Tulevaisuuden markka-aikaan?

IMG_1791Spefin kentillä on tasoja, ja helpompien sisäänheittäjien jälkeen on aika kurkistaa vähän syvemmälle. Mia Myllymäen tuore esikoisromaani Väkevä mieli (Outokumma, 2017) vaikuttaa ainakin teemoiltaan varsin järeältä tieteiskirjalta, jossa itse tieteellä, erityisesti lääketieteellä ja farmakologialla on suuri rooli.

Teoksessa eletään epämääräisessä katastrofin jälkeisessä tulevaisuudessa, jossa etäisesti Suomea muistuttava maa on taantunut taloudellisesti uusvanhaksi agraariyhteiskunnaksi. Uuskirkolliset voimat ovat muuttaneet maata konservatiivisempaan suuntaan, ja perheen perustaminen on monissa suvuissa opiskelua tärkeämpää. Maassa on myös jonkunlainen kastijärjestelmä, joka on luettavissa ihmisten sukunimistä. Korkeinta valtaa edustavat lemit, ja alempia kasteja ovat muun muassa evot ja ekit. Valitettavasti ryhmien välisiä hierarkioita ei kunnolla avata, mikä jättää sortoon liittyvän tarinankerronnan typistyneeksi.

Teoksen päähenkilö on nuori kemisti Ekafemia Fleevo, jonka äiti Amalia on merkittävä kristillinen vaikuttaja, Vastuulliset vanhemmat-liikkeen aktiivi. Ekafemiaa kutsutaan arkisesti Kefaksi, ja lähes kaikkien muidenkin henkilöiden nimet ovat kovin eksoottiset. Joillain päähenkilöistä on ruotsalaisia perinnenimiä, kuten Arvid ja Olaus. Kefalla on vipinää kahden veljeksen, Lentin ja Jermin kanssa, joista toinen on liikemies ja toinen lääkäri. Äiti-Amalialla olisi kova kiire naittaa tyttärensä, minkä vuoksi heidän välinsä ovat hyytävän kireät.

Suurin osa juonesta tapahtuu Komanon kaupungin suuressa sairaalassa, joka on valloittanut lähes koko kaupungin kiinteistöt. Ilmeisesti valtakunnassa sairastetaan niin paljon, että sairaanhoito on suurin työllistäjä. Rokotteiden ja lääkkeiden kehittely on jatkuva bisnes, mutta samalla laitteet eivät kehity haluttuun tahtiin ja sähköstäkin on pulaa. Kilpirauhashäiriöt ovat yleisiä puutiaismyrkyn aiheuttaman epidemian vuoksi, ja sen vuoksi käytettävillä tyrokapseleilla on ikäviä rinnakkaisvaikutuksia muiden käytettävien lääkkeiden kanssa. Samalla väestön elinikäodote on madaltunut, ja entistä nuoremmilla on vakavia sairauksia.

Minusta teoksen aika-akseli oli herkullisen sekava, eikä tässä ainakaan eletty sellaisessa Suomessa, jonka historiaa olisi voinut helposti jäljittää. Kristinuskoa tässä edelleen oli olemassa, mutta sekään ei vaikuttanut kovin raamatulliselta. Maa vaikuttaa täysin sulkeutuneelta ulkomaisilta vaikutteilta, ja vieraat kielet on eliminoitu opetuksesta. Silti kulttuuri ei vaikuta kovinkaan fennomaaniselta tai muinaissuomalaiselta. Kulttuuri vaikuttaa jopa juurettomalta, sillä henkilöt eivät oikein harrasta muuta kuin työssä käyntiä. Baarissa nuoret aikuiset käyvät välillä, ilmeisen pitkän kieltolain tai säännöstelyn jälkeen, mutta tässä myös juhlitaan itse tehtyä kiljua juomalla.

