Työtoveruuden muistot

Kirjailijan isä on tehnyt täsmällisyydestä elämänsä mantran. Kaikki tapaamiset merkitään almanakkaan, myös omien lasten, kun he ovat vierailemassa isän luona tämän maatilalla. Ja kun isä kahdeksankymmentäneljävuotiaana myöhästyy tyttärensä hausta lauttasatamasta, tytär tietää lopun aikojen olevan lähellä.

Linn Ullmann kirjoittaa kuuluisasta isästään nimettömänä teoksessaan Rauhattomat (LIKE, 2016, suom. Kristiina Huttunen). Isällä ja tyttärellä on ikäeroa neljäkymmentäkahdeksan vuotta, eikä aina automaattista yhteistä puhuttavaa. Kesälomaa tytär viettää isän luona Fårön saarella, jossa olot ovat vakaammat kuin äidin luona maailmalla. Isän viimeinen vaimo Ingrid on oikea kodin hengetär, joka omistautuu uusperheen ruokkimiseeen. Saaren rutiinit luovat rauhattoman maailmantähden elämään puitteet, joihin on helppo palata. Sanomalehtien haku on yhtä tärkeää kuin päivittäisen elokuvan katsominen. Isän videokirjasto ja elokuvateatteri ovat pyhäkköjä.

Linn Ullmann asui lapsena ja nuorena äitinsä kanssa Yhdysvalloissa, ja tyttö tuli vaihtelevien lastenhoitajien huoltamaksi, kun äiti teki uraa Broadwaylla. Suhde äitiin näyttäytyykin tässä ongelmallisempana kuin suhde isään, vaikka isän ja tyttären yhteinen aika oli rajallista. Äiti on mieltynyt itäeurooppalaisiin poikaystäviin ja kiinalaiseen ruokaan, ja osoittaa merkkejä itsetuhoisuudesta. Linnillä itsellään on haaveena nähdä edes yksi valokuva, jossa hän olisi vanhempiensa kanssa yhdessä, mutta tämä haave ei toteudu. Isän ja äidin suhde jatkuu työtovereina, ja kirjeenvaihtoa mantereiden välillä kertyy mapillisia.

Isän ja tyttären yhteinen kirjaprojekti saa Linnin palaamaan Fårölle useammin kuin aiemmin, mutta isän muisti alkaa haurastua niin, että haastattelunauhoista ei ole paljoa iloa. Haastattelujen kuunteleminenkin vie Linniltä vuosikausia, eikä hän aina tunnista äänitteillä puhuvia luonnottoman kuuloisia ääniä. Lopputuloksena kirja on kuitenkin ilahduttavan dialoginen ja hengittävä. Isän läsnäolo on saatu vangittua kohtauksiin, joissa ei tapahdu paljoa. Vanhuksen elämä on kutistunut pieniin arkisiin toimiin, eikä lukija välttämättä tunnista näistä hetkistä suurta ohjaajalegendaa. Silmäleikkausta pelkäävä vanhus voisi olla kenen tahansa isoisä, tosin ihan kaikilla ei ole varaa palkata kuutta hoitajaa ympärivuorokautisesti kotiinsa.

Jostain syystä tykästyin kirjassa eniten havaintoihin isän tavasta tehdä työtä. Linnin mielestä arbetskamrater on ruotsin kielen kaunein sana, eikä hän lapsuudessaan kokenut aikaa, jolloin isä olisi ollut tekemättä työtä. Temperamenttinen ohjaustyyli kuului maestron elkeisiin, mutta siinäkin tuli raja vastaan:

”Yksi –yksi- pedagoginen raivokohtaus per teatteriohjaus tai elokuvan kuvaaminen voi olla hyödyksi, mutta siinäkin tapauksessa sen on oltava ammatillinen, ei tunteisiin pohjautuva.”

Uskon, että kirja koskettaa kaikkia, joiden lähipiiriin kuuluu muistisairaita tai muuten kotonaan sinnitteleviä vanhuksia, joille laitoselämä on kauhistus. Vaikka Ingmar Bergmanin julkisuuskuvaan liittyy paljon ristiriitaisuuksia, tämä portretti hänen viimeisistä vuosistaan kertoo maltillisuudesta ja omien voimien rajallisuuden hyväksymisestä.

Olen lukenut Ullmannilta ainakin yhden teoksen aiemmin (Ennen unta), ja siitä on päällimmäisenä jäänyt mieleen tempaava kirjoitustyyli. Hän vaikuttaa kirjailijalta, joka antaa aikaa teostensa kypsymiselle, ja se näkyy kielen tasolla pelkistetyn huoliteltuna jälkenä. Ehkä hänellä ei myöskään ole taloudellisia paineita tuutata markkinoille varma bestseller joka joulumarkkinoille.

Tämä oli kesän parhaita lukemiani kirjoja ja taas hyvä muistutus siitä, mihin aikaa kannattaa tuhlata. Liika viihde on pahaksi aivotoiminnalle.

 

Lappu luukulle ”pienissä puodeissa”!

Länsimaiseen viihdekirjallisuuteen on päässyt muhimaan omituinen virus, nimittäin pakkomielle nimetä teoksia ”pieniksi puodeiksi”. On ollut suklaapuotia, kirjapuotia, lankapuotia ja jopa potenssipuotia. Puotiromantiikka vetoaa kai kaikkiin, joiden sisäinen yrittäjyys on vahva ja joiden oma haave puodin perustamisesta on syystä tai toisesta hyytynyt.

Onneksi coffee shop on suomeksi kahvila, ja brittienglannissakin se on perinteisesti ollut vaan tylsä cafe. Me eurooppalaiset olemme tottuneet mieltämään coffee shop:in aivan muunlaiseksi instituutioksi kuin se, missä kaadetaan eksoottisia siirappeja kuumaan maitovaahtoon. Siitä huolimatta nähdessäni kierrätyskorissa teoksen nimeltä The Little Coffee Shop of Kabul (Sphere, 2011) teos lähtee mukaani. Ei imelän maitokahvin eikä yrittäjyyden vuoksi, vaan siksi, että luen mielelläni Euroopan ulkopuolelle sijoittuvia chicklit-teoksia.

