Romunkerääjän vaimon kujanjuoksu

Onko kellään havaintoa Kerttu-Kaarina Suosalmesta (1921-2001)? Itse muistan muutama vuosi sitten lukeneeni pätkän teosta Hyvin toimeentulevat ihmiset (1969), pitänyt tyylistä ja unohtanut tekijän. Nyt eteeni ponnahti toinen teos Jeesuksen pieni soturi (Gummerus, 1976), jonka nimi oli niin järeä ja kansikuva positiivisen 70-lukulainen, että se oli pakko pelastaa.

Ja huh, tulihan tässä suht täsmällinen aikamatka varhaislapsuuteeni, vaikka oma kokemukseni on ollut varsin erilainen kuin tässä kuvattu. Vanhan ajan kunnon baarit muistuivat mieleeni, ja alkoi tehdä mieli rasvaista munkkia ja muna-anjovisleipää. Kaikkialla poltetaan posket lommoilla ja viinaa tuodaan kyläpaikkaan kasseittain, vaikka kyseessä olisi kirjastovirkailijoiden päivätreffit. Tietysti fiktiossa on lupa liioitella, mutta varmasti päällimmäinen muisto teoksesta tulee olemaan yltiöpäinen alkoholinkäyttö, milloin vaan, missä vaan. Tosin usein talouksissa, joissa on baarikaappi ja jääpaloja.

Suosalmea on pidetty keskiluokan tuntojen kuvaajana, hänen poliittista taustaansa en osaa arvata. Vasemmistolaisuuden siemeniä teoksissa kai on, mutta mitään ohjelmallista politiikkaa hän ei tee. Monissa 70-luvun kotimaisissa teoksissa poliittinen kantaaottavuus on paljon helpommin havaittavaa.  Jeesuksen pienessä soturissa päähenkilöt tulevat vaatimattomista lähtökohdista, eivätkä ainakaan edusta yhtä, yhdenmukaista keskiluokkaa. Ihmiset, joilla on rahaa, elävät paisuneita kulutusjuhliaan, joissa hankintoja tehdään enemmän naapureiden ja sukulaisten kademielen nostattamiseksi kuin omien mieltymysten mukaan. Muiden kotien arviointi on kansallinen pakkomielle, ja joillekin ainoa tyydytyksen lähde.

Päähenkilöt ovat aviopari Elisa ja Mauri, jotka ovat molemmat eri tavalla toistaitoisia ja onnettomia. Elisa on käynyt jopa yliopistossa lukemassa kirjojen hyllytystä, kun taas Mauri on laajentanut romupihaansa nuorukaisesta saakka. Mauri kuuluu siihen miestyyppiin, jolla ei nykykielellä ilmaistuna olisi ”työelämävalmiuksia”, ”alaistaitoja” tai ”joustavuutta”. Romudiilerinä Mauri ostaa enemmän kuin myy, ja erityisenä paheena hänellä on holtiton ja harkitsematon maakauppa. Hän tissuttelee tasaiseen tahtiin työpäivinä, hakkaa vaimoaan ja lapsiaan ja siirtyy sen jälkeen baareihin hurmaamaan pikkupimuja bisnesvisioillaan. Naisista tärkein hänelle on kuitenkin ”villiminkki”-Riitta, lapsuudenystävä, joka on myös yrittäjä, ja jonka kanssa Mauri viettää enemmän aikaa kosteilla reissuillaan kuin vaimonsa kanssa kotona. Elisa on jäänyt Maurin takia kotirouvaksi, mutta ei kykene toimimaan tämän business-enkelinä. Liitto natisee liitoksistaan, ja aikuistuvien lasten ongelmat kasaavat niskaan lisää paineita.

Romaani sijoittuu Lahden suunnalle, mutta paikallisuus ei ole tässä ehdoton koukku. Suosalmi kirjoittaa äärimmäisen korrektia kirjakieltä, mikä saattaa olla omanlaisensa kannanotto. Minua aika ajoin rasitti täydellisten lauseiden pakkomielle, jota ilmenee myös erittäin rosoisen Maurin ulosannissa. Aikalaisarvioiden mukaan Suosalmi oli tätä romaania varten kehittänyt tyyliään, ja varsin tyylikästä taideproosaa tämä onkin. Itseni on nykyisin vaikeaa lukea tekstiä, jonka yleinen tyylikeino on puolen sivun mittainen lause. Tässä romaanissa sitä harrastetaan vielä maltillisesti, mutta teksti on paikoitellen ahdistavaa päänsisäistä jöötiä.

Teoksen nimi viittaa Elisan omaan lapsuuteen ja äkilliseen kiinnostukseen helluntailaisuudesta, josta toivoo löytävänsä lohtua vaikeaan tilanteeseensa. Helluntailaisuuden kuvaus onkin teoksen kohokohtia, sillä siinä naisten asema liikkeessä nousee esiin. Tomera seurakunnan ydinhenkilö Martta saa tehtäväkseen varoittaa pastori-Leeviä nuorten tyttöjen viettelemisestä tämän vaimon läsnäollessa, ja siinä diplomatian perussäännöt unohtuvat. Raamatullisia vertauksia teoksessa on joitakin, mutta uskonnollisuus ei lopulta nouse pääteemaksi. Lukijalle jää epäselväksi, tuleeko Elisa lopulta uskoon, eli helluntaiseikkailu jää muusta juonesta irralliseksi.

Psykologista syvyyttä kirjan hahmoissa on vaikka moneen romaaniin jaettavaksi, mutta juoni on ennalta-arvattava. Jaksoin lukea kirjan siksi, että jäin vertailemaan 70-luvun ja tämän päivän elinkeinomahdollisuuksia. Kyllä näinä päivinä Maurit ja Elisat olisivat molemmat pitkäaikaistyöttömiä kuntouttavan työtoiminnan pajalaisia, joilla ei olisi edes sitä horjuvaa tönöä jätemaalla. Tuolloin taas yrittäjissä saattoi hyvinkin olla iso osa sosiaalisesti sopeutumatonta ainesta, jotka pystyivät rakentamaan tuottamattomia, mutta suuruudenhulluja valtakuntiaan pitkäänkin, koska perintäkoneisto oli tehottomampi (ainakin näin luulen).

Kirja on moniulotteinen, mutta kielellisesti raskassoutuinen. Olisin pitänyt siitä enemmän, jos siinä olisi ollut ripaus lisää huumoria, ja jos alkoholismin ja perheväkivallan teemat olisivat laajenneet muuksikin kuin inhorealistiseksi revittelyksi. Tavoissamme puhua näistä asioista on tapahtunut muutoksia 40 vuoden aikana, enkä ainakaan kokenut kaipaavani tämän kirjan maailmaan, jossa naisen menestystä edelleen mitattiin sillä, kuinka hyvin hän luo puitteet miehensä urakiidolle. Ainakin joissain piireissä.