Valitettavasti romaanin hahmot jäävät psykologisesta näkökulmasta ohuiksi, ehkä siksi, ettei heillä ole muuta elämää kuin työ ja parisuhteet. Tyyppejä kuolee valtavasti, mutta eloon jääneiden elämässä suurinta draamaa edustaa parisuhteen uskottomuus, mikä taitaa olla näille juurettomille ihmisille ainoa keino osoittaa individualismia. Henkilöiden rakkauselämissä on jopa saippuaoopperaan viittaavia vivahteita, ja seksielämästään he puhuvat suorasukaisen rahvaanomaisesti panemisena ja painamisena.

Teos varmasti kiinnostaa sellaisia lukijoita, jotka ymmärtävät enemmän lääketieteestä, sen etiikasta ja varsinkin potilasturvallisuudesta kuin minä. Varmasti se avautuu erityisellä tavalla niille, jotka ovat kärsineet hoitovirheistä. Kirjan yleisestä luettavuudesta kuitenkin kertoo se, että minäkin pystyin sen lukemaan, vaikka adrenaliinini ei kohonnut tässä tehdyistä kokeiluista.

Loppuosaa kohti teosta voi lukea myös dekkarina, vaikka tässä kuvatun yhteiskunnan oikeusjärjestelmä ei täysin avaudukaan. Eikä ylipäänsä yhteiskunnallinen analyysi ole aina keskeinen fiktion kerronnan taso. Ehkä olisin innostunut tästä teoksesta enemmän, jos tässä olisi ollut enemmän satujen ja legendojen tasoista ”kummaa” (eli fantasiaan viittaavaa materiaalia). Nyt tällaisenaan tämä varmasti avautuu parhaiten niille, jotka pitävät synkähköistä dystopioista ja työprosessien teknis-tieteellisistä kuvauksista.

Mia Myllymäki (s.1985) on kokkolalainen kirjailija, ja tekstiäkin pystyi paikoitellen lukemaan pohjoispohjalaisesta näkökulmasta, vaikka viitteet eivät ole onneksi liian yksiselitteisiä. Voisihan Komanon kaupunki viitata Kokkolaan ja Ompolo Ouluun. Myös uskonnollisissa klaaneissa saattaa olla jotain yhtymäpintaa lestadiolaisuuteen, vaikka uskon juuria ei syvällisesti eritellä. Hevosia tässä kaupataan, kun automopiilit on kauan sitten hylätty, ja telefonilla soitetaan.

Teos sopii varsinkin ennakkoluulottomille omien polkujensa kulkijoille, jotka arvostavat omintakeisuutta kaupallisen kiillon sijasta.

 

 

Mainokset

Kaikkihan me kaipaamme kohutaidetta

IMG_1759Viime aikoina olen alkanut kaivata jotain akateemista luettavaa, ja unettomina öinä olen lataillut joitain uusia kirjallisuuskriittisiä tutkimuksia, joiden lukeminen tosin usein toimii hyvänä unilääkkeenä.

Matti Mäkelä oli 1990-2000-lukujen ”kohukirjailija”, jonka teoksia en lukenut, koska hänet leimattiin rääväsuiseksi arkkisovinistiksi. Hän on pitkään toiminut myös kirjallisuuskriitikkona, enkä ole näihinkään arvioihin muistaakseni törmännyt. Nyt avasin hänen väitöskirjastaan toimitetun esseeteoksen ”Tämä ei ole taidetta.” Tabujen rikkominen kissan taposta mustaan marsalkkaan (Siltala, 2017).

Ensinnäkin haluan onnitella Mäkelää mainiosti toimitetusta populaarista tiedetekstistä. Tämä oli jouhevaa luettavaa, joka edelleen pysyi akateemisena, vaikka siitä oli poistettu turhat lähteet ja tieteellinen toisto. Onneksi en ole taustaltani ainakaan virallisesti kirjallisuuden tai taiteiden tutkija, vaan yhteiskuntatieteilijä. En siis pyri tässä minkäänlaiseen tieteelliseen arviointiin, vaan luen teosta puhtaasti maallikon perspektiivistä. Koin teoksen edustavan vahvemmin sosiologiaa kuin taiteiden tutkimusta, ja varsinkin, kun tässä analysoidaan useamman taiteen alan teoksia ristiin, tässä ei voida porautua kovinkaan syvälle minkään niistä erityiskysymyksiin.

