään termiä ”afroamerikkalainen” ilman tyttärenpojan opastusta.

Arvostin kirjaa perusromaanina enemmän kuin dekkarina. Sain tästä paljon lukuvinkkejä ja musiikillisia flashbackeja. Hyllyssäni pölyyntyvät Houellebecqin ja Cormac McCarthyn teokset huhuilevat, ja Björn Afzeliuksen kootut vievät nostalgiselle aikamatkalle. Vaikka kirjan konteksti on älyllinen, jopa snobbaileva, Edvardssonin teksti on vetävää, jopa viihteellistä. Viihteellisyys ei ole ongelma, koska henkilöhahmot ovat omaperäisiä ja skarppeja.

Teoksen nimi avaa kysymyksiä omaelämäkerrallisuuden etiikasta. Usein ihmiset päätyvät kirjoittamaan ”paljastuskirjoja” taloudellisessa pattitilanteessa tai muun kriisin keskellä, kun eivät näe muuta mahdollisuutta selviytyä.  Melkein tosi tarina pitää aina sisällään taiteellisen vapauden, liioittelun ja mutkien suoristamisen. Tällainen kirjoittaminen on aina mahdollisesti tuhoisaa ja traagista, varsinkin, jos se vaikuttaa viattomiin sivullisiin. Tämän kirjan sivulliset ovat lopulta aika tavallisia nuoria, eikä heidän syntilistallaan ole muuta kuin bilettäminen ja tutustuminen luonnevikaiseen kirjailijaan, jolla oli kyky manipuloida vaikka katukivetystä.

Kirjan kansi on mielestäni erityisen onnistunut. Olin hetken aikaa tuijottavani torille laskeutunutta ufoa, mutta kyseessä on kai tuiki tavallinen suihkulähde Lundissa. Minua tämä skoonelaistarina puhutteli enemmän kuin kaikki Wallanderit, vaikka niillekin olen lämmennyt jälkijättöisesti vasta äskettäin.

 

 

 

 

Englanninlaivan eksyneet

IMG_1590Seikkailuni kuumien kesädekkarien maailmassa ei tunnu saavan loppua. Viimeisin löytöni on tanskalaisen Lone Theilsin Kohtalokas merimatka (Aula&co, 2016, suom. Kari Koski), joka taatusti puhuttelee kaikkia 80-luvulla nuoruuttaan eläneitä. Varsinkin, jos nuoruuteen kuului reissuja Britanniaan. Live Aidia ja Pink Floydia, haaveita päästä George Michaelin musavideolle ja sitä kautta glamourin ytimeen.

Teoksen päähenkilö Nora Sand on tanskalaisen Globalt-lehden ulkomaantoimittaja, joka tekee kiihkeää uraansa Lontoossa. Enimmäkseen Nora matkustelee maailman kriisipesäkkeisiin, mutta kun hän eräällä masentavalla kotimaan juttukeikallaan löytää antiikkiliikkeestä vanhan matkalaukun ja sen sisältä oudon kokoelman Polaroid-kuvia, toimittajan katse kääntyy kotiovelle Lontooseen ja Tanskaan.

Nora on kolmikymppinen, sitoutumiskammoinen sinkku, jonka elämässä parisuhteen korvaa työtoveruus australialaisen kuvaaja-Peten kanssa. Facebookin kautta yhteys vanhoihin koulukavereihin on auennut, ja Nora suostuu tapaamaan lukiokaverinsa Andreaksen, poliisin, joka on tullut Lontooseen Scotland Yardiin terrorisminvastaiseen koulutukseen. Andreas suostuu lähtemään Noran kanssa rannikolle jäljittämään matkalaukun arvoitusta, mutta romanssi ei etene odotetun kaavan mukaan.

Kirjassa etsitään vuonna 1985 kadonneita tanskalaisia teinityttöjä Lisbetiä ja Lulua, ja kuvioon kuuluu huonosti hoidettu lastensuojelu. Englannin-lautalla laitosnuorten ensimmäinen ulkomaanreissu tyssäsi tykkänään tyttöjen karkaamiseen, mutta tytöistä ei löytynyt jälkeäkään lähes kahteenkymmeneen vuoteen. Nora löytää Jyllannista laitoksen alkoholisoituneen johtajan, joka tyttöjen kadottua menetti elämänuskonsa.

