Toisenlainen toiviomatka

Sain Omppu Martinin blogista kimmokkeen lukea Annika Idströmiä (1947-2011), kirjailijaa, joka teki minuun nuorena vaikutuksen. Olen ollut 13-vuotias, kun luin Veljeni Sebastianin (1985), ja näin jälkeenpäin katsottuna tuntuu, että tulipa luettua nuorelle mielelle todella rankkaa kamaa. Kirjeitä Trinidadiin (1989) olen myös lukenut sen julkaisuvuonna, ja muistelen, että siitä puhuttiin ainakin lukion äidinkielen tunnilla.  Koska en kuitenkaan muistanut teoksesta paljoa, päätin lukea sen uudestaan YLE:n Suomi 100-kirjahankkeen tiimoilta.

Romaanilla on ensinnäkin todella houkutteleva nimi, vaikka se ei Karibianmeren tunnelmista kerrokaan. Siinä onnettoman oloinen perhe matkustaa ensimmäiselle yhteiselle etelänlomalleen Israeliin, Harrasmatkojen kiertueelle, jossa vieraillaan kaikissa keskeisissä Raamatun kohteissa. Tunnelma reissussa on yllättävän riehakas, ja varsinkin perheen äiti Elisabet lankeaa vieraaseen lihaan.

Päähenkilö romaanissa on Elisabetin aviomies, verovirkailija-Seppo, joka on jokseenkin vieraantunut vaimostaan ja vammaisesta tyttärestään Ursulasta. Elisabet on ollut kotiäitinä Ursulan syntymästä saakka, ja on syvästi uskossa. Seppo ei ole uskossa, mutta suhtautuu vaimonsa uskonnollisiin harrastuksiin avomielisesti. Seksuaalisesti pari ei ole samoilla aaltopituuksilla, ja Elisabetillä on taipumus nöyryyttää miestään julmalla tavalla. Tosin on Sepolla naisrintamalla omat varaventtiilinsä veroviraston asiakkaissa ja työntekijöissä.

Purkaakseen matkan aiheuttamia paineita Seppo kirjoittaa kirjeitä omalääkärilleen ja matkanjohtajalle. Matkan päätyttyä traagisiin tunnelmiin Seppo löytää myös kotoaan tyttärensä Ursulan tietokoneelle tallentamat kirjeet, jotka toimivat omanlaisenaan avunhuutona. Tietokoneiden tuloa tässä ihmetellään, ja Seppo on teknologian edelläkävijä.

Luin tätä kirjaa varmasti eri tavalla nyt kuin nuorena. Nuorena en ainakaan ollut pätkääkään kiinnostunut Israelista, joten kuvaukset Raamatun kertomusten tapahtumapaikoista eivät kolahtaneet. Nyt taas juuri matkan kuvaus ja Sepon piikikkäät havainnot kanssamatkustajiensa käytöksestä naurattivat. Toisella lukukerralla tämä tuntui varmaan koomisemmalta teokselta kuin nuorena luettuna, jolloin pariskunnan tunkkainen avioliitto ja seksuaalinen valtapeli ahdistivat.

Idström kuuluu joukkoon kirjailijoita, joita alettiin 80-luvulla kutsua ”pahan koulukunnaksi”. Tämän ryhmän teoksissa korostuivat dysfunktionaaliset perheet, ihmisen eläimellisyys, taipumus insestiin ja muut seksuaalista perää olevat traumat. Kirjeitä Trinidadiin ei kuvaa insestiä kuin hatarasti (viitaten Elisabetin ja tämän isän raisuihin leikkeihin saunassa), mutta on siinä kristillisen avioseksin kuvauskin aika roisia. Huomio kiinnittyy myös vammaisen tyttären ruumiiseen, sen kontrolloimattomiin toimintoihin ja ääniin tavalla, jota joku voisi näinä päivinä pitää poliittisesti epäkorrektina tai sopimattomana.

Eniten pidin kirjassa kielestä ja tarinankerronnan soljuvuudesta. Idströmin teksti on herkullisen vetävää silloinkin, kun hän kuvaa merihakalaisen veroviraston arkea. Seppo Siren henkilönä jää kuitenkin kaikista virheistään ja nurkkakuntaisuudestaan valon puolelle; hän ei edusta käsittämätöntä pahaa, vaikka omaa satunnaisia pahoja ajatuksia kanssaihmisistään.

Teoksessa on aivan mahtava kasarikansi, joka tosiaan muistuttaa tuon ajan verovirastojen kylmän persoonatonta seinätaidetta. Tosin tuohon aikaan puolessa kirjan kansista oli tuon tyyppinen, melkein identtinen kuvitus.

Tämä oli Kirjojen Suomi-hankkeesta ensimmäinen lukemani teos. Olen ihaillut tuota sadan teoksen listaa, ja ruksannut aiemmin lukemia teoksia parisenkymmentä. Moni ilmiselvä täsmäteos tosin on edelleen lukematta tai kesken. Sinuhe egyptiläisen kuuntelemisessa olen edelleen puolessavälissä ja ensimmäinen Harjunpääni on maannut lappeellaan kesästä saakka. Myöhässä olen tämän lukuhaasteen vuoksi siksi, etten osannut kirjautua sen e-kirjastoon ennen tätä päivää.

Muistutuksena siis vielä, että hankkeen 100 teosta on ilmaiseksi ladattavina Ellibs-lukuohjelman kautta Kansalliskirjaston verkkosivuilla.

 

Tuhlaajapojan poikien paluu

Väiteltyäni omaelämäkertateemasta ja kulutettuani 7 vuotta siihen liittyvään teoretisointiin, lopetin kategorisesti tuoreiden omaelämäkerrallisten teosten lukemisen. Olen kyllä tässäkin blogissa aika ajoin sortunut johonkin autofiktioon, mutta varsinaisia omaelämäkerrallisia tekstejä tulee luettua vain aniharvoin.

Poliitikkojen omaelämäkerrat varsinkin ovat olleet pannassa. En ole lukenut edes Barack Obaman sellaista.

Jani Toivolan Musta tulee isona valkoinen (Siltala, 2016) sai aikaan poikkeuksen tahtotilassani. Se ei ole perinteinen omaelämäkerta, jossa kerrataan saavutuksia ja julkista uraa, vaan se keskittyy enemmän identiteettiin ja nyky-yhteiskuntamme haasteisiin. Siinä puhuvat rinta rinnan taiteilija ja poliitikko, nautiskelija ja vastuun kantaja. Koin vastuullisuuden järeämpänä teemana kuin vapauden. Teos on syntynyt aikana, kun kansanedustaja Toivola oli isyyslomalla ja vähän sen jälkeen sairaslomalla työuupumisen vuoksi.