Suosalmi oli aikanaan varsin arvostettu kirjailija, jonka tuotanto vaikuttaa monipuoliselta, mutta nykyään se on aika lailla unohdettu. Olen blogissani aika ajoin yrittänyt nostaa näitä randomilla kaivamiani kierrätyskorien helmiä, ja tämä on viimeaikaisten löytöjeni parhaimmistoa.

 

 

 

 

Finlandia-finaali alkaa pian

Tänä vuonna Kirjasäätiö on lanseerannut Finlandia-lähettiläskampanjan, jonka tarkoituksena on luoda näkyvyyttä Finlandia-palkintokisan finalistiteoksille somekanavilla.

Olen yksi kuudesta lähettiläästä, sarjassa kaunokirjallisuus. Osallistun marraskuussa  finalistien julkistamistilaisuuteen (10.11) ja palkintogaalaan (29.11). Noiden päivien välillä olisi tarkoitus tutustua ehdokasteoksiin. Tehtävä on kutkuttava, sillä minulla ei ole aavistustakaan siitä, keiden nimiä listalle putkahtaa. On hyvin todennäköistä, että olisin osan teoksista jo lukenut, koska viimeinen lukuvuoteni on mennyt tiiviisti kotimaisten kirjauutuuksien parissa. Tänä vuonna lopullisen sanan kisaan antaa Elisabeth Rehn, jonka uskon olevan lukijana riittävän kriittinen ja myös globaaleja konteksteja arvostava.

Tehtävää varten minun kuuluisi laajentaa someosaamistani, ja perustaa ainakin twitter-tili. Minullahan ei ole sivustollani edes sivupalkkeja, koska käyttämäni WordPressin ilmaisversio ei salli tämäntyypistä verkostoitumista. Tosin tehtävä ei ole palkkatyötä, eivätkä ammatilliset kiinnostuksen kohteeni ole someosaamisessa. Blogiani luetaan ihan kivasti, vaikka en markkinoi kuin satunnaisia kirjoituksia täsmäkohteissa. Marraskuussa yritän, jos suinkaan ehdin, tuoda esiin Finlandia-postauksiani edes jossain.

Suhteeni Finlandia- palkintoon ja kirjallisuuspalkintoihin yleensä on positiivisen kaksijakoinen. Finlandia-teoksista keskusteltiin aina lapsuudenkodissani, ja niitä on aina annettu joululahjaksi jollekulle, mahdollisesti olettaen, että palkinnon saanti on ylimaallisen laadun tae. Varmasti olen aina Suomessa asuessani rekisteröinyt vuoden palkinnonsaajan, ja keski-iän kynnyksellä alkanut itsekin kiinnostua enemmän voittajateoksista. Tässä blogissa olen viiden vuoden aikana Finlandia-voittajista arvioinut Ulla-Lena Lundgrenin Jään ja Jukka Viikkilän Akvarellejä Engelin kaupungista. Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät jäi kesken, samoin Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme. Laura Lindstedtin Oneironin luin, mutta en keksinyt teoksesta tarpeeksi älykästä sanottavaa.

Kirjallisuuspalkinnoista yleensä: koen, että niiden merkitys on suurempi erityisesti kolmannesta maailmasta tuleville kirjailijoille, jotka haaveilevat kansainvälisestä urasta, sillä länsimaailmassa julkaistaan enimmäkseen vain jonkun länsimaisen palkinnon voittaneen tai ainakin ehdokkaana olleen kirjailijan teoksia. En ole kilpailujen fanaattinen seuraaja, mutta usein olen löytänyt uutta luettavaa ManBooker-listalta.

Onnea kaikille kirjailijoille, jotka odottavat 10.11. palkintoraadin tulosta!

Jemeninjuutalaista hiphoppia

Olen ollut viime päivät kaikkien aikojen järkyttävimmässä flunssassa, ja ainoa kirja, jota pystyin sängyn pohjalta tavaamaan, oli Koko Hubaran Ruskeat tytöt (LIKE, 2017). Hubaran blogiin olenkin tutustunut moneen otteeseen, joten osimoilleen tiesin, mitä teos pitäisi sisällään – järeää feminististä puhetta ruskeille kanssasisarille, jotka valkoisessa Suomessa/Pohjois-Euroopassa jäävät joko näkymättömiksi tai tulevat stereotyyppisesti leimatuiksi. Olen pitänyt Hubaran voimaannuttavasta otteesta, jolla hän lähestyy tulevia polvia, mutta kokenut lievää ahdistusta hänen tavastaan keskustella kulttuurisesta omimisesta.

Ruskeissa Tytöissä omimiskeskustelu tosin on vain sivujuoni. Hubara tarjoaa tunne-esseitä, joiden keskiössä on identiteetti ja yksinäisyyden kuplan puhkaisu. Kielellisesti tämä on herkullinen cocktail akateemista jargonia ja katukieltä, maustettuna suurella määrällä anglismeja ja hepreaa. Vaikka hepreasta en mitään ymmärtänytkään, sitä oli mukava lukea. Eikä sekään haittaa, että kirjailija ottaa vapaudet käyttää verbejä ”shoutouttaa”, ”maindaa” tai ”haippaa”, mutta tämäntyyppinen kielenkäyttö ei välttämättä tuo tekstiä lähemmäksi Suomessa asuvia ruskeita tyttöjä. Esimerkiksi monet nuoret turvapaikanhakijat eivät osaa englantia, eikä tämäntyyppinen ghettokieli välttämättä aukea syrjäseuduilla asuville.

Kaksi esseetä kirjassa suorastaan räjäyttivät tajuntani, ”Hiphop ja vaihtoehdottomuus” ja ”30 faktaa Jemenistä”. Hiphop-essee sinänsä ansaitsisi kirjallisuuspalkinnon, ja Jemen-essee kertoi identiteetin rakentumisen vaikeudesta silloin, kun muutto suvun alkujuurilta on tapahtunut jo ikuisuuksia sitten, eikä kukaan elossa olevista sukulaisista ole vieraillut koko maassa. Kuinkas monta faktaa me tiedämme Jemenistä? No, tämän teoksen kautta ehkä muutaman lisää.

Tunnetasolla teos todella avasi kaunokirjallisen muistini, tosin olen lukenut tässä mainittuja afroamerikkalaisia feministisiä klassikkoja vasta kolmikymppisenä. Maya Angelou oli kyllä Kanadan-vaihtovuotenani oman pään sisäinen vitsini, sillä kotikadullani Angelou-tuotteita (paperi-ja sisustussälää) myytiin useassakin puodissa. Pidän todella paljon hänen kirjoistaan, mutta imelä tuotteistaminen tuntui banaalilta. Suurista idoleistaan Hubaran kirjoitustyyli lähentelee bell hooksia, se on samalla kansantajuista ja lennokkaan akateemista. Ottaen huomioon, että teksti on peräisin henkilöltä, joka ei koskaan valmistunut maisteriksi, tämä on omanlaisensa saavutus – tai ylistys itseoppineisuudelle.

