Suviseurojen makkaranmyyntimonopolista

IMG_1733Kirjojen Suomi-projektin kolmanneksi rastiksi valikoitui Hannu Raittilan Ei minulta mitään puutu (WSOY, 1998), joka on veijarimainen yhdenpäivänromaani Suviseurojen pystytyksestä. Minulla ei ole mitään muistikuvaa tästä teoksesta, enkä suuremmalla todennäköisyydellä olisi ollut kirjan teemoista kiinnostunut sen julkaisuvuonna.

Raittilaa ei ole turhaan kutsuttu insinöörikirjailijaksi. Hänellä on poikkeuksellisen tarkka kiinnostus arkkitehtuuriin, koneistukseen ja perinteisiin miesten töihin. Lestadiolaisuutta hän lähestyy taloudellis-tuotannollisesta näkökulmasta tutkien heidän käsityksiään työnteosta ja menestyksestä.

Romaanissa eletään julkaisuhetken nykyaikaa lamavuosista selviytyneessä Suomessa. Netin, kännyköiden ja EU-jäsenyys tuovat ihmisten arkeen uusia mahdollisuuksia. Suviseurojen järjestelyissä uusia teknologioita halutaan hyödyntää maksimaalisesti, ja kunnia-asia on satelliittiyhteyden järjestäminen amerikkalaisille siskoille ja veljille. Seuroilla on myös oma radiokanava, ja kirjapaino pystytetään savipellolle yhtä runoantologiaa varten. Suuruudenhulluudessa on kuitenkin riskinsä, ja suurin vaara on, että koneista ja massiivisista teltoista tulee se kultainen vasikka, jota palvotaan Herran sijaan.

Tämä oli minulle todella haasteellinen lukukokemus siksi, että henkilöhahmojen identiteetti jäi välillä pimentoon – puoletkaan ajasta en ollut varma, kuka oli äänessä. Teoksen alussa narratiivia dominoi kauppias Loikkanen, joka ei ole uskossa, mutta näkee makkaran ja einesten myynnin seuroilla ainutlaatuiseksi rahasammoksi, jolla Torremolinoksen matkarahat saadaan kokoon parissa päivässä ja pidetään vaimo tyytyväisenä. Makkaran myynti onkin suoraviivaista puuhaa, mutta lihakebakoiden ja einespizzojen lämmitys vaatii kekseliäisyyttä.

Suviseurat järjestetään nimettömällä pohjanmaalaisella paikkakunnalla, jossa väestö on körttivoittoista. Juhlien tuloa paikkakunnalle pidetään silti onnenpotkuna, sillä sillä on työllistäviä vaikutuksia monille. Körttihistoriaa tässä kerrataan melkein yhtä paljon kuin lestadiolaisten, ja kahden leirin välisestä kilpailusta on mehukkaita analyysejä. Körtit vaikuttavat lestadiolaisista aikaansaamattomilta murehtijoilta, joilla ei ole kykyä organisoida asioita. Paikallisessa historiassa körttien sähköistämisen vastustus tuntui kiinnostavalta vaiheelta. Lestadiolaisilla taas tietynlainen edistysusko on ollut vallalla, jos se ei liittynyt elävään kuvaan tai maailmalliseen musiikkiin.

Teoksen kiinnostavin hahmo on uskontotieteilijä, yksinhuoltajaäiti Leila, joka on lestadiolaisesta suvusta, mutta etääntynyt uskostaan. Hän tulee Suviseuroille haastattelemaan avainhenkilöitä Suomen Akatemian rahoituksella, mutta reissulla on myös henkilökohtaisempia motiiveja. Samaan syssyyn tässä käsitellään myös modernin luterilaisuuden pakanallisia piirteitä, Helvetin enkeleiden symboliikkaa ja tieteisuskoa. Uskontotieteen käsitteistö on Raittilalla hallussa suvereenisti, mutta välillä sen käyttö tuntuu päälleliimaavalta snobbailulta.

Minulla oli kirjaa lukiessa kauhea nälkä, koska elin viikonlopun todella huonolla ravinnolla. Asuntoautojen kokkauskuvaukset olivat todella onnistuneita, mutta herättivät minussa kiukkua. Lohivoileivät, poronkäristykset ja juustoleivän narskunta tosin kertoivat siitä aistillisuudesta, joka tämän tyyppisillä festareilla on mahdollista silloin, kun alkoholi on kokonaan eliminoitu.

Raittila antaa romaanissaan ison tunnustuksen ilmeisesti esikuvalleen Antti Hyrylle, jonka vaihtoehtoista luomiskertomusta luetaan Helvetin enkelien häissä osana seremoniaa. Antti Hyryn teoksiin en tiedä, tulenko tämän elämän aikana taipumaan, mutta arvostan sitä, että tämän tyyppiset kirjailijat ovat lojaaleja toisilleen.

Ymmärsin kirjasta vain teologista/uskontotieteellistä puolta, ja jouduin skippaamaan isoja osia teknisistä kuvauksista. Tällainen lukeminen lienee joskus sallittua, vaikka se ei auta hahmottamaan teosta kokonaisuutena. Arvostin teoksen lämmintä huumoria, joka avasi seurojen  luonnetta sekä sisäpiiriläisten että ulkopuolisten näkökulmasta. Kovin syvälle lestadiolaisyhteisön kipukohtiin tässä ei porattu, mutta se ei varmasti ollut tarkoituskaan toiminnallisessa yhdenpäivänromaanissa.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s