Toisenlaiset talonvaltaajat

IMG_1660On ihmisiä, joille lapsuudenkoti ja -maisemat ovat niin korvaamattomia, että joskus koti-ikävä estää oman elämän rakentamisen muualla. Joillekin taas lapsuus on ainoa hallittava mielenmaisema, ja tällöin kotiinpaluusta tulee pakkomielle, johon ladataan mahdottoman suuria merkityksiä.

Kristiina Harjula kirjoittaa teoksessaan Samettiruusuja Harjutiellä (Karisto, 2017) kuusikymppisestä Ailasta, joka on palannut elämän kolhimana Tampereelle saattohoitamaan aivoinfarktin saanutta äitiään. Aila on aikanaan hylännyt perheensä uuden miehen vuoksi, jättänyt uransa toimittajana, sairastunut masennukseen ja toiminut lyhyen ajan dementiakodin hoitajana asuen asuntolassa. Tampereella hän onnistuu vuokraamaan yksiön samasta puukerrostalosta, jossa asui lapsena kahdestaan äitinsä kanssa. Pienessä yhteisössä yksinhuoltajaäidit pitivät yhtä, ja talossa asuu edelleen hänen lapsuudenystävänsä Kuupperi. Äiti-Helvi ja Kuupperin äiti Irja olivat kohtalontovereita, joiden katkeransävyiset miesjutut sävyttivät kaksikon lapsuutta.

Teoksen nykyisyydessä talon edustalla on penkki, kurkkupurkki ja äijäremmi, joka on jo kauan sitten pudonnut yhteiskunnan junasta. Aila sinnittelee sen reunoilla: hän ei ole yhtä juoppo kuin talon miehet, mutta lapset ovat hänen mielenterveydestään huolissaan. Kun asukkaat saavat varoituksen mahdollisesta häädöstä ja talon purusta, Aila onnistuu mobilisoimaan heidät taistelemaan etuosto-oikeudesta. Porukka päätyy lopulta remontoimaan taloa yhdessä, ja he jatkavat eloaan talossa suurena perheenä, ainakin hetken verran.

Pidin enemmän talonvaltausteemasta kuin äidin saattohoidosta, ja olisin halunnut lukea siitä laajemmin. Mitään ilkeitä gryndereitä tai sosiaalitoimen väliintuloa ei tullut, ja ihmettelin myös, kuinka rauhassa teoksen rosoiset mieshahmot saivat elää ilman viranomaisten puuttumista asioihinsa. Välillä joku käy katkaisuhoidossa tai vankilassa, mutta heillä ei tunnu olevan työvoimapoliittisia velvoitteita. Harjulan ote laitapuolen kulkijoihin on lempeän salliva, eikä teoksessa ainakaan esiinny piirteitä sosiaalipornosta tai eksotisoinnista.

Harjutielle ei anneta tarkkoja maantieteellisiä koordinaatteja, mutta lukija luultavasti sijoittaa talon Pispalaan tai jonnekin sen liepeille. ”Aporkinaalien” asukkaiden määrä alueella on kutistumassa mitättömäksi,    eikä monikaan uudisraivaajista osaa veisata Punaorvon valaa. Oikeastaan oli Harjulalta tyylikästä olla vellomatta Pispala-nostalgiassa, sillä hänen esikoisromaaninsa oli Pispalan kyllästämä.

Murteen ymmärtämisessä varsinkin kirjallisessa muodossa olen edelleen hidas noviisi, vaikka teoksessa ei vilissyt vaikeita sanoja. Olisikin kiinnostavaa lukea teoksesta arvio henkilöltä, joka on tamperelaisuuteen vielä vähemmän vihkiytynyt kuin itse olen. Koin, että tässä mentiin murteen suhteen ymmärrettävyyden kipurajalla: vähänkin lisää murretta tekisi tästä tamperelaisten vanhusten nurkkakuntaisen perinnealbumin.

Teoksessa arki on kaunista ja pieni suurta. Hahmoja nuorempi lukijakunta saa tästä aimo annoksen nostalgiaa ja siistejä reseptejä, joita voi kokeilla kotona. Itse en esimerkiksi tiennyt, mitä ovat kefiirin siemenet. Perinnekukkien, kuten sametyiruusujen ja särkyneiden sydänten suhteenkin olen aika kädetön. Kukkien hoito ja kakkureseptien vaihto kuului tässä au-äitien iltaharrastuksiin, jos elämä ei vienyt pahoille teille joutavien ukkojen ja viinan kanssa läträämisen pariin.