Onneksi Hubara antaa tunnustusta myös suomalaisille juurilleen ja niiden moninaisuudelle. Kuvitteellisen talon kivijalka Oravalan kylässä Jääskessä, luovutetussa Karjalassa, ei ole yhtä vakuuttavasti dramatisoitu kuin sukutalot Sanaassa, mutta siitäkin historiasta lukija voi saada otteen. Koin kirjaa lukiessani myös inspiraatiota sukututkimuksen näkökulmasta: jos näinkin nuori henkilö kuin Hubara on jaksanut perehtyä sukutaustaansa tällä intensiteetillä, silloin sukututkimus ei voi olla pelkästään eläkeläisten tai muuten hautaan valmiiden harrastus.

Seuraavaksi haluaisin lukea Hubaralta fiktiota, koska hän tässä kirjassaan osoittaa suvereenisti kykynsä pitää lukija otteessaan ja luoda toivorikkaita maailmoja. Varmasti hänellä olisi kykyjä kirjoittaa aikuisten romaanin lisäksi lasten- tai nuortenkirjallisuutta, johon tässäkin teoksessa on sytykkeitä.

Luin kirjan e-versiona, mutta tämä tuntuu teokselta, joka kannattaisi pitää hyllyssään. Koska tässä esitellään käsitteistöä, jonka suhteen valtaosa suomalaisista on edelleen ulalla, sen sisältö ei tule nopeasti vanhenemaan. Itse suosittelisin kirjaa kurssikirjaksi varsinkin sosiaalialoille, ja monenlaisille nuorille aikuisille, jotka etsivät itseään. Tämä on tuleva klassikko.

EDIT 21.11.2017:

Ehdotan tätä teosta YLE:n kirjojen Suomi 101-hankkeen viimeiseksi teokseksi, eli siksi, joka edustaa mielestäni eniten maatamme vuonna 2017. Minne olemme menossa, mikä on olennaista juuri nyt? Hankkeessa on menossa äänestys Kirjojen Suomi-sivustolla, johon voi osallistua sekä bloggarit että muut lukijat.

 

Orpolapsen historiallisesta muistista

Tänä vuonna on julkaistu erilaisia Suomi 100-muisteluteoksia, joissa keskiössä on ollut sukupolvien eri käsitykset historiasta. Olen selaillut ainakin Petri Tammisen Suomen historiaa ja Jyrki Lehtolan Suomi 100. Molemmat hauskoja ja viihteellisiä, mutta en saanut sytykettä lukea niitä loppuun. Suomi100-hypetys oli jo niin nähty tammikuussa, mutta vuoden 1918 muistaminen on minulle edelleen ajankohtaista.

Eero Ojanen ja Risto Lindstedt ovat julkaisseet aiheesta kirjeenvaihtoteoksen 1918. Matkoja muistin rintamilla (Kirjapaja, 2017), joka antoi uutta ajattelemisen aihetta. Sain käsityksen, että kirjoittajapari oli tutustunut toisiinsa sattumalta Helsingin rautatieaseman Pullman Barissa, ja aloittaneet kirjaprojektin toisiaan hyvin tuntematta. Näinkin voi siis työskennellä, ja tällaisesta työskentelytavasta voi syntyä erityisen hieno hedelmä.

Kirjan kirjoittamisen aikana (2014-2016) maassa tapahtui merkittävää poliittisten mielipiteiden polarisoitumista, joka tosin ei kulje samalla logiikalla kuin sata vuotta aiemmin. Välillä kuulee silti karkeita vertauksia ja profetioita uuden sisällissodan syntymisestä. Tässä teoksessa sen tyyppisiä uhkakuvia ja pelkoja pyritään liennyttämään. Tosin kirjoittajat ovat pitkälti samanmielisiä historiantulkinnoissaan,  joten suurta draaman kaarta teos ei piirrä. Kirjeenvaihtokavereiden levollinen tyyli kuitenkin ilahduttaa ja lohduttaa näinä hektisinä aikoina. Se laittaa itse kunkin pohtimaan oman some-suoltamisensa mielekkyyttä, ja pohtimaan kasvottoman vihapuheen luonnetta.

”Kansakunnan muisti on aina puoliorpo” on teesi, joka sekä oikeuttaa menneiden kauhujen muistamisen ja myös kehottaa meitä suhteuttamaan muistelutyömme ainutlaatuisuutta. Kansalaissodasta on kirjoitettu yli 200 fiktiivistä teosta, ja julkaisemisen tahti on viime aikoina vilkastunut. Itse tein nuorempana tutkimusta muistin politiikasta muualla kuin Suomessa, mutta jonkunlainen hatara suhde kansalaissodan tapahtumiin on minulla muodostunut vasta keski-iässä asuttuani Tampereella ja kiinnostuttuani sukututkimuksesta (eikä näillä kahdella asialla ole yhteyttä toisiinsa). Tässäkin blogissa olen lukenut ainakin muutaman 1918-aiheisen romaanin, viimeksi Heidi Köngäksen Sandran. Yhtä elävää ja aktiivista suhdetta minulla ei ole tuohon aikaan kuin tämän teoksen kirjoittajilla, jotka ovat eläkeikää lähestyviä historian harrastajia. Ojanen on filosofi ja Lindstedt eläköitynyt Suomen Kuvalehden toimittaja.

Kirjassa kerrotaan muutamista varsin kiinnostavista hahmoista, tavallisista ihmisistä, joiden elämää sota muutti tai joiden elämä päättyi varsin absurdeissa oloissa.  Kiinnostavin tapaus oli Rutasen Vilho Hankasalmelta, joka kieltäytyi liittymästä puna-armeijaan ja piileskeli maan alla melkein koko sotavuoden. Hänestä tuli myöhemmin itseoppinut asianajaja ja kunnallispoliitikko, ja hänen historiaansa on arvostettu paikallisesti niin paljon, että hänen kunniakseen pidettiin seminaari v. 2015. Tässä kirjassa kysytäänkin, miksi pasifistien ja sovittelijoiden historiaa ei ole surtu tai juhlittu samalla tavalla kuin marttyyrien, uhrien tai sankareiden.

Toinen tärkeä hahmo oli Ida Maria Karke (myöh. Saarinen), joka liittyi Forssassa puna-armeijan keittäjäksi, vangittiin ja selvisi vankileiristä tullakseen 73-vuotiaana esikoiskirjailijaksi teoksellaan Nokkosia ja harakankukkia (Otava, 1973). Tästä kirja-aarteesta olisin valmis maksamaan, jos se divarissa eteen tulisi.

Kirjan tunnelma on levollinen ja pasifistinen, ja uskon sen ilahduttavan myös sellaisia lukijoita, jotka harvemmin lukevat historiallisia tietokirjoja. Onhan kirjeenvaihtokin sinänsä uhanalainen laji. Näissä kirjeissä oli ilmavuutta, lempeyttä ja esseenomaista paloa. Se antaa tilaa lukijan omille ajatuksille ja havainnoille, eikä väännä asioita rautalangasta.

