Työtoveruuden muistot

IMG_1690Kirjailijan isä on tehnyt täsmällisyydestä elämänsä mantran. Kaikki tapaamiset merkitään almanakkaan, myös omien lasten, kun he ovat vierailemassa isän luona tämän maatilalla. Ja kun isä kahdeksankymmentäneljävuotiaana myöhästyy tyttärensä hausta lauttasatamasta, tytär tietää lopun aikojen olevan lähellä.

Linn Ullmann kirjoittaa kuuluisasta isästään nimettömänä teoksessaan Rauhattomat (LIKE, 2016, suom. Kristiina Huttunen). Isällä ja tyttärellä on ikäeroa neljäkymmentäkahdeksan vuotta, eikä aina automaattista yhteistä puhuttavaa. Kesälomaa tytär viettää isän luona Fårön saarella, jossa olot ovat vakaammat kuin äidin luona maailmalla. Isän viimeinen vaimo Ingrid on oikea kodin hengetär, joka omistautuu uusperheen ruokkimiseeen. Saaren rutiinit luovat rauhattoman maailmantähden elämään puitteet, joihin on helppo palata. Sanomalehtien haku on yhtä tärkeää kuin päivittäisen elokuvan katsominen. Isän videokirjasto ja elokuvateatteri ovat pyhäkköjä.

Linn Ullmann asui lapsena ja nuorena äitinsä kanssa Yhdysvalloissa, ja tyttö tuli vaihtelevien lastenhoitajien huoltamaksi, kun äiti teki uraa Broadwaylla. Suhde äitiin näyttäytyykin tässä ongelmallisempana kuin suhde isään, vaikka isän ja tyttären yhteinen aika oli rajallista. Äiti on mieltynyt itäeurooppalaisiin poikaystäviin ja kiinalaiseen ruokaan, ja osoittaa merkkejä itsetuhoisuudesta. Linnillä itsellään on haaveena nähdä edes yksi valokuva, jossa hän olisi vanhempiensa kanssa yhdessä, mutta tämä haave ei toteudu. Isän ja äidin suhde jatkuu työtovereina, ja kirjeenvaihtoa mantereiden välillä kertyy mapillisia.

Isän ja tyttären yhteinen kirjaprojekti saa Linnin palaamaan Fårölle useammin kuin aiemmin, mutta isän muisti alkaa haurastua niin, että haastattelunauhoista ei ole paljoa iloa. Haastattelujen kuunteleminenkin vie Linniltä vuosikausia, eikä hän aina tunnista äänitteillä puhuvia luonnottoman kuuloisia ääniä. Lopputuloksena kirja on kuitenkin ilahduttavan dialoginen ja hengittävä. Isän läsnäolo on saatu vangittua kohtauksiin, joissa ei tapahdu paljoa. Vanhuksen elämä on kutistunut pieniin arkisiin toimiin, eikä lukija välttämättä tunnista näistä hetkistä suurta ohjaajalegendaa. Silmäleikkausta pelkäävä vanhus voisi olla kenen tahansa isoisä, tosin ihan kaikilla ei ole varaa palkata kuutta hoitajaa ympärivuorokautisesti kotiinsa.

Jostain syystä tykästyin kirjassa eniten havaintoihin isän tavasta tehdä työtä. Linnin mielestä arbetskamrater on ruotsin kielen kaunein sana, eikä hän lapsuudessaan kokenut aikaa, jolloin isä olisi ollut tekemättä työtä. Temperamenttinen ohjaustyyli kuului maestron elkeisiin, mutta siinäkin tuli raja vastaan:

”Yksi –yksi- pedagoginen raivokohtaus per teatteriohjaus tai elokuvan kuvaaminen voi olla hyödyksi, mutta siinäkin tapauksessa sen on oltava ammatillinen, ei tunteisiin pohjautuva.”

Uskon, että kirja koskettaa kaikkia, joiden lähipiiriin kuuluu muistisairaita tai muuten kotonaan sinnitteleviä vanhuksia, joille laitoselämä on kauhistus. Vaikka Ingmar Bergmanin julkisuuskuvaan liittyy paljon ristiriitaisuuksia, tämä portretti hänen viimeisistä vuosistaan kertoo maltillisuudesta ja omien voimien rajallisuuden hyväksymisestä.

Olen lukenut Ullmannilta ainakin yhden teoksen aiemmin (Ennen unta), ja siitä on päällimmäisenä jäänyt mieleen tempaava kirjoitustyyli. Hän vaikuttaa kirjailijalta, joka antaa aikaa teostensa kypsymiselle, ja se näkyy kielen tasolla pelkistetyn huoliteltuna jälkenä. Ehkä hänellä ei myöskään ole taloudellisia paineita tuutata markkinoille varma bestseller joka joulumarkkinoille.

