Napalanko ja velipuolikuu

IMG_1582Islanti on haasteellinen maa dekkaristeille siksi, että jos kirjailija haluaa mitenkään viitata reaalimaailman faktoihin ja tilastoihin, silloin hurjat saagat massa- tai sarjamurhista tuntuvat epäuskottavilta. Maassa yleensä murhataan tai tapetaan yksi ihminen vuodessa, ja silloinkin tekijä usein saadaan kiinni rysän päältä.

Yrsa Sigurdardottirin teoksessa Perimä (Otava, 2017, suom. Tapio Koivukari ja Tuula Tuura-Hietala) Reykjavikissä kuolee kolme ihmistä samalla tekotavalla viikon sisällä. Uhrit on muumioitu ilmastointiteipillä ja heidät on tapettu tuskallisesti imuria käyttäen. Henkilöillä ei tunnu olevan mitään loogista yhteyttä toisiinsa, eikä kukaan heistä ole onnistunut keräämään vihamiesten joukkoa ympärilleen. Kyse on tavallisista ihmisistä, jotka pitävät matalaa profiilia. Vain verovirkailija Elisa raportoi tunnollisesti Facebookiin nauttimistaan työpaikkalounaista ja lastensa kepposista.

Romaanin keskiössä on lastensuojelun ja poliisin yhteistyö tilanteissa, joissa lapset ovat saaneet kokea jotain käsittämättömän traumaattista. Elisan tytär, seitsenvuotias Margret on äidin murhan avaintodistaja, ja häntä kuulustellaan uupumukseen saakka klinikalla nimeltä Lastentalo. Omaisten ja poliisinkin luottamus tähän hataraan instituutioon on heikko, sillä paikka on vain kyhätty toimisto omakotitalon yhteydessä. Islannin pienuus yhteiskuntana näkyy myös siinä, että huostaanottotilanteet vaikuttavat edelleen suht improvisoiduilta. Tässä nuori psykologi Freyja joutuu ottamaan Margretin luokseen asumaan, vaikka hän asuu tilapäisesti vankilassa lusivan veljensä vuokramurjussa kaupungin laidalla.

Kirjan nimen perusteella oletin siinä olevan tieteellisempää ja syvällisempää analyysia maan kattavasta geenipankista ja geenitutkimuksesta, mutta kyseessä on varsin perinteinen, poliisijohtoinen dekkari. Tunnelmat ovat painostavan synkät, ja kaikki rikosta selvittävät henkilöt työskentelevät sellaisessa poikkeustilassa, ettei tilaa jää kulttuurisille tai yhteiskunnallisille pohdinnoille. Juonessa riittää yllätyksiä loppuun saakka, ja teksti on vetävää, mutta teos ei lopulta herättänyt minussa kovin radikaaleja uusia kysymyksiä. Pienen saaren sisäsiittoisuudesta on jo olemassa niin paljon todisteaineistoa.

Takaumat 1980-luvulle, jolloin maassa oli vielä yleistä puhdistaa adoptoitavien lasten rekisteri ja luoda heille uusi henkilötunnus, kuvaavat sosiaalityön anonymiteetin vaikeutta pienellä saarella. Varsinkin tapauksissa, joissa lapsiin oli kohdistunut väkivaltaa tai joissa tilanne perheessä muuten oli tulenarka, tällaista puhdistusta suositeltiin viranomaisten toimesta. Teos ilmeisesti pyrkii herättämään kysymyksiä insestin mahdollisuudesta tulevissa polvissa; tosin teema rajoitu mitenkään Islantiin eikä pieniin maihin. Itse en erityisesti syty klassisen tragedian insestiteemoista, ja koin, ettei tässäkään teoksessa onnistuttu avaamaan adoption eettisten haasteiden teemaa kovin raikkaalla tavalla.

Islanti ja Irlanti ovat molemmat saaria, joihin suhtaudun elämäni vaiheiden vuoksi yltiönostalgisesti, ja luen molempien maiden kirjallisuutta laidasta laitaan silloinkin, kun tyylilaji on väärä. Yhtään aidosti huonoa islantilaista romaania en kuitenkaan ole vielä lukenut; irlantilaisesta viihdekirjallisuudesta useamman, varsinkin silloin, kun siinä kosiskellaan lukijoita vihreän saaren mystiikalla ja katolilaisella kitschillä. Sigurdardottirin kynän jäljessä ei ole mitään kaupallisesti laskelmoivaa, mutta teos vaan soljahtaa pohjoismaisen kriminaalikirjallisuuden ylilaajaan suohon oivana perusdekkarina.

PS: Pyydän anteeksi islannin väärinkirjoitusta – laiskana henkilönä en löydä erityismerkkejä pädiltä.

 

Ylistys umpimielisyydelle

IMG_1585Matkani suomikumman maailmaan syvenee. Keski-Suomen jälkeen matkaan itäisempään metsään, jossa ei eletä turismilla eikä toivoteta vieraita tervetulleiksi. Kylän nimi on Vihainperä, ja se tunnetaan hulluistaan, murhamiehistään ja huijareistaan.

Anne Leinonen näyttää itse olevan kotoisin Etelä-Savosta, Mikkelin kupeesta, mutta romaanin Metsän äiti (Atena, 2017) tapahtumapaikka voisi sijaita missä tahansa Itä-Suomessa. Kevätlahti on puhtaan fiktionaalinen kunta, mutta sen asukkaiden puheenparsi on itäistä. Paikallisilla on kotiseuturakkautta ja kiinnostusta kylien historiaan: kotiseutuyhdistyksellä on jopa varaa palkata osa-aikainen tutkija kylien vanhoja kellareita kartoittamaan.

Teoksen päähenkilö Riina on aito oman polkunsa kulkija. Hän on pesunkestävä humanisti, jonka opinnot ovat venähtäneet, ja urasuunnittelussakin voisi olla parantamisen varaa. Huoli Inkeri-äidin mielenterveydestä on varjostanut naisen elämää, ja äidin äkillinen kuolema on omanlaisensa uusi alku. Riina muuttaa asumaan äitinsä huonokuntoiseen puutaloon Vihainperällä tietämättä tulevaisuudestaan huonosti palkatun kesätyön jälkeen.

Olen tässä lueskellut monenlaisia maallemuuttoeepoksia, ja täytyy sanoa, että Leinosen teoksessa, siitä huolimatta, että se edustaa spefiä ja kauhua, on tyrmäävän realistinen alkuasetelma. Kevätlahti ei ole muuttunut paljoa viidessätoista vuodessa; ihmiset ovat edelleen inhottavia, piensieluisia, kyräileviä, juonittelevia ja juoruilevia, eikä heillä ole mitään intressiä saada väkilukua uuteen kasvuun. Huikeasta luonnostaan huolimatta paikkakunta on luotaantyöntävän umpimielinen, jopa siellä kasvaneelle, saati uudisasukkaalle.