Toivolan julkista uraa olen seurannut jo ennen kuin hänestä tuli kansanedustaja. Eniten tiedän hänestä koulujen monikulttuurisuuskasvattajana. Olen hyvin harmissani siitä, ettei hänen uransa näyttelijänä lähtenyt käyntiin sillä intensiteetillä kuin mihin hänellä olisi varmasti ollut lahjoja ja voimavaroja. Tosin mediapersoonana, kouluttajana ja poliitikkona hän on varmasti saanut enemmän aikaan kuin jos olisi jäänyt Suomeen näyttelemään niitä muutamia harvinaisia mustan miehen rooleja.

Musta tulee isona valkoinen on puhutteleva teksti rohkeudesta. Se ei pelkästään kerro ihonväristä ja homoseksuaalisuudesta, tai rasismista ja homofobiasta, vaan siihen varmasti voi samastua, jos on koskaan kokenut pelkoa syrjään jäämisestä tai näkymättömyydestä minkään mahdollisen syyn vuoksi.

Teoksen vahvin narratiivi on läpi kirjan kulkeva kertomus Janin ja Berliinissä asuvan Daniel-veljen kohtaamisesta ja heidän päätöksestään matkustaa isänsä juurille Keniaan. Tuhlaajapojan poikien paluussa on jotain raamatullista ja eeppistä, vaikka Toivola ei kirjoitakaan vahvan uskonnollisesta kontekstista. Teos valottaa tärkeitä asioita sukulaisuudesta ja geeniperimästä. Jani Toivola koki Kenian-reissullaan vapautumista omaan kehoonsa liittyvästä häpeästä, sillä näki paikallisten miesten omaavan samanlaisia pakaroita ja päärynävartaloita kuin hänellä itsellään. Samoin kehon kieli ja puhetavat tuntuivat tutuilta, vaikka Jani ei ollut ennen New Yorkiin muuttoaan paljon ollut tekemisissä afrikkalaisten tai afroamerikkalaisten kanssa.

Toivola on ollut 39-vuotias kirjan julkaistessaan. Yllättävän paljon hän saa teokseensa ympättyä historian havinaa, humoristisessa muodossa. Tässä luetaan Anttilan ja Hobby Hallin postimyyntikuvastoja kuin Raamattua, kuunnellaan mummon kanssa Tarja Ylitaloa kasettimankalta, kärsitään sydänsuruista Glenn Medeiroksen tahdittamana ja päästään Maria Guzeninan vieraaksi MTV:n studioille Lontooseen. Perheen muutto Helsingistä Porvoon läheiselle maaseudulle vaikuttaa kasvavan pojan tarpeeseen myös kuulua lähiympäristöönsä siitä huolimatta, että paikalliset pojat pukeutuvat pilottitakkeihin. Saadakseen mitään jalansijaa yhteisössä hänen oli opeteltava imemään fritsuja tyttöjen kauloihin ja juomaan kotibileissä ”omppupomppua”.

Poliittisesti keskeisiä kysymyksiä teos on pullollaan, ja ehkä olennaisin liittyy valtarakenteisiin yleensä. Kenellä on oikeus tai pokaa julkisesti mitätöidä toisen ihmisen elämä ja murskata siihen liittyvät haaveet? Enemmistön ja vähemmistöjen suhteisiin liittyen teos ei keksi pyörää uudelleen, mutta toimii ihmisläheisenä todisteena taistelujen vakavuudesta ja niihin liittyvästä emotionaalisesta kuormittumisesta.

Olen myös yrittänyt saada Koko Hubaran Ruskeita tyttöjä käsiini, ja koen, että nämä teokset olisi hyvä lukea yhdessä. Itse koin tässä teoksessa oppivani eniten kenialaisista juurista ja sateenkaariperheen perustamisen suunnittelusta – kaapista ulostulosta ja koulumaailman sisäänkirjoitetusta rasismista ja homofobiasta olin jo lukenut ja kuullut Toivolalta itseltään aiemmissa konteksteissa. Kaiken kaikkiaan teos kuitenkin on koherentti ja huolellisesti työstetty kokonaisuus, joka ruokkii sekä sydäntä että älyä.

Valitettavasti ne, jotka tätä kirjaa eniten tarvitsisivat, eivät syvän asennevammansa vuoksi pysty siihen tarttumaan.

 

Norsu, hiiri ja Goljatti

”Julistan itseni demilitarisoiduksi alueeksi. Minun mieleni ja ruumiini alueella ei saa syyllistyä sotatoimiin.” 

Näin kuvaa tuntojaan poliittisista ja terveydellisistä syistä synnyinmaataan hyvästelevä Katri Vala Asko Jaakonahon tuoreessa romaanissa Valon juhla (Otava, 2017). Teos keskittyy pitkälti Valan ja Olavi Paavolaisen ystävyyteen, joka jatkui heidän keski-iässään siitä huolimatta, että poliittisesti he olivat ajautuneet kauas toisistaan.

Romaanit, joissa päähenkilöt ovat historiallisia kuuluisuuksia, ovat aina haastavia siksi, että niissä kirjailija ei voi ottaa kovin suuria vapauksia. Olen lukenut viime aikoina monia varsinkin suomalaisista naistaiteilijoista ja -poliitikoista kertovia teoksia, ja pohtinut fiktion ja elämäkerrallisen tekstin suhdetta. Jaakonahon teoksessa ovat varmasti historialliset faktat täysin kohdallaan, ja ajan henkeen liittyvät pikku detaljit tarkkaan tutkittuja. Tässä eletään pula-aikaa, jolloin Stockmanninkin näyteikkunassa on ”ajankohtaisia lanttuja”.

Katri Valan taiteilijan ura aistivoimaisesta Tulenkantajasta Söörnäisten työläisrunoilijaksi on tarina kamppailusta yksilöllisen onnen ja suurempien poliittisten päämäärien välillä. Olavi Paavolaisessa taas kiinnostavaa kaappihomouden lisäksi on hänen poliittinen opportunisminsa. Paavolainen pääsi ennen toisen maailmansodan syttymistä kunniavieraaksi sekä Neuvostoliittoon että natsi-Saksaan, ja huolimatta lyhytaikaisesta fasismin kanssa flirttailustaan hänellä oli myös hyvät suhteen Suomen kommunistiseen eliittiin, kuten Hella Wuolijoen piireihin.

Tässä teoksessa korostuu enemmän Valan yksityiselämä, terveys, rooli äitinä ja vaimona kuin ura taiteilijana.  Valan elämänkumppani Armas Heikel oli radikaalimpi kommunisti kuin vaimonsa, ja toisen maailmansodan aikana he elivät tukalassa tilanteessa niin taloudellisesti kuin poliittisesti. Teoksessa eletään pientä, köyhää ja kuluttavaa arkea Espoon Leppävaarassa. Perhe käytännössä elää Katrin veljen Ruotsin-paketeilla, sillä he ovat Valpon tarkkailussa ja Armaan työmahdollisuudet ovat minimaaliset. Perhe-elämää rasittavat myös Katrin äitisuhde, ja huoltovastuu äidistä.