Tämä oli kesän parhaita lukemiani kirjoja ja taas hyvä muistutus siitä, mihin aikaa kannattaa tuhlata. Liika viihde on pahaksi aivotoiminnalle.

 

Mainokset

Lappu luukulle ”pienissä puodeissa”!

IMG_1687Länsimaiseen viihdekirjallisuuteen on päässyt muhimaan omituinen virus, nimittäin pakkomielle nimetä teoksia ”pieniksi puodeiksi”. On ollut suklaapuotia, kirjapuotia, lankapuotia ja jopa potenssipuotia. Puotiromantiikka vetoaa kai kaikkiin, joiden sisäinen yrittäjyys on vahva ja joiden oma haave puodin perustamisesta on syystä tai toisesta hyytynyt.

Onneksi coffee shop on suomeksi kahvila, ja brittienglannissakin se on perinteisesti ollut vaan tylsä cafe. Me eurooppalaiset olemme tottuneet mieltämään coffee shop:in aivan muunlaiseksi instituutioksi kuin se, missä kaadetaan eksoottisia siirappeja kuumaan maitovaahtoon. Siitä huolimatta nähdessäni kierrätyskorissa teoksen nimeltä The Little Coffee Shop of Kabul (Sphere, 2011) teos lähtee mukaani. Ei imelän maitokahvin eikä yrittäjyyden vuoksi, vaan siksi, että luen mielelläni Euroopan ulkopuolelle sijoittuvia chicklit-teoksia.

Deborah Rodriquez on amerikkalainen kampaaja ja aktivisti, jonka teokset ovat vahvasti omaelämäkerrallisia. Hän lähti Afganistaniin avustustöihin vuonna 2001 ja perusti pian kauneuskoulun, jossa tarkoituksena oli rohkaista naisia pienyrittäjyyteen. Tämän jälkeen hän toimi kahvilan pitäjänä. Hän joutui lähtemään maasta v. 2007, jonka jälkeen hän on jatkanut tulevien kampaajien ja kosmetologien kouluttamista Meksikossa. Pieni vilkaisu kirjailijan elämäkertatietoihin osoittaa, että hänen oma tarinansa saattaa olla jopa värikkäämpi kuin romaanien hahmojen.

En ole uskollisesti seurannut kaikkea Afganistaniin sijoittuvaa kirjallista tuotantoa. Hyvin vähän sieltä kai tulee maassa edelleen asuvien afgaanien omaa tekstiä; kirjailijat ovat joko pitkään länsimaissa asuneita siirtolaisia tai ekspatriaatteja. Moni varmaan muistaa viime vuosikymmenen kohukeissin, kun Åsne Seierstad ryösti Kabulin kuuluisan kirjakauppiaan tarinan. Tuo teos ei ollut ”pieni puoti”-tyyppistä chicklitiä, vaan dokumentaarinen matkakirja, joka lopulta asetti kirjoittajansa varsin kyseenalaiseen valoon. Suomalaisista ekspatriaateista jotkut saattavat tunnistaa Pia Heikkilän, joka räväytti muutama vuosi sitten esikoisteoksellaan Operaatio Lipstick. Tuo teos aiheutti minussa hämmennystä enemmän kuin mikään viihdekirja aikoihin, ja olen edelleen valmis kategorisoimaan sen vahvaksi kandidaatiksi huonon kirjallisuuden festareiden palkintojenjaossa.

The Little Coffee Shop of Kabul ei ole päätä huimaavaa kaunokirjallisuutta, mutta siinä nousee edukseen kirjoittajan kokemuksen rintaääni. Naisasian edistäminen on pontevaa; eshoppailu ja seksuaalisuus jäävät sivuteemoiksi, koska kumpikaan harrastus ei ole päähenkilöille turvallista.

Kahvilan pitäjä Sunny on tullut Kabuliin miehensä Tommyn työn perässä. Pariskunnan elämä kotona Arkansasissa on ollut niukkaa, mutta ekspatriaatteina heitä kohdellaan kuin aatelisia. Tommy jättää pian rauhanturvaajan työn ja siirtyy salaiseen tiedustelupalveluun, mikä käytännössä tarkoittaa, että Sunny on ”elävän leski”. Hän laittaa kaiken energiansa kahvilan pitämiseen, mutta sen menestystä varjostaa kiristyvä turvallisuustilanne.