Kirjallisuuden näkökulmasta Mäkelä ruotii erityisesti 1980-luvulla noussutta ns. pahan koulukuntaa, johon kriitikot laskivat mukaan mm. Esa Sariolan, Annika Idströmin, Olli Jalosen ja Matti Yrjänä Joensuun. Pääkohteena analyysissa on Sariolan kaksi teosta, joissa vieraantuneen city-ihmisen itsekkyys ja individualismi pääsivät tutkimuksen kohteiksi. Itse olen lukenut Idströmiä ja Jalosta, tosin myöhemmässä Jalosen tuotannossa ei taida enää näkyä näitä varhaisia merkkejä. Idströmin teoksen Kirjeitä Trinidadiin luin äskettäin uudelleen, ja olin teoksesta edelleen vaikuttunut (ehkä siinä jäätiin enemmän valon puolelle kuin hänen aiemmissaan teoksissa). Mäkelän arvio koulukunnan vaikuttavuudesta maamme kulttuurin kentällä on osuva: koska kirjailijat eivät itse käyttäytyneet huonosti eivätkä muutenkaan olleet näkyvästi esillä medioissa, he eivät teoksillaan onnistuneet järjestämään spektaakkeleja. Verrattuna Hannu Salaman 60-lukulaiseen räväkkään työväenluokkaiseen persoonaan Esa Sariola oli harmaata virkamiestyyppiä, eikä häneen persoonana kohdistunut vastaavaa kiinnostusta.

Mäkelän analysoimista ”kohuista” minulta on jäänyt huomaamatta vain yksi, Ulla Karttusen vuonna 2008 tekemä videoinstallaatio Neitsythuorakirkko, jossa oli esillä netistä imuroitua lapsipornoa. Tai varmasti luin tapauksesta, mutta se ei minua koskettanut tai kiinnostanut. Mainituista keisseistä olen aikanani ollut raivokkaan tuohtunut Teemu Mäen kissantappovideosta, tosin kuulin siitäkin vasta 2000-luvulla pitkän viiveen jälkeen, kun Mäki sai uuden paskamyrskyn niskaansa eläinaktivisteiltä. Katariina Lillqvistin Uralin perhosta olin katsomassa ensi-illassa, ja se oli näkyvä spektaakkeli poliisisaattueineen ja Mannerheimin sukuseuran edustajineen. Myös Erkko Lyytisen Suomen marsalkka-elokuvan vastaanotto kiinnosti, vaikka leffa oli järkyttävän nolo floppi.

Teos laittaa lukijan tutkimaan omia loukkaantumisen rajojaan, ja pohtimaan erilaisia moraalisia paniikkeja ympärillään. Mäkelä tutkii valittujen teostensa lisäksi reseptioestetiikkaa, eli tavallisen kansan reaktioita kohutaiteeseen, ja suhdetta julkisuuteen. Antropologisesta näkökulmasta havainto maalaiskansan haluttomuudesta joutua silmätikuksi oli kiinnostava, ja neuvot armeijan alokkaille pysyä joukkotilanteissa joukon keskellä yleistä mentaliteettia avaavia.

Moraalipaniikkien globaali vertaus länsimaisten ja islamilaisen maailman tuomitsemiseen on sekin aiheellista ja ajankohtaista, mutta olisi mielestäni vaatinut erillisen tutkimuksensa. Kiinnostavaa sekin, että Suomessa sarjakuvat ja pilakuvat eivät ole koskaan herättäneet suurta kohua, vaikka kyllä Kari Suomalaisen pilakuvista on postuumisti loukkaannuttu, varsinkin niistä, joissa hän ruoti 1990-luvun pakolaispolitiikkaa.