Pidin teoksessa eniten kaksikon nuoruusmuistoista, varsinkin Terijokeen ja Karjalan kannakseen liittyvistä episodeista, vaikkakin Katri koki olevansa jonkunlainen poikakerhon pikku maskotti. Olavi Paavolaisen orientalistiset fantasiat, teatraalisuus ja dandyismi esiintyvät piristeruiskeena tarinassa, jossa muuten eletään puutteessa vainojen keskellä.

Teos ei herättänyt minussa suurta tunteen paloa muussa kuin Mauri-pojan sotalapseksi lähettämisen kohdalla. Katrille pojasta luopuminen oli vaikea paikka kuten kelle tahansa äidille, vaikka hän pääseekin seuraamaan poikaansa Ruotsiin samana vuonna. Hän joutuu kuitenkin parantolaan ja näkee lastaan vain vierailuilla. Ruotsalainen edistyneempi lääketiedekään ei pystynyt Katria pelastamaan.

Jaakonahon kieli on soljuvaa ja virtaviivaista, ehkä vähän liiankin sujuvaa. Olen lukenut häneltä myös hänen esikoisteoksensa Onnemme tiellä (2012) joka kertoi Lapuan liikkeen muilutuksista savolaisten näkökulmasta. Se oli huomattavasti rosoisempi ja monisyisempi teos, joka ehkä ei ole saanut tarpeeksi huomiota, koska sen hahmot olivat tavallista kansaa. Tässä näkökulmatekniikka on tarkempaa ja kohtaukset hyvin leikattuja, mutta jäin kaipaamaan jotain kirjailijan omaa tulkintaa tai väliintuloa. Toisin sanoen en osannut lukea rivien välistä, miksi teos on kirjoitettu. Teoksen sävy jäi vähän liian neutraaliksi, vaisuksi ja etäiseksi.

Voin hyvin kuvitella, että teos saattaa aueta eri tavalla Valan uskollisimmille faneille tai itseäni hieman vanhemmille lukijoille. Ylipäätään Jaakonahon teoksista huokuu ”vanhan sielun” henki, ja yllättävää varsinkin esikoisromaanin suhteen oli havaita kirjailijan nuori ikä. Nyt Jaakonaho ei enää ole aivan nuori komeetta, mutta tyylillisesti teosten välillä on tapahtunut keventymistä ja nuortumista.

 

 

Maailma Harmagedonin jälkeen

Ben Kallandin esikoisromaanista Vien sinut kotiin (Atena, 2017) kuulin positiivista pöhinää jo ennen sen julkaisua. Luulen, että olen viime vuosina lukenut lähes kaikki suomalaisia uskonlahkoja tai herätysliikkeitä käsittelevät romaanit, ja tätä odotin erityisellä innolla, sillä Jehovan todistajista on kirjoitettu niin vähän.

Kiinnostavaa on, että Kalland mainitsee yhdeksi kirjalliseksi esikuvakseen Ian McEwanin, jonka Lapsen oikeudessa käsiteltiin JT:ien verensiirtokieltoa oikeudellisena ongelmana. Jehovan todistajien globaali levittäytymien ja organisaation tapa levittää kaikkialla identtistä materiaalia on aina hämmentänyt minua. Paratiisin imelät, kitschiin vivahtavat kuvastot ovat olleet salainen tutkimuskohteeni jo vuosikausia. Muuten minulla ei ole liikkeeseen mitään yhteyttä, enkä uskontojen salatutkijana aivan ensimmäiseksi uskaltaisi mukaan Jehovien konventtiin.

Romaanissa suomalainen Markus päätyy New Yorkiin töihin JT:n pääkonttoriin, jossa hän toimii pitkään kirjoitusosastolla. Markus on monella tapaa juureton ja sivullinen, liikkeessä ja omassa elämässään. Hän on mennyt aikanaan naimisiin amerikkalaisen Debran kanssa, mutta liitto on kuihtunut laimeaksi toveruudeksi. Merkittäviä ihmissuhteita hänellä tuntuu olleen vain siskoihinsa, joista yksi on erotettu JT:stä, toinen kuollut jo parikymppisenä ja kolmas kärsii väkivaltaisessa liitossaan JT-veljen kanssa. Suomessa hän tosin käy vain harvakseltaan, ja silloinkin työasioilla.

Markus on jo kolmannen sukupolven todistaja, ja suvussa on ollut muitakin mustia lampaita kuin erotettu kaksossisko Carola. Muistonviettoaterialla perhe syö mustaksi kärähtänyttä Helena-lammasta lasten tädin nimen mukaan. Sisaruksilla on sisäpiirin huumoria jaetuista materiaaleista, jotka takaavat ”käsikliimaksin”. Markus inhoaa ovelta ovelle kiertämistä, mutta ei näe elämäntavalleen vaihtoehtoa. Musikaallisesti huippulahjakasta Ellen-siskoa tuetaan harrastuksessa, mutta osallistuminen viulukilpailuihin tuntuu isästä maailmalliselta ylpeydeltä.

Kalland kertoo järjestön kurinpidosta ja erottamisista suorasukaisesti. Markus joutuu puhutelluksi harrastettuaan seksiä molempien naisystäviensä kanssa ennen avioliittoa, ja on pakotettu naimaan Debran veljistön vaatimuksesta. Toisaalta liikkeen ylimmän johdon rietastelu on hyväksytty salaisuus, ja on heillä oma pornoklubikin, jossa käy myös liikkeen omia siskoja. Kiinnostavaa oli myös lukea liikkeen johdon perhekäsityksistä, ja pyrkimyksistä lapsettomuuteen.

Musiikin kuvaus tuo muuten raskasteemaiseen teokseen aistillisuutta ja iloa. On myös tärkeää huomata, että teoksen henkilöillä on paljon muitakin kiinnostuksen kohteita kuin Raamattu. Markus kirjoittaa pöytälaatikkoon ja lukee kovin maallista kirjallisuutta, kuten Henry Milleriä. Yllättävän paljon teoksessa käytetään myös alkoholia, mistä liikkeen jäseniä ei puhutella samalla vakavuudella kuin seksistä.

Pidin eniten perheen Bellevue-huvilan tunnelmista, joissa oli mukana myös paikallista historiaa. Porkkalan kerran miehitetyn alueen huvilayhteisössä oli kiinnostavia jännitteitä. Jos perheen elämään Helsingissä liittyi ahdistavaa kontrollia ja kyttäämistä, huvilalla heidän oli vapaampaa hengittää.