Tanskalaisilla, jotka elävät meren sylissä, maassa, jossa mistään kolkasta merelle ei ole pitkä matka, ei ole samanlaista innostusta autolautoilla ördäämiseen kuin vaikka suomalaisilla. Tanskassa asuneena en muista, että laivamatkoja olisi edes erityisesti mainostettu. Tässä kirjassa kuvattu yhteys Esjbergistä Harwichiin on lopettanut kulkemisen. Siksikin romaani kuvaa mennyttä maailmaa, aikaa ennen halpalentoyhtiöitä, jolloin ihmisillä oli aikaa ylittää Pohjanmeri hitaasti ja myrskyisästi.

Luulin, että kirja olisi leppoisa trippi lähimenneisyyteen, mutta se yllättää nykyisyyden tasolla ja tarjoaa kunnollista kauhua. Vastapainoksi raskaille rikoksille tässä reissataan mitä mahtavimmissa kohteissa, kalastajakylissä, turistirysissä ja devonilaisella omenafarmilla. Paikallisten ihmisten kohtaamiset ovat omaperäisiä, pubilounaat houkuttelevat, mutta suurinta rentoutusta Nora kokee Kensington Whole Foods-supermarketissa spelttikeksien keskellä.

Kadonneita ulkomaalaisia tyttöjä, onnenonkijoita, au paireja ja kielikurssilaisia, alkaa löytyä poliisin arkistosta enemmänkin. Nora joutuu uudelleen avattujen keissien keskelle, Scotland Yardin informantiksi, ja hänet lähetetään haastattelemaan pahamaineista sarjamurhaajaa uusien vinkkien toivossa. Hänen asemansa itseoppineena ad hoc-salapoliisina on arveluttava, ja pohjoismaista sinisilmäisyyttäkin hänessä on jäljellä, ehkä liikaa.

Kohtalokas merimatka tarjoaa sopivan cocktailin brittinostalgiaa ja korkeajännitystä. Voin hyvin kuvitella, että joku ihastuu kirjaan vain paikkojen kuvauksen vuoksi. Minusta kirjassa oli dekkariksi poikkeuksellisen paljon elämäniloa, ja tunnelmissa oli enemmän variaatiota kuin pohjoismaisissa dekkareissa yleensä. Tanskastakin moni dekkaristi löytää syvän angstisia Nordic Noir-viboja, varsinkin syys-ja talviaikaan, mutta tämä romaani sijoittuu kesäkauteen, jolloin Tanskassa nautitaan pionien kukinnasta siirtolapuutarhamökeillä.

Teos kuuluu tänä vuonna lukemieni dekkareiden parhaimmistoon. Sarjan seuraava osa, Runoilijan vaimo, julkaistaan suomeksi elokuussa, ja odotan sitä innolla, sillä siinä palataan Tanskaan ja etsitään kuuluisan iranilaisen runoilijan kadonnutta vaimoa.

Napalanko ja velipuolikuu

IMG_1582Islanti on haasteellinen maa dekkaristeille siksi, että jos kirjailija haluaa mitenkään viitata reaalimaailman faktoihin ja tilastoihin, silloin hurjat saagat massa- tai sarjamurhista tuntuvat epäuskottavilta. Maassa yleensä murhataan tai tapetaan yksi ihminen vuodessa, ja silloinkin tekijä usein saadaan kiinni rysän päältä.

Yrsa Sigurdardottirin teoksessa Perimä (Otava, 2017, suom. Tapio Koivukari ja Tuula Tuura-Hietala) Reykjavikissä kuolee kolme ihmistä samalla tekotavalla viikon sisällä. Uhrit on muumioitu ilmastointiteipillä ja heidät on tapettu tuskallisesti imuria käyttäen. Henkilöillä ei tunnu olevan mitään loogista yhteyttä toisiinsa, eikä kukaan heistä ole onnistunut keräämään vihamiesten joukkoa ympärilleen. Kyse on tavallisista ihmisistä, jotka pitävät matalaa profiilia. Vain verovirkailija Elisa raportoi tunnollisesti Facebookiin nauttimistaan työpaikkalounaista ja lastensa kepposista.