Deborah Rodriquez on amerikkalainen kampaaja ja aktivisti, jonka teokset ovat vahvasti omaelämäkerrallisia. Hän lähti Afganistaniin avustustöihin vuonna 2001 ja perusti pian kauneuskoulun, jossa tarkoituksena oli rohkaista naisia pienyrittäjyyteen. Tämän jälkeen hän toimi kahvilan pitäjänä. Hän joutui lähtemään maasta v. 2007, jonka jälkeen hän on jatkanut tulevien kampaajien ja kosmetologien kouluttamista Meksikossa. Pieni vilkaisu kirjailijan elämäkertatietoihin osoittaa, että hänen oma tarinansa saattaa olla jopa värikkäämpi kuin romaanien hahmojen.

En ole uskollisesti seurannut kaikkea Afganistaniin sijoittuvaa kirjallista tuotantoa. Hyvin vähän sieltä kai tulee maassa edelleen asuvien afgaanien omaa tekstiä; kirjailijat ovat joko pitkään länsimaissa asuneita siirtolaisia tai ekspatriaatteja. Moni varmaan muistaa viime vuosikymmenen kohukeissin, kun Åsne Seierstad ryösti Kabulin kuuluisan kirjakauppiaan tarinan. Tuo teos ei ollut ”pieni puoti”-tyyppistä chicklitiä, vaan dokumentaarinen matkakirja, joka lopulta asetti kirjoittajansa varsin kyseenalaiseen valoon. Suomalaisista ekspatriaateista jotkut saattavat tunnistaa Pia Heikkilän, joka räväytti muutama vuosi sitten esikoisteoksellaan Operaatio Lipstick. Tuo teos aiheutti minussa hämmennystä enemmän kuin mikään viihdekirja aikoihin, ja olen edelleen valmis kategorisoimaan sen vahvaksi kandidaatiksi huonon kirjallisuuden festareiden palkintojenjaossa.

The Little Coffee Shop of Kabul ei ole päätä huimaavaa kaunokirjallisuutta, mutta siinä nousee edukseen kirjoittajan kokemuksen rintaääni. Naisasian edistäminen on pontevaa; eshoppailu ja seksuaalisuus jäävät sivuteemoiksi, koska kumpikaan harrastus ei ole päähenkilöille turvallista.

Kahvilan pitäjä Sunny on tullut Kabuliin miehensä Tommyn työn perässä. Pariskunnan elämä kotona Arkansasissa on ollut niukkaa, mutta ekspatriaatteina heitä kohdellaan kuin aatelisia. Tommy jättää pian rauhanturvaajan työn ja siirtyy salaiseen tiedustelupalveluun, mikä käytännössä tarkoittaa, että Sunny on ”elävän leski”. Hän laittaa kaiken energiansa kahvilan pitämiseen, mutta sen menestystä varjostaa kiristyvä turvallisuustilanne.

Sunnyn keskeinen suojatti on Bashir, hazaramies, jonka hän on kouluttanut baristaksi ja turvamieheksi. Monet afgaaniasiakkaat osoittavat halveksuntaa Bashiria kohtaan aina, kun voivat, sillä heidän mielestään ei ole sopivaa, että hazara on päässyt niin rahakkaaseen ja näkyvään työhön. Pian Sunny saa huollettavakseen toisen, synkkää kohtaloaan karkuun päässeen nuoren naisen Yazminan, joka on leski ja raskaana. Yazmina on myyty maalta Nuristanista pääkaupungin avioliittomarkkinoille, mutta hänet on heitetty kadulle, kun raskaus on ilmentynyt välittäjälle. Yazmina on hyvin tietämätön tilastaan ja peloissaan, varsinkin kun häntä pidetään yleisesti prostituoituna, onhan hän nuori, kaunis, naimaton ja ilman sukulaismiestä suojelijanaan.

Naapurin mummo Halajan käyttää burqansa alla farkkuhametta 70-luvulta. Hän polttaa kuin korsteeni ja on kahvilassa vastuussa ”teetarjoilusta”, johon ainakin ei-muslimit ovat oikeutettuja pitkien työpäivien jälkeen. Halajanin liberaalia maailmankuvaa varjostaa luku- ja kirjoitustaidottomuus, ja se vaikeuttaa myös hänen orastavaa onneaan deittimarkkinoilla, onhan hän kirjeenvaihtosuhteessa erään kapinallisen räätälin kanssa. Halajanin poika Ahmet toimii kahvilan väen autokuskina, ja on äitiään konservatiivisempi tapaus. Pojan ahkera rukoileminen herättää huolta mahdollisesta radikalisoitumisesta, mutta se on myös kapinaa äidin sukupolven länsimaistunutta arvomaailmaa vastaan.

Teoksen muilla länsimaisilla naisilla ei tunnu olevan tervettä itsesuojeluvaistoa, vaan heitä ajaa sokea rakkaus tai idealismi kohteisiin, joissa he ovat täysin suojaamattomia.

Kirja on aika opettavainen, siinä on myös liitteenä kysymyksiä kirjakerhoille ja ruokaohjeita. Chicklit-teoksena se loistaa kulttuurintuntemuksellaan ja yhteisöllisyydellään. Vaikka sen kieli on arkipäiväistä, se ei ole tyypillistä aivot narikkaan-viihdettä. Lukija voi esimerkiksi pohtia sen valossa Afganistanin tämänhetkistä turvallisuustilannetta ja pakkopalautusten oikeutusta. Tässä kuvataan Kabulin tilannetta noin kymmenen vuotta sitten – onko tilanne kenties huonontunut sen jälkeen ja millainen on hazara-vähemmistön tilanne nyt?

Kaikista lukemistani ”pieni puoti”-aiheisista teoksista tämä on ehdottomasti paras. Ei vielä kovin järeä meriitti kaunokirjalliselle teokselle, mutta kaikki, jotka tuntevat vertauskohtia, voivat sijoittaa antamani viisi puotitähteä kuvittelemalleen kartalle.

Velhot matkustavat aina businessluokassa

Jos muutama vuosi sitten joku olisi tullut kauppaamaan minulle venäläistä kauhufantasiaa, jossa päärooleissa seikkailevat velhot ja vampyyrit, olisin ehkä kohteliaasti vetäytynyt takavasemmalle. Harry Potter-vaihekin elämässäni on jo kauan sitten ohitettu, eikä se jättänyt jälkeensä merkittävää tyhjiötä.

Tähän teokseen tartuin kai yleissivistyksen vuoksi, ja päädyin keskelle sarjaa, neljänteen osaan. Vaikka teoksen nimi on Viimeinen partio (Into, 2015, suom. Arto Konttinen), sitä seuraa vielä kaksi myöhempää osaa. Tämä alkuperäisteos on vuodelta 2006, ja sarjan ensimmäinen osa on julkaistu Venäjällä jo vuonna 1998. Kulttuuriteko Into-kustantamolta, että on lähtenyt sarjaa kustantamaan tälläkin viiveellä.