Ehkä ainoa ongelma kirjeenvaihdon suhteen on, että kirjoittajat ovat suurimmassa osin samanmielisiä. Eeron kirjeissä on tiedollisempi ote, kun taas Risto revittelee tunnepuolella, ja kulkee jopa kohti hengellisyyden siemeniä. Henkilöiden välille ei synny suurta jännitettä, mutta sitten on muistettava, ettei tämä teos ole romaani tai näytelmä.

Kirja kannattaa lukea jo sen lukuvinkkien vuoksi, joita ei ole googlaamalla helppo löytää. Tästä voi aueta monia polkuja kohti historiallista itseymmärrystä, ja ainakin se tarjoaa ajatusleikkejä sen suhteen, onko mikään oikeastaan muuttunut sadan vuoden aikana.

 

 

 

 

 

Europolissa, Elizabeth puhelimessa

Minulla on täällä WordPressissä salainen blogin alku nimeltä Raqqan morsian. Olen ilmeisesti jossain vaiheessa eläytynyt vahvasti netissä liikkuviin videoihin naisista, jotka ovat rekrytoituneet ISIS:iin ja miettinyt jotain dekkarin tapaista kirjoitusprojektia aiheesta. Onneksi into lopahti nopeasti ja siirryin kohti pienempiä kotimaisia aiheita. Minulla ei pää kestä terrorismin tutkimista tai siitä kirjoittamista.

Marko Immonen on uppoutunut ISIS-aiheeseen uudessa dekkarissaan Murhapaikanhakijat (Myllylahti, 2017). Kirja on varsin järeä, ja tekstistä huomaa, että taustatöitä on tehty ehkä muuallakin kuin nojatuolin mukavuudesta käsin. Teoksen päähenkilö, keski-ikäinen kemisti Jaakko Puustinen on kyllä aika ammattilainen asioidensa sössimisessä. Erokriisiä poteva mies on alkoholisoitumassa kovaa vauhtia, ja sekaantuu ISIS:iin erään kostean ryyppyreissun lopputulemana.

Toimintaa ja vauhtia tästä teoksesta ei puutu, ja kun Europolin Elizabeth ottaa Jaakon erityisen huomion kohteeksi, on hunaja-ansa viritetty aika mallilleen. Jaakko itse on jonkun asteinen rasisti kaapissa, jonka muslimeihin liittyvä kielenkäyttö on ronskia, ja jonka ryyppykaveri on perussuomalaisten kansanedustaja (joka etäisesti muistuttaa Teuvo Hakkaraista). Kirjan nimikin viittaa Hommaforumin tai Rajat kiinni-porukoiden kielenkäyttöön. Toisaalta  teoksen kiltti poliisi Sami on syyrialainen, ja kärsii kenttätyössään rasistisesta huuteluista Lahden kaduilla joka päivä.

Tiesin jo teoksen aloitettuani, että sen tyyli oli minulle liian vauhdikas. Aihe kiinnosti sen ajankohtaisuuden vuoksi, ja siksi olin valmis poistumaan mukavuusalueeltani. Olen varma, että teos avautuu aivan eri tavalla sellaiselle lukijalle, joka pitää toiminnan lisäksi säntillisistä rikostutkimuksista ja oikeusdraamoista. Teos avaa varsinkin Interpolin ja kansallisten poliisivoimien yhteistyötä tai sen puutetta, ja terrorismin lisäksi kansainvälistä asekauppaa ja ihmissalakuljetusta.

Teoksessa matkustetaan paljon, varsinkin Keski-Eurooppaan, mutta myös Syyriaan ja Kreikkaan. Matkustaminen ei ole tässä kuitenkaan se keskeinen ”pointti”, eivätkä päähenkilöt reissaa kokeakseen jotain ainutlaatuista tai uutta. Helsingin lisäksi keskeisin tapahtumapaikka on Munchen, jossa terroristijahti käy kuumimmillaan. Kovin julmia iskuja tässä ei kuvailla, koska osa niistä epäonnistuu.

Jaakkoa ja Samia lukuunottamatta minulla oli vaikeuksia päästä hahmojen ihon alle.  Jaakon henkilökohtainen aviokriisi toi kerrontaan inhimillisyyttä, mutta tuntui samalla hyvin tunkkaiselta (jota myös hahmot itse kommentoivat). Varmasti kirjoittamisen vaikeus tässä on ollut siinä, että ISIS:iin liittyneistä on lopulta olemassa hyvin vähän todisteaineistoa tai analyyseja. Itse en ainakaan ole pystynyt kunnolla samastumaan niihin tarinoihin, joita olen muutamista, kuten Lontoon Jihadi Johnista ja brittiläisistä naissotureista lukenut.

Immonen jättää uskonnollisuuden ruotimisen aika minimiin, tai toteaa, etteivät ISIS:iin liittymisen motiivit ole kaikilla olleet uskonnolliset, ainakaan siinä merkityksessä kuten keskivertosuomalainen uskonnollisuuden ymmärtää. Vääräuskoisille valehtelusta ja heidän pettämisestään tässä on tarinaa, varsinkin suomalaisesta lähiökontekstista käsin. Pimeät juoppotaksit ja muut yritykset huijata sinisilmäistä valtaväestöä kai kuuluvat ainakin pääkaupunkiseudun todellisuuteen.

En tiedä, kuinka paljon muissa Euroopan maissa kirjoitetaan ISIS-aiheisia dekkareita; suomalaisista lukemistani tämä oli nyt toinen. Molempia, tätä ja Risto Isomäen Haudattua uhkaa, vaivasi maailmankuvan perimmäinen synkkyys, sillä aiheesta on vaikea kirjoittaa kevyesti tai humoristisesti. Immonen tosin onnistuu dialogin tasolla yhyttämään avainhenkilöihin ripauksen huumoria. Dialogin runsaus pelastaa romaanin liialta maailmantuskalta.

”Juttu versoi jo liian korkealle, kasvoi kuin Jaakon pavunvarsi” on kirjailijan oma itseironinen tuomio tekstilleen. ”Vittu mikä kesäduuni. Olis pitänyt mennä Heselle” tiivistää Sami laskujohteisen poliisiuransa.

Omista rajoitteistani huolimatta uskon teoksen saavan paljon lukijoita, ja näkisin sen kuuluvan Myllylahden varsin kirjavan tuotannon tämänhetkisiin kärkiteoksiin. Toivoisin myös, että teos herättäisi muunkinlaista keskustelua kuin ahdistunutta pelkopuhetta Hommaforumilla. Tässä kun avataan Euroopan tuoreen pakolaiskriisin taustoja aika ronskilla otteella. Valistunut kansalainen tosin on jo aiheesta lukenut muualtakin kuin dekkareista, mutta voi olla, että joku lukee näistä ison rahan kuvioista tästä teoksesta ensimmäistä kertaa.