Romaanin kauhuntäyteinen kaksoistodellisuus on kekseliäs viritys, ”vaihdokit” ja ”nurjalaiset” luovat vinksahtanutta tunnelmaa, eikä kenenkään kyläläisen identiteetistä lopulta ota selvää. Kylän lähihistorian kaksi traagista kuolemaa tahdittavat nykyisyyttä, ja kaikkialla on synkkiä salaisuuksia, joista huutelu ulkomaailmalle on tuomittava teko. Kylän naisenergiasta nyt ei saa feminististä voimaantumispamflettia tekemälläkään, mutta akkojen vainoharhainen salaseura kirvoittaa mielikuvitusta:

”Kylä resonoi todellisuudessa omalla vihreällä sävyllään. Se tiesi, ketkä olivat sen omia, ketkä taas rikkoneet harmonian.”

Kylästä tulee teoksessa miltei oma toimijansa, jonka tahtoon kyläläisten on taivuttava, mikäli haluavat jatkaa siellä elämistä. Metsä on kylää lempeämpi ja suojelevampi elementti, mutta sielläkin viaton kulkija usein törmää kauheuksiin, kuten riistalle syötiksi jätetyihin vasikanruhoihin.

Metsän äiti on paikoitellen yltiöpoeettinen, paikoitellen inhorealistinen oodi umpimieliselle kylälle, joka luultavasti tukehtuu sisäsiittoisuuteensa. Savolaisten lupsakkuuden myytit murtuvat sen pyörteissä, eikä lukija automaattisesti tämän matkan tehtyään ala metsästää mummonmökkiä muuttotappiokunnasta. Kauhun elementit olivat sopivassa balanssissa arjen folkloristiikan kanssa, se oli enemmän päänsisäistä ja viittasi myös henkilöiden vaihtelevaan mielenterveyteen.

Jäin jopa odottamaan kertomukselle jatkoa, koska teoksessa oli luvassa perheenlisäystä ja vinksahtanut suhdekuvio miehen kanssa, joka jämähti loppuelämäksi kotisohvalleen ja joka ei ollut lapsen isä.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 28: Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan. Luin aiemmin Ilottomien ihmisten kylän, joka on nuortenkirja ja jossa itse asiassa on samansuuntainen tunnelma kuin tässä, tosin aivan eri kontekstissa.

Kuuhulluutta Kapeenkärjessä

IMG_1583Keski-Suomi on kansanperinteen ja mytologian suhteen haasteellinen rasti – maakunnasta on vaikea luoda verevää historiallista fiktiota. Ylipäänsä lähestulkoon kaikki maakuntaan sijoittuvat romaanit ottavat tapahtumapaikakseen Jyväskylän. Kreetta Onkelin Ilonen talo saa vaikutteita Luhangasta, ja Markku Ropposen dekkareissa reissataan syrjäkylillä, mutta kuka on lukenut teoksen, jonka tapahtumapaikkana on Multia, Konginkangas, Leivonmäki tai Konnevesi?

Mia Vänskän kauhuromaanissa Musta kuu (Atena, 2012) toisilleen tuntemattomat matkalaiset kohtaavat mökkikylässä Kapeenkärjessä. Kapeenkärkeä ei taida oikeasti olla kartalla, mutta Äänekosken ja Laukaan rajalla sijaitsee Kapeenkoski. Vänskä itse on lähtöisin Äänekoskelta, joten tämä keskisuomalainen maisema sijoittunee jonnekin Jyväskylästä pohjoiseen. Itsellänikin on hataria muistikuvia paikasta, ainakin katsottuna auton ikkunasta. Nämä ovat hoodeja, joilla on luultavasti käyty monta kertaa marjassa.

Mökkikylään mahtuu neljä seuruetta, ja siellä ollaan varsin tiiviisti toisten kanssa tekemisissä. Perhelomaa pakoon lähtenyt eksentrinen Annukka lähtee etsimään mielenrauhaa, mutta saa naapurikseen meluisan rokkibändin. Bändi on lähtenyt pakoon sen solistin aiheuttamaa lööppijulkisuutta, mutta solisti onnistuu järjestämään säpinää myös korvessa. Muissa mökeissä majoittuvat ekshibitionistinen eläkeläispariskunta ja hyvin tavallinen yh-isä tyttärineen. Porukasta muodostuu tahtomattaan väliaikainen yhteisö, jonka humalainen retki muinaiselle jumalanpalveluspaikalle kääntää lomaviikon suunnan.

Teoksessa muinainen esikristillinen perimä ja lähihistorian perhedraama polveilevat. Läheisessä talossa asuu yksinäinen poikamies Vesa, jonka vanhemmat ja sisarukset ovat kuolleet perhesurmassa. Vesa kokee tehtäväkseen partioida lomalaisia, mutta tietää mahdollisten ylilyöntien johtavat hänet taas Juurikkaniemen sairaalaan.

Kirjassa matkataan kauas 1600-luvulle, jolloin muualta tullut Aune Tuomaantytär asettui hollille, toimi parantajana ja sai helposti yleisen naisen maineen. Punatukkaisten naisten huono maine pysyi huonona vuosisadat Aunen noitavainoisen kuoleman jälkeen. Myös Vesan huikentelevaisen äidin haamu käy kummittelemassa Annukalle, jolla myös on aikeita jättää perheensä. Annukan oma seksuaalinen vetovoima kasvaa loman aikana mystisesti, ja siitä lopulta tulee kaiken hajottava voima.

Kauhun tasolla romaani ei varsinaisesti yllättänyt, sillä lukija laitetaan odottamaan pahinta jo prologissa. Kylän paikallinen historia, suomenuskon elementit ja paikoitellen kreisi huumori ovat parhainta kirjassa. Eltaantuneen rokkikukon machoilu ja kahden naisen pyörittäminen samalla näköyhteydellä olisi ollut suuremmankin farssin aihe, samoin ekshibitionismiin taipuvaisten eläkeläisten suvi-ilottelu. Henkilöissä oli sen verran omituista ja kummaa ihan arjen tasolla, etten enää syttynyt mustista perhosista, telkkien armeijasta tai muista kuolemaa ennustavista varoitusmerkeistä.

Kesäkirjana teos toimisi taattuna piristeenä sille, joka yleensä lukee jotain ”sydäntä lämmittävää”. Mökkien laitureilla tällaiset teokset pääsevät oikeuksiinsa ja saavat lukijan tarkkailemaan luontoa uusin silmin. Uskon, että teoksen kauhulle on olemassa ottavampi yleisö genren todellisten fanien parissa, sillä en itse ole vielä täysin vihkiytynyt suomikummaan. Kuitenkin huomaan käyväni harva se viikko Rising Shadow-sivuilla lukemassa arvioita spekulatiivisesta fiktiosta – eli olen jo antamassa genrelle pikkusormeni.

Kirjaa suosittelen lämpimästi kaikille kesäleskille ja äiti-ihmisille, jotka yhtäkkiä saavat lomallaan ”omaa aikaa” tietämättä mitä sillä tehdä.