Voin hyvin kuvitella sen sosio-poliittisen sauman, johon kirjasarja on aikanaan iskenyt. Venäläiset lukijat ovat kaivanneet jotain muuta kuin realistista kerrontaa postsosialistisesta köyhyydestä ja kurjuudesta. No, onhan tässä lukemassanikin teoksessa olemassa nykyaika ja ympäröivä yhteiskunta. Mobiiliteknologian ihmeitä opiskellaan, ja velhotkin oppivat käyttämään multimediaviestiä. Päähenkilö, valon soturi, velho Anton käy välillä töissä konttorissa, jossa väännetään paloturvallisuussäädöksistä melkein yhtä innokkaasti kuin Suomessa. Viittaukset nykykulttuurin pikkumaisuuksiin tuovat huumoria narratiiviin, jossa muuten on jatkuvasti käynnissä pimeyden ja valon välinen eeppinen taistelu. Ilman näitä koomisia elementtejä teos olisikin kuolettavan naiivi.

Teoksessa matkustetaan Edinburghiin ja Uzbekistaniin. Edinburghissa yritetään ratkaista isänmaallisen kansanedustajan pojan Viktorin murhaa kauhulinnan teemapuistossa, kun taas Uzbekistanissa teleportataan tyyppejä mantereiden välillä. Idän kuuluisaa vieraanvaraisuutta ehditään vain näykkäistä, kunnes pittoreskin likaisella teetuvalla ilmenee jo arsenikkimyrkytys pilau-riisipadassa. Uzbekkien koukeroinen kieli hämmentää Antonia, joka lopulta ex-neuvostokansalaisena ei ole sen kaukaisten osien kulttuureista kovin hyvin informoitu.

Teoksen päähenkilöillä on suurimmalla osalla tavallisen ihmisen perhehuolia. Antonin vaimo Svetlana on ilmeisesti ollut aiemmissa osissa keskeisemmässä roolissa velho-operaatioissa, mutta tässä hän keskittyy vaimon ja kotiäidin roolien täydelliseen hoitamiseen. Kotona mies saa kunnollista sapuskaa vodkaryypyin, ja matkalaukut pakataan huolellisesti. Viisivuotiaan Nadja-tyttären velhon lahjoista ollaan jo kiinnostuneita partiossa, mutta isä yrittää suojella lastaan viimeiseen saakka. Koko perheen operaatiot ovat kuitenkin vain ajan kysymys, vaikka tyttären olisi hyvä edelleen nauttia television piirretyistä ja koiranpennun mankumisesta.

Osa maagisesta narratiivista meni minulta kepeästi yli hilseen, enkä ollut asiasta edes huolissaan. Varsinkin kaltaiseni aloittelijan olisi kannattanut aloittaa sarjan lukeminen ykkösosasta. Kirjassa on myös paljon viittauksia venäläiseen kirjallisuuteen ja mytologiaan, ja jopa lähdeviitteitä keskeisiin teksteihin, kuten popmusiikin helmiin. Oppineiden, filosofisten keskusteluiden keskellä runsas kolmen pisteen käyttö ärsytti, mutta voi myös olla kulttuurinen ero.

Suosittelen sarjaa varsinkin niille, jotka suhtautuvat kauhuun ja fantasiaan varautuneesti. Itse olen viime aikoina lukenut paljonkin kauhua, mutta fantasiakirjallisuus on minulle edelleen hankala genre. Luultavasti minusta ei saa intohimoista coneissa käyjää, larppaajaa tai fanifiktion kirjoittajaa tässä elämässä, mutta tällaisia yllätyshyökkäyksiä tekemällä voin ainakin luoda keskusteluyhteyden ihmisten kanssa, joille velhot ja vampyyrit ovat henki ja elämä.

 

 

Kellohameiden kahinaa

Piti lukea randomilla yksi teos Pirjo Tuomiselta, jotta voisin käyttää hänestä taannoin ottamani kuvan. Valitsin sitten tuotteliaan kirjailijan teoksista nostalgisella nimellä varustetun Muistatko Marjatan? (Tammi, 2013), joka jatkaa Mailis Sarkan saagaa eläkeläisenä salapoliisina ja kuvataiteilijana.

Luinkin sarjasta aiemman osan, Silkkipunoksen, jossa virkeä eläkeläinen oli aloittamassa kahden maan kansalaisuutta ja uutta ihmissuhdetta Turkissa. Tässä teoksessa Mailis on palannut kotikonnuille Hämeeseen, jossa oman suvun salaisuudet kutsuvat. Samalla hän saa vieraakseen julkkiksen, Tampereen näyttelijädiivan Nina Bergin, koulukaverin, joka muistuttaa häntä Marjatasta, lukioikäisenä Saimaaseen hukkuneesta tummasta kaunottaresta.

Mailis tulee ylipuhutuksi luomaan visuaalista ilmettä Ninan uusimpaan teatteriprojektiin, jossa kuohuu. Nina ei kohtele Mailista reilusti, mutta hänen oikkuihinsa on tottunut kokonainen käskyläisten armeija. Hänellä on varaa palkata väkeä ja vuokrata tiloja taiteen prekaarissa maailmassa. Huhuja hänen suhteestaan projektin nelikymppiseen ohjaajaan riittää, mutta Nina yllättääkin nappaamalla Mailisin Kari-serkun, joka on samanikäinen, salskea eläkkeellä oleva juristi.

Kirjassa vieraillaan Lappeenrannan tienoilla naisten nuoruuden kesien maisemissa ja fillistellään kellohameiden aikaa, jolloin moottoripyöräsussuksi pääseminen oli monelle tytölle kunnia-asia. Sukupuoliroolit ovat teoksessa kovin perinteiset, ja yhdistävät seitsemänkymppisiä ja parikymppisiä. Naisten hommien merkityksestä ei pahemmin kiistellä, vaikka kaikki nykysussut eivät osaakaan pestä ikkunoita. Kosmetiikka-arsenaali on heillä vakuuttavampi, eivätkä kaikki osaa peitellä räikeää hyväosaisuuttaan. Lisäksi kirjassa kuvaillaan yksityiskohtaisesti erilaisia lomakiinteistöjä.

Ruumihia tulee kaksi, eikä Mailis pääse niitä oikein tutkimaankaan ennen kuin itse joutuu taistelemaan hengestään. Jännitys ei valitettavasti pääse teoksessa kuin kananlentoon, mutta virkeiden eläkeläisten ihmissuhdesotkuja käsitellään pontevasti. Sarja on tämän teoksen jälkeen lisääntynyt vielä kahdella osalla. Itse pidän kyllä Mailis Sarkan hahmosta, mutta jatko-osat lukisin vain halutessani tietää, mitä hänelle kuuluu.