Harmagedonin jälkeinen maailma on se Jehovan todistajien opetus, mitä tavallisen luterilaisen kristityn voi olla vaikeinta ymmärtää. Koska taivaspaikat on jo täytetty, voidaan haaveilla vääräuskoisten tuhosta ja siitä, että he tulevat jättämään luksusasuntonsa todistajien käyttöön. Perheen kävelyt Kulosaaren ja Marjaniemen ökyalueilla tulevia asumuksia bongaamassa olivat ehkä liikkeen uskoa kuvaavin esimerkki. Muutenkin suhde rahaan ja taloudellinen organisaatio korostuivat teoksessa. Tuntui, että Jehovan Todistajat on ollut enemmän korporaatio kuin seurakunta.

Olisi kiinnostavaa kuulla, miten liikkeen jäsenet teokseeen suhtautuvat (tosin en ole nähnyt Vartiotornissa kirja-arvioita). Se ei millään muotoa pilkkaa heitä eikä heidän uskoaan, mutta käsittelee hengellisen väkivallan, patriarkaalisen rakenteen ja taloudenpidon ongelmia sievistelemättä. Tosiasia myös on, että liike on kutistumassa ja sinnittelee lähinnä näiden uskollisten sukujen voimin. Uusien jäsenten mukaan saaminen tuntuu tässä maailman ajassa miltei mahdottomalta haasteelta, ja jos lapsettomuuttakin arvostetaan, silloin laajenemisesta ei voida haaveilla.

Ihan vastaavaan emotionaaliseen draiviin tämä teos ei yltänyt kuin Pauliina Rauhala Taivaslaulussaan. Ehkä emotionaalinen samastuminen ei ole aina edes tärkeää, jos tarina muuten on vetävä ja uskottava. Markuksen urakiito oli myös omanlaisensa menestystarina, vaikkakin ristiriitainen ja henkisesti ontto. Olisin voinut lukea myös liikkeestä irtaantumisesta hieman lisää.

Klassisen musiikin ystäville tämä teos on varmasti aarreaitta. Kannattaa myös tutustua lopun ääniraitaan. Saatan lukea teoksen toisenkin kerran kuunnellen siinä soitettua musiikkia.

 

 

 

 

 

 

Syvää ekologiaa Dolomiiteillä

Välillä on terveellistä lukea elämäntyyleistä ja harrastuksista, joihin itse ei kykene. Kuten vuoristokiipeilystä, meditaatiosta ja luomuviljelystä. Ja valloittamattomista vuorenhuipuista.

Italialainen Paolo Cognetti kertoo romaanissaan Kahdeksan vuorta (Bazar, 2017, suom. Lotta Toivanen) milanolaisesta perheestä, jonka kaikki lomat kuluvat Dolomiiteillä, Italian Alpeilla, vuoristokylässä nimeltä Grana. Perheen pojan Pietron ollessa 11-vuotias kylästä tulee heidän pysyvä tukikohtansa, ja he oppivat tuntemaan kylän neljäätoista asukasta. Pietro ystävystyy ikätoverinsa, paikallisen paimenpojan Brunon kanssa, jonka umpimielinen suku on aina asunut kylässä.

Pietro viettää kylässä nuoruutensa kesät, mutta katoaa maailmalle tekemään dokumenttielokuvia vajaaksi viideksitoista vuodeksi. Isänsä kuoltua hän päättää palata tämän lempimaisemiin, jonne tällä oli suunnitteilla oman talon rakennus. Hän kohtaa Brunon uudelleen, ja kaksikko jatkaa taloprojektia vuoren rinteessä, jonne ei pääse autolla. Bruno leiriytyy kesäksi rinteeseen ja Pietro raahaa laakson kylästä rakennustarvikkeita muulin selässä rakennusmestarin apumiehenä. Talon valmistuttua Pietro päättää omistaa sen yhdessä vähäpuheisen lapsuudenystävänsä kanssa.

Bruno on Villimies ja ”viimeinen vuoristolainen”, joka ei suuremmin kaipaa maailmalle. Hän on välivuodet elättänyt itseään rakennusmiehenä ja muurarina, mutta kaipaa paimentolaisen elämäntapaa, joka juoksee hänen verenperinnössään. Juustojen valmistaminen on ainoa elinkeino, joka saattaisi elättää häntä ja tuoretta perhettään. Brunolle elämäntapa ei ole hipsterin märkä uni, eikä hänen sanastoonsa kuulu termi ”luomu”. Oikeastaan hän ei tunne muuta tapaa elää, vaikka on käynyt kerran kaljalla Milanossa ja toisen kerran nukkumassa yön autossaan Genovassa meren rannalla.

Kertomus miesten ystävyydestä kietoutuu yhteen Pietron suvun tarinan kanssa. Pienen perheen intohimoinen omistautuminen kiipeilyharrastukselle on kiinnostavaa, kasvavasta nuoresta myös rasittavaa. Päähenkilö on tarinassa samana vuonna syntynyt kuin itse olen, enkä tuntenut Suomessa lähipiiristäni ketään, joka olisi viettänyt kesiään vastaavassa askeesissa kuin henkilöt tässä teoksessa. Varmasti teoksessa kuvattu reipas ulkoilmamyrkytys on myös keskivertoitalialaisesta lukijasta eksoottista.

Teos on saanut kirjallisuuspalkintoja Italiassa ja käännösoikeudet on myyty 30 maahan. Varmasti teos ihastuttaa myös meitä urbaanien mukavuuksien ystäviä, tai ehkä juuri meitä. Minusta tässä oli jotain upeaa ajattomuutta, ja tavallaan Granan kylä myös leijui jossain omassa tyhjiössään, paikattomuudessa. En sanoisi, että paikka vaikutti kulttuurittomalta, mutta sen syrjäisyys sai sen tuntumaan paikalta, joka olisi helposti siirrettävissä toiselle mantereelle.

Teoksen nimi viittaa Nepalin buddhalaisten munkkien viisauteen mandaloista. Pietro pääsee tässä vertailemaan Dolomiittien kansan viisauksia Annapurnan rinteiden viisauksiin, mutta valitettavasti Nepal-osio jää ohueksi. Tarinan kannalta se luo tarvittavaa välimatkaa, mutta ei ole päähenkilölle järisyttävä kokemus. Arvostin kuitenkin sitä, ettei buddhalaisesta filosofiasta tai meditaatiosta luoda mitään coelhomaisia sitaatteja. Teksti sinänsä on hyvin meditatiivista, mutta sen viisaus avautuu tekemisen kautta.

Luin tätä enemmän matkakirjana kuin romaanina, mutta tämä on fiktiivinen teos kauttaaltaan. Cognetti ei ole Pietro, hän on päähenkilöitä jonkun vuoden nuorempi ja on saanut inspiraation teokseen ystävältään kuullusta tarinasta. Italialaisen elämänmenon kuvauksena teos yllättää, sillä en ainakaan itse osannut kuvitella Pohjois-Italiaan tässä kuvattua niukkuutta. Myös tämän vuosikymmenen talouslaman seurauksia puidaan pienen ihmisen näkökulmasta rehellisesti ja monisyisesti.