Teosta lukiessani sain idean kartoittaa Keski-Suomen pikkupaikkakunnista kertovaa kirjallisuutta laajemmin. Onneksi siihen ei tule olemaan aikaa, mutta henkilökohtaisena blogihaasteena idea saattaa alkaa elää.

Synergia rakoilee Balkanilla

IMG_1517Max Seeckin esikoisromaani Hammurabin enkelit (Tammi, 2016) on ollut minulla työn alla koko kesän, ja samalla olen seurannut nuoren kirjailijan nousujohteiseen uraan liittyvää uutisointia. Seeckiä dekkarikärpänen puri yllättäen muutama vuosi sitten aurinkolomalla Balkanilla, josta esikoisromaanin tuotantoprosessi lähti lennokkaasti käyntiin. Seeckin tie kirjailijaksi ei noudata tyypillistä sanataiteen opiskelijan kaavaa, jossa taustalla on usein pitkä tie kirjoittajakursseilla tai kansanopistoissa. Seeck on kauppatieteilijä, ilmeisesti menestyvä yrittäjä ja vaikuttaa antamissaan haastatteluissa melko hyperaktiiviselta tapaukselta.

Hyperaktiivisuus näkyy myös tekstissä, mutta ei välttämättä negatiivisella tavalla. Hammurabin enkelit on toiminnallista korkeajännitystä, jossa ei ole lainkaan suvantovaiheita. Kappaleet ovat lyhyitä, ja syvin meditaation momentti on gin&tonic-hetki luksushotellin uima-altaalla. Teoksessa on paikoitellen hyvin raakaa väkivaltaa, ja Balkanin rajanylityspisteet tulevat tutuiksi monimutkaisissa väijytystilanteissa. Kirjailija on erityisen mieltynyt kuvaamaan kello- ja automerkkejä, mutta muuten tässä ei vietetä huomiotaherättävää luksuselämää.

Minua aidosti jännitti ja puistatti koko romaanin ajan. Teos pitää esimerkillisesti pihdeissään, sillä siinä on dekkareilta eniten vaadittava, keskeisin elementti: dynaaminen ja yllätyksellinen juoni. Kirjassa liikutaan diplomatian, hämäräbisnesten ja palkkasotureiden maailmoissa. Pääasiallisena tapahtumisen areenana on Suomen lähetystö Zagrebissa, mutta teoksessa liikutaan myös Bosniassa ja Kroatian rannikon lomaparatiiseissa. Erityisen ansiokasta on paikallisten hahmojen kehittely, ja ylipäänsä paikallisen kulttuurin tuntemus. (Verrattuna viime viikolla lukemaani ensimmäiseen kroatialaisromaaniini, joka oli huikea pettymys, ilahduin valtavasti Seeckin tavasta uppoutua maan surulliseen, mutta todelliseen lähihistoriaan.)

Kirjassa suomalaisen taisteluparin, tiedustelu-upseeri Daniel Kuisman ja UM:n virkailija Annika Laineen, synergiat törmäävät moneen kertaan lähes ylitsepääsemättömiin muureihin. Daniel on yli nelikymppinen Bosnian sodan veteraani, jonka traumatausta on estänyt elämän mutkattoman edistymisen kotimaassa. Annika on kolmikymppinen tohtoriksi väitellyt uraohjus, dilomaattiperheen vesa, joka muistuttaa Cameron Diazia. Molemmilla on hämärä menneisyys, mutta epäreilussa valta-asetelmassa vain Danielin odotetaan avautuvan siitä.

Minulla oli vaikeuksia lukea Hammurabin enkeleiden erityisjoukkoihin liittyviä takaumia, sillä ne olivat hirvittävän ahdistavia. Niissä enkelit kostavat vielä elossa oleville serbijoukoille heidän tekemiään vääryyksiä bosnialaisille siviileille. Suuri osa enkeleistä on ulkomaalaisia palkkasotureita. Daniel jää yhteyksiin vain Antonion kanssa, joka ei sodan jälkeen pysty kotiutumaan Italiaan, vaan palaa Kroatiaan kansainvälisen rikollisliigan kätyrinä.

Teoksen maailmankuva on suht kyyninen, sillä oikeastaan yhdelläkään hahmolla ei ole täysin puhtaita jauhoja pussissa. Oikeastaan Daniel, jota jahdataan sotarikoksista, on hahmoista hyväuskoisin, vaikka on keitetty sakeissa liemissä.

Valitettavasti olen viime aikoina kohdannut varsinkin kotimaisten dekkarien saralla aidosti ”juosten kustuja” toteutuksia, joissa kustannustoimittajan vähäinen rooli näkyy ei pelkästään kirjoitusvirheinä vaan myös juonellisina epäloogisuuksina. Hammurabin enkeleissä näkyy huolellinen toimitustyö, ja todennäköisesti useammat kirjoituskierrokset. Teksti on ryhdikästä, eikä turhia sivupolkuja ole havaittavissa.

Voin suoraan tunnustaa, etten kuulu tämäntyyppisten dekkareiden kohderyhmään, mutta pystyin silti uppoutumaan tarinaan täysillä. Suosittelisin teosta varsinkin sellaisille nuorille miehille, jotka eivät lue paljoa. Teksti on kielellisesti virtaviivaista, mutta vaatii keskittymistä runsaaseen henkilögalleriaan ja poliittisen historian käänteisiin. Meille, jotka olemme olleet aikuisia Balkanin sotien aikaan, kerrottu historia saattaa avautua helpommin kuin niille, jotka ovat olleet silloin lapsia tai ei edes vielä syntyneitä. Nuorehkoksi kirjailijaksi Seeck on valinnut teeman, joka on vaatinut paljon taustatyötä. Näin tiheää juonta ei kehitellä yhden aurinkoloman aikana.

Pidin Seeckin tavasta kertoa kroatialaisesta arjesta, vaikka arjen osuus onkin teoksessa marginaalista. Kroatialaiset poliisihahmot ja muut avainhenkilöt ovat kulmikkaita, eikä tässä revitellä kansallisilla stereotypioilla. Eräs palkkamurhaaja on tyypillinen balkanilainen gangsteri, mutta noin yleensä henkilöhahmot edustavat muutakin kuin kansakuntaansa. Suomalaisten juomatavoista myös kroatialaisilla on omat havaintonsa, mutta paikalliset kuppilat tarvitsevat luottoasiakkaansa. Kunniakonsuli Lipovac on hahmogallerian erikoisin hiihtäjä, jonka selusta on erityisen hatarasti turvattu.

Teokselle on luvassa jatkoa: elokuussa ilmestyvä Mefiston kosketus jatkaa Kroatiassa kadonneen Jare Westerlundin jälijttämistä muualla Euroopassa. Teoksen ennakkokappaleen lukijoiden arviot näyttävät ihastuneilta ja kauhistuneilta, eli ilmeisesti meininki vaan tihenee.

HELMET-haasteen kohta 42, ”Esikoisteos”, täyttyy tällä kirjalla. Esikoisiakin olen lukenut jo monta tämä vuonna, mutta tämä kuuluu yllättävimpiin niistä.

