Kamalan kälyn kosto

Kasarinostalgiaa ja vinksahtanutta sukukronikkaa. Pikkukaupungin juoruja ja vanhentuneita rikoksia. Kolmenkymmenen vuoden hiljaisuus ja muistin petolliset aukot. Alkoholistiäiti ja äidin kunniallinen käly. Ylipäänsä käly, kaunokirjallisena hahmona (tunnistavatko nuoremmat lukijat koko sanaa?). Näistä aineksista Marjut Pettersson kutoo erikoisen dekkarin, Niin kuin sinä sen muistat (Myllylahti, 2017).

Kirjassa liikutaan Uudessakaupungissa, työväenluokkaisissa ympyröissä autotehtaan varjossa. Nuoren Kitin isä hylkää perheensä ja äiti löytää uuden miehen, italialaisen Antonion, joka on tuore leski ja kahden pojan, Tonin ja Ronin, isä. Ja vaikka Kiti menestyy koulussa, hän kokee jäävänsä uusperheessä lapsipuolen asemaan. Hän alkaa jo alaikäisenä paeta alkoholinhuuruiseen maailmaan. Pian ylioppilaaksi päästyään hänelle syntyy avioton tytär Sini, josta hän ei ole kypsä huolehtimaan. Kiti karkaa maailmalle, ja tytön huoltajaksi tulee käly-Mona.

Mona on jäänyt leskeksi odottaessaan esikoistaan, ja sekusten, Sinin ja Iriksen ikäero jää pieneksi. Tonin kuolema auto-onnettomuudessa on sukusaagassa suuri tragedia, ja nuorta miestä muistellaan suureleisesti. Mona kasvattaa tyttöjä siskoksina ja rakentaa identiteettiään pelastavana enkelinä ja marttyyriäitinä. Kitin yhteys tyttäreensä katkeaa alkoholismin syvetessä, mutta hän palaa tämän 18-vuotissynttäreille. Kälyjen kohtaaminen ahdistaa, eikä Kitillä ole voimia kohdata sukua selvin päin.

Teos rakentuu takaumien ympärille, ja lopulta kaikki kulminoituu niihin karmeisiin kasarihäihin. Monan ja Tonin rakkaustarinassa on jotain samaa pyrkyryyttä ja tunkkaisuutta kuin juuri lukemassani Elena Ferranten romaanissa. Tässäkin taustalla vaikuttaa napolilainen suku, joka ei kuitenkaan pääse häihin paikan päälle. En kokenut hääteemaa millään muotoa Ferranten kopioimisena, ja italialaisuuskin on tässä suht ohutta. Jos Pettersson on saanut Ferrantelta vaikutteita, se on vain tekstin eduksi. Ainakin muistin ja muistelemisen tarkkuudessa on samoja viboja. Dekkariksi teos on kielellisesti rikas ja kunnianhimoinen.

Kerrontatekniikkana Kitin puhuttelu toisessa persoonassa tuntui paikoitellen puuduttavalta. Tosin tässä ehkä etsitään kaikkitietävää kertojaa, joka varjostaa alkoholistin horjuvia liikkeitä. Kuitenkin addiktiksi Kiti on harvinaisen skarppi. Hän ei edusta pahinta naisalkoholistin stereotypiaa, pubiruusua, vaan on vielä jotenkuten työn syrjässä kiinni freelancer-toimittajana. Pettersson kaivaa hänestä monia inhimillisiä kerroksia itseinhon alta.

Paikoitellen teoksessa oli saippuaoopperamaisia piirteitä, vaikka niihin viitataankin (itse)ironisesti. Toisaalta 70-80-lukujen ajankuva tuli hienosti esiin: Wunderbaumit, Mennenit ja Stop-pastillit peittävät paheellisempia lehahduksia, ja tyrkkyputken liftarityttöjen permanenteissa tuulahtaa Revlon Flex. Mona on lukenut postimyyntikatalogien vauvantarvikesivut puhki ennen kuin tulee raskaaksi. Suorittajaäidin ja hulttioäidin epäreilu valta-asetelma nousee jopa kiinnostavammaksi elementiksi kuin ikivanhat rikokset.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 38: ”Kirjassa mennään naimisiin”.  Aika monessa tänä vuonna lukemassani teoksessa on niin tehty, mutta nämä häät jäävät mieleeni poikkeuksellisen makaabereina.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s