Sunnyn keskeinen suojatti on Bashir, hazaramies, jonka hän on kouluttanut baristaksi ja turvamieheksi. Monet afgaaniasiakkaat osoittavat halveksuntaa Bashiria kohtaan aina, kun voivat, sillä heidän mielestään ei ole sopivaa, että hazara on päässyt niin rahakkaaseen ja näkyvään työhön. Pian Sunny saa huollettavakseen toisen, synkkää kohtaloaan karkuun päässeen nuoren naisen Yazminan, joka on leski ja raskaana. Yazmina on myyty maalta Nuristanista pääkaupungin avioliittomarkkinoille, mutta hänet on heitetty kadulle, kun raskaus on ilmentynyt välittäjälle. Yazmina on hyvin tietämätön tilastaan ja peloissaan, varsinkin kun häntä pidetään yleisesti prostituoituna, onhan hän nuori, kaunis, naimaton ja ilman sukulaismiestä suojelijanaan.

Naapurin mummo Halajan käyttää burqansa alla farkkuhametta 70-luvulta. Hän polttaa kuin korsteeni ja on kahvilassa vastuussa ”teetarjoilusta”, johon ainakin ei-muslimit ovat oikeutettuja pitkien työpäivien jälkeen. Halajanin liberaalia maailmankuvaa varjostaa luku- ja kirjoitustaidottomuus, ja se vaikeuttaa myös hänen orastavaa onneaan deittimarkkinoilla, onhan hän kirjeenvaihtosuhteessa erään kapinallisen räätälin kanssa. Halajanin poika Ahmet toimii kahvilan väen autokuskina, ja on äitiään konservatiivisempi tapaus. Pojan ahkera rukoileminen herättää huolta mahdollisesta radikalisoitumisesta, mutta se on myös kapinaa äidin sukupolven länsimaistunutta arvomaailmaa vastaan.

Teoksen muilla länsimaisilla naisilla ei tunnu olevan tervettä itsesuojeluvaistoa, vaan heitä ajaa sokea rakkaus tai idealismi kohteisiin, joissa he ovat täysin suojaamattomia.

Kirja on aika opettavainen, siinä on myös liitteenä kysymyksiä kirjakerhoille ja ruokaohjeita. Chicklit-teoksena se loistaa kulttuurintuntemuksellaan ja yhteisöllisyydellään. Vaikka sen kieli on arkipäiväistä, se ei ole tyypillistä aivot narikkaan-viihdettä. Lukija voi esimerkiksi pohtia sen valossa Afganistanin tämänhetkistä turvallisuustilannetta ja pakkopalautusten oikeutusta. Tässä kuvataan Kabulin tilannetta noin kymmenen vuotta sitten – onko tilanne kenties huonontunut sen jälkeen ja millainen on hazara-vähemmistön tilanne nyt?

Kaikista lukemistani ”pieni puoti”-aiheisista teoksista tämä on ehdottomasti paras. Ei vielä kovin järeä meriitti kaunokirjalliselle teokselle, mutta kaikki, jotka tuntevat vertauskohtia, voivat sijoittaa antamani viisi puotitähteä kuvittelemalleen kartalle.

Velhot matkustavat aina businessluokassa

IMG_1686Jos muutama vuosi sitten joku olisi tullut kauppaamaan minulle venäläistä kauhufantasiaa, jossa päärooleissa seikkailevat velhot ja vampyyrit, olisin ehkä kohteliaasti vetäytynyt takavasemmalle. Harry Potter-vaihekin elämässäni on jo kauan sitten ohitettu, eikä se jättänyt jälkeensä merkittävää tyhjiötä.

Tähän teokseen tartuin kai yleissivistyksen vuoksi, ja päädyin keskelle sarjaa, neljänteen osaan. Vaikka teoksen nimi on Viimeinen partio (Into, 2015, suom. Arto Konttinen), sitä seuraa vielä kaksi myöhempää osaa. Tämä alkuperäisteos on vuodelta 2006, ja sarjan ensimmäinen osa on julkaistu Venäjällä jo vuonna 1998. Kulttuuriteko Into-kustantamolta, että on lähtenyt sarjaa kustantamaan tälläkin viiveellä.

Voin hyvin kuvitella sen sosio-poliittisen sauman, johon kirjasarja on aikanaan iskenyt. Venäläiset lukijat ovat kaivanneet jotain muuta kuin realistista kerrontaa postsosialistisesta köyhyydestä ja kurjuudesta. No, onhan tässä lukemassanikin teoksessa olemassa nykyaika ja ympäröivä yhteiskunta. Mobiiliteknologian ihmeitä opiskellaan, ja velhotkin oppivat käyttämään multimediaviestiä. Päähenkilö, valon soturi, velho Anton käy välillä töissä konttorissa, jossa väännetään paloturvallisuussäädöksistä melkein yhtä innokkaasti kuin Suomessa. Viittaukset nykykulttuurin pikkumaisuuksiin tuovat huumoria narratiiviin, jossa muuten on jatkuvasti käynnissä pimeyden ja valon välinen eeppinen taistelu. Ilman näitä koomisia elementtejä teos olisikin kuolettavan naiivi.