 

Dystopiaa Runebergin poluilla

IMG_1581Kirjoitan nyt arvion romaanista, jonka sisällöstä en ymmärtänyt paljoa. Hyvin suurella todennäköisyydellä teos olisi jäänyt minulta kesken, jos en viettäisi rahatonta viikkoa. Ja minulla on ollut myös ikävä taipumus leimata yli hilseen menevä sanataide tekotaiteeksi, vaikka tällaisia leimoja taiteellisten artefaktien kansiin yleensä iskevät vain kansallismieliset populistit. Nyt en kuitenkaan niin tee, varsinkin luettuani romaanin syntyprosessista.

Matias Riikosen romaanissa Suuri fuuga (Aula&co, 2017) maailmanloppua odotetaan ja ennustetaan Ruovedellä. Runebergin varjo seuraa nyky-yhteiskunnan traagisia kasvatteja lehmipoluilta kylän ainoaan karaokebaariin, jossa sirkustirehtöörinä häärää parrakas Gösta. Meno tihenee leirintäalueella, jossa syksy- ja talvikaudellakin asuu osatonta väkeä. Teinityttö Saana on joutunut muuttamaan sinne sijaisperheensä kanssa, ja siellä telttailee myös kuollutta muinaissuomea puheessaan viljelevä folkloristiikan opiskelija Riepupoika.

Riikonen kertoo Ruovesi-lehden haastattelussa (7.5.2017) ihastuneensa paikkakuntaan Oriveden opiston välivuotena ja palanneen paikkakunnalle tekemään taustatöitä romaaniaan varten useampana vuonna. Ilmeisesti kirjailijalla ei ole aiempaa sidettä paikkakuntaan. Tästä näkökulmasta teos avautui minulle erikoisena tutkimusmatkana. Ja jaan kirjailijan kanssa ahdistuneen nostalgian tyhjenevän maaseudun tilanteesta.

Romaanin kaikki päähenkilöt ovat tavalla tai toisella syrjäytyneet normiyhteiskunnan meiningistä. Tyylilaji on dystooppinen, ja aika-akseli on tässä päivässä tai välittömässä huomisessa. Ruovedellä on edelleen terveyskeskus pystyssä ja kaikista vähäosaisimmat jumittavat kirjaston tietokoneilla. Kirkon kellotapulissa pidetään kahvilaa, joka on välillä öisinkin auki. Syksyn kulttuurielämän huipentuma on mystinen kirkkokonsertti, jonka orkesteri on tuntematon.

Riikonen rakentaa juonta Beethovenin fuugan tahtiin, ja fuugahan merkitsee musiikkiterminä pakoa. Kertojia teoksessa on useampi, avainhenkilöitä kai viisi, ja romaanin rakenne on kovin pirstaleinen. Lukija joutuu tekemään työtä erottaakseen äänet toisistaan; dialogiosuuksissa sekaannus voi olla tahallista.   Useammalla henkilöllä on valtava luennoinnin tarve, joten he pitävät pitkiä ”tieteellisiä” monologeja tekoälystä, dominaskenen kehityksestä, paikallisista perinnetietäjistä ja jopa Titanicin uppoamisesta. Moninaisiin autismin kirjon häiriöihin tässä myös viitataan, ja ne saattavat olla syy, miksi pörröpukuun pukeutunut omaishoitaja Karhu ja omaa hajuaan kammoava Riepupoika eivät ole koskaan valmistuneet yliopistosta.

Jos kirjaa lukee yliempaattisen sosionomikokelaan näkökulmasta, henkilöhahmojen kohtalot voivat yksinkertaisesti muljauttaa sydämen tolaltaan, mutta tällaiseen lukuasentoon teksti ei kutsu. Ympärillä ei tunnu olevan yhteiskuntaa, joka ottaisi näistä yksinäisistä desperadoista kopin. Kauhu on heillä pään sisällä enimmäkseen ilman päihteitä. Saanan sijaisisä Jussin nettiseksiriippuvuus on lopulta tässä sapluunassa helpoiten avautuva poikkeavuus. Varsinkin Karhun tilitykset parisuhteen romahtamisesta olivat hyytäviä, samoin hänen tapansa analysoida mummonsa käsillä olevaa regressiota.

Kirjassa pelehdittiin ruumiin eritteiden kanssa sen verran ahkerasti, että Jouko Turkka arvostaisi tätä teatteripilvensä päältä. Muutenkin tunnelma oli kauttaaltaan märkä ja tuulinen: kirjaston koneiden osia heitellään ikkunasta sateeseen vettymään, mutta Riepupojan vaatteita kuivataan välillä päiväkodin kuivauskaapissa. Yhteiskunta sinnittelee edelleen päiväkodin, terveyskeskuksen ja kirjaston muodossa, mutta ihmisten heitteillejättöön ei enää ole olemassa turvaverkkoja – muita kuin se karaokebaari ja Göstan lämmittämä yhteissauna.

Riikosen käyttämä kieli (varsinkin muinaissuomen hautausmaa) ja pitkät monologit hämmensivät minua lukijana niin, etten osaa muodostaa pysyvää vaikutelmaa kirjasta yhden lukeman perusteella. Tämän askarvaimon hurstiin jäi silti pesimään merkillinen tuuhku, eli kirjan partikkelit jäävät elämään omaa elämäänsä minussa.

En ole dystopioiden tai spekulatiivisen fiktion suurkuluttaja, joten en ehkä kuulu teoksen ensisijaiseen kohderyhmään. Minusta teoksen perusasetelma ja rakennusainekset olivat kutkuttavat, mutta koin, että fuugan rakenteen uskollinen jäljittely saattaa toimia joillekin ymmärtämisen esteenä. En koskaan usko, että ”selkeyttäminen” olisi oikea ratkaisu, kun kyseessä on kokeileva kaunokirjallisuus, mutta tämäntyyppisen tekstin luojan on oltava valmis tyytymään pieneen (ja toivon mukaan innokkaaseen) faniporukkaan. Tätä ei hankita äitienpäivälahjaksi Pihtiputaan (eikä varmaan Ruovedenkään) mummolle, mutta ehkä juuri siinä, että muutakin julkaistaan, piilee monimuotoisen äidinkielemme tulevaisuus.

Nunna edellisessä elämässä?

IMG_1573ElisaKirjat lahjoitti minulle yhden teoksen kesäkisastaan, ja viidestä vaihtoehdosta päädyin Kristiina Vuoren Neidonpaulaan (2015, Otava). Vuoren suomalaisesta naishistoriasta kertovan sarjan aloitusosa, Näkijän tytär (2012) on myös hyllyssäni, mutta en ole vielä lämmennyt sille. Myöhäiskeskiaika ei nyt ole koskaan kuulunut historiallisen kiinnostukseni piiriin, ja täytyy myöntää, että visiitit Turun linnaankin ovat olleet jokseenkin puuduttavia.

