Kaikkihan me kaipaamme kohutaidetta

IMG_1759Viime aikoina olen alkanut kaivata jotain akateemista luettavaa, ja unettomina öinä olen lataillut joitain uusia kirjallisuuskriittisiä tutkimuksia, joiden lukeminen tosin usein toimii hyvänä unilääkkeenä.

Matti Mäkelä oli 1990-2000-lukujen ”kohukirjailija”, jonka teoksia en lukenut, koska hänet leimattiin rääväsuiseksi arkkisovinistiksi. Hän on pitkään toiminut myös kirjallisuuskriitikkona, enkä ole näihinkään arvioihin muistaakseni törmännyt. Nyt avasin hänen väitöskirjastaan toimitetun esseeteoksen ”Tämä ei ole taidetta.” Tabujen rikkominen kissan taposta mustaan marsalkkaan (Siltala, 2017).

Ensinnäkin haluan onnitella Mäkelää mainiosti toimitetusta populaarista tiedetekstistä. Tämä oli jouhevaa luettavaa, joka edelleen pysyi akateemisena, vaikka siitä oli poistettu turhat lähteet ja tieteellinen toisto. Onneksi en ole taustaltani ainakaan virallisesti kirjallisuuden tai taiteiden tutkija, vaan yhteiskuntatieteilijä. En siis pyri tässä minkäänlaiseen tieteelliseen arviointiin, vaan luen teosta puhtaasti maallikon perspektiivistä. Koin teoksen edustavan vahvemmin sosiologiaa kuin taiteiden tutkimusta, ja varsinkin, kun tässä analysoidaan useamman taiteen alan teoksia ristiin, tässä ei voida porautua kovinkaan syvälle minkään niistä erityiskysymyksiin.

Kirjallisuuden näkökulmasta Mäkelä ruotii erityisesti 1980-luvulla noussutta ns. pahan koulukuntaa, johon kriitikot laskivat mukaan mm. Esa Sariolan, Annika Idströmin, Olli Jalosen ja Matti Yrjänä Joensuun. Pääkohteena analyysissa on Sariolan kaksi teosta, joissa vieraantuneen city-ihmisen itsekkyys ja individualismi pääsivät tutkimuksen kohteiksi. Itse olen lukenut Idströmiä ja Jalosta, tosin myöhemmässä Jalosen tuotannossa ei taida enää näkyä näitä varhaisia merkkejä. Idströmin teoksen Kirjeitä Trinidadiin luin äskettäin uudelleen, ja olin teoksesta edelleen vaikuttunut (ehkä siinä jäätiin enemmän valon puolelle kuin hänen aiemmissaan teoksissa). Mäkelän arvio koulukunnan vaikuttavuudesta maamme kulttuurin kentällä on osuva: koska kirjailijat eivät itse käyttäytyneet huonosti eivätkä muutenkaan olleet näkyvästi esillä medioissa, he eivät teoksillaan onnistuneet järjestämään spektaakkeleja. Verrattuna Hannu Salaman 60-lukulaiseen räväkkään työväenluokkaiseen persoonaan Esa Sariola oli harmaata virkamiestyyppiä, eikä häneen persoonana kohdistunut vastaavaa kiinnostusta.

Mäkelän analysoimista ”kohuista” minulta on jäänyt huomaamatta vain yksi, Ulla Karttusen vuonna 2008 tekemä videoinstallaatio Neitsythuorakirkko, jossa oli esillä netistä imuroitua lapsipornoa. Tai varmasti luin tapauksesta, mutta se ei minua koskettanut tai kiinnostanut. Mainituista keisseistä olen aikanani ollut raivokkaan tuohtunut Teemu Mäen kissantappovideosta, tosin kuulin siitäkin vasta 2000-luvulla pitkän viiveen jälkeen, kun Mäki sai uuden paskamyrskyn niskaansa eläinaktivisteiltä. Katariina Lillqvistin Uralin perhosta olin katsomassa ensi-illassa, ja se oli näkyvä spektaakkeli poliisisaattueineen ja Mannerheimin sukuseuran edustajineen. Myös Erkko Lyytisen Suomen marsalkka-elokuvan vastaanotto kiinnosti, vaikka leffa oli järkyttävän nolo floppi.

Teos laittaa lukijan tutkimaan omia loukkaantumisen rajojaan, ja pohtimaan erilaisia moraalisia paniikkeja ympärillään. Mäkelä tutkii valittujen teostensa lisäksi reseptioestetiikkaa, eli tavallisen kansan reaktioita kohutaiteeseen, ja suhdetta julkisuuteen. Antropologisesta näkökulmasta havainto maalaiskansan haluttomuudesta joutua silmätikuksi oli kiinnostava, ja neuvot armeijan alokkaille pysyä joukkotilanteissa joukon keskellä yleistä mentaliteettia avaavia.

Moraalipaniikkien globaali vertaus länsimaisten ja islamilaisen maailman tuomitsemiseen on sekin aiheellista ja ajankohtaista, mutta olisi mielestäni vaatinut erillisen tutkimuksensa. Kiinnostavaa sekin, että Suomessa sarjakuvat ja pilakuvat eivät ole koskaan herättäneet suurta kohua, vaikka kyllä Kari Suomalaisen pilakuvista on postuumisti loukkaannuttu, varsinkin niistä, joissa hän ruoti 1990-luvun pakolaispolitiikkaa.

On tietysti erikoista, että väitöskirjassa pohditaan maailman pelastumista ja henkisen perinnön jättämistä lastenlapsille. Tällaiset keskustelut ovat tietty kiinnostavia, mutta menevät enemmän populaarin esseistiikan puolelle kuin tieteelliseen kirjoittamiseen. Ehkä näitä pohdintoja ei ollutkaan väitöskirjassa, vaan ovat esseeteokseen mahdutettuja lisäyksiä.

Onko Suomessa sitten harvinaisen matala kynnys leimata joku taiteen laji tekotaiteeksi tai ei-taiteeksi, sitä en osaa arvioida. Ehkä taiteen rahoitukseen liittyvissä keskusteluissa on esiintynyt vielä enemmän moraalista pöyristymistä ja tuohtumista kuin mitä on liittynyt näihin kohutapauksiin. Tämän teoksen inspiroimana haluaisin seuraavaksi lukea performanssi- ja käsitetaiteen historiaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s