Teoksessa matkustetaan Edinburghiin ja Uzbekistaniin. Edinburghissa yritetään ratkaista isänmaallisen kansanedustajan pojan Viktorin murhaa kauhulinnan teemapuistossa, kun taas Uzbekistanissa teleportataan tyyppejä mantereiden välillä. Idän kuuluisaa vieraanvaraisuutta ehditään vain näykkäistä, kunnes pittoreskin likaisella teetuvalla ilmenee jo arsenikkimyrkytys pilau-riisipadassa. Uzbekkien koukeroinen kieli hämmentää Antonia, joka lopulta ex-neuvostokansalaisena ei ole sen kaukaisten osien kulttuureista kovin hyvin informoitu.

Teoksen päähenkilöillä on suurimmalla osalla tavallisen ihmisen perhehuolia. Antonin vaimo Svetlana on ilmeisesti ollut aiemmissa osissa keskeisemmässä roolissa velho-operaatioissa, mutta tässä hän keskittyy vaimon ja kotiäidin roolien täydelliseen hoitamiseen. Kotona mies saa kunnollista sapuskaa vodkaryypyin, ja matkalaukut pakataan huolellisesti. Viisivuotiaan Nadja-tyttären velhon lahjoista ollaan jo kiinnostuneita partiossa, mutta isä yrittää suojella lastaan viimeiseen saakka. Koko perheen operaatiot ovat kuitenkin vain ajan kysymys, vaikka tyttären olisi hyvä edelleen nauttia television piirretyistä ja koiranpennun mankumisesta.

Osa maagisesta narratiivista meni minulta kepeästi yli hilseen, enkä ollut asiasta edes huolissaan. Varsinkin kaltaiseni aloittelijan olisi kannattanut aloittaa sarjan lukeminen ykkösosasta. Kirjassa on myös paljon viittauksia venäläiseen kirjallisuuteen ja mytologiaan, ja jopa lähdeviitteitä keskeisiin teksteihin, kuten popmusiikin helmiin. Oppineiden, filosofisten keskusteluiden keskellä runsas kolmen pisteen käyttö ärsytti, mutta voi myös olla kulttuurinen ero.

Suosittelen sarjaa varsinkin niille, jotka suhtautuvat kauhuun ja fantasiaan varautuneesti. Itse olen viime aikoina lukenut paljonkin kauhua, mutta fantasiakirjallisuus on minulle edelleen hankala genre. Luultavasti minusta ei saa intohimoista coneissa käyjää, larppaajaa tai fanifiktion kirjoittajaa tässä elämässä, mutta tällaisia yllätyshyökkäyksiä tekemällä voin ainakin luoda keskusteluyhteyden ihmisten kanssa, joille velhot ja vampyyrit ovat henki ja elämä.

 

 

Kellohameiden kahinaa

IMG_1685Piti lukea randomilla yksi teos Pirjo Tuomiselta, jotta voisin käyttää hänestä taannoin ottamani kuvan. Valitsin sitten tuotteliaan kirjailijan teoksista nostalgisella nimellä varustetun Muistatko Marjatan? (Tammi, 2013), joka jatkaa Mailis Sarkan saagaa eläkeläisenä salapoliisina ja kuvataiteilijana.

Luinkin sarjasta aiemman osan, Silkkipunoksen, jossa virkeä eläkeläinen oli aloittamassa kahden maan kansalaisuutta ja uutta ihmissuhdetta Turkissa. Tässä teoksessa Mailis on palannut kotikonnuille Hämeeseen, jossa oman suvun salaisuudet kutsuvat. Samalla hän saa vieraakseen julkkiksen, Tampereen näyttelijädiivan Nina Bergin, koulukaverin, joka muistuttaa häntä Marjatasta, lukioikäisenä Saimaaseen hukkuneesta tummasta kaunottaresta.

Mailis tulee ylipuhutuksi luomaan visuaalista ilmettä Ninan uusimpaan teatteriprojektiin, jossa kuohuu. Nina ei kohtele Mailista reilusti, mutta hänen oikkuihinsa on tottunut kokonainen käskyläisten armeija. Hänellä on varaa palkata väkeä ja vuokrata tiloja taiteen prekaarissa maailmassa. Huhuja hänen suhteestaan projektin nelikymppiseen ohjaajaan riittää, mutta Nina yllättääkin nappaamalla Mailisin Kari-serkun, joka on samanikäinen, salskea eläkkeellä oleva juristi.