Romaani sijoittuu 1400-luvun Naantaliin ja Ruotsin Vadstenaan. Naantaliin ollaan perustamassa birgittalaisluostaria, ja sen maallikkoveljenä ja tilanhoitajana häärää entinen pormestari, leskimies Olavi. Olavilla on kaksostytöt Brita ja Gertrude, jotka kasvatetaan luostarin tiukassa kurissa. Britaa koulutetaan hengelliselle tielle, kun taas Gertrudelle on valittu kosija, Jeppe Pietarinpoika. Molemmilla sisaruksella on äidin perimänään yliluonnollisia, pakanallisia lahjoja, jotka eivät sovi luostarielämän pirtaan. Jotta identtiset kaksoset erotettaisiin toisistaan, toinen käyttää hihassaan vihreää, toinen sinistä paulaa. Tytöt kuitenkin osaavat huijata ulkomaailmaa esiintyen välillä väärässä paulassa.

Gertrude lähetetään sisaruksia koskevaa skandaalia pakoon Vadstenan luostariin. Molemmat ihastuivat samaan mieheen, koristemaalari Lukas Danskiin. Siskot on erotettava, muuten he olisivat saaneet liikaa pahennusta aikaan miesrintamalla. Britan kristillinen vakaumus vaikuttaa ohuemmalta kuin siskonsa, mutta hänellä on omia valtapyrkimyksiään, joita ei voisi toteuttaa ollessaan tavallinen porvarisneito. Vadstenassa Getrude saa oppia kirjurina ja kuvittajana samalla, kun odottaa avioliiton tuomiota.

Rakkaudesta ja seksistä teoksessa puhutaan suorasukaisesti siitä huolimatta, että tyttöjä on kasvatettu julkiseen siveyteen. Lemmennostatusta harjoitetaan loistuin ja yrttisekoituksin, samoin sikiön lähdetykseen on omat keinonsa.

Pidin paljon luostarin tavallisen arjen kuvauksesta, ja pystyin hyvin samastumaan monien nunnahahmojen kanssa. Naiset pääsivät birgittalaisluostarissa käyttämään omia kykyjään yhteisen hyvän vuoksi, eikä naisihmisen heikko ompelutaito tainnut olla luostarissa yhtä suuri ongelma kuin porvariskodissa. Opinhaluisten naisten suhteen luostarin on täytynyt olla ainoa paikka, jossa heitä kunnioitettiin yksilöinä. Toisaalta kaikki nunnat eivät olleet kynäihmisiä, yhteiskunnassa, jossa kirjoitustaito oli ylemmissäkin kansan kerrostumissa harvinaista.

Vuori esittää luomansa tarinan taustafaktat varsin oppineissa jälkisanoissa, joiden lukeminen olisi ainakin itselleni ollut fiksua aluksi. Osa henkilöhahmoista ovat olleet eläviä ihmisiä, mutta heidänkin suhteen on otettu taiteellisia vapauksia. Naantalin Armonlaakson yhteisöstä on olemassa jonkin verran tutkimustietoa, ja kiinnostavaa olikin uskonpuhdistuksen aikainen propaganda nunnien siveettömistä tavoista.

Kirja vaatii lukijalta tarkkuutta kielen ja käsitteiden suhteen. Kieli on välillä kovin koukeroista, ja varsinkin pitkissä työnkuvauksissa koin välillä puutumista. Toisaalta juonessa oli runsaasti hurjia, karnivalistisia ja aistivoimaisia kohtauksia, jotka eivät kaikki liittyneet Gertruden ja Lukasin rakkaustarinaan. Yhteisöllisestä ja yliluonnollisesta näkökulmasta teos onkin rakkausromaania rikkaampi. Teos siis on muutakin kuin romanttista fiktiota, ja uskon sen tavoittavan monenlaisia yleisöjä.

Teos jätti olon, että olen varmasti ollut nunna edellisessä elämässäni, enkä välttämättä kirjurinunna, vaan ehkä yrttien tuntija tai keittäjä. Kaikki pyhään Birgittaan liittyvä alkoi luontaisesti kiinnostaa, ja jos en heti pääse käymään Vadstenassa, pyhiinvaelluksen voisi aloittaa vaikka läheiseltä Birgitan polulta Lempäälästä.

Ajatuskokeena jäin pyörittelemään mielessäni skenariota, millaiseksi suomalainen kulttuuri olisi muovautunut, ellei uskonpuhdistusta olisi tapahtunut. Tai jos Ruotsin valtio olisi antanut kansalleen uskonvapauden. Tuntuu harmilliselta, että orastava luostarikulttuuri Suomessa tukahdutettiin – samalla varmaan hävisi paljon luontoon ja ihmiskehon hyvinvointiin liittyvää tietämystä.

HELMET-haasteessa teos kattaa kohdan 34: Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt. Historiallisia romaaneja olen taas suurkuluttanut, mutta valitsin tämän siksi, että se kertoo mahdollisimman kaukaisesta ajasta (Sinuhe egyptiläinen meni jo toiseen kohtaan).

 

Polttareissa ystävyys punnitaan

IMG_1572Mitä tehdä, kun sinut kutsutaan sellaisen ystävän polttareihin, jota et ole nähnyt kymmeneen vuoteen ja jonka kanssa on erottu ikävissä tunnelmissa? Velvoittaako lapsuudenystävyys? Voiko kutsusta kieltäytyä? Mikä polttareiden perimmäinen merkitys on?

Brittiläinen Ruth Ware vie teoksessaan Synkän metsän siimeksessä (Otava, 2017, suom. Oona Nyström) sekalaisen seurueen juhlimaan ystävänsä Claren naimisiinmenoa mökille korpeen. Kuten arvata saattaa, mökkeily ei ole tutuinta puuhaa varsinkaan lontoolaisille, jotka eivät ole tottuneet erämaan pimeyteen marraskuussa. Tässä loma-asunto sijaitsee Newcastlen lähistöllä paikassa, jonne ei aina pääse autolla. Metsässä voi tavata kettuja, pöllöjä ja päästäisiä, jotka ovat ystävällisempiä kuin mökkinaapurit, joista jonkun epäillään sytyttäneen tontin alkuperäisen rakennuksen tuleen.

Kirja kertoo menestyneistä pari-kolmekymppisistä, joiden hauskanpito ei enää ole täysin spontaania. Kauhu rakentuu sosiaaliselle piinalle, kun osa porukasta tapaa toisensa ensimmäistä kertaa, eikä yhteistä jaettavaa välttämättä löydy. Kaaso Flo on porukasta ainoa, joka ei ole työelämässä; hänen epäillään olevan mielenterveyskuntoutuja. Varsinkaan hän ei osaa rentoutua, vaan pitää kiinni vaivaannuttavasta ohjelmasta, johon kuuluu paljon tutustumisleikkejä ja jopa spiritismiä. Morsianta ei kaason mukaan saisi pettää edes muita aikaisemmalla nukkumaanmenolla, sillä hän on ”ansainnut” kaikkien aikojen bileet.