Kirja teki vaikutuksen minuun siksi, etten ole tottunut lukemaan yhteiskunnasta syrjäytettyjen remmien elämästä kokonaista historiallista romaania. Varmasti olen lukenut moniakin teoksia, joissa päihteet ovat keskiössä ja joissa ongelmien kriisiytymistä selitetään päihteillä, mutta tämä teos ei ole päihdekeskeinen. Oli suorastaan raikasta lukea juopporemmistä, jolla on muutakin historiaa kuin juominen.

Kirjailija näyttää kertovan teoksestaan tänään Tapahtumien yössä. En vielä tiedä, ehdinkö paikalle, mutta otan tavoitteekseni kuulla Harjulaa livenä mahdollisimman pian – suurella todennäköisyydellä hän tekee myös kirjastovierailuja Tampereella.

 

Unelmien manttelinperijä

IMG_1659Amerikkalaisen Lori Nelson Spielmanin teos Kymmenen unelmaani (Otava, 2017, suom. Outi Järvinen) vaikutti jo kansitekstin perusteella suht kaupalliselta ja ennalta-arvattavalta naisen elämänmuutoksesta kertovalta teokselta, ja siitä huolimatta kiinnostuin siitä jopa niin paljon, että laitoin sen varaukseen.

Näistä amerikkalaisista naisen elämänmuutos-odysseioista ikisuosikkini on Elizabeth Gilbertin Eat Pray Love, jossa nainen löytää itsensä ja rakkautensa matkustamalla I:llä alkavissa maissa. Spielmanin teoksessa pysytään kotona Chicagossa, mutta liikutaan sen vauraasta pohjoisosasta etelän levottomille asuinalueille.

Teoksen päähenkilö Brett on kulkenut äitinsä vanavedessä kosmetiikkakutsuilla nuoresta saakka ja auttanut äitiään kehittämään luomusaippuoita ja -voiteita menestyväksi brändiksi. Tässä tohinassa häneltä ovat jääneet opiskelut välistä, ja omat haaveet toteuttamatta. Kun äiti sitten kuolee äkillisesti syöpään 62-vuotiaana, hän jättää Brettille omituisen testamentin, jossa hänen tulee täyttää 14-vuotiaana kirjoittamansa toivelistan tavoitteet vuoden sisällä, muuten perintörahat jäädytetään.

Kirjan juoni on kökkö ja ennalta-arvattava, mutta Brett on valloittava tyyppi, joka sitten ”temppurataa” suorittaessaan tapaa erikoisia ihmiskohtaloita. Tyypilliseen saippuaoopperatyyliin myös Brettin salassa pidetty biologinen isä löytyy Seattlesta. Lapsuuden paras ystävä, jonka Brett on teini-iässä hylännyt, koska ei osannut käsitellä tämän lesboutta, palaa kuvioihin tukemaan häntä muutoksissa. Ja opportunistinen poikaystävä Andrew lähtee kävelemään, koska ei kestä naisen uutta idealismia.

Chicklit-kirjaksi teos on erilainen siksi, että siinä tuskin shoppaillaan lainkaan ja seksikuvaukset jäävät suudelmien tasolle. Brett on hyvin häilyväinen uusien miestensä suhteen, mutta tuntuu luottavan jopa parinvalinnassa haudantakaisen äitinsä neuvoihin. Äidin uskominen tuntui aikuisten romaanissa omituiselta psykologiselta twistiltä, sillä Brettillä ei tämän kertomuksen perusteella ollut ollut minkäänlaista kapinavaihetta välillä.

Murinat sikseen, eläydyin täysillä Chicagon rosoisemman puolen elämänmenoon, ja pidin Brettin uutta ammatinvalintaa ja sen aikaansaamia muutoksia kiinnostavina juonenkäänteitä. Hän rekisteröityy kaupungin koulutoimeen sijaisopettajaksi ja päätyy kotiopettajaksi sellaisille lapsille ja nuorille, jotka eivät pysty käymään koulua. Työssään hän tutustuu kodittomien naisten asuntolaan Joshua Houseen, jossa raskaana oleva vakavasti munuaissairas Sanquita yrittää saada high schoolia päätökseen ennen lapsen syntymää. Joshua Housesta tulee Brettin elämäntehtävä, jossa hän kokee olevansa oikeasti hyödyksi edes jollekulle.

