Sanadiilerin uusi elämä

IMG_1553Afrikkalainen skifi: harvinaista, kiinnostavaa, vähän vaikeaa. Hyllyssäni on muutama genreen kuuluva teos, joita en ole saanut loppuun. Nyt uusimpana eteeni pompahti eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin teos Zoo City (alk. 2010, Aula&co 2016, suom. Tytti Viinikainen), joka on saanut mm. Arthur J.Clarke-palkinnon ja tänä vuonna myös Suomessa Tähtivaeltaja-palkinnon.

Teoksessa eletään vuotta 2011 Johannesburgissa. Uutena alakulttuurina ovat ”eläimelliset”, eli ihmiset, jotka elävät symbioosissa jonkun villieläimen kanssa. Päähenkilö Zinzi December on entinen ”sanadiileri” eli vapaa toimittaja, nykyinen tavaroiden etsijä, jonka läheinen on laiskiainen. Tavaroiden etsijänä hän tekee paljon keikkaa yksinäisten vanhusten luo, mutta työ vie myös henkiparantajien ja puoskareiden pariin. Naisen työllistyminen on vaikeaa siksikin, että hän on äskettäin vapautunut vankilasta ja kamppailee huumeriippuvuutensa kanssa. Muutto rähjäiseen, vaaralliseen Zoo Cityyn kerrostaloon, joka on nähnyt parhaimmat päivänsä, on ironinen elämäntapamuutos henkilöltä, joka entisessä elämässään on ollut hyvin trendikäs lifestyle-toimittaja.

Jo musiikillisesti teos on antoisaa luettavaa, sillä tässä sukelletaan maan musiikkiteollisuuteen. En vieläkään osaa hyvin määritellä crunk rap:iä, kwaitoa tai maskandi folk:ia, mutta ainakin minua on nyt informoitu niiden olemassaolosta. Nuorten orpojen ja slummien kasvattien toiveet supertähteydestä ovat tapetilla, ja joillekin menestys merkitsee sitä, että pääsee huumevierotukseen yksityiselle klinikalle, ei metodistikirkon kellariin. Zinzi etsii kadonnutta teinitähteä Songweraa, goottipunkkaribarbiprinsessaa, joka on lopettanut mielialalääkkeiden käytön ja voi siksi olla vaaraksi itselleen ja muille.

Teoksessa on rikollisuutta ja hämäräbisneksiä monella tasolla. Itseäni kiinnosti eniten Afrikan sisäinen pakolaispolitiikka ja rajanylitykset. Toinen avainhenkilöistä on Zinzin poikaystävä, kongolainen Benoit, joka paljastuu perheelliseksi turvapaikanhakijaksi ja entiseksi lapsisotilaaksi. Zinzi on enemmän kiintynyt mieheen kuin laiskiaiseensa eikä pysty eliminoimaan mustasukkaisuuttaan kadonnutta perhettä kohtaan. Perheen mahdollinen löytyminen pakolaisleiriltä Burundista herättää myös ristiriitaisia tunteita. Myös zimbabwelaisten hankalaa roolia käsitellään, saahan Zinzi itsekin lopulta naapurimaan pakolaisen väärennetyt paperit. Yleinen pan-afrikkalaisuus ja muiden maiden siirtolaisten ja pakolaisten tuomat extravibat kaupunkikulttuuriin olivat vahvasti läsnä kaikkialla.

Teoksessa oli muutamia kohtia, jotka kertoivat Etelä-Afrikan köyhien todellisuudesta akuutin kuvottavalla tavalla. Tuberkuloottinen mies, joka möi ysköksiään niille, jotka tarvitsivat lääkärinlausuntoa työvoimaviranomaisia varten, oli aikamoinen tapaus. Etelä-Afrikan valtion byrokraattinen viidakko työllisti myös lukutaitoisia köyhiä naapureiden lomakkeiden täyttäjinä (normikauraa myös Suomessa). Ei varmasti ollut mitään ongelmaa, johon metodistikirkon kellarin vapaaehtoiset eivät olisi yrittäneet löytää ratkaisua, mutta akuutein ongelma heillä oli pakolaisten hätämajoitus. Kuten Suomessakin, myös J’burgin kirkonrotat saivat yllättävän hipstereitä voileipälahjoituksia trendikahviloista päivän päätteeksi.

Mitä kummempia toteemieläimiä kirjassa vilisi teemaan kuuluen, mutta lopulta zoologinen viritys jäi hieman varjoon Zinzin muun henkilöhistorian dominoidessa juonta. Hänen kotitalonsa Elysium Heightsin pihalla tosin pidettiin karhunkaatajaiset, ja aika moni henkilö tuli muutenkin eläinten puremaksi tai raatelemaksi. Ihmisen kanssa symbioosissa olleiden eläinten puremat parantuivat erityisen huonosti. Vastaavia symbioottisia yhteisöjä löytyi muualtakin maailmasta, ja heillä tuntui olevan henkiyhteys toisiinsa.

Vaikka Beukesin teksti pitää sisällään painavaa yhteiskunnallista analyysiä ja kauhua, kirjassa on myös aidon nautinnollisia osuuksia. Kahviloiden, baarien ja klubien kirjo on runsasta, ja surullisella lemmenparilla on huikean hienot maisemat illallistreffeillään kerrostalon katolla. Pidin varsinkin siitä, että skifi-kirjaksi tässä elettiin myös paljon ns. tavallista arkea.

Teos jätti minut pakahtuneeksi, enkä pystynyt yhdellä lukukerralla prosessoimaan kaikkia romaanin tasoja. Matkakuumettakin teos herätti, vaikka olen piinallisen tietoinen siitä, etten tavallisena turistina koskaan pääsisi lähellekään Elysium Heightsin kattoterassia. Teos vaatii myös suomennoksena lukijaltaan tarkkaavaisuutta ja halua avata pieniä yksityiskohtia, mutta voin taata, että takaosan sanaston konsultointi ja lievä googlaus ovat sen arvoisia.

HELMET-haasteessa teos sopii kohtaan 16: Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s