Romaanin keskiössä on lastensuojelun ja poliisin yhteistyö tilanteissa, joissa lapset ovat saaneet kokea jotain käsittämättömän traumaattista. Elisan tytär, seitsenvuotias Margret on äidin murhan avaintodistaja, ja häntä kuulustellaan uupumukseen saakka klinikalla nimeltä Lastentalo. Omaisten ja poliisinkin luottamus tähän hataraan instituutioon on heikko, sillä paikka on vain kyhätty toimisto omakotitalon yhteydessä. Islannin pienuus yhteiskuntana näkyy myös siinä, että huostaanottotilanteet vaikuttavat edelleen suht improvisoiduilta. Tässä nuori psykologi Freyja joutuu ottamaan Margretin luokseen asumaan, vaikka hän asuu tilapäisesti vankilassa lusivan veljensä vuokramurjussa kaupungin laidalla.

Kirjan nimen perusteella oletin siinä olevan tieteellisempää ja syvällisempää analyysia maan kattavasta geenipankista ja geenitutkimuksesta, mutta kyseessä on varsin perinteinen, poliisijohtoinen dekkari. Tunnelmat ovat painostavan synkät, ja kaikki rikosta selvittävät henkilöt työskentelevät sellaisessa poikkeustilassa, ettei tilaa jää kulttuurisille tai yhteiskunnallisille pohdinnoille. Juonessa riittää yllätyksiä loppuun saakka, ja teksti on vetävää, mutta teos ei lopulta herättänyt minussa kovin radikaaleja uusia kysymyksiä. Pienen saaren sisäsiittoisuudesta on jo olemassa niin paljon todisteaineistoa.

Takaumat 1980-luvulle, jolloin maassa oli vielä yleistä puhdistaa adoptoitavien lasten rekisteri ja luoda heille uusi henkilötunnus, kuvaavat sosiaalityön anonymiteetin vaikeutta pienellä saarella. Varsinkin tapauksissa, joissa lapsiin oli kohdistunut väkivaltaa tai joissa tilanne perheessä muuten oli tulenarka, tällaista puhdistusta suositeltiin viranomaisten toimesta. Teos ilmeisesti pyrkii herättämään kysymyksiä insestin mahdollisuudesta tulevissa polvissa; tosin teema rajoitu mitenkään Islantiin eikä pieniin maihin. Itse en erityisesti syty klassisen tragedian insestiteemoista, ja koin, ettei tässäkään teoksessa onnistuttu avaamaan adoption eettisten haasteiden teemaa kovin raikkaalla tavalla.

Islanti ja Irlanti ovat molemmat saaria, joihin suhtaudun elämäni vaiheiden vuoksi yltiönostalgisesti, ja luen molempien maiden kirjallisuutta laidasta laitaan silloinkin, kun tyylilaji on väärä. Yhtään aidosti huonoa islantilaista romaania en kuitenkaan ole vielä lukenut; irlantilaisesta viihdekirjallisuudesta useamman, varsinkin silloin, kun siinä kosiskellaan lukijoita vihreän saaren mystiikalla ja katolilaisella kitschillä. Sigurdardottirin kynän jäljessä ei ole mitään kaupallisesti laskelmoivaa, mutta teos vaan soljahtaa pohjoismaisen kriminaalikirjallisuuden ylilaajaan suohon oivana perusdekkarina.

PS: Pyydän anteeksi islannin väärinkirjoitusta – laiskana henkilönä en löydä erityismerkkejä pädiltä.

 

Ylistys umpimielisyydelle

IMG_1585Matkani suomikumman maailmaan syvenee. Keski-Suomen jälkeen matkaan itäisempään metsään, jossa ei eletä turismilla eikä toivoteta vieraita tervetulleiksi. Kylän nimi on Vihainperä, ja se tunnetaan hulluistaan, murhamiehistään ja huijareistaan.

Anne Leinonen näyttää itse olevan kotoisin Etelä-Savosta, Mikkelin kupeesta, mutta romaanin Metsän äiti (Atena, 2017) tapahtumapaikka voisi sijaita missä tahansa Itä-Suomessa. Kevätlahti on puhtaan fiktionaalinen kunta, mutta sen asukkaiden puheenparsi on itäistä. Paikallisilla on kotiseuturakkautta ja kiinnostusta kylien historiaan: kotiseutuyhdistyksellä on jopa varaa palkata osa-aikainen tutkija kylien vanhoja kellareita kartoittamaan.