Kirja on kaikessa arkisuudessaan mieleenpainuva ja onnistunut siksi, ettei siinä kuvattua ystävyyttä glorifioida ylisanoin. Siihen mahtuu surua ja menetystä, mutta tunteissa ei vellota liikaa. Vuorikiipeilystäkään ei rakenneta huikeaa sankarimytologiaa, vaan eri ihmisten fyysiset rajat tulevat vastaan realistisesti.

Oli myös kiinnostavaa kurkistaa muinaiseen historiaan, jolloin 3-4 kilometrissä on viljelty siksi, että vuorille pakeni kansaa, jotka eivät sopineet laaksojen ”sivistyksen” järjestelmään. Tiedän Italian laaksoista aika paljon, mutta Alppien historiasta kovin vähän. Tämä teos siis avasi ikkunan muinaisiin maisemiin ja outoon kieleen, jota harva enää tunnistaa tai osaa.

 

 

Mustan Jeesuksen jalanjäljillä

Minulla on tänä viikonloppuna työn alla lukupäiväkirja vapautuksen teologioista, mutta työ edistyy hitaasti, koska satuin saamaan käsiini Angie Thomasin nuortenkirjan Viha jonka kylvät (Otava, 2017, Kaijamaria Sivill). Teos sopii kuin nakutetusti tehtäväni taustaksi, mutta en tiedä, arvostaako opinahjoni kaunokirjallisuuden käyttöä koulutehtävissä.

Tässä erikoisen kypsässä ja poliittisesti tiedostavassa teoksessa yksi päähenkilöistä on Musta Jeesus, joka saattaa olla kristinuskon ja islamin (”krislamin”) yhteinen kotijumala. Päähenkilö on 16-vuotias nuori nainen Starr, joka joutuu todistamaan lapsuudenystävänsä Khalilin surmaa poliisin luodeista heidän palatessa bileistä  pahamaineiseen Garden Heights-lähiöön, jota ghetoksi kutsutaan. Yhteisö hautaa Khalilin riehakkaasti Kristuksen temppelissä Pyhän Hengen jiven soidessa, mutta surutyö alkaa vasta ensimmäisten mielenosoitusten ja mellakoiden sytyttyä.

Starr on päässyt stipendin turvin opiskelemaan Williamsonin valmistavaan kouluun, jonne oppilaiden enemmistö tulee aidatuilta asuinalueilta. Koulussa on vain muutama kiintiömusta tai -aasialainen, ja vaikka heitä ihaillaan cooliutensa vuoksi, joutuvat he myös usein rasististen vitsien kohteiksi. Joidenkin oppilaiden mielestä mustaa tyttöä saa ”läpällä” kutsua grillikanaksi ja kiinalaiselta kysyä, syävtkö he kiitospäivänä kissaa. Tästä huolimatta Starr kokee olonsa astetta kotoisammaksi koulunsa bileissä kuin lähialueensa. Koulun bileissä hänen ei tarvitse esittää coolimpaa kuin on tai jännittää tanssimooveja. Koska hän on musta, hänen oletetaan omaavan jotain auktoriteettiä mitä tulee katumuotiin ja vapaa-ajan viettoon.

Toisin kuin valtaosassa alueen perheistä, Starrin perheessä vanhemmat ovat edelleen yhdessä aiemmista vaikeuksista huolimatta. Hänen isänsä on istunut vankilassa kuten valtaosa alueen miehistä, ja perinyt pienen ruokakaupan hoidettavakseen. Äiti on menestynyt urallaan sairaanhoitajana, ja tavoittelee ylihoitajan paikkaa, joka takaisi suuremman asuntolainan. Perhekäsitys on laajentunut, eikä kaikista sukulaissuhteista ota helpolla selvää. Kuitenkin vanhempien välillä palaa edelleen romanssin liekki, vaikka he eivät tunnu pääsevän yhteisymmärrykseen asumisestaan.

Vaikka tässä eletään keskellä ghettosotia ja poikkeustilaa, Starrin perheolot vaikuttavat stabiileilta. Teos keskittyykin enemmän rotusuhteiden kuin perhe-elämän tai parisuhteiden analyysiin. Kaikella on historiansa, mutta erityisesti koristossuilla, ja ennen kaikkea kenkämerkit tunnustavat väriä. Converset ja Vansit vaan ovat valkoisten poikien kenkiä, kun taas kunnolliset mustat keräävät Michael Jordanin voitoista muistuttavia vintage-tossuja. Toisaalta Starr kokee vierautta käydessään rikkaiden kavereidensa kanssa ostoskeskuksissa, joista saa satoja lajeja jugurttijäädykkeitä ja pikkukoirien farkkuja.

Starr on teoksessa pohdiskeleva, eteenpäin pyrkivä sankaritar, jolla ei ole näkyviä heikkouksia. Ehkä kaipasin tähän vähän lisää psykologisia jännitteitä, ja henkilöiden sisäisiä ristiriitoja. Tämä on vahvasti yhteisöllinen teos, jossa yhteiskunta ja sen epäoikeudenmukaisuudet ovat keskiössä. Olen satavarma, että tämäntyyppiselle mustia nuoria naislukijoita voimistavalle kirjallisuudelle on suuri tilaus, ja että myös muista taustoista tulevat voivat kirjaa lukiessaan oppia jotain yhteiskunnan aikaansaaman syrjäyttämisen mekanismeista. Kuitenkin tässä rakennetaan vahvan selviytyjän mallia niin pontevasti, että tilaa toisenlaiselle toimijuudelle ei paljoa jää.

Uskonto ja uskonnollisuus olivat minua eniten kiinnostava ulottuvuus siksi, että kukaan teoksen mustista hahmoista ei hengellisyyttä kiellä. Ruoan siunaaminen ja päivittäinen rukoileminen on tämän rosoisen yhteisön arkea siinä missä huumekauppa ja naisten huorittelu. Teoksessa Starrin isän ruokakauppa (jonka ehdoton ykkösmyyntituote oli sipsit) nousee yhteisön keskinäisen vihanpidon symboliseksi alttariksi, jota mellakoiden aikana voidellaan kohti tuhoa:

”Meidän kauppa on yhtenä kappaleena. Ikkunat on peitetty ja niissä lukee ”Mustien omistuksessa”, ihan kuin se teksti olisi karitsan veri, joka suojaa taloa Herran vihalta.” 