On tietysti erikoista, että väitöskirjassa pohditaan maailman pelastumista ja henkisen perinnön jättämistä lastenlapsille. Tällaiset keskustelut ovat tietty kiinnostavia, mutta menevät enemmän populaarin esseistiikan puolelle kuin tieteelliseen kirjoittamiseen. Ehkä näitä pohdintoja ei ollutkaan väitöskirjassa, vaan ovat esseeteokseen mahdutettuja lisäyksiä.

Onko Suomessa sitten harvinaisen matala kynnys leimata joku taiteen laji tekotaiteeksi tai ei-taiteeksi, sitä en osaa arvioida. Ehkä taiteen rahoitukseen liittyvissä keskusteluissa on esiintynyt vielä enemmän moraalista pöyristymistä ja tuohtumista kuin mitä on liittynyt näihin kohutapauksiin. Tämän teoksen inspiroimana haluaisin seuraavaksi lukea performanssi- ja käsitetaiteen historiaa.

Ensitreffit hautausmaalla

IMG_1760Masentunut mies, tuore leski, törmää virkeään ja eleganttiin naiseen hautausmaalla. Nainen tarttuu haasteeseen  ja ehdottaa heti jälleennäkemistä puolisoidensa montuilla. Samaan aikaan mies saa viestin nuoruuden rakastetultaan Espanjasta, ja häntä viedään kuin pässiä narusta.

Tällainen asetelma on Max Mannerin romaanissa Mayra  (Arktinen Banaani, 2017), jota ihmissuhderomaanina markkinoidaan. Mikä ihmissuhderomaanin ja rakkausromaanin ero sitten on, siitä voidaan olla montaa mieltä. Teos käsittelee kypsää rakkautta ja deittailun vaikeutta pitkän avioliiton jälkeen. Maailma on muuttunut, ihmissuhteiden säännöt eivät ole kovin selviä,  ja uusiin ihmisiin tutustuminen varsinkin somen välityksellä arveluttaa. Suremiseenkin tarvitaan aikaa, mutta sitä aikaa romaanin Heikille ei järjesty. Naiset vievät ja Heikki vikisee. Onko kahden naisen pyörittäminen samaan aikaan sitten petturuutta vai luonteen heikkoutta?

Teoksen juonta en spoilaa enempää, sillä se tarjoaa yllätyksiä ja pitää jännitystä yllä loppuun saakka. Mannerin tausta dekkaristina näkyy juonen kehityksessä, ja itse asiassa odotin siltä suurempaa rikosta tai petosta. Heikki ei tosiaankaan tunne kumpaakaan naisystäväänsä kovin hyvin, Mayrakin on varjo menneisyydestä ja väliin mahtuu paljon jakamatonta historiaa, josta kumpikaan ei ehdi ottaa selvää. Tunnelmat olivat tässä paikoitellen kutkuttavan vainoharhaiset, puolin ja toisin. Siksi ehkä teos ei profiloidu suurena rakkausromaanina, vaan tutkielmana ihmissuhteiden monimutkaisuudesta.

Mannerin kieli on vetävää ja houkuttelevaa, silloinkin, kun hän kertoo varhaiseläkeläisyydestä, vaikeista sairauksista, kivuista ja kolotuksista. Luin tätä suurella nautinnolla, koska dynaaminen teksti piti otteessaan, eikä tässä tuntunut olevan tylsiä tai turhia vaiheita. Teos tarjoaa paljon aistinautintoja, sillä molemmat naiset ovat menestyneitä ja varakkaita. Heikin oma vetovoima on menneessä urassa sellistinä, muuten hän vaikuttaa hyvin vaatimattomalta, arkiselta tapaukselta, jonka syrjäytymisriski on käsinkosketeltava. Naisten tarjoama hedonismi ei välttämättä vetoa mieheen sillä intensiteetillä kuin naiset toivoisivat.