 

 

Unelmien poikamies pallomeressä

Jukka-Pekka Palviainen on tuottelias pirkanmaalainen kirjailija, jonka tuotannosta minulla ei eiliseen päivään saakka ollut havaintoa. Hänen tunnetummat teoksensa ovat lasten- ja nuortenkirjoja, mutta aikuisten romaaneja on häneltä myös tullut tasaiseen tahtiin 2000-luvun alusta.

Minä, eno ja Matti (Karisto, 2017) on jatkoa vuonna 2003 julkaistulle Reinolle, joka kertoo lievästi kehityshäiriöisen nuoren miehen elämästä Raumalla. Teoksen jatko-osassa Reino on varttunut keski-ikään ja menettänyt äitinsä, jonka kanssa on asunut omakotitalossa koko ikänsä. Äidin kuoltua Reinon asuintoveriksi muuttaa vasta eronnut serkku Matti. Kunnioittaakseen äitinsä viimeistä toivomuksta Reino, Heikki-eno ja Matti lähtevät sytyttämään muistokynttilöitä äidin elämän merkityksellisiin paikkoihin.

Teos on lämmin sukutarina ja road movie, jossa pohditaan varsinkin seksuaalisuutta ja naissuhteita. Reinon hahmoa on aiemmin verrattu Forrest Gumpiin: myös hän on ulkoisesti komea, mutta vähän yksinkertainen. Reinon diagnoosilla ei tässä ole väliä, mutta jollain tapaa erityinen hän on ollut koko ikänsä. Onnekseen hän on saanut olla töissä enonsa eläinkaupassa, eikä ole joutunut yhteiskunnan armoille, esimerkiksi työkeskukseen.

Miehet matkailevat enon asuntoautolla lähellä ja kaukana, jopa Uppsalassa saakka. Ruotsinlaivalla Reino päätyy kirmaamaan yökerhoreissun jälkeen pallomereen sen sijaan, että seuraisi häntä piirittänyttä kiimaista omaishoitajanaista tämän hyttiin. Naiset ovat kirjassa itsetietoisia saalistajia, jotka enemmän tai vähemmän pelottavat Reinoa. Tosin on hänellä profiili deittisivustolla, serkun tuunaama. Ei eronneen serkunkaan uudelleenpariutuminen ole ruusuilla tanssia. Oikeastaan kirjassa kunnolla pokaa vain Heikki-eno, jolla on kotona mustasukkainen Ritva odottamassa.

Teos valottaa lempeän ironisesti pikkukaupungin arkea ja sen hieman syrjäytyneiden asukkaiden elämän realiteetteja. Toinen herkullinen hahmo on Reinon nuori ystävä Mia, joka kamppailee masennuksensa kanssa ostamalla yhden kalan viikossa eläinliikkeestä. Mian kiintymys vanhoihin pizzalaatikoihin on surullista, mutta hän ei kuitenkaan ole yksin ongelmiensa kanssa. Helppoa ei ole treffikumppani Ilonallakaan, jonka liian isot tissit voivat jopa olla työllistymisen esteenä. Ilona pitää Reinosta, mutta ei kuitenkaan tohdi ottaa rinnalleen liian yksinkertaista miestä. (Sanaa ”yksinkertainen” en olekaan kuullut aikoihin, sehän varmaan on täysin poliittisesti epäkorrekti nykyään.)

Äidin kirjeitä vanhemmilleen eri paikkakunnilta ja päiväkirjaa Reino päätyy lukemaan, mutta ei välttämättä halua tietää kaikkea tämän miesasioista. Pelko vanhaksipiiaksi jäämisestä kalvaa häntä, ja Palviainen on taitava kaivamaan 60-70-lukujen puheenpartta. Reino itse on 70-luvun alkupuolella syntynyt, ja hänen isänsä identiteetistä nousee yksi juonen ulottuvuus. Teos herättää myös kysymyksiä vammaisuuden ja mielenterveysongelmien periytyvyydestä, ja vammaisten perheen perustamisen haasteista. Teoksesta kulkee kiinnostava aasinsilta esimerkiksi Eve Hietamiehen romaaneihin, joista uusimmassa seurataan kehitysvammaisen pariskunnan yllätysraskautta. Jos siis pidät Hietamiehen Pasasen poikien seikkailuista, pidät takuulla myös tästä teoksesta – huumori on samansuuntaista ja arkinen inhimillisyys loistaa.

Pidin tässä siitä, että Reino esitetään muiden miesten kanssa tasa-arvoisena keskustelukumppanina, jonka omituinen huumori ei ole liian lapsellista. Voisin hyvin kuvitella, että kehitysvammaiset lukijat voisivat pitää tästä ja pystyisivät samastumaan Reinon hahmoon. Dialogia kirjassa on runsaasti, ja se on teoksen suola, sillä varsinkin keskustelut naisista ovat herkullisia.

Kirjassa on myös kiinnostavia huomioita kristinuskosta ja varsinkin ev.lut.kirkon toiminnasta. Reinon äidin nuoruuden hairahdus ruotsalaisen suntion kanssa tuntuu eeppiseltä, ja äidin haudannut naispappi on tietysti lesbo. Eno-Heikillä on ollut intressiä viedä vaimonsa kirkon avioliittoleirille, mutta hän pohtii, ovatko kaikki sen vetäjät pujopartaisia miehiä, joilla on virkattu pipo päässä. Yksimielisyyteen ei päästä siitä, viettääkö Reinon äiti iäisyytensä Jumalan vaiko viimeisen miesystävänsä kanssa.

Teos voi tuntua kevyen viihteelliseltä välipalalta, mutta näennäisen selkokielisyyden takana piilee isoja kysymyksiä keski-iästä ja elämän kriiseistä. Reinon kaltaisella elämänfilosofilla on annettavaa monille meistä, jotka stressaamme ja ahdistumme pikkuasioista. Vaikka Reinokin on hyvin kartalla tämän päivän muoti-ilmiöistä kuten Pertti Kurikan nimipäivistä ja television laihdutusohjelmista, hän osaa suhteuttaa varsinkin liiallisen hypetyksen omaan, verkkaiseen tahtiinsa.

 

Raidallinen kirjeenvaihtokaveri

Nadja Sumanen teki sen taas. Luin viime vuonna hänen esikoisromaaninsa Rambon (Otava, 2015), joka voitti Finlandia Juniorin, ja olin keski-ikäisenä äiti-ihmisenä ja köyhyyden asiantuntijana syvästi vaikuttunut. Odotukset toista romaania kohtaan olivat kieltämättä korkealla, ja aihekin jopa hieman pelotti, mutta tartuin teokseen heti sen bongattuani.

Terveisin Seepra (Otava, 2017) kertoo yläasteikäisistä tytöistä, jotka aloittavat perinteisen kirjeenvaihdon, tai sähköpostien kirjoittamisen toisiaan aiemmin tuntematta nettipalvelun välityksellä. Tämä antiikkinen kommunikaation muotohan on läpikotaisin tuttu kaikille meille keski-ikäisille, ainakin maalla kasvaneille, joilla ei välttämättä ollut muuta tekemistä kuin nysvätä neidonkammareissamme sydänverisiä kirjeitä.