Viimeksi lukemani Eppu Nuotion Myrkkykeiso oli myös eläkeläisdekkari, mutta siinä kuvattiin enemmän keski-ikäisten menestyjien ja nuorten maailmaa. Tässä nuorempien polvien näkökulmat olivat vähäisempiä, tai niitä kuvattiin vahvasti eläkeläisnäkökulmasta. Varmasti tälle sarjalle on innokas fanilaumansa, joka nauttii erityisesti muistelutyöstä. Oikeastaan itsekin olisin mieluummin lukenut kokonaisen teoksen Marjatan mysteeriosta – jos se siis olisi ollut mysteerio.

Tuominen oli pari viikkoa sitten Tampereella Tapahtumien yössä esittelemässä uusinta teostaan Tulen väri punainen, jossa käsitellään kansalaissodan tapahtumia Finlaysonin naistyöläisen näkökulmasta. Lukijoita hänellä ainakin riittää, sillä kirjaosasto oli pakattu lyhyen haastattelun ajan.

Fuerteventura noir

Fuerteventura, kappale villimpää Kanariaa. Paikallisten nimeämänä saari tunnetaan pilkkanimellä Isla ingenue, eli tyhmien saarena. Nuoret, jotka sinne jäävät hakematta mitään oppia ulkopuolelta, saavat tyytyä niukkaan elämään.

Tanskalaisen Thomas Rydahlin dekkaria Erakko (Minerva, 2017, suom. Salla Korpela) ei ole turhaan kehuttu ja palkittu, sillä sen tunnelmat ovat aidosti kuin toiselta planeetalta. Mitään letkeää etelänloman tunnelmaa se ei tarjoa, vaan äärimmäisiä maisemia.

Teoksen keskushenkilö, Erhard Jorgenson, on tullut saarelle pakoon ilmeisen tuhoisaa eroaan ja on elänyt yhteiskunnan laitamilla seitsemäntoista vuotta elättäen itseään taksikuskina ja pianonvirittäjänä. Erhard ei menisi normihiihtäjästä missään, ei myöskään kotimaassaan Tanskassa, ja ehkä hän on karun ja tuulisen saaren vuorilta löytänyt itselleen hallittavan palan todellisuutta. Hänet tunnetaan kylillä Erakkona, mutta hänellä on joitain luottoystäviä, jotka ymmärtävät hänen hiljaisia sadepäiviään lumumba-paukkujen tahdittamana.

Erakko tuskin on automaattisesti sympatiaa keräävä hahmo: hän huorittelee naisia ja ottaa usein lain omiin käsiinsä kyseenalaisin keinoin. Teoksen alkumetreillä hänen taskuunsa päätyy kuolleen irlantilaisen homomiehen sormi, jota hän pitää toteeminaan ja puhelee sille filosofisia. Jossain vaiheessa hän sieppaa tajuttoman naisen, Beatrizin, kotihoitoon sairaalasta varastettuun hengityskoneeseen, koska ei usko naisen selvivän hengissä muuten. Nainen viettää pitkiä aikoja yksin koneeseen kytkettynä siivottomassa vuoristomajassa, koska miehellä ei ole aikaa ryhtyä kokopäivähoitajaksi. Toisaalta hän on laajalti lukenut, ja pitää taksissaan pienimuotoista kirjastoa. Ja vieraantuminen modernista teknologiasta tuntuu aidolta elämänvalinnalta.

Teoksessa etsitään rannalta löydetyn kolmikuukautisen kuolleen poikavauvan hylkääjää, josta tulee Erhardille pakkomielle, varsinkin hänen huomattuaan, että poliisilla on aikomuksena siivota tapaus kyseenalaisin keinoin. Saarelle ei haluta uutta ”tapaus Madeleinea” turistien pelättimeksi, koska siellä ollaan muutenkin hätää kärsimässä asiakasmäärien vähyyden vuoksi. Toisaalta saari on täynnä kurjia kuppiloita, jotka veloittavat 5,5 e vaniljajäätelöstä säilykepersikoilla.

Teoksen tapahtumat pyörivät lähes kokonaan Erakon oman sisäisen maailman ja lähipiirin ympärillä, mikä tekee tekstistä intensiivistä, mutta myös paikoitellen puuduttavaa. Rydahl on pitkien kappaleiden ystävä, ja kun lukujakin teokseen mahtuu 79, välillä tekstimassaan tuntee hukkuvansa. Toisen tai muutaman henkilön vaihtelevat äänet olisivat tuoneet tekstiin lisää elävyyttä.

Kirja kuitenkin teki minuun vaikutuksen, jopa niin syvän, että voisin hyvinkin lähteä juuri Fuerteventuralle ”korkkaamaan” Espanja-neitsyyteni. Saaren meininki vaikutti sopivan takapajuiselta ja teeskentelemättömältä, ja sen läheisyys Afrikan mantereen kanssa on tuonut varmasti kiinnostavia kulttuurisia juonteita.

Kaiken kaikkiaan Erakko on dekkari omien polkujensa kulkijoille, jotka pitävät tummista tunnelmista. Yllättävän tummaa jälkeä Rydahl sai aikaan aineksista, joissa ei millään muotoa toisteta pohjoismaisten suosikkisarjojen ja -teosten kliseitä. Erhard ei ole outo tanskalaisuutensa vuoksi, eikä hänellä ole oikein mitään sidettä entiseen kotimaahansa. Juurettoman erakon näkökulma onkin sopiva kansainvälisille markkinoille, ja uskon monen tarttuvan teokseen erikoisen asetelman vuoksi, ei siksi, että se edustaisi taas niin koukuttavaa ja seksikästä Nordic  noir’ia.

Tanskalaisista dekkareista tämä ja Lone Theilsin Nora Sand-sarja ovat olleet suuria suosikkejani, kun taas en ole vielä lämmennyt täysin Jussi Adler-Olsenille tai Michael  Katz Grefeldille. Theilsin uusin, Runoilijan vaimo, on minulta vielä arvioimatta, vaikka teki myös vaikutuksen. Tällekin teokselle on luvassa itsenäinen jatko-osa, Paossa, joka on juuri julkaistu elokuussa.