Teos on näennäisen helppolukuinen puhekielisyydessään, mutta sitä kannattaa lukea hitaammin kuin itse tein. Minusta myös käännös oli harvinaisen onnistunut ottaen huomioon monien ghettosanojen kääntämisen vaikeuden.   Ehkä suomalaisista rap-lyriikoista olisi voinut ammentaa vielä lisää anglistista epäkieliopillisuutta, mutta tällaisenaan teksti palvelee eri-ikäisiä lukijoita. Todella mielelläni lukisin tämän uudestaan englanniksi, sillä epäilen missanneeni jotain olennaista käännöksen kautta.

 

 

 

Sivullisena kulttuurikodissa

Enni Mustonen on varmasti kirjailija, joka jakaa vesiä niin blogimaailmassa kuin reaalimaailman lukupiireissä. Minulla on muistikuva yhdestä Mustosen teoksesta viime vuosikymmeneltä. Ostin sen Prismasta, luin ilman ennakkoluuloja, pidin, mutta totesin sen silti olevan eläkeläiskirjallisuutta.

Tänään sitten löysin pari Mustosen pokkaria kirjaston kierrätyskorista ja päätin antaa rakastetulle ja tuotteliaalle kirjailijalle uuden mahdollisuuden. Syrjästäkatsojan tarinoilla on ainakin kutkuttava nimi, eikä piikojen historiasta ole kirjoitettu liikaa.

Päähenkilö Ida Eriksson on kieltämättä rakastettava henkilö, vakava, työteliäs ja älyllinen. Tässä sarjan toisessa osassa hän matkaa ensimmäisestä pestistään Östersundomin kartanosta Helsinkiin lapsenpiiaksi Sibeliuksen pariskunnalle. Elisabetinkadun kulttuurikodissa asutaan ahtaasti, ja välillä talousrahatkin loppuvat. Janne-isä ei ymmärrä tuon taivaallista taloudenpidosta, ja Aino on usein liian sairas ajatellakseen raha-asioita. Ilman Ainon Savossa asuvaa äitiä perhe olisi tuuliajolla.

Minusta on juonen kannalta epäuskottavaa, että sama henkilö päätyisi kolmen kuuluisan kulttuurisuvun palveluskuntaan, mutta fiktion maailmassa tämä on mahdollista. Mietin, olisiko teos ollut yhtä vetävä ilman kuuluisuuksia. Itse aloin todella lämmetä teokselle siinä vaiheessa, kun Swanin ”mustat joutsenet” ilmaantuivat kuvioihin, onhan Anni Swan minulle tärkeä hahmo. Tässä oli hyvin paljon sellaista arkista pohdintaa, mikä on koskettanut kaikkia yhteiskuntaluokkia tuohon aikaan. Taiteilijoiden ja piikojen maailmat eivät tässä esiinny erillisinä, vaan samat huolet kalvavat isäntäväkeä ja palveluskuntaa.

Idan salakihlaus vossikkakuski-Eliaksen kanssa on hänen aikuisen elämänsä ainoa toivo, mutta miehen Amerikan-unelmat rikkovat suhteen. Amerikkaan lähtö ei ole tämän yhdeksäntoistavuotiaan tyttösen oma haave, vaan hän kokee painostusta asian suhteen. Viettikö sulhanen kaksoiselämää toisen, ruusuhattuisen modistin kanssa, sekin jää arveltavaksi. Olen itsekin sukututkimusta tehneenä ymmärtänyt, että nämä Amerikkaan-lähdöt eivät aina olleet loppuun asti harkittuja päätöksiä. Joku saattoi sinne päätyä, jos lipun ostanut kaveri sairastui. ”Onnen onkiminen” on aina kiinnostavaa, ja kai sitä haihatteluksikin on kutsuttu.

Edelliseen postaukseeni viitaten uskallan väittää, ettei tämä sarja ainakaan ole chicklitiä. Naisviihteen piirteitä siinä on, mutta taatusti Sibeliusten perhe-elämästä saattavat mieslukijatkin kiinnostua. Ainoa asia, joka minua rasitti, oli Idan aukoton moraalinen selkäranka. Ida on kiinnostava hahmo siksi, että hän on palvelustytöksi yllättävän kiinnostunut kirjallisuudesta, ja hänen salaiset lukuhetkensä edustavat teoksen huippuhetkiä. Ehkä hän kokee, ettei hänellä yksinkertaisesti ole varaa niskurointiin, ja että hyvä maine on hänen ainoa omaisuutensa. Silti hahmossa on hyvyyttä ripaus liikaa. Se ei estänyt minua nauttimasta teoksesta, mutta antoi mietittävää omankin kirjoittamisen suhteen.

Poliittista historiaa teokseen on saatu kohtuullisesti, ja Idan seikkailut tsaarinvaltaa vastustavan adressin kerääjänä koskettivat. Ainakaan teoksen naiset eivät ole miehiä vähemmän kartalla siitä, missä maa makaa. Sortovuodet ja venäläistämisen uhka näkyvät hahmojen arjessa, ja moni palveluammateissa toimiva puhuukin kohtuullista venäjää. Sibeliuksilla kysymys on monimutkainen, onhan Ainon äiti kosmopoliittia aatelissukua, jonka sivistys on tullut idästä.

Teoksia suosittelisin yläastetta tai lukiota käyville nuorille  historian opetuksen tueksi. Jos itse olisin lukenut jotain tällaista nuorena, saattaisin nyt olla jossain muualla. Minulla ei ollut alle 30-vuotiaana vähäistäkään kiinnostusta suomalaisen arjen mikrohistoriaan.

Mustosen lukijoiden ikähaitarista en osaa tehdä arvioita, mutta tunnen itseäni nuorempia faneja. Saagan viimeinen osa, Ruokarouvan tytär, näyttää olevan juuri nyt maan myyntitilastoissa top 10:ssa.

Voiko chicklit olla poliittisesti tiedostavaa?

Eräässä kirjallisuutta käsittelevässä facebook-ryhmässä keskusteltiin taas hömpän määrittelystä. Siellä mietittiin, onko sana ”hömppä” ylipäänsä naisten luomaa kirjallisuutta sortava käsite ja sitä motivaatiota, jolla naiset vähättelevät lukukokemuksiaan.

Varmasti ns. miesviihteen puolellakin on helppolukuista, harmitonta lukumateriaalia. Olen kokenut sotakirjat hieman järeämpinä kaunokirjallisesti kuin eräkirjat, vaikka niissä ei tehtäisikään syvällisiä poliittisia analyyseja. Viime kesänä uteliaisuuteni sotakirjallisuuteen meni jo niin pitkälle, että olin yön synkkänä tuntina ladannut koneelleni Reino Lehväslaihoa. Aikaa ei kuitenkaan riittänyt tämän mysteerion avaamiseen.