Teoksen päähenkilö on helsinkiläinen Iris, ja Runotyttö on  hänen uskottunsa, jonka varsinainen henkilöllisyys ei koskaan paljastu. Iriksen perhe on hyvin toimeentuleva ja perinteisen porvarillinen. Isä on takonut rahaa vakuutusyhtiössä niin, että äiti on voinut jo kauan aikaa sitten heittäytyä bloggariksi. Äidin kakkublogiura on vaihtunut fitness-bloggaajaksi, ja saanut koko ajan neuroottisempia piirteitä. Isoveli on ollut pitkään suljetussa päihdekuntoutuksessa, ja Iris viiltelee itseään.

Teoksen alkuasetelma oli sen verran järeä, että sydän pamppaillen tartuin lukuhaasteeseen. Pelkäsin viiltelyteemaa, sillä ilmiötä seuranneena en ollut varma, haluanko lukea siitä nuortenromaanissa. Varmasti olen lukenutkin siitä monessakin teoksessa, mutta tässä aihetta korostettiin jo takaliepeessä. Aihe on vaikea, koska siitä kirjoittaminen voi pahimmassa tapauksessa lisätä nuorten kiinnostusta itsetuhoisuuteen. Onneksi tässä päähenkilö löytää itse keinoja päästä eroon ongelmastaan.

Tässä siis seurataan nuoren naisen ysiluokan kulkua, ja yhden perheen tavallista arkea, johon liittyy paljon dysfunktionaalisuutta. Vaikka Iriksen vanhemmat sinnittelevät edelleen vaikeassa liitossaan, se ei välttämättä ole ollut nuorten paras kasvualusta. Hänen isäsuhteensa tosin kasvaa, ja hän löytää isän inspiroimana valokuvauksen. Tavalliseen arkeen löytyy jostain puskasta virolainen siivooja Teele, jonka hahmo tuntui melkein maagis-realistiselta, niin sielukas tämä yksinäinen entinen muusikko oli. Pidin varsinkin viron kielen käytöstä romaanissa, ja hänen erityisestä mieltymyksestään leivonnaisiin, mikä oli erilaista kuin äidin pinnallinen kakkubloggaaminen.

Tämä oli astetta rankempi ja surumielisempi teos kuin Rambo, vaikka Rambon lähtökohdat olivat potentiaalisesti hankalammat. Ehkä tämä on myös suunnattu hieman vanhemmille nuorille, vaikka teoksen kypsyys tekee siitä myös oivan aikuisten romaanin. Minä ainakin tirautin tämän parissa parikin kertaa terapeuttiset itkut, ja koin kirjan lukemisen puhdistavaksi. Teoksen ratkaisut saattavat tuntua hieman idealistisilta, jos tätä lukee analyyttisemmin, mutta on tässä myös pontevaa yhteiskuntakritiikkiä, eikä kaikkia ongelmia ratkaista vain matkustamalla perhelomalle pohjoiseen.

Luen muutaman nuortenkirjan vuodessa, enkä seuraa erityisesti alan kehitystä, joten en osaa sijoittaa tätä muun viimeaikaisen tuotannon virtaan. Yksi kaikkien aikojen suosikkilasten/nuortenkirjailijani on brittiläinen Jacqueline Wilson, joka on myös kirjoittanut paljon perheiden päihde- ja mielenterveysongelmista. Tämä teos tuntui astetta kaunokirjallisemmalta kuin Wilsonin tuotanto, mutta koen, että sillä on yhtä lailla potentiaalia menestykseen myös ulkomailla.

Tulevaisuuden markka-aikaan?

Spefin kentillä on tasoja, ja helpompien sisäänheittäjien jälkeen on aika kurkistaa vähän syvemmälle. Mia Myllymäen tuore esikoisromaani Väkevä mieli (Outokumma, 2017) vaikuttaa ainakin teemoiltaan varsin järeältä tieteiskirjalta, jossa itse tieteellä, erityisesti lääketieteellä ja farmakologialla on suuri rooli.

Teoksessa eletään epämääräisessä katastrofin jälkeisessä tulevaisuudessa, jossa etäisesti Suomea muistuttava maa on taantunut taloudellisesti uusvanhaksi agraariyhteiskunnaksi. Uuskirkolliset voimat ovat muuttaneet maata konservatiivisempaan suuntaan, ja perheen perustaminen on monissa suvuissa opiskelua tärkeämpää. Maassa on myös jonkunlainen kastijärjestelmä, joka on luettavissa ihmisten sukunimistä. Korkeinta valtaa edustavat lemit, ja alempia kasteja ovat muun muassa evot ja ekit. Valitettavasti ryhmien välisiä hierarkioita ei kunnolla avata, mikä jättää sortoon liittyvän tarinankerronnan typistyneeksi.

Teoksen päähenkilö on nuori kemisti Ekafemia Fleevo, jonka äiti Amalia on merkittävä kristillinen vaikuttaja, Vastuulliset vanhemmat-liikkeen aktiivi. Ekafemiaa kutsutaan arkisesti Kefaksi, ja lähes kaikkien muidenkin henkilöiden nimet ovat kovin eksoottiset. Joillain päähenkilöistä on ruotsalaisia perinnenimiä, kuten Arvid ja Olaus. Kefalla on vipinää kahden veljeksen, Lentin ja Jermin kanssa, joista toinen on liikemies ja toinen lääkäri. Äiti-Amalialla olisi kova kiire naittaa tyttärensä, minkä vuoksi heidän välinsä ovat hyytävän kireät.

Suurin osa juonesta tapahtuu Komanon kaupungin suuressa sairaalassa, joka on valloittanut lähes koko kaupungin kiinteistöt. Ilmeisesti valtakunnassa sairastetaan niin paljon, että sairaanhoito on suurin työllistäjä. Rokotteiden ja lääkkeiden kehittely on jatkuva bisnes, mutta samalla laitteet eivät kehity haluttuun tahtiin ja sähköstäkin on pulaa. Kilpirauhashäiriöt ovat yleisiä puutiaismyrkyn aiheuttaman epidemian vuoksi, ja sen vuoksi käytettävillä tyrokapseleilla on ikäviä rinnakkaisvaikutuksia muiden käytettävien lääkkeiden kanssa. Samalla väestön elinikäodote on madaltunut, ja entistä nuoremmilla on vakavia sairauksia.

Minusta teoksen aika-akseli oli herkullisen sekava, eikä tässä ainakaan eletty sellaisessa Suomessa, jonka historiaa olisi voinut helposti jäljittää. Kristinuskoa tässä edelleen oli olemassa, mutta sekään ei vaikuttanut kovin raamatulliselta. Maa vaikuttaa täysin sulkeutuneelta ulkomaisilta vaikutteilta, ja vieraat kielet on eliminoitu opetuksesta. Silti kulttuuri ei vaikuta kovinkaan fennomaaniselta tai muinaissuomalaiselta. Kulttuuri vaikuttaa jopa juurettomalta, sillä henkilöt eivät oikein harrasta muuta kuin työssä käyntiä. Baarissa nuoret aikuiset käyvät välillä, ilmeisen pitkän kieltolain tai säännöstelyn jälkeen, mutta tässä myös juhlitaan itse tehtyä kiljua juomalla.

