Luonnonateljeen menninkäinen

IMG_1756Musikaalisten ja kuvataiteellisten romaanien määrä on kasvanut blogissani huomattavasti viime aikoina. Suurista suomalaisista kuvataiteilijoista kertovia historiallisia romaaneja on tullut ahmittua aika lailla, mutta Edelfelt-kiintiöni on nyt ylitetty.

Ellen Thesleff (1869-1954) on taiteilija, jonka elämästä en tiennyt paljoakaan, ja siksi oli ilo tarttua Kati Tervon uutuusromaaniin Iltalaulaja (Otava, 2017). Romaanissa Ellen matkaa sukunsa kesähuvilalle Ruoveden Muroleen kylään, ja saa apulaisekseen nuoren Taimi-tytön. Taimilla myös on haaveita taiteen opiskelemisesta, vaikka ei ole koskaan galleriassa käynyt. Lapsuudessaan ennen sotia hän on vakoillut Thesleffin sisarusten boheemia elämää aidan raosta ja puusta.

Romaanissa on jonkun verran todellisuuspohjaa, vaikka Taimi onkin fiktiivinen hahmo. Tervo on tuoreessa haastattelussa kertonut tädistään, joka oli nuorena kohdannut Thesleffin ja joka matkusti vuosittain Ateneumiin katsomaan hänen maalauksiaan. Täti oli ollut mielisairas, ja maalaukset olivat tuoneet hänen persoonaansa väliaikaista valoa. Tervo myös näyttää tuntevan paikallista elämänmenoa ja puheenpartta suvereenisti. Näillä seuduilla on varmasti asunut enemmänkin boheemeja kesävieraita kaupungeista, mutta paikallisten suhde heihin oli epäilevä, kuten Tervokin teoksessaan näyttää. Ellen Thesleffiä pidettiin ”hurrina pakanana”, eikä hänen maalauksiaan kelpuutettu Muroleen kirkkoon.

Minusta teoksessa on ainutlaatuisen herkkä ja elävä tunnelma, ja myös kansikuva on upeassa dialogissa sisällön kanssa. Teoksessa eletään kesää 1945, jolloin sodan päättyminen aiheuttaa levottomuutta sekä kaupungeissa että maalla. Taimin isä on palannut rintamalta ja on hukuttamassa itseään viinaan; äiti häpeää juoppolallia miestään ja valuttaa kyyneleitään ruusupuskiin. Perheen tarina on arkinen, mutta äidin ja Helsingissä asuvan siskon kirjeenvaihto on vallan mainiota. Myös äidin huoli siitä, mitä taiteilija voisi nuoren tyttärensä mielessä saada aikaan, on käsin kosketeltava. Jos tytär alkaa haikailla turhia, siitä voi turmion portti aueta.

Koin tämän teoksen läheisemmäksi kuin Mila Teräksen Schjerfbeckistä kertovan Jäljet, tai ehkä lähestyin teosta avoimemmalla mielellä siksi, etten Thesleffin elämästä paljoa tiennyt. Tervo rakentaa vanhenevan naisen persoonaa uskottavasti. Hän on temperamentiltaan räiskyvä, ja kova kiroilemaan monella kielellä. Rakkaus maailmanmies-Henryyn ei ota hellittääkseen vanhallakaan iällä, ja muistot Italian-matkoista aiheuttavat suurta kaihoa. Muroleessa vino rosso vaihtuu kirnupiimään, ja välillä Ellen saa kylän isänniltä kotipolttoista.

Kirjassa on paljon sellaista paikallista historiaa, jota en junantuomana tamperelaisena hyvin tuntenut. Esimerkiksi Kuru-laivan onnettomuuden mittakaavaa en ole tajunnut, vaikka olen sen muistomerkin nähnyt Kalevankankaan hautausmaalla. Taimin äidin traumatisoituminen onnettomuudesta selvinneenä on asia, joka vaikuttaa myös tyttäreen. Ruoveteläisten laivayhteys kaupunkiin on hienosti kuvattu, ja heillä tuntuu olevan melko edistynyt lukutaito kaupungin herkuista ja kotkotuksista.