Voi olla, että temaattisesti teos kolahtaa eniten tässä kuvattavien henkilöiden omaan ikäryhmään, eli noin kuuskymppisiin eläkepäiviä suunnitteleviin. Itse koin tässä jopa ikäpolvien välistä kuilua, sillä taloudellisen hyvinvoinnin teema oli tässä miltei aukoton. Heikki itse ei ole hyvin toimeentuleva, mutta elämäntyyliltään hän on edelleen pikkuporvarillinen. Tuleville sukupolville tämän tyyppinen eläkepäivien suunnittelu ei taida olla enää mahdollista, vaan me korkeasti koulutetut pätkätyöläiset ja työttömät tulemme taistelemaan verissä päin veroparatiiseihin sijoittaneiden pöydille jättämistä muruista. En pystynyt täysin samastumaan varsinkaan Heikin naisystäviin, he edustivat minulle arvomaailmoiltaan jotain mennyttä maailmaa.

Teos avaa ikkunan myös Espanjan siirtolaisuustilanteeseen, lainsäädäntöön ja katoliseen arvomaailmaan. Olisin voinut viihtyä Mayran ökyhuvilalla hieman pidempään, ja tutustua lähemmin sivuhenkilöihin, mutta kokonaisuudessaan teoksessa oli sopivasti hahmoja ja taidokkaasti punottu juoni.

Jos ymmärsin oikein, Mayrasta on suunnitteilla elokuva, ja jos näin on, lämpimästi onnea siihen projektiin.

Täytynee tutustua myös Mannerin dekkarituotantoon, joka alkoi kovasti kiinnostaa tämän ensi kosketuksen jälkeen. Hänen uusi teoksensa Loiset kiinnostaa jo nimen tasolla, ja vaikuttaa omista itsekkäistä intresseistäni katsottuna hengenheimolaiselta.

 

Luonnonateljeen menninkäinen

IMG_1756Musikaalisten ja kuvataiteellisten romaanien määrä on kasvanut blogissani huomattavasti viime aikoina. Suurista suomalaisista kuvataiteilijoista kertovia historiallisia romaaneja on tullut ahmittua aika lailla, mutta Edelfelt-kiintiöni on nyt ylitetty.

Ellen Thesleff (1869-1954) on taiteilija, jonka elämästä en tiennyt paljoakaan, ja siksi oli ilo tarttua Kati Tervon uutuusromaaniin Iltalaulaja (Otava, 2017). Romaanissa Ellen matkaa sukunsa kesähuvilalle Ruoveden Muroleen kylään, ja saa apulaisekseen nuoren Taimi-tytön. Taimilla myös on haaveita taiteen opiskelemisesta, vaikka ei ole koskaan galleriassa käynyt. Lapsuudessaan ennen sotia hän on vakoillut Thesleffin sisarusten boheemia elämää aidan raosta ja puusta.

Romaanissa on jonkun verran todellisuuspohjaa, vaikka Taimi onkin fiktiivinen hahmo. Tervo on tuoreessa haastattelussa kertonut tädistään, joka oli nuorena kohdannut Thesleffin ja joka matkusti vuosittain Ateneumiin katsomaan hänen maalauksiaan. Täti oli ollut mielisairas, ja maalaukset olivat tuoneet hänen persoonaansa väliaikaista valoa. Tervo myös näyttää tuntevan paikallista elämänmenoa ja puheenpartta suvereenisti. Näillä seuduilla on varmasti asunut enemmänkin boheemeja kesävieraita kaupungeista, mutta paikallisten suhde heihin oli epäilevä, kuten Tervokin teoksessaan näyttää. Ellen Thesleffiä pidettiin ”hurrina pakanana”, eikä hänen maalauksiaan kelpuutettu Muroleen kirkkoon.