Valitettavasti romaanin hahmot jäävät psykologisesta näkökulmasta ohuiksi, ehkä siksi, ettei heillä ole muuta elämää kuin työ ja parisuhteet. Tyyppejä kuolee valtavasti, mutta eloon jääneiden elämässä suurinta draamaa edustaa parisuhteen uskottomuus, mikä taitaa olla näille juurettomille ihmisille ainoa keino osoittaa individualismia. Henkilöiden rakkauselämissä on jopa saippuaoopperaan viittaavia vivahteita, ja seksielämästään he puhuvat suorasukaisen rahvaanomaisesti panemisena ja painamisena.

Teos varmasti kiinnostaa sellaisia lukijoita, jotka ymmärtävät enemmän lääketieteestä, sen etiikasta ja varsinkin potilasturvallisuudesta kuin minä. Varmasti se avautuu erityisellä tavalla niille, jotka ovat kärsineet hoitovirheistä. Kirjan yleisestä luettavuudesta kuitenkin kertoo se, että minäkin pystyin sen lukemaan, vaikka adrenaliinini ei kohonnut tässä tehdyistä kokeiluista.

Loppuosaa kohti teosta voi lukea myös dekkarina, vaikka tässä kuvatun yhteiskunnan oikeusjärjestelmä ei täysin avaudukaan. Eikä ylipäänsä yhteiskunnallinen analyysi ole aina keskeinen fiktion kerronnan taso. Ehkä olisin innostunut tästä teoksesta enemmän, jos tässä olisi ollut enemmän satujen ja legendojen tasoista ”kummaa” (eli fantasiaan viittaavaa materiaalia). Nyt tällaisenaan tämä varmasti avautuu parhaiten niille, jotka pitävät synkähköistä dystopioista ja työprosessien teknis-tieteellisistä kuvauksista.

Mia Myllymäki (s.1985) on kokkolalainen kirjailija, ja tekstiäkin pystyi paikoitellen lukemaan pohjoispohjalaisesta näkökulmasta, vaikka viitteet eivät ole onneksi liian yksiselitteisiä. Voisihan Komanon kaupunki viitata Kokkolaan ja Ompolo Ouluun. Myös uskonnollisissa klaaneissa saattaa olla jotain yhtymäpintaa lestadiolaisuuteen, vaikka uskon juuria ei syvällisesti eritellä. Hevosia tässä kaupataan, kun automopiilit on kauan sitten hylätty, ja telefonilla soitetaan.

Teos sopii varsinkin ennakkoluulottomille omien polkujensa kulkijoille, jotka arvostavat omintakeisuutta kaupallisen kiillon sijasta.

 

 

Kaikkihan me kaipaamme kohutaidetta

Viime aikoina olen alkanut kaivata jotain akateemista luettavaa, ja unettomina öinä olen lataillut joitain uusia kirjallisuuskriittisiä tutkimuksia, joiden lukeminen tosin usein toimii hyvänä unilääkkeenä.

Matti Mäkelä oli 1990-2000-lukujen ”kohukirjailija”, jonka teoksia en lukenut, koska hänet leimattiin rääväsuiseksi arkkisovinistiksi. Hän on pitkään toiminut myös kirjallisuuskriitikkona, enkä ole näihinkään arvioihin muistaakseni törmännyt. Nyt avasin hänen väitöskirjastaan toimitetun esseeteoksen ”Tämä ei ole taidetta.” Tabujen rikkominen kissan taposta mustaan marsalkkaan (Siltala, 2017).

Ensinnäkin haluan onnitella Mäkelää mainiosti toimitetusta populaarista tiedetekstistä. Tämä oli jouhevaa luettavaa, joka edelleen pysyi akateemisena, vaikka siitä oli poistettu turhat lähteet ja tieteellinen toisto. Onneksi en ole taustaltani ainakaan virallisesti kirjallisuuden tai taiteiden tutkija, vaan yhteiskuntatieteilijä. En siis pyri tässä minkäänlaiseen tieteelliseen arviointiin, vaan luen teosta puhtaasti maallikon perspektiivistä. Koin teoksen edustavan vahvemmin sosiologiaa kuin taiteiden tutkimusta, ja varsinkin, kun tässä analysoidaan useamman taiteen alan teoksia ristiin, tässä ei voida porautua kovinkaan syvälle minkään niistä erityiskysymyksiin.

Kirjallisuuden näkökulmasta Mäkelä ruotii erityisesti 1980-luvulla noussutta ns. pahan koulukuntaa, johon kriitikot laskivat mukaan mm. Esa Sariolan, Annika Idströmin, Olli Jalosen ja Matti Yrjänä Joensuun. Pääkohteena analyysissa on Sariolan kaksi teosta, joissa vieraantuneen city-ihmisen itsekkyys ja individualismi pääsivät tutkimuksen kohteiksi. Itse olen lukenut Idströmiä ja Jalosta, tosin myöhemmässä Jalosen tuotannossa ei taida enää näkyä näitä varhaisia merkkejä. Idströmin teoksen Kirjeitä Trinidadiin luin äskettäin uudelleen, ja olin teoksesta edelleen vaikuttunut (ehkä siinä jäätiin enemmän valon puolelle kuin hänen aiemmissaan teoksissa). Mäkelän arvio koulukunnan vaikuttavuudesta maamme kulttuurin kentällä on osuva: koska kirjailijat eivät itse käyttäytyneet huonosti eivätkä muutenkaan olleet näkyvästi esillä medioissa, he eivät teoksillaan onnistuneet järjestämään spektaakkeleja. Verrattuna Hannu Salaman 60-lukulaiseen räväkkään työväenluokkaiseen persoonaan Esa Sariola oli harmaata virkamiestyyppiä, eikä häneen persoonana kohdistunut vastaavaa kiinnostusta.

Mäkelän analysoimista ”kohuista” minulta on jäänyt huomaamatta vain yksi, Ulla Karttusen vuonna 2008 tekemä videoinstallaatio Neitsythuorakirkko, jossa oli esillä netistä imuroitua lapsipornoa. Tai varmasti luin tapauksesta, mutta se ei minua koskettanut tai kiinnostanut. Mainituista keisseistä olen aikanani ollut raivokkaan tuohtunut Teemu Mäen kissantappovideosta, tosin kuulin siitäkin vasta 2000-luvulla pitkän viiveen jälkeen, kun Mäki sai uuden paskamyrskyn niskaansa eläinaktivisteiltä. Katariina Lillqvistin Uralin perhosta olin katsomassa ensi-illassa, ja se oli näkyvä spektaakkeli poliisisaattueineen ja Mannerheimin sukuseuran edustajineen. Myös Erkko Lyytisen Suomen marsalkka-elokuvan vastaanotto kiinnosti, vaikka leffa oli järkyttävän nolo floppi.