Teoksen päähenkilö Riina on aito oman polkunsa kulkija. Hän on pesunkestävä humanisti, jonka opinnot ovat venähtäneet, ja urasuunnittelussakin voisi olla parantamisen varaa. Huoli Inkeri-äidin mielenterveydestä on varjostanut naisen elämää, ja äidin äkillinen kuolema on omanlaisensa uusi alku. Riina muuttaa asumaan äitinsä huonokuntoiseen puutaloon Vihainperällä tietämättä tulevaisuudestaan huonosti palkatun kesätyön jälkeen.

Olen tässä lueskellut monenlaisia maallemuuttoeepoksia, ja täytyy sanoa, että Leinosen teoksessa, siitä huolimatta, että se edustaa spefiä ja kauhua, on tyrmäävän realistinen alkuasetelma. Kevätlahti ei ole muuttunut paljoa viidessätoista vuodessa; ihmiset ovat edelleen inhottavia, piensieluisia, kyräileviä, juonittelevia ja juoruilevia, eikä heillä ole mitään intressiä saada väkilukua uuteen kasvuun. Huikeasta luonnostaan huolimatta paikkakunta on luotaantyöntävän umpimielinen, jopa siellä kasvaneelle, saati uudisasukkaalle.

Romaanin kauhuntäyteinen kaksoistodellisuus on kekseliäs viritys, ”vaihdokit” ja ”nurjalaiset” luovat vinksahtanutta tunnelmaa, eikä kenenkään kyläläisen identiteetistä lopulta ota selvää. Kylän lähihistorian kaksi traagista kuolemaa tahdittavat nykyisyyttä, ja kaikkialla on synkkiä salaisuuksia, joista huutelu ulkomaailmalle on tuomittava teko. Kylän naisenergiasta nyt ei saa feminististä voimaantumispamflettia tekemälläkään, mutta akkojen vainoharhainen salaseura kirvoittaa mielikuvitusta:

”Kylä resonoi todellisuudessa omalla vihreällä sävyllään. Se tiesi, ketkä olivat sen omia, ketkä taas rikkoneet harmonian.”

Kylästä tulee teoksessa miltei oma toimijansa, jonka tahtoon kyläläisten on taivuttava, mikäli haluavat jatkaa siellä elämistä. Metsä on kylää lempeämpi ja suojelevampi elementti, mutta sielläkin viaton kulkija usein törmää kauheuksiin, kuten riistalle syötiksi jätetyihin vasikanruhoihin.

Metsän äiti on paikoitellen yltiöpoeettinen, paikoitellen inhorealistinen oodi umpimieliselle kylälle, joka luultavasti tukehtuu sisäsiittoisuuteensa. Savolaisten lupsakkuuden myytit murtuvat sen pyörteissä, eikä lukija automaattisesti tämän matkan tehtyään ala metsästää mummonmökkiä muuttotappiokunnasta. Kauhun elementit olivat sopivassa balanssissa arjen folkloristiikan kanssa, se oli enemmän päänsisäistä ja viittasi myös henkilöiden vaihtelevaan mielenterveyteen.

Jäin jopa odottamaan kertomukselle jatkoa, koska teoksessa oli luvassa perheenlisäystä ja vinksahtanut suhdekuvio miehen kanssa, joka jämähti loppuelämäksi kotisohvalleen ja joka ei ollut lapsen isä.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 28: Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan. Luin aiemmin Ilottomien ihmisten kylän, joka on nuortenkirja ja jossa itse asiassa on samansuuntainen tunnelma kuin tässä, tosin aivan eri kontekstissa.

Kuuhulluutta Kapeenkärjessä

IMG_1583Keski-Suomi on kansanperinteen ja mytologian suhteen haasteellinen rasti – maakunnasta on vaikea luoda verevää historiallista fiktiota. Ylipäänsä lähestulkoon kaikki maakuntaan sijoittuvat romaanit ottavat tapahtumapaikakseen Jyväskylän. Kreetta Onkelin Ilonen talo saa vaikutteita Luhangasta, ja Markku Ropposen dekkareissa reissataan syrjäkylillä, mutta kuka on lukenut teoksen, jonka tapahtumapaikkana on Multia, Konginkangas, Leivonmäki tai Konnevesi?

