Tuhlaajapoika ja vallankumous

IMG_1657Kiinassa oli kulttuurivallankumouksen hengessä tapana lähettää kaupunkien yliopisto-opiskelijoita maaseudulle tekemään kulttuurityötä, johon kansanvalistuksen lisäksi saattoi liittyä kansanperinteen keräämistä. Lähes kaikki lukemani maan lähihistoriaan liittyvät romaanit kertovat näistä kohtaamisista. Itse olen kokenut vanhempiin aikoihin sijoittuvat romaanit kiinnostavimmaksi, ehkä siksi, että niissä kuvataan enemmän paheellista kaupungistumista ja kiinalaisten kontakteja länsimaisiin valloittajiin. Kommunismin alkuaikoihin liittyvät tarinat ovat usein raakoja ruumiillisen työn kuvauksia, joissa jännite muodostuu puolueelle lojaalien ilmiantajien ja mielessään vanhan vallan kannattajien välillä.

Yu Huan Elämänkaari (Aula&co, 2016) kertoo maalaisen tuhlaajapojan tarinan klassisen universaalilla kielellä. Kansanlaulujen kerääjällä (joka on toinen kertoja) käy tuuri, kun hän kohtaa härkäänsä komentelevan vanhan miehen pellon reunalla. Fugui on poikkeuksellinen tarinankertoja, joka osaa laittaa itsensä likoon eri tavalla kuin tyypilliset informantit. Hänellä ei enää ole elämässään jäljellä muita läheisiä kuin härkä, jonka hän on nimennyt kaimakseen.

Fugui on kasvanut mieheksi ennen vallankumousta, käynyt yksityiskoulua vastahakoisesti, tullut palvelijan kantamaksi koulutiellä ja pukeutunut silkkeihin. Rikkaan maanomistajan poikana hän saa vaimokseen kauppiaan tyttären Jiazhenin kuin sormea napsauttamalla. Elämä on yltäkylläistä ja liittoa siunataan kahdella lapsella, mutta Fugui ei viihdy kotona. Hän katsoo oikeudekseen viettää puolet ajastaan ”sinivihreässä talossa” suvun perintöä tuhlaten. Hän nolaa appiukkoaan saapumalla kylille porton kantamana, ja kun vaimo tulee porttolaan hakemaan miestään viimeisillään raskaana, tämä tulee piestyksi. Perhe menettää omaisuutensa Fuguin törttöilyjen vuoksi jo ennen vallankumousta.

Köyhälle maalaisperheelle vallankumous ei ole iso uutinen. Fuguikaan ei ole aikanaan kuunnellut koulussa sen vertaa, että ymmärtäisi paljoa maailmanhistoriasta tai politiikasta. Hän joutuu sotaan vastoin tahtoaan kadulta napattuna, eikä tunne kunnolla ilmansuuntia tai maansa maantiedettä, jotta tunnistaisi taistelulinjat. Hän taistelee vapauttajien riveissä nationalisteja vastaan ilman aatteen paloa kahden vuoden ajan, eikä sodasta tule hänen elämänsä käännekohtaa.

Kommunismin toteutuksessa kylä kokee kuherruskuukauden, kun perheet joutuvat luopumaan kattiloistaan ja sinne perustetaan kansankommuuni. Yhteiskeittiössä syödään herroiksi niin kauan, kun karjaa riittää teuraaksi, mutta kukaan ei jaksa huolehtia eläinten hoidosta, kun eläimet eivät enää kuulu perheille. Kattiloita sulatetaan symbolisessa mielessä, mutta pian nälkä uhkaa kylää katastrofaalisesti ja kaikki syövät puun juuria ja villivihanneksia. Sosialistiseen suunnitelmatalouteen kansa ei ole kykenevä, joten pian palataan kotikeittiöihin.

Fuguin tarina on täynnä menetyksiä, surua ja vastoinkäymisiä. Luottamus länsimaiseen lääketieteeseeen on kortilla, kun kummatkin lapset kuolevat kaupungin sairaalassa. Vaimo sairastuu mystiseen luunpehmennystautiin jo ennen kuin tulee isoäidiksi, ja Fugui joutuu usein tekemään molempien työkiintiön. Tytär on tullut kuuromykäksi sotaretken aikana, ja kauneudestaan huolimatta hänen asemansa avioliittomarkkinoilla on mitätön. Perhettä kohtaa kuitenkin ensimmäistä ja viimeistä kertaa onni, kun vinopää Erxi tulee Fengxiania kosimaan. Erxi on vinosta päästään huolimatta riuska työmies, jolla on varaa järjestää näyttävät häät.

