Unelmien manttelinperijä

IMG_1659Amerikkalaisen Lori Nelson Spielmanin teos Kymmenen unelmaani (Otava, 2017, suom. Outi Järvinen) vaikutti jo kansitekstin perusteella suht kaupalliselta ja ennalta-arvattavalta naisen elämänmuutoksesta kertovalta teokselta, ja siitä huolimatta kiinnostuin siitä jopa niin paljon, että laitoin sen varaukseen.

Näistä amerikkalaisista naisen elämänmuutos-odysseioista ikisuosikkini on Elizabeth Gilbertin Eat Pray Love, jossa nainen löytää itsensä ja rakkautensa matkustamalla I:llä alkavissa maissa. Spielmanin teoksessa pysytään kotona Chicagossa, mutta liikutaan sen vauraasta pohjoisosasta etelän levottomille asuinalueille.

Teoksen päähenkilö Brett on kulkenut äitinsä vanavedessä kosmetiikkakutsuilla nuoresta saakka ja auttanut äitiään kehittämään luomusaippuoita ja -voiteita menestyväksi brändiksi. Tässä tohinassa häneltä ovat jääneet opiskelut välistä, ja omat haaveet toteuttamatta. Kun äiti sitten kuolee äkillisesti syöpään 62-vuotiaana, hän jättää Brettille omituisen testamentin, jossa hänen tulee täyttää 14-vuotiaana kirjoittamansa toivelistan tavoitteet vuoden sisällä, muuten perintörahat jäädytetään.

Kirjan juoni on kökkö ja ennalta-arvattava, mutta Brett on valloittava tyyppi, joka sitten ”temppurataa” suorittaessaan tapaa erikoisia ihmiskohtaloita. Tyypilliseen saippuaoopperatyyliin myös Brettin salassa pidetty biologinen isä löytyy Seattlesta. Lapsuuden paras ystävä, jonka Brett on teini-iässä hylännyt, koska ei osannut käsitellä tämän lesboutta, palaa kuvioihin tukemaan häntä muutoksissa. Ja opportunistinen poikaystävä Andrew lähtee kävelemään, koska ei kestä naisen uutta idealismia.

Chicklit-kirjaksi teos on erilainen siksi, että siinä tuskin shoppaillaan lainkaan ja seksikuvaukset jäävät suudelmien tasolle. Brett on hyvin häilyväinen uusien miestensä suhteen, mutta tuntuu luottavan jopa parinvalinnassa haudantakaisen äitinsä neuvoihin. Äidin uskominen tuntui aikuisten romaanissa omituiselta psykologiselta twistiltä, sillä Brettillä ei tämän kertomuksen perusteella ollut ollut minkäänlaista kapinavaihetta välillä.

Murinat sikseen, eläydyin täysillä Chicagon rosoisemman puolen elämänmenoon, ja pidin Brettin uutta ammatinvalintaa ja sen aikaansaamia muutoksia kiinnostavina juonenkäänteitä. Hän rekisteröityy kaupungin koulutoimeen sijaisopettajaksi ja päätyy kotiopettajaksi sellaisille lapsille ja nuorille, jotka eivät pysty käymään koulua. Työssään hän tutustuu kodittomien naisten asuntolaan Joshua Houseen, jossa raskaana oleva vakavasti munuaissairas Sanquita yrittää saada high schoolia päätökseen ennen lapsen syntymää. Joshua Housesta tulee Brettin elämäntehtävä, jossa hän kokee olevansa oikeasti hyödyksi edes jollekulle.

Rodullistamisen ja luokkasuhteiden näkökulmasta teoksen asetelma on taatusti ongelmallinen, sillä Brett ei pääse irti etuoikeuksistaan, vaikka muuttaa meksikolaisvoittoiselle alueelle kämppään jossa, huoh, on rumat IKEA-kaapit. Asuntolan afroamerikkalainen johtaja Jean suhtautuu uuteen vapaaehtoiseen syystäkin varauksella, koska yleensä rikkailla valkoisilla on omat agendansa, jotka liittyvät poliittiseen kilven kiillottamiseen. Brettin luokkaretki slummeihin ei sekään ole pyyteetöntä statuksesta luopumista, sillä hänellä on edelleen toivo perinnön saamisesta ja perikunnalla äidin tyhjä arvokiinteistö kaupungin hipstereimmässä historiallisessa korttelissa. Sijaisen palkka ei riitä elämiseen edes slummissa, vaan hän joutuu myymään koruja ja kelloja eBayssa selviytyäkseen. Kova kohtalo…

Sanquitan tarina itketti minua kaikesta tästä huolimatta.

Oikeastaan näkisin teoksen parhaiten sopivaksi nuorille lukijoille, jopa teineille, sillä Brettin nuoruudenmuistot tuntuvat tässä aidoimmalta narratiiviltä. Kirkasotsainen maailmanparannus kun kuuluu mielestäni enemmän nuortenkirjallisuuden genreen. Hyvän ja pahan taistelu ei kuitenkaan ole tässä hirvittävän yliampuvaa, eikä varsinaisia pahishahmoja ole lainkaan (Sanquitan äiti on pahiskandidaatti, mutta ei kuitenkaan mikään Cruella de Vil). Kilttejä teinityttöjä voisi ihastuttaa muunmuassa juoneen ujutetut löytöeläimet.

En tiedä, ovatko Spielmanin kaikki teokset kirjoitettu teinejä kosiskelevalla kielellä, mutta Brett ja hänen ystävänsä tuntuivat yli kolmikymppisinä puhuvan ja kirjoittavan kuten teinit ( tyyliin Hän. Ei. Rakasta. Sinua. Enää.). Kielen tasolla koinkin lukevani enemmän sitcomin käsikirjoitusta kuin romaania.

Viihdekirjaksi Kymmenen unelmaani on mielestäni keskivertoa monipuolisempi, koska siinä kohdataan tyyppejä yhteiskunnan kaikilta sektoreilta, ja eletään melko tavallista arkea. Teoksessa eletään vielä Obaman aikaa, jolloin yhteiskunnassa itää sosiaalisen oikeudenmukaisuuden siemeniä ruohonjuuritasolla. Köyhä Sanquitakin saa asianmukaista hoitoa, vaikka hänellä ei ole varaa maksaa käynneistä spesialisteilla. En oikeastaan edes halua kuvitella, millaisista teemoista amerikkalainen viihdekirjallisuus tulee koostumaan parin-kolmen vuoden päästä. Dystooppinen chicklit on varmasti jo kustantajien pöydillä muhimassa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s