Kirjassa vieraillaan Lappeenrannan tienoilla naisten nuoruuden kesien maisemissa ja fillistellään kellohameiden aikaa, jolloin moottoripyöräsussuksi pääseminen oli monelle tytölle kunnia-asia. Sukupuoliroolit ovat teoksessa kovin perinteiset, ja yhdistävät seitsemänkymppisiä ja parikymppisiä. Naisten hommien merkityksestä ei pahemmin kiistellä, vaikka kaikki nykysussut eivät osaakaan pestä ikkunoita. Kosmetiikka-arsenaali on heillä vakuuttavampi, eivätkä kaikki osaa peitellä räikeää hyväosaisuuttaan. Lisäksi kirjassa kuvaillaan yksityiskohtaisesti erilaisia lomakiinteistöjä.

Ruumihia tulee kaksi, eikä Mailis pääse niitä oikein tutkimaankaan ennen kuin itse joutuu taistelemaan hengestään. Jännitys ei valitettavasti pääse teoksessa kuin kananlentoon, mutta virkeiden eläkeläisten ihmissuhdesotkuja käsitellään pontevasti. Sarja on tämän teoksen jälkeen lisääntynyt vielä kahdella osalla. Itse pidän kyllä Mailis Sarkan hahmosta, mutta jatko-osat lukisin vain halutessani tietää, mitä hänelle kuuluu.

IMG_1663.JPGViimeksi lukemani Eppu Nuotion Myrkkykeiso oli myös eläkeläisdekkari, mutta siinä kuvattiin enemmän keski-ikäisten menestyjien ja nuorten maailmaa. Tässä nuorempien polvien näkökulmat olivat vähäisempiä, tai niitä kuvattiin vahvasti eläkeläisnäkökulmasta. Varmasti tälle sarjalle on innokas fanilaumansa, joka nauttii erityisesti muistelutyöstä. Oikeastaan itsekin olisin mieluummin lukenut kokonaisen teoksen Marjatan mysteeriosta – jos se siis olisi ollut mysteerio.

Tuominen oli pari viikkoa sitten Tampereella Tapahtumien yössä esittelemässä uusinta teostaan Tulen väri punainen, jossa käsitellään kansalaissodan tapahtumia Finlaysonin naistyöläisen näkökulmasta. Lukijoita hänellä ainakin riittää, sillä kirjaosasto oli pakattu lyhyen haastattelun ajan.

Fuerteventura noir

IMG_1681Fuerteventura, kappale villimpää Kanariaa. Paikallisten nimeämänä saari tunnetaan pilkkanimellä Isla ingenue, eli tyhmien saarena. Nuoret, jotka sinne jäävät hakematta mitään oppia ulkopuolelta, saavat tyytyä niukkaan elämään.

Tanskalaisen Thomas Rydahlin dekkaria Erakko (Minerva, 2017, suom. Salla Korpela) ei ole turhaan kehuttu ja palkittu, sillä sen tunnelmat ovat aidosti kuin toiselta planeetalta. Mitään letkeää etelänloman tunnelmaa se ei tarjoa, vaan äärimmäisiä maisemia.

Teoksen keskushenkilö, Erhard Jorgenson, on tullut saarelle pakoon ilmeisen tuhoisaa eroaan ja on elänyt yhteiskunnan laitamilla seitsemäntoista vuotta elättäen itseään taksikuskina ja pianonvirittäjänä. Erhard ei menisi normihiihtäjästä missään, ei myöskään kotimaassaan Tanskassa, ja ehkä hän on karun ja tuulisen saaren vuorilta löytänyt itselleen hallittavan palan todellisuutta. Hänet tunnetaan kylillä Erakkona, mutta hänellä on joitain luottoystäviä, jotka ymmärtävät hänen hiljaisia sadepäiviään lumumba-paukkujen tahdittamana.

Erakko tuskin on automaattisesti sympatiaa keräävä hahmo: hän huorittelee naisia ja ottaa usein lain omiin käsiinsä kyseenalaisin keinoin. Teoksen alkumetreillä hänen taskuunsa päätyy kuolleen irlantilaisen homomiehen sormi, jota hän pitää toteeminaan ja puhelee sille filosofisia. Jossain vaiheessa hän sieppaa tajuttoman naisen, Beatrizin, kotihoitoon sairaalasta varastettuun hengityskoneeseen, koska ei usko naisen selvivän hengissä muuten. Nainen viettää pitkiä aikoja yksin koneeseen kytkettynä siivottomassa vuoristomajassa, koska miehellä ei ole aikaa ryhtyä kokopäivähoitajaksi. Toisaalta hän on laajalti lukenut, ja pitää taksissaan pienimuotoista kirjastoa. Ja vieraantuminen modernista teknologiasta tuntuu aidolta elämänvalinnalta.