Sisäinen marttani kiittää

Varsinainen palautuminen viikonlopun synkistä tunnelmista alkoi sekin Turun torin kupeesta, Eppu Nuotion kartoittamana. Nuotion uusin dekkari, Myrkkykeiso (Otava, 2017), tuli eteeni sopivaan saumaan, ja oli hermoja lepuuttavaa lukea nautinnollista kuvausta kaupungista, jossa ihmiset välittävät toisistaan.

Myrkkykeiso aloittaa Ellen Lähteen tutkimukset, ja Ellen on viisikymmentäkahdeksanvuotias varhaiseläkeläinen, entinen kartanpiirtäjä, mummo, puutarhuri ja aktiivinen Martta-kerhon jäsen. Täyttääkseen kansalaisvelvollisuuttaan hän toimii Marttojen kotiavun vapaaehtoisena, ja tätä kautta kohtaa monia vanhuksia ja lapsiperheitä pulassa. Eräänä aamuna hän päätyy hoitamaan kaksivuotiasta Mimmiä, jonka isä on romahtamispisteessä ja kaipaa takaisin töihin. Vaimo pitää lapsivapaata mökillä, eikä Timo ole aiemmin ollut pitkiä aikoja kahden tyttärensä kanssa. Pian käykin ilmi, että Mirkka on kadonnut. Ellen Lähteestä tulee huomaamattaan salapoliisi, ja hommaan hän palkkaa kaverikseen naapurin pojan Samuelin, jolla ei ole kesätyötä.

Aah, ihana Ellen. Samalla pullantuoksuinen ja rajoja rikkovan moderni. Hän ei halua takertua perinteiseen parisuhteeseen, vaan pitää Helsingissä asuvaa nuorempaa rakastajaa ja tyydyttää kulttuuritarpeensa vanhan ystävänsä kanssa. Poika on hankkinut lapsensa saksalaisen miesystävänsä kanssa, ja lapsenlapset hihkuvat Omaa Skypen välityksellä. Lempituoksuna hänellä on Balenciagan Florabotanica ja hän osaa loihtia upeita herkkuja mm. kyssäkaalista ja viinimarjapensaan lehdistä.

Kirjassa on kiinnostavia hahmoja, mutta rikosjuoni jää lopulta laimeaksi. Luinkin tätä henkilöiden tavallinen arki edellä, enkä huolehtinut murhaajasta. Port Arthurin puukerrostalon asukkaissakin riitti ihmettelemistä, ja Samuelin venäläisen pianistiäidin Irinan loikkaamisen tarina olisi saattanut olla koukuttavampi pääjuoni, jos se olisi kerrottu huolellisemmin.

Teoksen uhrin oletetusta narsismista, kaksoiselämästä ja bloggarikuplasta olisin kaikista halunnut lukea enemmän, jotta hänen persoonansa olisi päässyt kunnolla esiin. Mirkan blogikuuluisuudella hankittu pikkujulkkiksen maine ei tunnu herättävän sympatioita kenessäkään naiseen törmänneessä. Kuitenkin hän tekee vaikutuksen Elleniin varmalla sisustusmaullaan. Mirkka on henkilö, joka levittää auraansa kaikkialle, mutta onko hän lopulta se myrkkykasvi, joka tuhoaa toisilta kasvun mahdollisuuden? Ja onko olemassa ihmistä, joka kukoistaisi Mirkan rinnalla?

Koska tämä on sarjan aloitusjakso, pidän tätä vasta luonnoksena tulevalle, jota odotan. Toivon mukaan seuraaviin rikoksiin saadaan lisää kierroksia ja leppoisista hyvän mielen kuvastoista siirryttäisiin vaihtelevampiin mielenmaisemiin. Tästä kirjasta jäi mielikuva kuin olisi päässyt sisään Gudrun Sjödenin kuvastoon, maalaamaan isoilla pensseleillä. (Minun tuntevat tietävät, ettei tämä ole ilkeästi sanottu, koska pidän paljon Sjödenin vaatteista ja jopa markkinoinnista, tosin välillä tulen allergiseksi liiallisesta lifestyle-hössötyksestä romaaneissa). Lukeminen oli terapeuttista ja aistivoimaista, mutta en kokenut pääseväni tarinassa aivan perille saakka.

Jos poimisin yhden teeman, joka teoksesta jäi vahvimpana mieleen, se on yhteisöllisyys. Maailmasta varmasti tulisi parempi paikka, jos joka taloyhtiössä asuisi sellainen Martta, jonka luo elämässä eksyneet teinit ajautuvat syömään tabbouleh-salaattia. Ja jo tämän vuoksi kirja ihastuttaa.

Villiä menoa virikekammarissa

Viikonlopun tunnelmat ovat varmasti olleet raskaat monessa tuvassa, ainakin itselläni aikaa meni Turun terrori-iskun uutisten sulattelussa. Siinä sivussa lueskelin roisia mammapornoa, jossa menevä yksinhuoltaja sai kunnon kyytiä nettideiteiltään yhden syksyn ajan lähes joka lapsivapaa viikonloppu.

Kia Wallin Avokadopastaa (Otava, 2017) on avoimesti seksistä kertova teos, joka varmasti puhuttelee kaikkia niitä, joilla on puutetta. Päähenkilö, neljääkymppiä lähestyvä Saili on hyvin toimeentuleva yksinhuoltaja, jolla on parhaan ystävänsä kanssa sisustusliike. Töikseen he stailaavat myös asiakkaiden koteja, ja työajat ovat trendikkään joustavat. Puolet työajastaan Saili tuntuu käyttävän deittipalstalla roikkumiseen ja miesasioiden puimiseen yhtiökumppaninsa Sadun kanssa. Ensinnä teoksen todellisuuspohjaa horjutti tämä yrittäjäkuvaus: kuinka hemmetissä tämä nainen onnistui elämään noin stressitöntä, sensuellia elämää, kun hänen eksänsäkään ei vaikuttanut miljonääriltä?

Teokseen mahtuu myös ns. tavallista arkea, joka ei ole aina niin glamoröösiä. Tämä on kirjan ainoa pelastus, sillä muuten se olisi jäänyt sisällöltään varsin ohueksi. Saililla on enemmän huolta aivoinfarktista toipuvasta isästään kuin lapsistaan, ja hänen vanhempansa ovatkin täysin tolkullisia ihmisiä. Lapsiperhearjen kuvaus on täysin ennalta-arvattavaa puuroa, johon Walli ei osaa luoda taikaa. Verrattuna vaikka Eve Hietamiehen kuvaukseen yksinhuoltajuudesta Pasasten pojista kertovasta trilogiassa Avokadopastaa ei lämmitä sydäntä. Toisaalta ei kaiken chicklitin tarvitse olla samaan muottiin valettua, ja huumoriakin on monen sorttista.