Teos laittaa lukijan tutkimaan omia loukkaantumisen rajojaan, ja pohtimaan erilaisia moraalisia paniikkeja ympärillään. Mäkelä tutkii valittujen teostensa lisäksi reseptioestetiikkaa, eli tavallisen kansan reaktioita kohutaiteeseen, ja suhdetta julkisuuteen. Antropologisesta näkökulmasta havainto maalaiskansan haluttomuudesta joutua silmätikuksi oli kiinnostava, ja neuvot armeijan alokkaille pysyä joukkotilanteissa joukon keskellä yleistä mentaliteettia avaavia.

Moraalipaniikkien globaali vertaus länsimaisten ja islamilaisen maailman tuomitsemiseen on sekin aiheellista ja ajankohtaista, mutta olisi mielestäni vaatinut erillisen tutkimuksensa. Kiinnostavaa sekin, että Suomessa sarjakuvat ja pilakuvat eivät ole koskaan herättäneet suurta kohua, vaikka kyllä Kari Suomalaisen pilakuvista on postuumisti loukkaannuttu, varsinkin niistä, joissa hän ruoti 1990-luvun pakolaispolitiikkaa.

On tietysti erikoista, että väitöskirjassa pohditaan maailman pelastumista ja henkisen perinnön jättämistä lastenlapsille. Tällaiset keskustelut ovat tietty kiinnostavia, mutta menevät enemmän populaarin esseistiikan puolelle kuin tieteelliseen kirjoittamiseen. Ehkä näitä pohdintoja ei ollutkaan väitöskirjassa, vaan ovat esseeteokseen mahdutettuja lisäyksiä.

Onko Suomessa sitten harvinaisen matala kynnys leimata joku taiteen laji tekotaiteeksi tai ei-taiteeksi, sitä en osaa arvioida. Ehkä taiteen rahoitukseen liittyvissä keskusteluissa on esiintynyt vielä enemmän moraalista pöyristymistä ja tuohtumista kuin mitä on liittynyt näihin kohutapauksiin. Tämän teoksen inspiroimana haluaisin seuraavaksi lukea performanssi- ja käsitetaiteen historiaa.

Ensitreffit hautausmaalla

Masentunut mies, tuore leski, törmää virkeään ja eleganttiin naiseen hautausmaalla. Nainen tarttuu haasteeseen  ja ehdottaa heti jälleennäkemistä puolisoidensa montuilla. Samaan aikaan mies saa viestin nuoruuden rakastetultaan Espanjasta, ja häntä viedään kuin pässiä narusta.

Tällainen asetelma on Max Mannerin romaanissa Mayra  (Arktinen Banaani, 2017), jota ihmissuhderomaanina markkinoidaan. Mikä ihmissuhderomaanin ja rakkausromaanin ero sitten on, siitä voidaan olla montaa mieltä. Teos käsittelee kypsää rakkautta ja deittailun vaikeutta pitkän avioliiton jälkeen. Maailma on muuttunut, ihmissuhteiden säännöt eivät ole kovin selviä,  ja uusiin ihmisiin tutustuminen varsinkin somen välityksellä arveluttaa. Suremiseenkin tarvitaan aikaa, mutta sitä aikaa romaanin Heikille ei järjesty. Naiset vievät ja Heikki vikisee. Onko kahden naisen pyörittäminen samaan aikaan sitten petturuutta vai luonteen heikkoutta?

Teoksen juonta en spoilaa enempää, sillä se tarjoaa yllätyksiä ja pitää jännitystä yllä loppuun saakka. Mannerin tausta dekkaristina näkyy juonen kehityksessä, ja itse asiassa odotin siltä suurempaa rikosta tai petosta. Heikki ei tosiaankaan tunne kumpaakaan naisystäväänsä kovin hyvin, Mayrakin on varjo menneisyydestä ja väliin mahtuu paljon jakamatonta historiaa, josta kumpikaan ei ehdi ottaa selvää. Tunnelmat olivat tässä paikoitellen kutkuttavan vainoharhaiset, puolin ja toisin. Siksi ehkä teos ei profiloidu suurena rakkausromaanina, vaan tutkielmana ihmissuhteiden monimutkaisuudesta.

Mannerin kieli on vetävää ja houkuttelevaa, silloinkin, kun hän kertoo varhaiseläkeläisyydestä, vaikeista sairauksista, kivuista ja kolotuksista. Luin tätä suurella nautinnolla, koska dynaaminen teksti piti otteessaan, eikä tässä tuntunut olevan tylsiä tai turhia vaiheita. Teos tarjoaa paljon aistinautintoja, sillä molemmat naiset ovat menestyneitä ja varakkaita. Heikin oma vetovoima on menneessä urassa sellistinä, muuten hän vaikuttaa hyvin vaatimattomalta, arkiselta tapaukselta, jonka syrjäytymisriski on käsinkosketeltava. Naisten tarjoama hedonismi ei välttämättä vetoa mieheen sillä intensiteetillä kuin naiset toivoisivat.

Voi olla, että temaattisesti teos kolahtaa eniten tässä kuvattavien henkilöiden omaan ikäryhmään, eli noin kuuskymppisiin eläkepäiviä suunnitteleviin. Itse koin tässä jopa ikäpolvien välistä kuilua, sillä taloudellisen hyvinvoinnin teema oli tässä miltei aukoton. Heikki itse ei ole hyvin toimeentuleva, mutta elämäntyyliltään hän on edelleen pikkuporvarillinen. Tuleville sukupolville tämän tyyppinen eläkepäivien suunnittelu ei taida olla enää mahdollista, vaan me korkeasti koulutetut pätkätyöläiset ja työttömät tulemme taistelemaan verissä päin veroparatiiseihin sijoittaneiden pöydille jättämistä muruista. En pystynyt täysin samastumaan varsinkaan Heikin naisystäviin, he edustivat minulle arvomaailmoiltaan jotain mennyttä maailmaa.

Teos avaa ikkunan myös Espanjan siirtolaisuustilanteeseen, lainsäädäntöön ja katoliseen arvomaailmaan. Olisin voinut viihtyä Mayran ökyhuvilalla hieman pidempään, ja tutustua lähemmin sivuhenkilöihin, mutta kokonaisuudessaan teoksessa oli sopivasti hahmoja ja taidokkaasti punottu juoni.

Jos ymmärsin oikein, Mayrasta on suunnitteilla elokuva, ja jos näin on, lämpimästi onnea siihen projektiin.

Täytynee tutustua myös Mannerin dekkarituotantoon, joka alkoi kovasti kiinnostaa tämän ensi kosketuksen jälkeen. Hänen uusi teoksensa Loiset kiinnostaa jo nimen tasolla, ja vaikuttaa omista itsekkäistä intresseistäni katsottuna hengenheimolaiselta.