Rodullistamisen ja luokkasuhteiden näkökulmasta teoksen asetelma on taatusti ongelmallinen, sillä Brett ei pääse irti etuoikeuksistaan, vaikka muuttaa meksikolaisvoittoiselle alueelle kämppään jossa, huoh, on rumat IKEA-kaapit. Asuntolan afroamerikkalainen johtaja Jean suhtautuu uuteen vapaaehtoiseen syystäkin varauksella, koska yleensä rikkailla valkoisilla on omat agendansa, jotka liittyvät poliittiseen kilven kiillottamiseen. Brettin luokkaretki slummeihin ei sekään ole pyyteetöntä statuksesta luopumista, sillä hänellä on edelleen toivo perinnön saamisesta ja perikunnalla äidin tyhjä arvokiinteistö kaupungin hipstereimmässä historiallisessa korttelissa. Sijaisen palkka ei riitä elämiseen edes slummissa, vaan hän joutuu myymään koruja ja kelloja eBayssa selviytyäkseen. Kova kohtalo…

Sanquitan tarina itketti minua kaikesta tästä huolimatta.

Oikeastaan näkisin teoksen parhaiten sopivaksi nuorille lukijoille, jopa teineille, sillä Brettin nuoruudenmuistot tuntuvat tässä aidoimmalta narratiiviltä. Kirkasotsainen maailmanparannus kun kuuluu mielestäni enemmän nuortenkirjallisuuden genreen. Hyvän ja pahan taistelu ei kuitenkaan ole tässä hirvittävän yliampuvaa, eikä varsinaisia pahishahmoja ole lainkaan (Sanquitan äiti on pahiskandidaatti, mutta ei kuitenkaan mikään Cruella de Vil). Kilttejä teinityttöjä voisi ihastuttaa muunmuassa juoneen ujutetut löytöeläimet.

En tiedä, ovatko Spielmanin kaikki teokset kirjoitettu teinejä kosiskelevalla kielellä, mutta Brett ja hänen ystävänsä tuntuivat yli kolmikymppisinä puhuvan ja kirjoittavan kuten teinit ( tyyliin Hän. Ei. Rakasta. Sinua. Enää.). Kielen tasolla koinkin lukevani enemmän sitcomin käsikirjoitusta kuin romaania.

Viihdekirjaksi Kymmenen unelmaani on mielestäni keskivertoa monipuolisempi, koska siinä kohdataan tyyppejä yhteiskunnan kaikilta sektoreilta, ja eletään melko tavallista arkea. Teoksessa eletään vielä Obaman aikaa, jolloin yhteiskunnassa itää sosiaalisen oikeudenmukaisuuden siemeniä ruohonjuuritasolla. Köyhä Sanquitakin saa asianmukaista hoitoa, vaikka hänellä ei ole varaa maksaa käynneistä spesialisteilla. En oikeastaan edes halua kuvitella, millaisista teemoista amerikkalainen viihdekirjallisuus tulee koostumaan parin-kolmen vuoden päästä. Dystooppinen chicklit on varmasti jo kustantajien pöydillä muhimassa.

Nainen ja monitoimikirves

IMG_1658Mökkikirjoja tehtaillaan varmaan Ruotsissa yhtä tiiviiseen tahtiin kuin Suomessa. On idyllisiä mökkikirjoja ja klaustrofobisia trillereitä, joissa kauhu keskittyy suljettuihin yhteisöihin ja saariin, joilta on vaikea päästä pois. Tänäkin vuonna olen lukenut ainakin viisi mökkikirjaa, joista kaikki eivät olleet dekkareita tai trillereitä, vaan jännittävää kaunokirjallisuutta. Suomalaisista tulee mieleen ainakin teokset Philip Teiriltä, Karoliina Timoselta ja Aino Kiveltä.

Ruotsalainen Caroline Eriksson sijoittaa mökkikauhunsa ilmeisen fiktiiviselle Marhemin kylälle, jossa on mystinen Maran-järvi. Järvellä on pieni saari, jolla ei ole asutusta. Nainen, mies ja nelivuotias tyttö Smilla lähtevät veneretkelle järvelle, päätyvät saareen, mutta Greta ei halua rantautua. Alex ja Smilla lähtevät tutustumaan saaren luontoon ja leikkimään merirosvoleikkejä. Greta hukkaa ajantajunsa veneen kannella, ja huomaa illan tullen, ettei perhettä näy enää missään.

Romaanin alku olikin suht tehokas, ja muistutti minua asetelmaltaan hieman brittiläisen S.K. Tremaynen Jääkaksosista, joissa myös toinen lapsista katoaa kaukaisella skotlantilaisella saarella. Myös Maran-nimi alkoi mielikuvituksessani viitata jonnekin Brittein saarille. Toisaalta osa hahmoista, varsinkin Alex, tuntuivat niin feikeiltä, että mielsin tarinan jonnekin Jenkkilän takahikiälle. Mökkikylän lisäksi suunnilleen ainoa tapahtumapaikka on ostoskeskus, jossa Greta ja Alex ovat aikanaan kohdanneet töissään kosmetiikkamyyjinä. Romaanin eroottisista virityksistä tuli mieleen joku köyhän naisen Fifty Shades of Grey. Oikeastaan minun oli vaikea uskoa, että teos oli ruotsalaisen kirjoittama, sillä yleensä ruotsalaiset onnistuvat ymppäämään jonkin tason yhteiskuntakritiikkiä mihin tahansa genreen. Tässä ei ollut yhteiskuntaa, ei kulttuuria eikä historiaa. Kirjan konteksti oli todella ohut, kukaan ei kuunnellut edes musiikkia.