Tämä on nyt kolmas lukemani Ruovettä käsittelevä romaani tänä vuonna, enkä yhtäkään niistä valinnut Ruoveden vuoksi. Joku yhteys muodostuu myös tämän teoksen ja Heidi Köngäksen Sandran kanssa, sillä molemmissa kuvataan tavallisia kansan naisia samalla paikkakunnalla eri vuosikymmeninä. Iltalaulaja on lukukokemuksena Sandraa armollisempi, sillä tässä ei pahemmin muistella kansalaissodan kauhuja. Tämä on pienempi ja valoisampi kertomus, jossa eri yhteiskuntaluokkien edustajat itse asiassa kohtaavat ja jakavat jotain sielustaan. Vuosi 1945 on ollut kaukana vuodesta 1918, ainakin mitä tulee ”herrasväen” ja ”kansan” käsityksiin toisistaan. Muutenkaan Thesleff ei henkilönä vaikuttanut kovin kantaaottavalta poliittisesti.

Kirja vaikuttaa sellaiselta, joka on varmaan ollut suuri ilo kirjoittaa. Juonellisesti se on melko ohut, mutta sen taika on tavallisen arjen aistillisissa hetkissä. Kukapa ei innostuisi vaikka taimenten tai forellien kalastuksesta pula-aikana? Ranskanleivän tilaaminen siskolta Helsingistä omilla kupongeilla oli myös koskettavaa.

Suosittelen teosta kaikille omassa arjessaan uupuneille, sillä tämä teos tarjoaa lempeän lepopaikan maailman murheilta. Ellenin luontoateljeesta tarjoutuu mallin paikka myös lukijalle, ja kivellä voi kuunnella käen kukkumista lauhassa kesäillassa.

13 kommenttia artikkeliin ”Luonnonateljeen menninkäinen

  1. Yksi parhaimmista asioista kirjojen lukemisessa on mahdollisuus matkustaa ajatuksissa aivan toisenlaiseen aikaan ja paikkaan. Siellä on omat arkiaskareensa, surunsa ja ilonsa.

    Kirjan kansikuva on hieno! Siinä on kauniit värit.

  2. Lämmin suositus. On ohut, mutta romaanina silti rikas. Viipyilevä jälkimaku. ”Hyvän mielen kirja” ei tässä tapauksessa ole negatiivinen määre (mun bloggauksissa saattaa joskus olla).

  3. Tämä kuulostaa mielenkiintoiselta sillä ollen tykästynyt suomalaisista taiteilijoista kertoviin kirjoihin minäkin. Lisäksi pieni pakomatka arjen vauhdista kuulostaisi juuri sopivalta (nimim, eka työpäivä syysloman jälkeen takana)

  4. Kaunis kansi pistää silmään (hyvällä tavalla siis) ja itse sisältökin vaikuttaa luettavalta. Kuolleet taiteilijat kiinnostavat, elävät eivät niinkään. Olen käynyt joskus sata vuotta sitten Ateneumissa katsomassa Ellen Thesleffin näyttelyn (vai olikohan se Helene Schjerfbeck – en olekaan ihan varma, koska siitä on aikaa noin 15 vuotta).

    Viime kesänä kävin Murolessa, ajettiin siitä ohi matkalla Tampereelle. Siellä on Ellen Thesleffin muistokivi. Kaunista aluetta, join kaffet siellä. 😀

  5. Olipa kiva lukea kirjoituksesi tästä! Romaani onkin ollut minulla mielessä, että pitäisi hankkia käsiin jostakin. Sait minut kiinnostumaan niin paljon, että ehdottomasti haluan tämän lukea, kuulostaa juuri sellaiselta romaanilta, josta pidän.

  6. Minäkin innostuin kirjasta kuunneltuani Kati Tervoa Kirja vieköön -tilaisuudessa. Luin teoksen, enkä ollut enää niin innostunut kuten blogiarviostani voi lukea. Sen sijaan kiinnostus Ellen Thesleffiin lisääntyi ja lukupinossa onkin Hanna-Reetta Schreckin Ellenistä kirjoittama elämäkerta.

    • Ymmärrän hyvin syyt, miksi teos ei kosketa kaikkia samalla intensiteetillä. Draaman kaari ei ehkä ole optimaalinen. Mutta huikeissa maisemissa tämän luit, ja apua, kuinka kuukausi sitten oli vielä lämmintä!

  7. Enpä ollutkaan huomannut, että Kati Tervolta on tullut uusi romaani! Pidin kovasti edellisestä, Sukupuuko sen nimi oli, ja tämän aihe on erittäin kiinnostava joten käynkin samantien laittamassa kirjastoon varauksen. Kiitos siis lukuvinkistä ☺

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s