Kirjan kertoja on 26-vuotias Leonora, dekkarikirjailija, joka jo melkein elättää itsensä teoksillaan. Hän kärsii valikoivasta muistista suhteessa nuoruuteensa ja muistinmenetyksestä suhteessa kauhujen viikonloppuun. Claren seurassa hän huomaa taantuvansa siksi änkyttäväksi ekaluokkalaiseksi, jonka luokan kuningatar ”pelasti” piireihin. Clare on aina ollut huomion jakamaton keskipiste, se tyttö, jolle annettiin kaikkien koulunäytelmien pääroolit. Leonoraa tosin helpottaa kuulla, etteivät kaikki muutkaan polttarivieraat tiedä, miksi ovat paikalla.

Minua asetelma ja juoni koukuttivat, ja olihan brittien mökkitouhuilu huvittavaakin, vaikka uusavuttomuus ei ollut varsinaisena teemana. Kännisekoilukin oli lopulta aika pliisua, vaikka kiintiöhomo-Tomilla oli tarjottavana kokaiinia tequilashottien piristeeksi. Henkilöhahmoissa oli ennalta-arvattavaa mustavalkoisuutta, mutta sen voi antaa anteeksi, jos etenee juoni ja toiminta edellä.

Kirjassa viljellään puhekieltä ja pohjoisen murretta, ja kirjoitusteknisesti teos tuntui viihteelliseltä. Trilleriksi ja dekkariksi se on suht virtaviivaista ja helppoa luettavaa, joka vetoaa enemmän tunteisiin kuin älyyn. Uskon, että varsinkin nuoremmille lukijoille se tarjoaa helpon samastumispinnan, sillä moni meistä on joutunut tahtomattaan bileisiin, joissa kaikki eivät haluaisi olla.

Olisin pitänyt teoksesta enemmän puhtaan psykologisena jännityksenä tai jopa chikclit-teoksena kuin murhadraamana. Toisaalta arvostin melko suppeaa tapahtumisen horisonttia, suljetun tilan kauhua, josta tuli mieleen Agatha Christien parhaat. Kaverikutsujen asetelmasta tuli jopa mieleen aikuisten Viisikko, varsinkin, kun kuuden hengen seurueesta yksi äänesti jaloillaan jo ensimmäisenä aamuna.

Tuoreimmista brittitrillereistä, jotka ovat saaneet suuren suosion myös Suomessa, olen lukenut monia. Jostain syystä minuun ovat vedonneet enemmän teokset, joissa rikokset eivät kohdistu lapsiin. Synkän metsän siimeksessä ei ollut aivan niin piinaava kuin Paula Hawkinsin Nainen junassa (edelleen ykkössuosikkini tämän genren sisällä), mutta toisaalta siinä lähdettiin pois suur-Lontoon mukavuusalueelta. Aion ehdottomasti seurata Ruth Waren tuotantoa, ja lukisin teoksia mieluummin englanniksi. Käännöksessä tuskin oli mitään häikkää, mutta tuntui, että tässä oli sen tyyppistä huumoria, joka ei luontevasti käänny vieraalle kielelle.

Antaisin kirjan lahjaksi häähullujen uhreille, ja kaikille niille, jotka ovat joskus jääneet kutsumatta häihin köyhyyden tai parittomuuden vuoksi, tai vaikka siksi, että heillä on lapsia. Briteillähän hääpönötys on perinteikkäämpää kuin meillä, ja siksi he osaavat myös nauraa sille statuksen tavoittelulle, josta koko hömpötyksessä usein on perimmiltään kyse.

Missien vapautusliikkestä, päivää

IMG_1571Kirjoja on tullut arvottua Ellibsistä ilman hakukriteereitä koko kesän ajan. Lukeminen alkaa kyllästyttää, ja rahattoman kesän viettäjänä olen vihdoin siinä pisteessä, että joko alan takoa omaa romaania apinanraivolla tai lähden kuukaudeksi metsään keräilemään elantoa talven varalle. Muita menovaihtoehtoja ei nyt ole.

Kesän hassuin, huumorintajuisin ja varmaan kantaaottavin lukemani teos taitaa olla amerikkalaisen Julie Murphyn nuortenkirja Dumplin (Otava, 2016, suom. Pirkko Pitkänen). Kuten jo kannesta ja nimestä arvata saattaa, teos kertoo lihavuudesta ja elämästä lihavana nuorena yhteiskunnassa, joka on vakavasti ulkonäkökeskeinen. Fat-shaming on tullut suomalaisissa keskusteluissa käsitteeksi vasta viimeisen parin vuoden aikana, mutta en osaa arvata, millaista tukea saavat pienillä paikkakunnilla kasvavat isokokoiset nuoret. Vaikka kirja sijoittuu Teksasiin ja esittelee varsin lumoavasti paikallista junttikulttuuria, sen sanoma taitaa olla suoraan sovellettavissa suomalaisiin peräkyliin.

Clover City on paikkakunta, josta kaikki kynnelle kykenevät nuoret pyrkivät pois heti high schoolin jälkeen. Tyhmemmille ja köyhimmille ainoa poispääsykanava saattaa olla urheilustipendi, ja muut jäävät pankolle makaamaan, ryyppäämään, lisääntymään ja käymään kirkossa. Päähenkilö Willin alias Willowdeanin äiti ja sisko ovat olleet tällaisia luusereita, vaikka äiti on tullut valituksi Miss Teen Blue Bonnetiksi juuri ennen Willin syntymää vuonna 1997. Tarinan äiti on laskelmieni mukaan syntynyt 80-luvun alussa ja tuntui asenteiltaan ja maailmankatsomukseltaan hirvittävän vanhalta. Äidin isosisko Lucy on juuri kuollut  lihavuuden aikaansaamaan sydänkohtaukseen 36-vuotiaana. Viimeiset elinvuotensa Lucy vietti enimmäkseen neljän seinän sisällä vakavasti sairaana.

Kirjassa siis puhutaan perintötekijöistä, geneettisistä ja sosiaalisista. Myös Willin äiti oli teininä lihava, mutta päätti laihduttaa missikisoja varten. Äidin aikuinen identiteetti on rakentunut missi-instituution ympärille, mutta siitä huolimatta hän tienaa elantonsa lähihoitajana vanhainkodissa. Tyttären lihavuus on kolaus äidin itsetuntoon, ja hän pyrkiikin pitämään TV:n laihdutusohjelmia päällä aina, kun tytär on kotona. Äiti kuitenkin tarkoittaa hyvää, mutta kaksikon suhde alkaa olla vakavasti kariutumassa, kun Will päättää ilmoittautua mukaan missikisoihin huumorimielessä.

Teos on vahvan feministisen teemansa lisäksi herkullinen yhteisöllinen kudos, joka kertoo teksasilaisesta kansanperinteestä siinä missä yhdistyselämästä. Isoäitien jääteereseptit ovat sukujen tärkeitä salaisuuksia, ja koulujen tanssiaisten jättiläisruusukkeet merkittävää käsityöperinnettä. Naisten kunnia-asia on kyky syödä grilliruokia sotkematta, mutta kulttuurin tuoreimmassa updeittauksessa on sallittua käydä seuraamassa drag queenien Dolly Parton-imitaatioita homoklubilla alaikäisenä.