Eriksson todella on ruotsalainen sosiaalipsykologi, eikä amerikkalainen ruotsalaisilla juurilla. Romaanin Gretan mielenterveysongelma viittaa dissosiaatioon, jossa joku lapsuudessa tai nuoruudessa tapahtunut trauma laukaisee muistinmenetystä ja persoonan pirstaloitumista. Uskon, että hänen mielentilansa kuvaus on jollain tasolla autenttisen oloista, mutta sitä oli tuskaista lukea. Harhakuvia, varjoja, painajaisia ja flashbackeja oli liikaa, ja vaikka kolmen naisen kokemukset väkivaltaisesta parisuhteesta ja uskottomuudesta komppasivat toisiaan, lopputulos oli lähinnä masentava. Näin mustavalkoisia kertomuksia naisten alistamisesta on varmasti kirjoitettu eniten 1970-luvulla, kun toisen aallon feminismi alkoi soluttautua populaarimpaan kulttuuriin. Minä en tiedä, missä Eriksson on ollut viime vuodet, mutta ei varmaan ainakaan sukupuolentutkimuksen luennoilla.

Tai siis on hyvinkin mahdollista, että kaikkialta maailmasta löytyy miestensä hakkaamia psykologeja ja muita ammattiauttajia, ja tälle ironialle romaani pitkälti pohjautuu. Kaiken kukkuraksi tässä rikotaan härskisti psykologin vaitiolovelvollisuutta, mutta Eriksson haluaa kai osoittaa, että tiukan paikan tullen psykologikin on vain ihminen.

Kirja saattaa avautua eri lailla sellaisille lukijoille, jotka ovat todella kiinnostuneita erikoisemmista mielenterveyden häiriöistä. Itse en pitänyt teoksessa muusta kuin tyhjentyneen lomakylän umpimielisestä tunnelmasta alkusyksyn ensimmäisinä viikkoina. Onneksi se sijoittui edes sopivaan vuodenaikaan, jossa kaikki ärsyttävästi toivottelevat toisilleen ”ihanaa paluuta arkeen”.

Tuhlaajapoika ja vallankumous

IMG_1657Kiinassa oli kulttuurivallankumouksen hengessä tapana lähettää kaupunkien yliopisto-opiskelijoita maaseudulle tekemään kulttuurityötä, johon kansanvalistuksen lisäksi saattoi liittyä kansanperinteen keräämistä. Lähes kaikki lukemani maan lähihistoriaan liittyvät romaanit kertovat näistä kohtaamisista. Itse olen kokenut vanhempiin aikoihin sijoittuvat romaanit kiinnostavimmaksi, ehkä siksi, että niissä kuvataan enemmän paheellista kaupungistumista ja kiinalaisten kontakteja länsimaisiin valloittajiin. Kommunismin alkuaikoihin liittyvät tarinat ovat usein raakoja ruumiillisen työn kuvauksia, joissa jännite muodostuu puolueelle lojaalien ilmiantajien ja mielessään vanhan vallan kannattajien välillä.

Yu Huan Elämänkaari (Aula&co, 2016) kertoo maalaisen tuhlaajapojan tarinan klassisen universaalilla kielellä. Kansanlaulujen kerääjällä (joka on toinen kertoja) käy tuuri, kun hän kohtaa härkäänsä komentelevan vanhan miehen pellon reunalla. Fugui on poikkeuksellinen tarinankertoja, joka osaa laittaa itsensä likoon eri tavalla kuin tyypilliset informantit. Hänellä ei enää ole elämässään jäljellä muita läheisiä kuin härkä, jonka hän on nimennyt kaimakseen.