Teoksessa etsitään rannalta löydetyn kolmikuukautisen kuolleen poikavauvan hylkääjää, josta tulee Erhardille pakkomielle, varsinkin hänen huomattuaan, että poliisilla on aikomuksena siivota tapaus kyseenalaisin keinoin. Saarelle ei haluta uutta ”tapaus Madeleinea” turistien pelättimeksi, koska siellä ollaan muutenkin hätää kärsimässä asiakasmäärien vähyyden vuoksi. Toisaalta saari on täynnä kurjia kuppiloita, jotka veloittavat 5,5 e vaniljajäätelöstä säilykepersikoilla.

Teoksen tapahtumat pyörivät lähes kokonaan Erakon oman sisäisen maailman ja lähipiirin ympärillä, mikä tekee tekstistä intensiivistä, mutta myös paikoitellen puuduttavaa. Rydahl on pitkien kappaleiden ystävä, ja kun lukujakin teokseen mahtuu 79, välillä tekstimassaan tuntee hukkuvansa. Toisen tai muutaman henkilön vaihtelevat äänet olisivat tuoneet tekstiin lisää elävyyttä.

Kirja kuitenkin teki minuun vaikutuksen, jopa niin syvän, että voisin hyvinkin lähteä juuri Fuerteventuralle ”korkkaamaan” Espanja-neitsyyteni. Saaren meininki vaikutti sopivan takapajuiselta ja teeskentelemättömältä, ja sen läheisyys Afrikan mantereen kanssa on tuonut varmasti kiinnostavia kulttuurisia juonteita.

Kaiken kaikkiaan Erakko on dekkari omien polkujensa kulkijoille, jotka pitävät tummista tunnelmista. Yllättävän tummaa jälkeä Rydahl sai aikaan aineksista, joissa ei millään muotoa toisteta pohjoismaisten suosikkisarjojen ja -teosten kliseitä. Erhard ei ole outo tanskalaisuutensa vuoksi, eikä hänellä ole oikein mitään sidettä entiseen kotimaahansa. Juurettoman erakon näkökulma onkin sopiva kansainvälisille markkinoille, ja uskon monen tarttuvan teokseen erikoisen asetelman vuoksi, ei siksi, että se edustaisi taas niin koukuttavaa ja seksikästä Nordic  noir’ia.

Tanskalaisista dekkareista tämä ja Lone Theilsin Nora Sand-sarja ovat olleet suuria suosikkejani, kun taas en ole vielä lämmennyt täysin Jussi Adler-Olsenille tai Michael  Katz Grefeldille. Theilsin uusin, Runoilijan vaimo, on minulta vielä arvioimatta, vaikka teki myös vaikutuksen. Tällekin teokselle on luvassa itsenäinen jatko-osa, Paossa, joka on juuri julkaistu elokuussa.

Sisäinen marttani kiittää

IMG_1683Varsinainen palautuminen viikonlopun synkistä tunnelmista alkoi sekin Turun torin kupeesta, Eppu Nuotion kartoittamana. Nuotion uusin dekkari, Myrkkykeiso (Otava, 2017), tuli eteeni sopivaan saumaan, ja oli hermoja lepuuttavaa lukea nautinnollista kuvausta kaupungista, jossa ihmiset välittävät toisistaan.

Myrkkykeiso aloittaa Ellen Lähteen tutkimukset, ja Ellen on viisikymmentäkahdeksanvuotias varhaiseläkeläinen, entinen kartanpiirtäjä, mummo, puutarhuri ja aktiivinen Martta-kerhon jäsen. Täyttääkseen kansalaisvelvollisuuttaan hän toimii Marttojen kotiavun vapaaehtoisena, ja tätä kautta kohtaa monia vanhuksia ja lapsiperheitä pulassa. Eräänä aamuna hän päätyy hoitamaan kaksivuotiasta Mimmiä, jonka isä on romahtamispisteessä ja kaipaa takaisin töihin. Vaimo pitää lapsivapaata mökillä, eikä Timo ole aiemmin ollut pitkiä aikoja kahden tyttärensä kanssa. Pian käykin ilmi, että Mirkka on kadonnut. Ellen Lähteestä tulee huomaamattaan salapoliisi, ja hommaan hän palkkaa kaverikseen naapurin pojan Samuelin, jolla ei ole kesätyötä.

