Päiväkodin rakastavaiset

 

IMG_1570Romanttinen fiktio on monimuotoista, ja sen sisällä on suuria nyanssieroja. Lukaisin eilen illalla ensimmäisen kroatialaisen romaanini, vain siksi, että romaani kertoi Kroatian rannikon idyllisestä kalastajakylästä – maasta, jossa en ole käynyt ja jonne mieleni halajaa. Jo kannen perusteella osasin varautua kliseiseen tarinaan elämänikäisestä rakkaudesta. Se ei haitannut, koska noin ylipäänsä kroatialaista kirjallisuutta on harvoin tarjolla.

Natasha Dgarnic (s.1965) on Saksaan muuttanut siirtolaiskirjailija, jolla on tausta kielitieteissä ja kielen opetuksessa. Teos Kanssasi aina (Otava 2012, suom. Tiina Hakala) on kirjoitettu saksaksi, ja siitä käännetty usealle kielelle. Juuri saksalaisten viihdekirjamarkkinoilla olen aiemminkin saanut hämmentyä. Heidän suuret bestsellerinsä kun eivät juuri koskaan kerro Saksasta.

Tässä romaanissa Luka ja Dora ovat erottamattomat ystävykset päiväkodissa ja alakouluiässä. Kaksikko erotetaan Lukan ollessa 9 ja Doran 6, Doran vanhempien muuttaessa työn perässä Ranskaan. Tarina alkaa vuodesta 1959 ja päättyy viime vuosikymmenelle. Pariskunta löytää toisensa uudestaan Pariisissa nuorina aikuisina, mutta suuren rakkauden väliin tulee aina ylitsepääsemättömiä esteitä. Luka menestyy hetken kuvataiteilijana, mutta hylkää urahaaveensa perheen ja rakkaussurujen vuoksi. Dora menestyy näyttelijänä, mutta olisi ollut valmis uhraamaan kaiken, jos suunnitelma olisi Lukalle kelvannut.

Dgarnic kirjoittaa lyhyitä lauseita ja sähkösanomakieltä. Hirveää sanoa, mutta tyylistä tuli ensimmäisenä mieleen Timo Soinin ploki. En usko, että tyylin valinta johtuu hänen maahanmuuttajuudestaan, vaan hän haluaa ilmaista tunteiden kiihkeyttä ja impulsiivisuutta näin. Keskeisissä käänteissä kolmen pisteen käyttö yltyy mahdottomaksi.

Sitten juonen uskottavuudesta. Päiväkotikavereiden rendez-vous ei sinänsä ärsyttänyt, eikä sekään, että pariskunta laitetaan huokailemaan syvään juuri Pariisissa, eikä vaikka Hannoverissa tai Örebrossa. Doran integraatio uuteen kulttuuriin taas on täysin tuulesta temmattua. Tässä jugoslavialainen siirtolaisperhe vaan deletoi juurensa ja alkaa menestyä vieraalla kielellä. Dora ei vaikuta nuorena tyttönä edes muistavan, mistä maasta on kotoisin. Hänellä kestää kauan muistaa Makarskan kylän nimi. Perheellä ei näytä olevan mitään siteitä kotimaahansa. Myöskään idän ja lännen välillä ei ole elintasoeroja, eikä Lukalla ole vaikeuksia tulla toimeen Pariisissa 80-luvulla, vaikka on kielitaidoton. Ja vaikka Luka joutuu sotaan ja haavoittuu siellä saaden pysyvän vamman, tämäkin jakso kuitataan parilla sivulla.

Paikalliseen kulttuuriin tässä tutustutaan lähinnä turismiteollisuuden kautta. Makarskassa on turismia jo 60-luvulla, ja Lukan perhe elää kokonaan siitä. Perhehotelli alkaa menestyä 80-luvulla, kun länsimaisten turistien määrä kasvaa. Ravintoloiden menyyt monipuolistuvat, mutta palvelukulttuuri on edelleen jäyhän sosialistista. Luonnon kauneutta kuvataan lasten salaisten retkien ja kalastuksen kautta, mutta ruoalla tai muilla etnisillä kuriositeeteillä ei mässäillä.

Jotain positiivistakin teoksesta löytyy. Pariisin kuvasto ei ole ulkoisesti hirveän siirappista, eikä ranskalaisista tehdä romantiikan erityisasiantuntijoita. Kun Dora hieman lämpenee uudelleen taustalleen, hän alkaa jopa puhua kroatiaa. Teoksessa viljellään kroatiankielisiä hellyttelyjä ja lausutaan Nerudaa espanjaksi. Angloamerikkalaisen kulttuurin vaikutteita ei viljellä lainkaan. Jos siis olet kyllästynyt anglomaiden chicklitiin, saatat löytää tästä kirjasta jotain uutta ja erilaista.

Teos puhuttelee varmaan eniten 50-60-luvuilla syntyneitä, jotka on kasvatettu perinteisesti ja joille elinikäinen parisuhde on ollut ihanne. Eksiä ja nyksiä tämäkin kirottu rakkaus tuottaa, mutta toisistaan erotetuilla puoliskoilla on valtava halu tulla yhteen loppuelämän ajaksi. Tuntevatko he lopulta toisiaan ja osaavatko arvostaa toistensa arkista minää, kun kohtaamiset ovat koostuneet lähinnä kiihkeästä seksistä? Voiko lapsuuden muistoille rakentaa toimivan parisuhteen aikuisuudessa?

Kirjassa olisi voinut olla aineksia paljon kiinnostavampaan saagaan, jos mukaan olisi päästetty edes vähän poliittista historiaa ja kroatialaista kulttuuria. Oikeastaan minua ei edes ärsyttänyt rakkaustarinan melodraama, eivätkä perinteiset sukupuoliroolit, vaan kirjoitustyyli.

Makarska näyttää olevan näinä päivinä Kroatian Rivieran suosituimpia lomakohteita, ja se on pikkukaupunki, ei kylä, joksi sitä tituleerasin. En tiedä, olisiko arvioni tästä teoksesta ollut suotuisampi, jos olisin lukenut kirjaa paikan päällä. Nyt tämä tökki pahasti. Teos tosin herätti minussa kiinnostuksen Balkanin maiden (nais)kirjallisuuteen, sillä varmasti siellä kirjoitetaan muustakin kuin unelmien prinsseistä. Ne teokset eivät vaan tavoita minua osaamillani kielillä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s