Fugui on kasvanut mieheksi ennen vallankumousta, käynyt yksityiskoulua vastahakoisesti, tullut palvelijan kantamaksi koulutiellä ja pukeutunut silkkeihin. Rikkaan maanomistajan poikana hän saa vaimokseen kauppiaan tyttären Jiazhenin kuin sormea napsauttamalla. Elämä on yltäkylläistä ja liittoa siunataan kahdella lapsella, mutta Fugui ei viihdy kotona. Hän katsoo oikeudekseen viettää puolet ajastaan ”sinivihreässä talossa” suvun perintöä tuhlaten. Hän nolaa appiukkoaan saapumalla kylille porton kantamana, ja kun vaimo tulee porttolaan hakemaan miestään viimeisillään raskaana, tämä tulee piestyksi. Perhe menettää omaisuutensa Fuguin törttöilyjen vuoksi jo ennen vallankumousta.

Köyhälle maalaisperheelle vallankumous ei ole iso uutinen. Fuguikaan ei ole aikanaan kuunnellut koulussa sen vertaa, että ymmärtäisi paljoa maailmanhistoriasta tai politiikasta. Hän joutuu sotaan vastoin tahtoaan kadulta napattuna, eikä tunne kunnolla ilmansuuntia tai maansa maantiedettä, jotta tunnistaisi taistelulinjat. Hän taistelee vapauttajien riveissä nationalisteja vastaan ilman aatteen paloa kahden vuoden ajan, eikä sodasta tule hänen elämänsä käännekohtaa.

Kommunismin toteutuksessa kylä kokee kuherruskuukauden, kun perheet joutuvat luopumaan kattiloistaan ja sinne perustetaan kansankommuuni. Yhteiskeittiössä syödään herroiksi niin kauan, kun karjaa riittää teuraaksi, mutta kukaan ei jaksa huolehtia eläinten hoidosta, kun eläimet eivät enää kuulu perheille. Kattiloita sulatetaan symbolisessa mielessä, mutta pian nälkä uhkaa kylää katastrofaalisesti ja kaikki syövät puun juuria ja villivihanneksia. Sosialistiseen suunnitelmatalouteen kansa ei ole kykenevä, joten pian palataan kotikeittiöihin.

Fuguin tarina on täynnä menetyksiä, surua ja vastoinkäymisiä. Luottamus länsimaiseen lääketieteeseeen on kortilla, kun kummatkin lapset kuolevat kaupungin sairaalassa. Vaimo sairastuu mystiseen luunpehmennystautiin jo ennen kuin tulee isoäidiksi, ja Fugui joutuu usein tekemään molempien työkiintiön. Tytär on tullut kuuromykäksi sotaretken aikana, ja kauneudestaan huolimatta hänen asemansa avioliittomarkkinoilla on mitätön. Perhettä kohtaa kuitenkin ensimmäistä ja viimeistä kertaa onni, kun vinopää Erxi tulee Fengxiania kosimaan. Erxi on vinosta päästään huolimatta riuska työmies, jolla on varaa järjestää näyttävät häät.

Fugui ei tiedä, mitä sana ”fasisti” merkitsee, kun häntä sellaiseksi haukutaan. Pian läheisessä kaupungissa kaikkien, myös tyttären perheen, on käytettävä taloustavaroita, joihin on painettu Maon viisauksia. Jopa tyynyliinoihin kirjaillaan iskulauseita. Köyhiä kyliä puoluekaaderit eivät jaksa monitoroida yhtä tehokkaasti, vaan siellä riittää plakaatit julkisten rakennusten edessä. Mikään vapauden vyöhyke Fuguin kylä ei silti ole, mutta kaikkien maalaisten mieliä kommunistinen hallinto ei saa kolonisoitua.

En tiedä, miksi ajattelin Heikki Turusen Simpauttajaa  tätä lukiessani. Tunnelmat eivät todellakaan ole identtiset, mutta kansankuvauksessa on joitain yhtymäkohtia. Suhtautuminen ihmiseritteisiin on yhtä graafista, huumori karkeaa ja isän ja pojan välinen kamppailu ottaa molemmissa samoja koomisia mittasuhteita. Tosin tässä poika ei karkaa vihoissaan pääkaupunkiin, koska hänen reviirinsä on liian pieni maailmanvalloituksesta haaveilemiseen.

Jos joku haluaa lukea ensimmäisen kiinalaisen romaaninsa, suosittelen tätä, sillä Yu Hua osaa tiivistää ja pysyä olennaisessa. Vaikka Fuguin tarina ei varmaan ole se tavallisin maalaismiehen kertomus, tässä kuvattu kylämaisema voi olla hyvinkin representatiivinen. Mielessäni sijoitin tämän jonnekin maan eteläosiin, mutta kylällä tai maakunnalla ei ole nimeä. Mitään kovin erikoisia paikallisia tapojakaan ei esitellä, ehkä siksi, että tässä kuvataan niin niukkoja aikoja, ettei ihmisillä ole varaa kehitellä perinneruokia.