Aah, ihana Ellen. Samalla pullantuoksuinen ja rajoja rikkovan moderni. Hän ei halua takertua perinteiseen parisuhteeseen, vaan pitää Helsingissä asuvaa nuorempaa rakastajaa ja tyydyttää kulttuuritarpeensa vanhan ystävänsä kanssa. Poika on hankkinut lapsensa saksalaisen miesystävänsä kanssa, ja lapsenlapset hihkuvat Omaa Skypen välityksellä. Lempituoksuna hänellä on Balenciagan Florabotanica ja hän osaa loihtia upeita herkkuja mm. kyssäkaalista ja viinimarjapensaan lehdistä.

Kirjassa on kiinnostavia hahmoja, mutta rikosjuoni jää lopulta laimeaksi. Luinkin tätä henkilöiden tavallinen arki edellä, enkä huolehtinut murhaajasta. Port Arthurin puukerrostalon asukkaissakin riitti ihmettelemistä, ja Samuelin venäläisen pianistiäidin Irinan loikkaamisen tarina olisi saattanut olla koukuttavampi pääjuoni, jos se olisi kerrottu huolellisemmin.

Teoksen uhrin oletetusta narsismista, kaksoiselämästä ja bloggarikuplasta olisin kaikista halunnut lukea enemmän, jotta hänen persoonansa olisi päässyt kunnolla esiin. Mirkan blogikuuluisuudella hankittu pikkujulkkiksen maine ei tunnu herättävän sympatioita kenessäkään naiseen törmänneessä. Kuitenkin hän tekee vaikutuksen Elleniin varmalla sisustusmaullaan. Mirkka on henkilö, joka levittää auraansa kaikkialle, mutta onko hän lopulta se myrkkykasvi, joka tuhoaa toisilta kasvun mahdollisuuden? Ja onko olemassa ihmistä, joka kukoistaisi Mirkan rinnalla?

Koska tämä on sarjan aloitusjakso, pidän tätä vasta luonnoksena tulevalle, jota odotan. Toivon mukaan seuraaviin rikoksiin saadaan lisää kierroksia ja leppoisista hyvän mielen kuvastoista siirryttäisiin vaihtelevampiin mielenmaisemiin. Tästä kirjasta jäi mielikuva kuin olisi päässyt sisään Gudrun Sjödenin kuvastoon, maalaamaan isoilla pensseleillä. (Minun tuntevat tietävät, ettei tämä ole ilkeästi sanottu, koska pidän paljon Sjödenin vaatteista ja jopa markkinoinnista, tosin välillä tulen allergiseksi liiallisesta lifestyle-hössötyksestä romaaneissa). Lukeminen oli terapeuttista ja aistivoimaista, mutta en kokenut pääseväni tarinassa aivan perille saakka.

Jos poimisin yhden teeman, joka teoksesta jäi vahvimpana mieleen, se on yhteisöllisyys. Maailmasta varmasti tulisi parempi paikka, jos joka taloyhtiössä asuisi sellainen Martta, jonka luo elämässä eksyneet teinit ajautuvat syömään tabbouleh-salaattia. Ja jo tämän vuoksi kirja ihastuttaa.

Villiä menoa virikekammarissa

IMG_1680Viikonlopun tunnelmat ovat varmasti olleet raskaat monessa tuvassa, ainakin itselläni aikaa meni Turun terrori-iskun uutisten sulattelussa. Siinä sivussa lueskelin roisia mammapornoa, jossa menevä yksinhuoltaja sai kunnon kyytiä nettideiteiltään yhden syksyn ajan lähes joka lapsivapaa viikonloppu.

Kia Wallin Avokadopastaa (Otava, 2017) on avoimesti seksistä kertova teos, joka varmasti puhuttelee kaikkia niitä, joilla on puutetta. Päähenkilö, neljääkymppiä lähestyvä Saili on hyvin toimeentuleva yksinhuoltaja, jolla on parhaan ystävänsä kanssa sisustusliike. Töikseen he stailaavat myös asiakkaiden koteja, ja työajat ovat trendikkään joustavat. Puolet työajastaan Saili tuntuu käyttävän deittipalstalla roikkumiseen ja miesasioiden puimiseen yhtiökumppaninsa Sadun kanssa. Ensinnä teoksen todellisuuspohjaa horjutti tämä yrittäjäkuvaus: kuinka hemmetissä tämä nainen onnistui elämään noin stressitöntä, sensuellia elämää, kun hänen eksänsäkään ei vaikuttanut miljonääriltä?

