Raidallinen kirjeenvaihtokaveri

IMG_1794Nadja Sumanen teki sen taas. Luin viime vuonna hänen esikoisromaaninsa Rambon (Otava, 2015), joka voitti Finlandia Juniorin, ja olin keski-ikäisenä äiti-ihmisenä ja köyhyyden asiantuntijana syvästi vaikuttunut. Odotukset toista romaania kohtaan olivat kieltämättä korkealla, ja aihekin jopa hieman pelotti, mutta tartuin teokseen heti sen bongattuani.

Terveisin Seepra (Otava, 2017) kertoo yläasteikäisistä tytöistä, jotka aloittavat perinteisen kirjeenvaihdon, tai sähköpostien kirjoittamisen toisiaan aiemmin tuntematta nettipalvelun välityksellä. Tämä antiikkinen kommunikaation muotohan on läpikotaisin tuttu kaikille meille keski-ikäisille, ainakin maalla kasvaneille, joilla ei välttämättä ollut muuta tekemistä kuin nysvätä neidonkammareissamme sydänverisiä kirjeitä.

Teoksen päähenkilö on helsinkiläinen Iris, ja Runotyttö on  hänen uskottunsa, jonka varsinainen henkilöllisyys ei koskaan paljastu. Iriksen perhe on hyvin toimeentuleva ja perinteisen porvarillinen. Isä on takonut rahaa vakuutusyhtiössä niin, että äiti on voinut jo kauan aikaa sitten heittäytyä bloggariksi. Äidin kakkublogiura on vaihtunut fitness-bloggaajaksi, ja saanut koko ajan neuroottisempia piirteitä. Isoveli on ollut pitkään suljetussa päihdekuntoutuksessa, ja Iris viiltelee itseään.

Teoksen alkuasetelma oli sen verran järeä, että sydän pamppaillen tartuin lukuhaasteeseen. Pelkäsin viiltelyteemaa, sillä ilmiötä seuranneena en ollut varma, haluanko lukea siitä nuortenromaanissa. Varmasti olen lukenutkin siitä monessakin teoksessa, mutta tässä aihetta korostettiin jo takaliepeessä. Aihe on vaikea, koska siitä kirjoittaminen voi pahimmassa tapauksessa lisätä nuorten kiinnostusta itsetuhoisuuteen. Onneksi tässä päähenkilö löytää itse keinoja päästä eroon ongelmastaan.

Tässä siis seurataan nuoren naisen ysiluokan kulkua, ja yhden perheen tavallista arkea, johon liittyy paljon dysfunktionaalisuutta. Vaikka Iriksen vanhemmat sinnittelevät edelleen vaikeassa liitossaan, se ei välttämättä ole ollut nuorten paras kasvualusta. Hänen isäsuhteensa tosin kasvaa, ja hän löytää isän inspiroimana valokuvauksen. Tavalliseen arkeen löytyy jostain puskasta virolainen siivooja Teele, jonka hahmo tuntui melkein maagis-realistiselta, niin sielukas tämä yksinäinen entinen muusikko oli. Pidin varsinkin viron kielen käytöstä romaanissa, ja hänen erityisestä mieltymyksestään leivonnaisiin, mikä oli erilaista kuin äidin pinnallinen kakkubloggaaminen.

Tämä oli astetta rankempi ja surumielisempi teos kuin Rambo, vaikka Rambon lähtökohdat olivat potentiaalisesti hankalammat. Ehkä tämä on myös suunnattu hieman vanhemmille nuorille, vaikka teoksen kypsyys tekee siitä myös oivan aikuisten romaanin. Minä ainakin tirautin tämän parissa parikin kertaa terapeuttiset itkut, ja koin kirjan lukemisen puhdistavaksi. Teoksen ratkaisut saattavat tuntua hieman idealistisilta, jos tätä lukee analyyttisemmin, mutta on tässä myös pontevaa yhteiskuntakritiikkiä, eikä kaikkia ongelmia ratkaista vain matkustamalla perhelomalle pohjoiseen.

Luen muutaman nuortenkirjan vuodessa, enkä seuraa erityisesti alan kehitystä, joten en osaa sijoittaa tätä muun viimeaikaisen tuotannon virtaan. Yksi kaikkien aikojen suosikkilasten/nuortenkirjailijani on brittiläinen Jacqueline Wilson, joka on myös kirjoittanut paljon perheiden päihde- ja mielenterveysongelmista. Tämä teos tuntui astetta kaunokirjallisemmalta kuin Wilsonin tuotanto, mutta koen, että sillä on yhtä lailla potentiaalia menestykseen myös ulkomailla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s