Olen itse kirjoittajana kiinnostunut mahdollisuuksista yhdistää huvi ja hyöty, viihde ja painavampi yhteiskunnallinen asia. Jos chicklit noin yleensä yhdistetään shoppailuun, seksiin ja urbaaniin kulutuskulttuuriin, entä sitten, jos henkilöt ovat kykenemättömiä pääsemään tähän valtavirtaan mukaan? Usein chicklit-teokset myös kertovat tarinoita satumaisesta elämänmuutoksesta. Entä, jos ketjupolttava, työtön yh-äiti ei innostukaan opiskelusta tai yrittäjyydestä, vaan jatkaa päämäärätöntä haahuiluaan? Saako chicklit:issä haistattaa paskat yhteiskunnan normeille, ja jopa itse haista pahalta? Vai mennäänkö silloin epäilyttävän taiteen puolelle?

Ihastuin aikanani Jojo Moyesin teokseen Kerro minulle jotain hyvää siksi, että siinä avustaja rakastui vaikeasti vammaiseen asiakkaaseen, jonka kanssa hän ei voisi koskaan harrastaa seksiä. Eilen aloitin häneltä toisen teoksen Parillisia, parittomia (Gummerus, 2017), jossa yksinhuoltajaäiti yrittää keksiä keinon saada matemaattisesti lahjakkaan tyttärensä eliittikouluun – melkein ilmaiselle stipendille, johon siihenkään perheellä ei ole varaa, koska jo 500 punnan rekisteröimismaksu on  liian kallis. Koska itse kirjoitan vastaavasta ääriköyhälästä käsin, koen tämän tyyppisen viihteen todella sydäntä lämmittäväksi, mutta myös toimintaan kannustavaksi.

Itse köyhyys ei vielä ole kovin jännittävä kaunokirjallisuuden aihe. Eikä köyhyydestä nouseminenkaan. Nämä ovat materiaalisia kysymyksiä, joihin voi tulla muutos, ja muutos voi tulla myös, vaikka henkilö itse ei ponnistelisi kovasti asemansa parantamiseksi.  Minua kiinnostavat rikkaat syrjäytyneet, sillä olen kuullut, että heitäkin on. Kiinnostaa myös, mitä tapahtuu, jos huippumalli joutuu happoiskun kohteeksi tai jos tyylitajuton siiderivalas tulee valituksi firman PR-tehtäviin viidensadan hakijan joukosta.

Kaipaan aikaan, jolloin rumilla, lihavilla, homssuisilla ja sosiaalisesti kömpelöillä oli oikeus tienata elantonsa ja elää oman näköistään elämää. Noina aikoina kielenkäyttö normista poikkeavista oli törkeämpää kuin nykyään, mutta silloin heitäkin tarvittiin. Nykyään on hyvin vähän töitä, joihin voi päästä pelkällä osaamisella tai koulutuksella. ”Hyvät tyypit” vievät työt, koska he ovat valmiita panemaan kaiken aikansa ja energiansa itsensä parantamiseen.

Jojo Moyesin täytyy olla ellei superrikas, niin ainakin syvästi vakavarainen kirjailija. Häntä luetaan, koska hän kirjoittaa tavallisista ihmisistä heidän omalla kielellään. Tässä arkirealismissa on kuitenkin joku ”twisti”, joka saa minutkin ylös sohvaltani tarkkailemaan kanssaihmisiäni. Koen Moyesin teosten aktivoivan ihmisiä tekemään kurjalle tilanteelleen jotain – ei unelmoimaan mahdottomista, vaan selviytymään päivästään.

Jos saan koskaan esikoisromaanini julkaistua, aion kiittää Moyesia jälkisanoissa. Tätä blogitekstiä kirjoittaessani mieleeni juolahti viime lauantaina kuulemani lause, joka voisi olla seuraavan tuotokseni alku:

”Voitaisko me ajatella, että jossain olisi sinkkuilta muillekin kuin näille, joita mielenterveyden ongelmat haastaa? Siis meille, jotka etsimme normaalia, työssä käyvää kumppania. ”

Elonkerjuuta ja erotiikkaa

Arvi Pertun tuoreimmassa teoksessa Kuningattaren vuosi (Kirjokansi, 2016) palataan seksuaalisuuden teemaan kirjeenvaihtoromaanin muodossa. Teoksessa keski-ikäinen inkeriläiskirjailija kamppailee vuoden verran toimeentulonsa, naissuhteidensa ja Venäjän poliittisen tilanteen analyysiensa kanssa.

Teos on monologinen sähköpostiromaani, jossa kirjekaverien vastauksia ei paljasteta. Päähenkilö on taas Lesonen, mutta ilmeisesti persoonaa on jokseenkin etäännytetty kirjailijasta itsestään. Lesonen kirjoittaa mailia jollekulle melkein joka päivä vuoden aikana. Osa maileista imitoi känniläisen näppäilytarkkuutta ja logiikkaa, osa taas on hyvinkin selväjärkistä ja kiinnostavaa poliittista analyysia Venäjän nykytilasta ja inkeriläisten separatismihankkeista.

”Kuningatar” on hänen sattumalta löytynyt nettidominansa, jonka kanssa hän kokeilee myös live-sessioita vaihtelevalla menestyksellä. Hänelle kirjoitetut viestit tuntuvat eniten fiktiivisiltä, ja ne ovat päähenkilölle jonkunlainen pakopaikka tai satumaa. Tähänkin suhteeseen saapuu hatara arki, kun Kuningatar alkaa esittää vakiintumispyyntöjä. Välillä tuntuu, että päähenkilö on enemmän ihastunut tai rakastunut omaan kielelliseen nokkeluuteensa naista kuvatessa kuin naiseen itseensä. Uskoisin, että näin usein käy paljon kirjoittavien ihmisten kaukosuhteissa.

Kirjeromaaneja en ole vähään aikaan lukenut, joten teos oli virkistävää vaihtelua. Tosin luin tämän putkeen aiemman Lesos-teoksen kanssa, jossa keskityttiin erotiikkaan ja pornoon. Kirjailijan aiempaa tuotantoa selatessani huomasin myös teoksen Kipu (2014), joka näyttää myös käsittelevän sadomasokismia, tosin ei Lesosen näkökulmasta.

Tässä teoksessa päähenkilö on aidosti pihalla elämänsä valintojen suhteen, mutta ainakin paikoitellen pyrkii rehellisyyteen suhteiden laadusta. Välillä hän tosin pyrkii uimaan myös parhaan naispuolisen ystävänsä liiviin, joka on naimisissa tahollaan ja pitkäaikainen perhetuttu. Tämä tuntui jo rintamakarkuruudelta, sillä miehen sivusuhteet tuntuvat tuhoon tuomituilta. On myös kummaa, ettei hän kirjoittele lainkaan rajan takana asuvalle vakiorakastajattarelle Ljuballe.