Mia Vänskän kauhuromaanissa Musta kuu (Atena, 2012) toisilleen tuntemattomat matkalaiset kohtaavat mökkikylässä Kapeenkärjessä. Kapeenkärkeä ei taida oikeasti olla kartalla, mutta Äänekosken ja Laukaan rajalla sijaitsee Kapeenkoski. Vänskä itse on lähtöisin Äänekoskelta, joten tämä keskisuomalainen maisema sijoittunee jonnekin Jyväskylästä pohjoiseen. Itsellänikin on hataria muistikuvia paikasta, ainakin katsottuna auton ikkunasta. Nämä ovat hoodeja, joilla on luultavasti käyty monta kertaa marjassa.

Mökkikylään mahtuu neljä seuruetta, ja siellä ollaan varsin tiiviisti toisten kanssa tekemisissä. Perhelomaa pakoon lähtenyt eksentrinen Annukka lähtee etsimään mielenrauhaa, mutta saa naapurikseen meluisan rokkibändin. Bändi on lähtenyt pakoon sen solistin aiheuttamaa lööppijulkisuutta, mutta solisti onnistuu järjestämään säpinää myös korvessa. Muissa mökeissä majoittuvat ekshibitionistinen eläkeläispariskunta ja hyvin tavallinen yh-isä tyttärineen. Porukasta muodostuu tahtomattaan väliaikainen yhteisö, jonka humalainen retki muinaiselle jumalanpalveluspaikalle kääntää lomaviikon suunnan.

Teoksessa muinainen esikristillinen perimä ja lähihistorian perhedraama polveilevat. Läheisessä talossa asuu yksinäinen poikamies Vesa, jonka vanhemmat ja sisarukset ovat kuolleet perhesurmassa. Vesa kokee tehtäväkseen partioida lomalaisia, mutta tietää mahdollisten ylilyöntien johtavat hänet taas Juurikkaniemen sairaalaan.

Kirjassa matkataan kauas 1600-luvulle, jolloin muualta tullut Aune Tuomaantytär asettui hollille, toimi parantajana ja sai helposti yleisen naisen maineen. Punatukkaisten naisten huono maine pysyi huonona vuosisadat Aunen noitavainoisen kuoleman jälkeen. Myös Vesan huikentelevaisen äidin haamu käy kummittelemassa Annukalle, jolla myös on aikeita jättää perheensä. Annukan oma seksuaalinen vetovoima kasvaa loman aikana mystisesti, ja siitä lopulta tulee kaiken hajottava voima.

Kauhun tasolla romaani ei varsinaisesti yllättänyt, sillä lukija laitetaan odottamaan pahinta jo prologissa. Kylän paikallinen historia, suomenuskon elementit ja paikoitellen kreisi huumori ovat parhainta kirjassa. Eltaantuneen rokkikukon machoilu ja kahden naisen pyörittäminen samalla näköyhteydellä olisi ollut suuremmankin farssin aihe, samoin ekshibitionismiin taipuvaisten eläkeläisten suvi-ilottelu. Henkilöissä oli sen verran omituista ja kummaa ihan arjen tasolla, etten enää syttynyt mustista perhosista, telkkien armeijasta tai muista kuolemaa ennustavista varoitusmerkeistä.

Kesäkirjana teos toimisi taattuna piristeenä sille, joka yleensä lukee jotain ”sydäntä lämmittävää”. Mökkien laitureilla tällaiset teokset pääsevät oikeuksiinsa ja saavat lukijan tarkkailemaan luontoa uusin silmin. Uskon, että teoksen kauhulle on olemassa ottavampi yleisö genren todellisten fanien parissa, sillä en itse ole vielä täysin vihkiytynyt suomikummaan. Kuitenkin huomaan käyväni harva se viikko Rising Shadow-sivuilla lukemassa arvioita spekulatiivisesta fiktiosta – eli olen jo antamassa genrelle pikkusormeni.

Kirjaa suosittelen lämpimästi kaikille kesäleskille ja äiti-ihmisille, jotka yhtäkkiä saavat lomallaan ”omaa aikaa” tietämättä mitä sillä tehdä.

Teosta lukiessani sain idean kartoittaa Keski-Suomen pikkupaikkakunnista kertovaa kirjallisuutta laajemmin. Onneksi siihen ei tule olemaan aikaa, mutta henkilökohtaisena blogihaasteena idea saattaa alkaa elää.