Toinen ongelmakohta teoksessa on se, että Saili kuvaa epäonnistuneita deittejään jonkinlaisena friikkisirkuksena, mutta nauraa vähemmän itselleen. Verrattuna tähän vaikka Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä oli täynnä feminististä itseironiaa ja oman kehon vajavaisuuksien tutkintaa. Toisaalta teos kyllä avasi silmäni nykydeittailun todellisuudelle, ja seksiharrastuksen vakavuudelle, kun sitä harrastetaan teknisenä urheilulajina. Teoksessa esiintyy mies, jonka hulppeassa omakotitalossa on jopa ”virikemakkari”, jossa sopii sotkea öljyillä, kermavaahdolla, likööreillä ja muilla oraalista stimulaatiota inspiroivilla ainesosilla, koska hän ilmeisesti nukkuu muualla. Ilmeisesti sinkkumarkkinoilla kuuminta hottia, ainakin Wallin mukaan, on alkoholijuomien käyttö ulkoisesti, varsinkin genitaalialueilla.

Mitä haaskausta, tuhahtaa köyhä, eikö pääsiäishanua voisi marinoida kiljulla?

Kielellisesti teksti on sujuvaa, tekstistä näkee, että se on kokeneen kirjoittajan kynästä.  Luin jostain, että pseudonyymin taustalla olisi oululainen tietokirjailija Katariina Vuori, joka on äskettäin julkaissut asiaproosaa köyhyydestä. Tämän romaanin ja hänen muun tuotantonsa paradoksi alkoi myös kiinnostaa. Miksi seksiä metsästävä yh ei olisi voinut olla sossutuilla elävä työtön, vai olisiko se lisännyt ennakkoluuloja sossumammoja kohtaan?

En ole tämän teoksen ihannelukija siksi, että olen itse ohittanut tuon pikkulapsivaiheen, eikä teos, jossa pönkitetään patavanhoillisia parisuhdearvoja, saa minua syttymään. Saili kun on makuuhuoneessa lähes kaikkiruokainen, mutta parisuhteessa patavanhoillinen uuskonservatiivi. Hän uskoo edelleen avioliittoon, tekee mielellään kodissa kaikki ”naisten työt” eikä panisi pahakseen, jos joutuisi jäämään edustusvaimoksi. Olettaisin, että jos Sailin kuorta vähän raaputtaisi, sieltä voisi heltyä sympatioita kristilliselle Aito Avioliitto-kampanjalle.

Saili ei myöskään keräile maahanmuuttajahanuja, vaan luottaa puhtaaseen suomalaiseen lihaan. Hänen maailmankuvansa tuntuu kovin Suomi-keskeiseltä, eikä hän varmastikaan ole ennen lasten saantia harrastanut mitään kovinkaan eksoottista. Hän haaveilee kyllä kaukolomista varakkaan elättäjänsä kanssa, mutta en näkisi häntä koskaan astuvan hotelliin, jolle on annettu alle 4 tähteä. Seksi tuntuu olevan hänelle ainoa itseilmaisun keino, eli ainoa vakava harrastus.

Seksikohtaukset teoksessa ovat paikoitellen kovin eskapistisia, joten kai tämä lämmittää eroottisen fiktion ystäviä. Parempi oli kuin Fifty Shades of Grey , jota tosin en voi arvioida rehellisesti, koska en lukenut teosta loppuun.

Kirjassa on houkutteleva, raikas kansikuva (design: Tiia Javanainen), ja mainittakoon vielä, että sain odottaa sitä jonkin aikaa e-kirjaston varausjonossa. Eli kysyntää teokselle varmaan riittää, ja jäänkin odottamaan toisenlaisia arvioita.

 

Rakettitiedettä huumorintajuisille

Luin äsken vakavan nuortenkirjan holokaustista, ja heti perään löytyi toinen pikkujättiläinen, yhtä syvissä vesissä kulkeva, mutta humoristisempi.

Jack Chengin romaanissa Kosmoksessa tavataan (Aula&co, 2017, suom. Terhi Kuusisto) yksitoistavuotias Alex Petroski Coloradon Rockview’istä pääsee toteuttamaan pitkäaikaisen haaveensa: hän matkustaa junalla tähtitieteen harrastajien kesäleirille New Mexicon autiomaahan kahdestaan Carl Sagan-nimisen koiransa kanssa.

Matka on tyssätä alkutekijöihinsä, sillä AmTrak-juniin ei oteta alle 13-vuotiaita matkustajia ilman huoltajaa. Onneksi neuvokas Alex löytää asemalta vanhemman pojan, joka suostuu esittämään isoveljeä lipuntarkastuksessa. Alex kokee olevansa vastuuvuosissa ainakin kolmetoista, ellei vanhempi, laittaahan hän ruoat itselleen ja äidilleen lähes aina, ainakin äidin ”hiljaisina päivinä”. Jos Alex ei ole kotona valvomassa, saattaa äiti syödä huomaamattaan kolme kiloa raakoja porsaankyljyksiä.

Teos kertoo intohimoisista astronomian harrastajista, jotka tuntevat jo toisensa hyvin aktiiviselta nettifoorumilta ja kokevat sielunkumppanuutta live-kokoontumisessa. Alexin ensimmäinen raketti, johon hän laittaa iPodin täynnä omia äänityksiään, epäonnistuu miitissä, mutta hän ei ehdi surra asiaa kauan. Hän lähtee leiriltä uusien ystäviensä kyytiin valloittamaan maailmaa, tai ainakin Vegasia ja Losia.

Kirja on erilainen road movie, jossa etsitään isää, löydetään siskopuoli, kadotetaan koira, nähdään meri ensimmäistä kertaa, opitaan vaikeita asioita aikuisten maailmasta ja muodostetaan uusperhe, johon kuuluu myös ystäviä. Alexin äidin mielenterveys nousee teoksessa suurimmaksi huolenaiheeksi, ja on ehkä selittävä tekijä sille, miksi pojasta on kasvanut niin oma-aloitteinen ja ennakkoluuloton.

Minusta teos antaa lukijalleen toivoa, vaikka siinä käsitellään rankkoja asioita niiden oikeilla nimillä. Alexia ei voi millään muotoa käsittää sosiaalitapauksena, vaikka hän varmasti sellaisena näyttäytyy normiyhteiskunnan näkökulmasta. Tietysti amerikkalaiseen elämäntapaan kuuluu myös hyväntekeväisyys, ja Alex ja äiti pelastuvat pitkälti astronomian harrastajien yhteisvastuukeräyksen ansiosta. Kovin rankkaa yhteiskuntakritiikkiä teos ei pidä sisällään, vaikka perheen huoli sairasvakuutuksien riittämättömyydestä onkin suuri.