Itseäni tässä teoksessa eniten kiinnosti päähenkilön toimeentulo ja vaivalloinen elonkerjuu. Inkerinmaahan liittyvät historialliset esseet eivät myy Suomessa eikä Venäjällä, mutta hän ei luovuta kirjallisten intohimojensa suhteen. Käsikirjoituksia katoaa kustantamoiden syövereihin, eivätkä suulliset lupaukset ole sopimuksia. Ensimmäinen työskentelyapuraha järjestyy vasta pitkän ja tuotteliaan uran jälkeen.

Venäjältä Suomeen muuttaneiden kirjailijoiden asemassa lienee jotain samaa. Aistin myös äsken lukemani Zinaida Lindenin novelleista tämän elonkerjuun teeman, vaikka niissä painopiste ei ollut kirjailijan identiteetissä. Onko maahanmuuttajataustaisen kirjailijan sitten tuotteistettava se mamu-status tullakseen huomatuksi ja saadakseen kirjojaan myydyksi?

Pertun teoksissa (eikä kyllä Lindeninkään) ei tällaista tuotteistamisen makua ole. Tuo Lesosen hahmo on sen verran outo, ettei sillä tehdä uusia Mielensäpahoittajia. Lesosen juopottelu on liian älyllistä tullakseen myydyksi R-kioskilla kuten Juha Vuorisen juoppohullut, eikä seksijutuissakaan ole sitä hedonistista eskapismia, mitä vaaditaan väsyneiden kotiäitien tarpeisiin.

Tämä oli rosoinen, elämänmakuinen ja paikoitellen hämmentäväkin lukukokemus, jota suosittelen varsinkin niille, jotka pohtivat mielenterveyden, päihteiden ja seksuaaliriippuvuuden kysymyksiä. Kirjasta huokuu sekavan elämäntilanteen keskellä omien voimavarojen rajallisuuden hyväksyntä, ja myös halu elää omannäköistä elämää yhteiskunnan antamien leimojen ulkopuolella.

Kiitos taas Kirjokannelle hienosta kansikuvasta. Se ilahduttaa pimenevinä syysiltoina.

 

Petroskoin Bukowski?

Tämänhetkinen kirjaprojektini saa minut taas sukeltamaan uuteen karjalaiseen kirjallisuuteen. Arvi Perttu on Petroskoissa syntynyt vienalais-inkeriläinen kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut takavuosina netissä. Hänen Lesos-hahmonsa on aikuisena Suomeen muuttanut maahanmuuttaja, joka taitaa kielen, mutta kokee silti syrjintää.

Muistaakseni aiemmat lukemani Lesos-jutut eivät kaikki olleet ”filosofista pornoa” kuten kokoelmassa Lesonen & naiset (Kirjokansi, 2015). Tämän teoksen lukija tosin tietää jo siihen tarttuessaan, mitä on luvassa ja etenee omalla vastuullaan. Lesonen on naimisissa ja kärsii unettomuudesta, masennuksesta ja erektiohäiriöistä. Tästä huolimatta hänen eroottinen mielikuvituksensa on laaja ja tarpeet suuremmat kuin halut. Kaikista eniten hän fantasioi seksistä kahden naisen kanssa samaan aikaan.

Suomalainen tasa-arvo on erilaista kuin venäläinen, ja siihen liittyy vapautuminen varsinkin turhan naisellisen koristautumisen paineista. Uudessa maassa naiset pukeutuvat muodottomiin trikoohousuihin hameen alla, ja suosivat väreissään ruskeaa, harmaata ja haaleaa lilaa. Parisuhteessa ihokontaktin välttely onnistuu nerokkaiden pyjamaratkaisujen kautta. Tällaisessa ilmapiirissä Lesosen on välillä vaikeaa toteuttaa sadomasokistisia mieltymyksiään, vaikka hankkiikin niitä varten aidon rokokootyylisen makuuhuonekaluston.

Teoksessa on 26 tarinaa, alkupuhe ja epilogi. Suurin osa on räväkän humoristisia; nauroin eniten niille, joissa Lesonen vierailee Prismassa ja Lidlissä hankkimassa kodintarvikeosastoilta apuvälineitä. Lempitarinani oli ”Kaalilaiva”, jossa 40 vuotta puutteessa elänyt kapteeni rakastuu hapankaalin ylimaistajaan kohtalokkain seurauksin. Neuvostoaikaisia stereotypioita kirjassa viljellään absurdin liioitellusti, vaikka sen arkea vietetäänkin jossain itäsuomalaisessa pikkukaupungissa tuulipukuvyöhykkeellä.

En itse asiassa ole lukenut Charles Bukowskia kuin yhden teoksen verran, ja siinä postimiehen eroottinen elämä korostui voimallisesti. Onneksi Lesonen ei ole aivan yhtä rähjäinen hahmo kuin juoppo-Henry (eikä tunnu tämän kloonilta), vaikka viinaanmenevä onkin. Lähdeviitteitä teoksessa on muitakin kuin Hustler, vaikka lukeneisuudella ei snobbailla.

Lesosella on myös kiinnostusta sukupuolen jäykkien kategorioiden kyseenalaistamiseen. Tosin osassa tarinoista hän uhoaa rajantakaista ”aitoa” maskuliinisuutta, jota länsimainen feminismi ei ole vielä pilannut. Kuten kaikkien meistä, myös Lesosen seksuaalinen identiteetti on vaiheessa.

Tämä teos ei ole koko kansan kevyttä vaniljapornoa, jota voi diskreetisti nauttia peiton alla lasten mentyä nukkumaan. Se haastaa pohtimaan, millaisista kokemuksista ihminen voi rehellisesti avautua ja kirjoittaa. Tosin en ainakaan itse kokenut järkytystä teosta lukiessani. Olen varmasti lukenut rankempia ja väkivaltaisempia pornokohtauksia romaaneissa, joissa porno ei ollut keskiössä. Itse tosin kutsuisin tarinoita eroottiseksi fiktioksi, mutta määrittelyssä lienee hiuksenhieno raja, jota en tunnista.

Siitä feministisestä näkökulmasta, jota itse edustan, en koe ongelmana, että maahanmuuttajataustainen mieskirjailija tuulettaa paikallisia käsityksiä feminismistä ja tasa-arvosta. Itselleni esimerkiksi psykologisviritteinen keskustelu sukupuolirooleista on aina tuntunut vieraalta, ja tässäkin niitä loppua kohti kyseenalaistetaan rankalla kädellä.

Kirja tuntui huolellisesti toimitetulta. Tarinoissa ei ollut lainkaan turhia sanoja. Lisäksi pidin paljon kirjan kansikuvasta, joka hienosti avasi sukupuolien liukuvaa vaihtelua. Pienkustantamoksi Kirjokansi tekee laatutyötä ja panostaa myös visuaaliseen puoleen, kiitos heille siitä!

Kiitos myös pyytämästäni arvostelukappaleesta, jonka hoksasin pyytää kaksi vuotta jälkijunassa.