Pidin kirjasta sen juurevan kielen ja syvästi tuntevien hahmojen vuoksi. Tietty länsimaisena feministilukijana kylmää aina, kun päähenkilö on vaimonhakkaaja, mutta ei Fugui kuitenkaan ole hahmo ilman omaatuntoa. Kommunismi katkaisee huikentelijalta siivet ja hänestä kasvaa vaatimaton perheensä palvelija. Myöskään tässä kuvattuja perhesuhteita ei voi käsittää länsimaisen kristillisen tai psykoanalyyttisen viitekehyksen kautta.

Haluaisin olla tarpeeksi lukutaitoinen kaivamaan henkisiä tai hengellisiä elementtejä teoksesta, mutta nyt voin vain arvailla. Fugui ei tee ”parannusta”, mutta kertomuksessa on ainakin iduillaan katumuksen ja luopumisen elementtejä. Kaikkea epäonnea ei selitetä perheenisän aiemman rietastelun kautta, vaan paha silmä pesii myös sairaalassa, jossa kaikki potilaat eivät ole samanarvoisia.

Suljettujen yhteiskuntien kertomukset ovat kiinnostavia (mutta haasteellisia) siksi, että usein niistä puuttuvat lähes kokonaan viittaukset yhteiseen maailmanperintöömme. Tässä romaanissa ei edes kuunnella radiota, ei edes kiinalaista populaarimusiikkia, eikä tuhlata aikaa turhiin harrastuksiin. Fugui ei halua, että hänen poikansa osallistuu koulunsa urheilutreeneihin, ja kokee liikunnanopettajan kiinnostuksen hänen poikansa taitoihin tunkeiluna. Kommunistit tuovat kyliin joitain moderneja uudistuksia, joita kaikki eivät halua.

Varmasti neuvostoaikaa kuvaavassa venäläisessä kirjallisuudessakin on kuvauksia kaukaisista ”tuppukylistä”, joissa asukkaat vastustavat kaikkea modernia. Kun kuitenkin olen lukenut neuvostoajan kuvauksia enimmäkseen Länsi-Venäjältä, niissä ilmenee uteliaisuus länsimaailman keksintöjä kohtaan ja halu imitoida niitä. Tässä Fugui kertoo tarinaansa mahdollisesti 70-luvulla tai 80-luvun alussa (teoksen aika-akseli on epätarkka), mutta tarinasta ei käy ilmi, onko hän koskaan käynyt elokuvissa, katsonut televisiota tai nähnyt valokuvaa itsestään.

HELMET-haasteessa sijoitan teoksen kohtaan 40: ”Kirjailija tulee eri kulttuurista kuin sinä”. Pidin haastekohtaa hölmönä, sillä ei kai kukaan näinä päivinä lue pelkästään kotimaista kirjallisuutta. Tarkoituksenani oli lukea tähän pohjoiskorealaisen Bandin teos Syytös, mutta ahdistuin jo ensi metreillä ja kirja jäi kesken. Tämä taas imaisi mukanaan elinvoimaisesti, enkä kokenut ainuttakaan tylsää hetkeä.

Liilojen liljojen kirous

IMG_1656Tiikeri ei pääse raidoistaan, eikä Anu tunnu pääsevän ruotsalaisista dekkareista, vaikka on monta kertaa vannonut pitävänsä pitkän tauon niiden lukemisessa.

Martin Österdahl vie lukijansa 90-luvun Pietariin teoksessa Armoton todellisuus (Aula&co, 2017, suom. Aki Räsänen). Postsosialistinen Venäjä ei ole saanut säädettyä uutta perustuslakia vielä vuonna 1996, ja maassa vallitsee kaaos vanhan regiimin ja kapitalistisen villin lännen välillä. Kuten muukin Eurooppa, myös Venäjä on GSM-puhelinhuuman villitsemä, ja maan suurin puhelinyhtiö on keksinyt keinon keplotella sotaveteraanien rahoja kampanjansa lanseeraamiseen. Ruotsissakaan ei mene hyvin GSM-rintamalla: Telia onnistuu tyhjentämään kolmensadantuhannen asiakkaan SIM-kortin muistit.

Teoksen päähenkilö on entinen sotilas, nyt yksityisen Vektor-ajatuspajan Venäjän-asiantuntija Max Anger. Maxilla on etäsuhde pietarilaiseen Pashieen, joka myös työskentelee Vektorin tutkijana ja analyytikkona Pietarissa. Maxin pomo Sarah on puolalaistaustainen maahanmuuttaja, joka palvoo Ruotsin kuninkaallisia ja on tottunut luxuselämään. Hänellä on orastava suhde Gabbiin, joka on kolmen lapsen äiti ja vielä naimisissa Davidin kanssa, joka on vaikeasti peliriippuvainen Telian webbiarkkitehti.