Olen enimmäkseen lukenut kotimaista nuortenkirjallisuutta, jossa yhteiskunnallisuus voi olla järeämpää siksi, että päähenkilö on jo ”tiedostavassa” iässä. Tässä yksitoistavuotias Alex on elänyt koko ikänsä maailmasta eristäytyneen äidin kanssa, joten on ihmeellistä, että hän on niinkin perillä maailman menosta kuin on. Tähtitieteen harrastus on myös erinomainen pakopaikka kodin ailahtelevasta tunneilmapiiristä.

Teos ei ole leimallisesti mielenterveysteos, tai analyysi lapsiperheköyhyydestä. Tähtitieteen osuuskin on siinä lopulta maltillinen, joten lukijan ei tarvitse pelätä liiallisilla faktoilla pommittamista tai sisäänlämpiävää nörttikieltä. Kappaleet koostuvat Alexin äänityksistä tien päältä. Itse pidin teoksessa eniten juuri reissuromantiikasta ja matkan yllättävistä käänteistä.

Tämä on sydäntä lämmittävä, lempeä, älyllinen ja kupliva nuortenkirja, joka viisaudellaan valloittaa myös aikuisen lukijan. Jos optimaalista ikäryhmää etsitään, laittaisin suositukseksi 9-12-vuotiaat ja heidän vanhempansa. Mahdollista on, että yläkoulu- ja lukioikäiset kokevat teoksen liian lällynä, koska tässä ei vielä käsitellä tarpeeksi teini-iän kasvuhaasteita.

Auf wiedersehen, Jeanne d’Arc

Liian kevyiden teemojen jälkeen on palattava joka kunnollisen perheen illallispöytädilemmaan: kuinka puhua lapsille holokaustista?

Irlantilainen John Boyne heittää kissan pöydälle erikoisen lastenkirjan muodossa. Tai teoksen ikäryhmää on vaikea arvioida, se tuntuu sellaiselta, jonka vanhempien ja lasten olisi hyvä lukea yhdessä. Olettaisin, että ainakin eurooppalaisten koulujen käyneille vanhemmille teoksen kontekstin peruskäsitteet ja aikajana ovat tuttuja. Boyne ei selitä tässä yleisen historian tapahtumia puhki, vaan keskittyy enemmän kasvavan orpopojan sisäiseen maailmaan, identiteettikriisiin ja kipuiluun lojaliteettien välillä.

Kirjan juonta ei kannata googlailla liikaa ennen lukemista. Kerrottakoon vaan, että siinä seitsemänvuotias Pierrot joutuu matkaamaan yksin Ranskasta Saksan kautta Itävaltaan, jossa asuu hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa, Beatrix-täti. Pierrotilla on ikävä Pariisia, koiraansa ja parasta ystäväänsä Anshel Bronsteinia, joka jatkaa kirjoittamista niistä vaikeuksista, joita juutalaiset kokevat. Oman turvallisuutensa vuoksi hän ei kuitenkaan voi enää olla Pierrot, eikä puhua lähipiirille salaperäisestä kirjeystävästä, joka ei enää signeeraa kirjeitä nimellään.

Boynella taitaa olla pakkomielle historian suuriin käänteisiin, sotiin ja vallanpitäjiin. En tiedä, onko hän kirjoittanut ainuttakaan teosta, joka sijoittuu Irlantiin – puolueettomaan maahan, joka lopetti sotimisen saatuaan itsenäisyyden. Olen lukenut häneltä aiemmin yhden aikuisten romaanin, Tarkoin vartioidun talon, jossa jäljitettiin Romanovien kohtaloa ja matkustettiin maateitse Suomen läpi Neuvostoliittoon. Se oli varsin mainiota viihdettä; tässä taas on selvästi tarkoituksena herättää keskustelua ääri-ideologioihin liittymisen helppoudesta.

Onneksi teos ei ollut romanttinen, kyyneliä kirvottava eikä liian väkivaltainen. Juutalaisperheiden kohtalot tulevat ilmi enemmän rivien välistä kuin silminnäkijän seuraamina. Vastarintaliikkeen miehiä ja naisia on soluttautunut Salzburgin tienoille yllättävän paljon, eikä Pierrotin asuttamassa vuoristokylässäkään hailata niin innokkaasti kuin olisi luullut. Pierrotin teini-iän kosiskeluyritykset tyssäävät siihen, että hän on liian aktiivinen Hitlerjugendissa.

Kirja voisi toimia jonkinlaisena peilinä Nuoren tytön päiväkirjalle, sillä nuoren lukijan on hyvä kuvitella myös vastapoolin mahdollinen maailma. En ole toistaiseksi nähnyt reaalimaailmassa eläneen Hitlerjugendin päiväkirjaa – kai sellaisiakin jostain löytyy, mutta harvemmin julkaistaan. Jos tiedostavaa lasta tai nuorta jäisi näiden jälkeen vielä askarruttamaan natsismin ilmiö,  yrittäisin kaivaa jostain tämän päivän uusnatsin muistelmat. Henrik Holapan Minä perustin natsijärjestön voisi olla mahdollinen teksti, vaikka se ei olekaan erityisen nuorisoystävällinen lähestymistavaltaan.

Tässä teoksessa lapsen näkökulma on vahvempi kuin kasvavan nuoren, ja siksi kokisin, että teos voisi puhutella jo alakoululaista lukijaa. Otollista lukijakuntaa voisi olla ne 10-12-vuotiaat nörtähtävät pojat, jotka kierrättävät älypuhelimissaan Hitler-videoita ja -meemejä.

Tämän yhteisen kokemuksen jälkeen tiedostava perhe voikin jo alkaa suunnitella seuraavaa lomaansa Puolaan, johon sisällytetään vierailu Auschwitziin. En tiedä, millaisia vesipuistoja sen lähistöllä on, ja huvittaisiko sen keikan jälkeen ylipäänsä keksiä mitään ”kivaa” tekemistä. Itse ehkä herkkänä sieluna veisin lapset mieluummin Amsterdamin Anne Frank-museoon, joka olisi hallittavampi kokemus.