Teos on hyvin toiminnallinen ja monisanainen, ja dialogin runsauden vuoksi tuntui välillä, että seuraisi saippuaoopperaa. Kuitenkin henkilöhahmojen elävyys nosti teoksen tavanomaisen arjen yläpuolelle. Tai ainakin se, mikä on teksasilaisessa peräkylässä tavallista, saattaa näyttäytyä täällä eksoottiselta. En tiedä, kehtaisiko paikallinen teinipoika kertoa deitilleen, että tämän äitipuoli elättää itseään erotiikkatuotekutsujen pitäjänä.

Teos varmasti puhuttelee niin äitejä kuin tyttäriä, ja siinä on ajattelemisen aihetta myös niille, jotka eivät koskaan ole olleet ylipainoisia. Luen kirjaa aikana, jolloin lihavia ihmisiä salakuvataan ilman heidän suostumustaan sosiaaliseen mediaan, ja aikana, jolloin keskustellaan, pitäisikö ylipainosta sakottaa eri palveluissa. Itse en ollut reippaasti ylipainoinen nuorena, mutta koin jo silloin (varsinkin naisten keskinäisen) liikakiloista kommentoinnin ahdistavana. Tämän päivän ylipainoisilla nuorilla saattaa olla enemmän työkaluja luoda itselleen positiivista minäkuvaa,  mutta toisaalta varsinkin työmarkkinoilla lihavuusrasismi rehottaa villinä.

Dumplin oli siinäkin mielessä erilainen nuortenkirja, ettei siinä esiintynyt vakavia mielenterveyden ongelmia tai päihteiden liikakäyttöä. Perheissä oli kaikenlaista hässäkkää, mutta nuoret eivät jääneet yksin ongelmineen. Kaiken kaikkiaan kyseessä on hyvän mielen romaani, joka pyrkii ratkaisemaan ongelmia, ei vellomaan niissä. Positiivisuuden vuoksi voin suositella teosta myös nuoremmille lukijoille kuin lukioikäisille, jotka ovat teoksen keskeinen kohderyhmä.

 

Levottomien siskojen odysseia

IMG_1569Onnellinen perhe vetäytyy kesäksi huvilalle saareen, jossa lomailee muita vastaavia porvarillisia perheitä ja buddhalaisia munkkeja. Kuistilla otetaan vastaan mökkinaapureita ja juodaan maltillisesti viiniä. Keskustellaan syvällisiä, parannetaan maailmaa.

Tyttäriä on neljä, vanhin täyttää viisitoista ja nuorin on vasta yksivuotias. Esikoinen Aliisa on juuri löytänyt Nirvanan musiikin Kurt Cobainin kuoltua. Toinen teini, Ada, on kateellinen itseään kauniimmalle isosiskolle, joka on tottunut keräämään katseita kaikkialla, minne menee.

Aino Kiven romaanissa Maailman kaunein tyttö (Into, 2016) rikotaan myyttejä onnellisista perheistä, käsitellään sisarussuhteita, teinikapinaa ja nuorten mielenterveysongelmia raikkaalla ja moniäänisellä tavalla. Aika-akseli alkaa myyttisestä kesästä 1994 ja päätyy nykyaikaan.

Luin tämän kirjan siksi, että sen alkulehdillä siteerattiin iranilaisen Forugh Farrokhzadin runoa. Päättelin, että kirjassa on oltava joku omaperäinen näkökulma, jos kirjailija on Farrokhzadinsa lukenut. Kovin pitkälle persialaiseen maailmaan tässä ei sukelleta, mutta Farrokhzadin runoudesta tulee sisarusparven kuopuksen Alman kirjallisuuden gradun aihe. Jo pelkästään tämä detalji ilahdutti minua suuresti – onhan Farrokhzad ollut minulle jossain vaiheessa yhtä suuri kotijumalatar kuin Edith Södergran.

Sisarusten tiet ovat rosoiset ja levottomuuksia täynnä, vaikka vanhemmat ovat yrittäneet parhaansa niiden tasoittamisessa. Perheidylli onkin tässä tietoisen raivostuttava: lasten soittotunteja ja soittoharjoittelua valvotaan neuroottisesti, juhlapäivinä otetaan täydellisiä perhepotretteja, ja teinit lukevat huvilalla sujuvasti Karamazovin veljeksiä. Perhe asuu vanhassa ja tilavassa puutalossa jossain Linnanmäen kupeessa. Oikeastaan lapset ovat tukehtumassa omiin etuoikeuksiinsa, ja oireilevat psyykkisesti ehkä siksikin, että yltäkylläisyys on liiallista.

Annin ja Alman vaiheet ovat hurjimpia, Annin teini-iässä ja Alman juuri siinä graduntekovaiheessa. Annin seksuaalinen etsintä ja päihdekokeilut herättävät jo viranomaishuolta, vaikka lastensuojeluun ei ehditä. Tyttöjen ryyppääminen ja julkinen masturbaatio täydessä ratikassa tuntui jo kohtauksena epäuskottavalta, ja perheen satumaisesta varallisuudesta kertoi sekin, että Annilla oli varaa maksaa koulupudokkaan ystävänsä aikuislukiomaksut omista säästöistään. Alman suhde hirveän vanhaan ja alkoholisoituneeseen filosofian lehtoriin, samaan, joka oli aikanaan kiinnostunut tämän äidistä ja siskosta, oli myös melko kaukaa haettu sattuma. Sekoiluja oli hurja lukea, eikä teksti ainakaan tylsistyttänyt pliisuudellaan.

Skitsofreniaan sairastuneen esikoistyttären Aliisan tarina järkytti minua. Se kertoi myös hoidon historiasta, eli niinkin vähän aikaa sitten kuin 1990-luvulla vahvat lääkkeet ja pitkät sairaalajaksot ovat saattaneet vammauttaa potilasta enemmän kuin hoitaa häntä. Kuinka sitten kotona asuneen skitsofreenikon tilanne on vaikuttanut perheen arkeen, siitäkin romaani antaa vihiä. Sairaus särkee perheidyllin ja saa vanhemmat lähes sokeiksi terveiden lasten pahalle ololle.

Pidin tästä teoksesta pidäkkeettömästi, vaikka kaipasin siihen lisää yhteiskunnallisuutta. Tässähän kuitenkin eletään 90-luvun lamavuosia, jotka eivät vaikuta näiden menestyjien arkeen lainkaan. Kiven teksti on lennokasta ja jouhevaa, ja taiteellisena kokonaisuutena se pyrkii eheyteen, vaikka henkilöhahmot ovat kaikkea muuta. Pidin tästä samalla tavalla kuin pidin Jeffrey Eugenideksen Virgin Suicides:ista ja Emma Clinen Tytöistä. Amerikkalaiset vaikutteet jäävät sisällön tasolla Kurt Cobain-fanitukseen ja viittaukseen Annin muutosta New Yorkiin, mutta silti romaanin maailma tuntui kansainväliseltä.