Teokseen mahtuu myös ns. tavallista arkea, joka ei ole aina niin glamoröösiä. Tämä on kirjan ainoa pelastus, sillä muuten se olisi jäänyt sisällöltään varsin ohueksi. Saililla on enemmän huolta aivoinfarktista toipuvasta isästään kuin lapsistaan, ja hänen vanhempansa ovatkin täysin tolkullisia ihmisiä. Lapsiperhearjen kuvaus on täysin ennalta-arvattavaa puuroa, johon Walli ei osaa luoda taikaa. Verrattuna vaikka Eve Hietamiehen kuvaukseen yksinhuoltajuudesta Pasasten pojista kertovasta trilogiassa Avokadopastaa ei lämmitä sydäntä. Toisaalta ei kaiken chicklitin tarvitse olla samaan muottiin valettua, ja huumoriakin on monen sorttista.

Toinen ongelmakohta teoksessa on se, että Saili kuvaa epäonnistuneita deittejään jonkinlaisena friikkisirkuksena, mutta nauraa vähemmän itselleen. Verrattuna tähän vaikka Henriikka Rönkkösen Mielikuvituspoikaystävä oli täynnä feminististä itseironiaa ja oman kehon vajavaisuuksien tutkintaa. Toisaalta teos kyllä avasi silmäni nykydeittailun todellisuudelle, ja seksiharrastuksen vakavuudelle, kun sitä harrastetaan teknisenä urheilulajina. Teoksessa esiintyy mies, jonka hulppeassa omakotitalossa on jopa ”virikemakkari”, jossa sopii sotkea öljyillä, kermavaahdolla, likööreillä ja muilla oraalista stimulaatiota inspiroivilla ainesosilla, koska hän ilmeisesti nukkuu muualla. Ilmeisesti sinkkumarkkinoilla kuuminta hottia, ainakin Wallin mukaan, on alkoholijuomien käyttö ulkoisesti, varsinkin genitaalialueilla.

Mitä haaskausta, tuhahtaa köyhä, eikö pääsiäishanua voisi marinoida kiljulla?

Kielellisesti teksti on sujuvaa, tekstistä näkee, että se on kokeneen kirjoittajan kynästä.  Luin jostain, että pseudonyymin taustalla olisi oululainen tietokirjailija Katariina Vuori, joka on äskettäin julkaissut asiaproosaa köyhyydestä. Tämän romaanin ja hänen muun tuotantonsa paradoksi alkoi myös kiinnostaa. Miksi seksiä metsästävä yh ei olisi voinut olla sossutuilla elävä työtön, vai olisiko se lisännyt ennakkoluuloja sossumammoja kohtaan?

En ole tämän teoksen ihannelukija siksi, että olen itse ohittanut tuon pikkulapsivaiheen, eikä teos, jossa pönkitetään patavanhoillisia parisuhdearvoja, saa minua syttymään. Saili kun on makuuhuoneessa lähes kaikkiruokainen, mutta parisuhteessa patavanhoillinen uuskonservatiivi. Hän uskoo edelleen avioliittoon, tekee mielellään kodissa kaikki ”naisten työt” eikä panisi pahakseen, jos joutuisi jäämään edustusvaimoksi. Olettaisin, että jos Sailin kuorta vähän raaputtaisi, sieltä voisi heltyä sympatioita kristilliselle Aito Avioliitto-kampanjalle.

Saili ei myöskään keräile maahanmuuttajahanuja, vaan luottaa puhtaaseen suomalaiseen lihaan. Hänen maailmankuvansa tuntuu kovin Suomi-keskeiseltä, eikä hän varmastikaan ole ennen lasten saantia harrastanut mitään kovinkaan eksoottista. Hän haaveilee kyllä kaukolomista varakkaan elättäjänsä kanssa, mutta en näkisi häntä koskaan astuvan hotelliin, jolle on annettu alle 4 tähteä. Seksi tuntuu olevan hänelle ainoa itseilmaisun keino, eli ainoa vakava harrastus.

Seksikohtaukset teoksessa ovat paikoitellen kovin eskapistisia, joten kai tämä lämmittää eroottisen fiktion ystäviä. Parempi oli kuin Fifty Shades of Grey , jota tosin en voi arvioida rehellisesti, koska en lukenut teosta loppuun.

Kirjassa on houkutteleva, raikas kansikuva (design: Tiia Javanainen), ja mainittakoon vielä, että sain odottaa sitä jonkin aikaa e-kirjaston varausjonossa. Eli kysyntää teokselle varmaan riittää, ja jäänkin odottamaan toisenlaisia arvioita.