En ole aikanani hoitanut oman jälkikasvuni kanssa holokaustikasvatusta kovinkaan mallikkaasti, tosin tämän päivän ääriliikkeistä meillä puhuttiin sitäkin enemmän. Omassa lapsuudessani holokaustikasvatuksen hoiti televisio. Muistan ainakin Polttouhrit-sarjan, joka ei ollut erityisen lapsiystävällinen, ja sitä olen tapittanut noin kuusivuotiaana. Näinä päivinä opettavaisia holokaustisarjoja pyörii prime time-katseluaikaan televisiossa vähemmän, joten siksikin suosittelen kirjojen lukemista aiheesta.

 

Topeliusta yksin maahan tulleille

Ruotsalaisesta dekkarisuosta taas, iltaa. Kävi perinteiset: ehdin lukea kauhean julmaa ja ahdistavaa ruotsalaista dekkaria noin puoleenväliin, kunnes tajusin, että olen ehkä lukenut sitä aiemminkin. Jättänyt kesken, mutta sinnitellyt pitkälle, koska siinä oli hyviä tyyppejä, joista kirjoitettiin tylsästi, liian tavallisesti tai ylimalkaisesti.

Cilla ja Rolf Börjlind ovat kirjoittajakaksikko, aviopari, joka on käsikirjoittanut paljon televisiolle. Uinu, paju pienoinen (S&S, 2017, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) on Tukholmaan sijoittuvan dekkarisarjan neljäs osa, joka aukeaa kyllä lukematta aiempia osia. Pariskunnan kirjoitustahti tuntuu hetkiseltä, sillä teos sijoittuu syksyyn 2015 ja on valmistunut vuoden sisällä sen tapahtumista. Koska suomenkielinen versio on julkaistu vasta kesällä 2017, en luultavasti ole onnistunut tätä lainaamaan ja unohtamaan, vaan muistikuvani liittyy sarjan aiempaan osaan. Muistin nimittäin siitä divarin, jossa pidetään runoiltoja kodittomille.

Teoksessa on kolme keskeistä poliisia, Tom, huumesuosta ja kodittomuudesta noussut entinen poliisi, Olivia, hänen entinen työparinsa ja Mette, murharyhmän päällikkö, joka kärsii sydänvaivoista ja odottaa jo eläkepäiviä. Kuuden vuoden poissaolon jälkeen Tom palkataan lyhyellä varoitusajalla ratkaisemaan kuvottavaa romanipojan murhaa, jossa on pedofiliaepäilyjä. Hänet lähetetään Olivian kanssa Bukarestiin penkomaan paikallisen rikollisliigan mahdollisia kytköksiä tapaukseen.

Teoksen varsinainen päähenkilö on kuitenkin neljätoistavuotias nigerialaistyttö Folami, joka on päätynyt Ruotsiin etsimään kadonnutta veljeään yksin. Koditon tyttö ei ole hakenut turvapaikkaa, vaan elää Tukholman kaduilla marokkolaispoikien kyseenalaisessa suojeluksessa. Folamin löytää vaikeasti huumeriippuvainen prostituoitu Muriel, joka ei keksi muuta keinoa pitää tytöstä huolta kuin paeta tämän kanssa Ryyppy-Ronnyn mökille. (Ronny on se aatelinen vapaaherra, jolla on varaa pitää divaria täyden palvelun sosiaalikeskuksena, ja hän on tainnut olla aiemmissa osissa suuremmassakin roolissa.)

Teoksen nimi on lainaus Topeliuksen runosta, josta tuli Ruotsissa suosittu lastenlaulu Alice Tegnerin säveltämänä. Se esiintyy myös Elsa Beskowin kuvittamassa lastenkirjassa, ja sitä on usein soitettu lasten hautajaisissa. Virikkeettömässä mökissä Folami ihastuu lauluun huonohampaisen hyväntekijänsä Murielin laulamana, ja innostuu myös kopioimaan Beskowin kuvituksia kaupungista hankituilla akvarelliväreillä. Vaikka mökin naapurissa häiriköi umpirasistinen äiti ja poika, Folamin turvapaikka on paratiisi verrattuna siihen, mitä hänen veljensä Akin saa kokea.

Turvapaikanhakijalasten ja -nuorten haavoittuvasta asemasta teos kertookin uskottavasti ja koskettavasti. Syksyn 2015 kansainvaelluksen aikana yksin tulleiden lasten ja nuorten asema on ollut erityisen haavoittuva, sillä kuka tahansa hyväntekeväisyyden kaapuun pukeutunut rikollinen on voinut siepata paperittomia.  Sen sijaan Romanian elinsiirtoihin liittyvä juoni tuntui hieman kuluneelta. Tämä kai johtuu omalta osaltani siitä, että olen äskettäin lukenut Tiina Raevaaran trillerit, joissa aihetta käsiteltiin laajemmin ja historiallisemmin.

En voi sille mitään, mutta teoksen rakenteesta kuulsi läpi joku sapluuna, joka helpotti ymmärtämistä, mutta teki lukemisesta liiankin selkokielistä. Myös kirjan rikollisten pahuus oli niin äärimmäistä, että inhimillisten tekijöiden pohdinta jäi lapsipuolen asemaan.

Yksi suosikkini ruotsalaisista dekkareista on Henning Mankellin Nimeltään Tea-Bag. Siinä länsiafrikkalaista aikuista naista piilotellaan aktivistien toimesta, ja Mankell saa aikaan tiiviimmän kauhun ilmapiirin paljon vähemmällä verenvuodatuksella. Kyllä tässäkin dekkarissa Folami on toimija, oikeastaan vähän liiankin ponteva sellainen ollakseen täysin uskottava. Ja Folamin vuoksi kirjan luin, sillä halusin tietää, selviääkö hän hengissä.

Tästä teoksesta tuli valitettavasti mieleen ruotsalainen popteollisuus tai Euroviisut. Kun menestys on jo taattua, samalla sapluunalla voidaan tuottaa uusia myyviä hittejä vuodesta toiseen. Naapurimaat äänestävät jatkoon aina, ja jos kutsuja keikkailemaan ei enää satele kotimaassa, aina voi päästä Jämsän Himoksen hiihtolomabileiden vetonaulaksi.

Olinpa ilkeä, mutta oli pakko sanoa. Vastaavasti olen noitunut joitain kotimaisia dekkarisarjoja, joihin en enää turvaudu edes äärimmäisessä hädässä.

Tämän postauksen vanavedessä lähden nettikirppikselle myymään ruotsalaisia dekkareitani. Jos jonkun genren asiantuntijaksi aion vielä tässä elämässä päästä, se ei tule olemaan Nordic Noir.