Kirja luultavasti puhuttelee nuoria aikuisia enemmän kuin varttuneempia lukijoita. Holtitonta seksiä (tai seksifantasioita) päihteiden vaikutuksen alaisena kirjassa on paljon, ja lähes kaikki parisuhteet ovat tuhoon tuomittuja. Yleisestä angstista huolimatta Kivi osaa myös rakentaa hyvän mielen tunnelmia, eli en jäänyt lukijana vellomaan sisarusten ongelmiin. Kirja tarjosi kai jotain viisautta ihmisen kasvusta ja itsensä hyväksynnästä, niin tuskaista kuin se prosessi monelle meistä onkin.

 

 

Päiväkodin rakastavaiset

 

IMG_1570Romanttinen fiktio on monimuotoista, ja sen sisällä on suuria nyanssieroja. Lukaisin eilen illalla ensimmäisen kroatialaisen romaanini, vain siksi, että romaani kertoi Kroatian rannikon idyllisestä kalastajakylästä – maasta, jossa en ole käynyt ja jonne mieleni halajaa. Jo kannen perusteella osasin varautua kliseiseen tarinaan elämänikäisestä rakkaudesta. Se ei haitannut, koska noin ylipäänsä kroatialaista kirjallisuutta on harvoin tarjolla.

Natasha Dgarnic (s.1965) on Saksaan muuttanut siirtolaiskirjailija, jolla on tausta kielitieteissä ja kielen opetuksessa. Teos Kanssasi aina (Otava 2012, suom. Tiina Hakala) on kirjoitettu saksaksi, ja siitä käännetty usealle kielelle. Juuri saksalaisten viihdekirjamarkkinoilla olen aiemminkin saanut hämmentyä. Heidän suuret bestsellerinsä kun eivät juuri koskaan kerro Saksasta.

Tässä romaanissa Luka ja Dora ovat erottamattomat ystävykset päiväkodissa ja alakouluiässä. Kaksikko erotetaan Lukan ollessa 9 ja Doran 6, Doran vanhempien muuttaessa työn perässä Ranskaan. Tarina alkaa vuodesta 1959 ja päättyy viime vuosikymmenelle. Pariskunta löytää toisensa uudestaan Pariisissa nuorina aikuisina, mutta suuren rakkauden väliin tulee aina ylitsepääsemättömiä esteitä. Luka menestyy hetken kuvataiteilijana, mutta hylkää urahaaveensa perheen ja rakkaussurujen vuoksi. Dora menestyy näyttelijänä, mutta olisi ollut valmis uhraamaan kaiken, jos suunnitelma olisi Lukalle kelvannut.

Dgarnic kirjoittaa lyhyitä lauseita ja sähkösanomakieltä. Hirveää sanoa, mutta tyylistä tuli ensimmäisenä mieleen Timo Soinin ploki. En usko, että tyylin valinta johtuu hänen maahanmuuttajuudestaan, vaan hän haluaa ilmaista tunteiden kiihkeyttä ja impulsiivisuutta näin. Keskeisissä käänteissä kolmen pisteen käyttö yltyy mahdottomaksi.

Sitten juonen uskottavuudesta. Päiväkotikavereiden rendez-vous ei sinänsä ärsyttänyt, eikä sekään, että pariskunta laitetaan huokailemaan syvään juuri Pariisissa, eikä vaikka Hannoverissa tai Örebrossa. Doran integraatio uuteen kulttuuriin taas on täysin tuulesta temmattua. Tässä jugoslavialainen siirtolaisperhe vaan deletoi juurensa ja alkaa menestyä vieraalla kielellä. Dora ei vaikuta nuorena tyttönä edes muistavan, mistä maasta on kotoisin. Hänellä kestää kauan muistaa Makarskan kylän nimi. Perheellä ei näytä olevan mitään siteitä kotimaahansa. Myöskään idän ja lännen välillä ei ole elintasoeroja, eikä Lukalla ole vaikeuksia tulla toimeen Pariisissa 80-luvulla, vaikka on kielitaidoton. Ja vaikka Luka joutuu sotaan ja haavoittuu siellä saaden pysyvän vamman, tämäkin jakso kuitataan parilla sivulla.

Paikalliseen kulttuuriin tässä tutustutaan lähinnä turismiteollisuuden kautta. Makarskassa on turismia jo 60-luvulla, ja Lukan perhe elää kokonaan siitä. Perhehotelli alkaa menestyä 80-luvulla, kun länsimaisten turistien määrä kasvaa. Ravintoloiden menyyt monipuolistuvat, mutta palvelukulttuuri on edelleen jäyhän sosialistista. Luonnon kauneutta kuvataan lasten salaisten retkien ja kalastuksen kautta, mutta ruoalla tai muilla etnisillä kuriositeeteillä ei mässäillä.

Jotain positiivistakin teoksesta löytyy. Pariisin kuvasto ei ole ulkoisesti hirveän siirappista, eikä ranskalaisista tehdä romantiikan erityisasiantuntijoita. Kun Dora hieman lämpenee uudelleen taustalleen, hän alkaa jopa puhua kroatiaa. Teoksessa viljellään kroatiankielisiä hellyttelyjä ja lausutaan Nerudaa espanjaksi. Angloamerikkalaisen kulttuurin vaikutteita ei viljellä lainkaan. Jos siis olet kyllästynyt anglomaiden chicklitiin, saatat löytää tästä kirjasta jotain uutta ja erilaista.

Teos puhuttelee varmaan eniten 50-60-luvuilla syntyneitä, jotka on kasvatettu perinteisesti ja joille elinikäinen parisuhde on ollut ihanne. Eksiä ja nyksiä tämäkin kirottu rakkaus tuottaa, mutta toisistaan erotetuilla puoliskoilla on valtava halu tulla yhteen loppuelämän ajaksi. Tuntevatko he lopulta toisiaan ja osaavatko arvostaa toistensa arkista minää, kun kohtaamiset ovat koostuneet lähinnä kiihkeästä seksistä? Voiko lapsuuden muistoille rakentaa toimivan parisuhteen aikuisuudessa?

Kirjassa olisi voinut olla aineksia paljon kiinnostavampaan saagaan, jos mukaan olisi päästetty edes vähän poliittista historiaa ja kroatialaista kulttuuria. Oikeastaan minua ei edes ärsyttänyt rakkaustarinan melodraama, eivätkä perinteiset sukupuoliroolit, vaan kirjoitustyyli.

Makarska näyttää olevan näinä päivinä Kroatian Rivieran suosituimpia lomakohteita, ja se on pikkukaupunki, ei kylä, joksi sitä tituleerasin. En tiedä, olisiko arvioni tästä teoksesta ollut suotuisampi, jos olisin lukenut kirjaa paikan päällä. Nyt tämä tökki pahasti. Teos tosin herätti minussa kiinnostuksen Balkanin maiden (nais)kirjallisuuteen, sillä varmasti siellä kirjoitetaan muustakin kuin unelmien prinsseistä. Ne teokset eivät vaan tavoita minua osaamillani kielillä.