Fugui ei tiedä, mitä sana ”fasisti” merkitsee, kun häntä sellaiseksi haukutaan. Pian läheisessä kaupungissa kaikkien, myös tyttären perheen, on käytettävä taloustavaroita, joihin on painettu Maon viisauksia. Jopa tyynyliinoihin kirjaillaan iskulauseita. Köyhiä kyliä puoluekaaderit eivät jaksa monitoroida yhtä tehokkaasti, vaan siellä riittää plakaatit julkisten rakennusten edessä. Mikään vapauden vyöhyke Fuguin kylä ei silti ole, mutta kaikkien maalaisten mieliä kommunistinen hallinto ei saa kolonisoitua.

En tiedä, miksi ajattelin Heikki Turusen Simpauttajaa  tätä lukiessani. Tunnelmat eivät todellakaan ole identtiset, mutta kansankuvauksessa on joitain yhtymäkohtia. Suhtautuminen ihmiseritteisiin on yhtä graafista, huumori karkeaa ja isän ja pojan välinen kamppailu ottaa molemmissa samoja koomisia mittasuhteita. Tosin tässä poika ei karkaa vihoissaan pääkaupunkiin, koska hänen reviirinsä on liian pieni maailmanvalloituksesta haaveilemiseen.

Jos joku haluaa lukea ensimmäisen kiinalaisen romaaninsa, suosittelen tätä, sillä Yu Hua osaa tiivistää ja pysyä olennaisessa. Vaikka Fuguin tarina ei varmaan ole se tavallisin maalaismiehen kertomus, tässä kuvattu kylämaisema voi olla hyvinkin representatiivinen. Mielessäni sijoitin tämän jonnekin maan eteläosiin, mutta kylällä tai maakunnalla ei ole nimeä. Mitään kovin erikoisia paikallisia tapojakaan ei esitellä, ehkä siksi, että tässä kuvataan niin niukkoja aikoja, ettei ihmisillä ole varaa kehitellä perinneruokia.

Pidin kirjasta sen juurevan kielen ja syvästi tuntevien hahmojen vuoksi. Tietty länsimaisena feministilukijana kylmää aina, kun päähenkilö on vaimonhakkaaja, mutta ei Fugui kuitenkaan ole hahmo ilman omaatuntoa. Kommunismi katkaisee huikentelijalta siivet ja hänestä kasvaa vaatimaton perheensä palvelija. Myöskään tässä kuvattuja perhesuhteita ei voi käsittää länsimaisen kristillisen tai psykoanalyyttisen viitekehyksen kautta.

Haluaisin olla tarpeeksi lukutaitoinen kaivamaan henkisiä tai hengellisiä elementtejä teoksesta, mutta nyt voin vain arvailla. Fugui ei tee ”parannusta”, mutta kertomuksessa on ainakin iduillaan katumuksen ja luopumisen elementtejä. Kaikkea epäonnea ei selitetä perheenisän aiemman rietastelun kautta, vaan paha silmä pesii myös sairaalassa, jossa kaikki potilaat eivät ole samanarvoisia.

Suljettujen yhteiskuntien kertomukset ovat kiinnostavia (mutta haasteellisia) siksi, että usein niistä puuttuvat lähes kokonaan viittaukset yhteiseen maailmanperintöömme. Tässä romaanissa ei edes kuunnella radiota, ei edes kiinalaista populaarimusiikkia, eikä tuhlata aikaa turhiin harrastuksiin. Fugui ei halua, että hänen poikansa osallistuu koulunsa urheilutreeneihin, ja kokee liikunnanopettajan kiinnostuksen hänen poikansa taitoihin tunkeiluna. Kommunistit tuovat kyliin joitain moderneja uudistuksia, joita kaikki eivät halua.

Varmasti neuvostoaikaa kuvaavassa venäläisessä kirjallisuudessakin on kuvauksia kaukaisista ”tuppukylistä”, joissa asukkaat vastustavat kaikkea modernia. Kun kuitenkin olen lukenut neuvostoajan kuvauksia enimmäkseen Länsi-Venäjältä, niissä ilmenee uteliaisuus länsimaailman keksintöjä kohtaan ja halu imitoida niitä. Tässä Fugui kertoo tarinaansa mahdollisesti 70-luvulla tai 80-luvun alussa (teoksen aika-akseli on epätarkka), mutta tarinasta ei käy ilmi, onko hän koskaan käynyt elokuvissa, katsonut televisiota tai nähnyt valokuvaa itsestään.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 40: ”Kirjailija tulee eri kulttuurista kuin sinä”. Pidin haastekohtaa hölmönä, sillä ei kai kukaan näinä päivinä lue pelkästään kotimaista kirjallisuutta. Tarkoituksenani oli lukea tähän pohjoiskorealaisen Bandin teos Syytös, mutta ahdistuin jo ensi metreillä ja kirja jäi kesken. Tämä taas imaisi mukanaan elinvoimaisesti, enkä kokenut ainuttakaan tylsää hetkeä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s