Ihmissuhteita teoksessa vatvotaan kuitenkin maltillisesti. Pääjuoni keskittyy Venäjän ja Neuvostoliiton lähihistoriaan ja erityisesti Ruotsin-suhteisiin. Kirjassa on kaksi vanhaa miestä, venäläinen ja ruotsalainen, jotka ovat toistensa arkkiviholliset rakkauskolmiodraaman vuoksi. Hanhi on ollut Stalinin suojatti jo nuoruudessaan 30-luvulla, ja jatkaa salaisia operaatiootaan kommunismin kaaduttuakin. Österdahl onnistuukin näyttämään kammottavalla tavalla, kuinka patrioottinen Stalin-lahko eliminoi ihmisiä kotimaassa ja ulkomailla. Väkivalta teoksessa on raakaa, ja uhreja tulee lukuisia. Minulle hieman vähempi kidutus olisi riittänyt, mutta toisaalta teos kuvastaa suurella todennäköisyydellä sitä ”vankileirien saariston” todellisuutta, jonka yksittäiset rikollisliigat kopioivat kommunismin kaaduttua myös kaupunkioloihin.

Luin kirjan yhdessä päivässä, ja urakkana se tuntui raskaalta. Österdahlin tausta Venäjän-asiantuntijana loistaa pitkissä historiallisissa kuvauksissa, joissa muistellaan niin Stalinia, Brezhneviä kuin Jeltsiniäkin. Varsinkin Neuvostoliiton etnisistä jännitteistä (joita virallisesti ei ollut) tuli minulle uutta tietoa, sillä en ole niin perehtynyt esimerkiksi tataarien ja ukrainalaisten historiaan kuin suomensukuisten kansojen. Teos varmasti  on opettavaisin nuorille lukijoille, jotka eivät itse pysty muistamaan 1990-lukua. Itsekin koin historiaosuudet hyvänä kertauksena, mutta olisin myös halunnut lukea enemmän pietarilaisten arkielämästä. Tässähän ei eletty arkea oikeastaan lainkaan, vaan silkkaa poikkeustilaa.

Liilojen liljojen aatelissuvun tarina oli kiehtova, ja takaumat vuoteen 1944 suorastaan pysäyttävät. Tukholman-puolinen osuus jää teoksessa ohuemmaksi, mutta itseäni se ei lainkaan haitannut, sillä olen lukenut itseni puuduksiin juuri Tukholmaan sijoittuvista dekkareista. Erittäin kiehtova toisaalta oli kertomus Maxin lapsuudesta Arholman saarella, hylkeenpyyntiriitteineen ja paikallisine kylähulluineen.

Teos on ollut todellinen tapaus Ruotsissa viime vuonna, onhan Österdahl suuri julkkis toisessa ammatissaan Ruotsin TV:n ohjelmajohtajana. Tyyppi näyttää kuvan perusteella tutulta, onhan hän ollut jossain vaiheessa Euroviisujen tuottajakin. Teoksen käännösoikeudet myytiin kahdeksaan maahan jo ennen sen julkaisua.

Venäläisiä dekkareita olen lopulta lukenut vähän (Boris Akunin ja Aleksandra Marinova ovat minulle tuttuja, ja Marinova oli suuri suosikki aikanaan), mutta tässäkin on mielestäni aitovenäläistä tunnelmaa. Teos on mielestäni paremmin onnistunut kuin mikään suomalaisen dekkaristin Venäjälle sijoittuva teos. Viime aikoina lukemistani rikosromaaneista tämä oli karmeimmasta päästä – suurempaa jännitystä tarjosi ehkä vain Daniel Colen Räsynukke (josta en ole vielä ehtinyt kirjoittaa, koska se tuntui vähän liiankin täydelliseltä dekkarilta arvioitavaksi).

Laatukamaa, joka kannattaa nauttia osissa.

Naiset vaietkoon meren rannalla

IMG_1652Matkalla Savosta Tampereelle tuli luettua suomenruotsalaista rikoskirjallisuutta. Karin Erlandsson on Uusikaarlepyyssä syntynyt, mutta Ahvenanmaalla vaikuttava kirjailija, jolta olen jo lukenut toisen teoksen, Minkriket. Edelleen ylpeilen sillä, että sain sen luettua ruotsiksi, koska siinä ei välttämättä ollut kaikista helpointa kieltä. Itsehän en osaa yhtään suomenruotsia, vaan oma ymmärrykseni toisesta kotimaisesta asettuu Tukholman ja Skoonen aksenttien välille. Suomenruotsi ottaa koville, varsinkin sen hitaus ja omituinen sekakieli.

Teoksessa Kuolonkielot (S&S, 2016, suom. Taija Mård) nuori toimittajanalku Sara Kvist matkaa Helsingistä Uuteenkaarlepyyhyn töihin paikallislehteen. Hän on korvia myöten rakastunut paikalliseen hevosmieheen Robertiin, ja aikoo asettua paikkakunnalle pysyvästi. Sara on myös paikkakunnalla pelottavan yksin, eikä työn aloituskaan suju kommelluksitta. Hänen esimiehensä Gunnar on oudon perfektionisti nillittäjä, joka nauttii noviisien simputuksesta.

Teos sijoittuu vuoteen 1992, jolloin ATK on vihdoin vallannut paikallislehtien toimitukset ja jolloin maan seurakunnat ovat saaneet nauttia naispappeudesta jo neljän vuoden ajan. Romaanin jännite rakentuu pitkälti paikallisen luterilaisen seurakunnan sisäisten kahnauksien ympärille, siitä huolimatta, etteivät kaikki hahmot ole aktiivisia seurakuntalaisia tai uskovia. Pienistä vinkeistä sain kuitenkin vaikutelman, että usko tai tapakristillisyys on paikallisille ihmisille himpun verran merkityksellisempää kuin keskivertosuomalaisille. Kirjassa vieraillaan todellisella Bible Belt-vyöhykkeellä, jossa ihmiset joutuvat määrittelemään uskoaan jatkuvasti huolimatta siitä, mitä kokevat sisällä.

Paikallinen kotitalousopettaja löytyy kuolleena kaukaisen metsän sammalikosta, kielojen ympäröimänä. Samana aamuna isä ja lapset ovat valmistautumassa lähtemään kirkkoon. Opettajan mies on surun murtama, mutta samalla äimistynyt vaimonsa petollisuudesta – tämä oli ilmoittanut lähteneensä konferenssiin Ruotsin Lappiin, mutta löytyikin kuolleena kotikonnuilta. Kukaan ei osaa arvata potentiaalista murhaajaa, sillä paikkakunnalla ei ole tapahtunut mitään rikollista sitten kun Ingmar jäi kiinni rattijuopumuksesta rehutrukilla.

Pidin paljon pikkukaupungin sisäänlämpiävistä viboista, sillä Erlandssonin Uusikaarlepyy on todellinen takahikiä. Paikkakunnalle on tosin 90-luvun alussa vihdoin tullut pizzeria, ja kopiomusteen tuoksuinen kirjakauppakin sinnittelee vielä. Turkistarhaajat pelkäävät kettutyttöjä, ja koko kylää naurattaa ilmoitus AA-ryhmän aloituksesta, sillä alkoholistien anonyymisyys ei taida olla paikkakunnalla taattua.

Teos on loistava paikallishistoriikki, ja miniessee naispappeuden vastustamisesta ja homofobiasta. Rikosjuoni jäi kuitenkin lapsipuolen asemaan, ja potentiaalisen salapoliisi-toimittaja Saran karsea romanssi tuntui yliammutulta. Naispappi Linna oli  juurevin hahmo kaikista, omituisine vanhempineen ja kipuiluineen uran ja henkilökohtaisen onnen välillä. Pidin myös Leasta, leskirouvasta, jonka elämään kuului soittelu paikallislehteen öisistä havainnoista. Tarina Lean avioliitosta avasi polkuja homofobian historian ymmärtämiseen, niin kansanomaisesti kuin on mahdollista.

Tässä teoksessa ei vielä ratkaistu rikosta, mutta jäin uteliaalle mielelle jatkosta. Jos Sara Kvist selviää sadomasokistisen suhteen mustelmistaan ja saa muuttolaatikkonsa purettua, hänestä voisi hyvin syntyä kelpo vahinkoetsivä.

Ihan naispappeuden vastustamisesta tuli tarpeeksi kriminaalit vibat, ja vaikka tämä teos ei ole ensimmäinen, josta luen naispappeihin kohdistuvasta vihanpidosta, eläydyin siihen täysillä. Suomalaiseen kristilliseen elämään on aina kuulunut naisviha, ylistämällä alistaminen tai vaientaminen, ja Erlandsson tuo ilmi tätä mentaliteettiä osuvasti niin kotona kuin kirkossa.

Muuten pidin kirjasta kybällä, mutta Robertia en äänestäisi jatkoon, punapartaisen patriarkka-Eskilin kyllä. Mitä Eskilin kotona tapahtuu, se olisi ollut jopa kiinnostavampi juonentynkä kuin mitä tässä esitettiin.