Minusta teoksessa on ainutlaatuisen herkkä ja elävä tunnelma, ja myös kansikuva on upeassa dialogissa sisällön kanssa. Teoksessa eletään kesää 1945, jolloin sodan päättyminen aiheuttaa levottomuutta sekä kaupungeissa että maalla. Taimin isä on palannut rintamalta ja on hukuttamassa itseään viinaan; äiti häpeää juoppolallia miestään ja valuttaa kyyneleitään ruusupuskiin. Perheen tarina on arkinen, mutta äidin ja Helsingissä asuvan siskon kirjeenvaihto on vallan mainiota. Myös äidin huoli siitä, mitä taiteilija voisi nuoren tyttärensä mielessä saada aikaan, on käsin kosketeltava. Jos tytär alkaa haikailla turhia, siitä voi turmion portti aueta.

Koin tämän teoksen läheisemmäksi kuin Mila Teräksen Schjerfbeckistä kertovan Jäljet, tai ehkä lähestyin teosta avoimemmalla mielellä siksi, etten Thesleffin elämästä paljoa tiennyt. Tervo rakentaa vanhenevan naisen persoonaa uskottavasti. Hän on temperamentiltaan räiskyvä, ja kova kiroilemaan monella kielellä. Rakkaus maailmanmies-Henryyn ei ota hellittääkseen vanhallakaan iällä, ja muistot Italian-matkoista aiheuttavat suurta kaihoa. Muroleessa vino rosso vaihtuu kirnupiimään, ja välillä Ellen saa kylän isänniltä kotipolttoista.

Kirjassa on paljon sellaista paikallista historiaa, jota en junantuomana tamperelaisena hyvin tuntenut. Esimerkiksi Kuru-laivan onnettomuuden mittakaavaa en ole tajunnut, vaikka olen sen muistomerkin nähnyt Kalevankankaan hautausmaalla. Taimin äidin traumatisoituminen onnettomuudesta selvinneenä on asia, joka vaikuttaa myös tyttäreen. Ruoveteläisten laivayhteys kaupunkiin on hienosti kuvattu, ja heillä tuntuu olevan melko edistynyt lukutaito kaupungin herkuista ja kotkotuksista.

Tämä on nyt kolmas lukemani Ruovettä käsittelevä romaani tänä vuonna, enkä yhtäkään niistä valinnut Ruoveden vuoksi. Joku yhteys muodostuu myös tämän teoksen ja Heidi Köngäksen Sandran kanssa, sillä molemmissa kuvataan tavallisia kansan naisia samalla paikkakunnalla eri vuosikymmeninä. Iltalaulaja on lukukokemuksena Sandraa armollisempi, sillä tässä ei pahemmin muistella kansalaissodan kauhuja. Tämä on pienempi ja valoisampi kertomus, jossa eri yhteiskuntaluokkien edustajat itse asiassa kohtaavat ja jakavat jotain sielustaan. Vuosi 1945 on ollut kaukana vuodesta 1918, ainakin mitä tulee ”herrasväen” ja ”kansan” käsityksiin toisistaan. Muutenkaan Thesleff ei henkilönä vaikuttanut kovin kantaaottavalta poliittisesti.

Kirja vaikuttaa sellaiselta, joka on varmaan ollut suuri ilo kirjoittaa. Juonellisesti se on melko ohut, mutta sen taika on tavallisen arjen aistillisissa hetkissä. Kukapa ei innostuisi vaikka taimenten tai forellien kalastuksesta pula-aikana? Ranskanleivän tilaaminen siskolta Helsingistä omilla kupongeilla oli myös koskettavaa.

Suosittelen teosta kaikille omassa arjessaan uupuneille, sillä tämä teos tarjoaa lempeän lepopaikan maailman murheilta. Ellenin luontoateljeesta tarjoutuu mallin paikka myös lukijalle, ja kivellä voi kuunnella käen kukkumista lauhassa kesäillassa.

Köysiradalla antikvariaattiin

IMG_1755Pasi Ilmari Jääskeläinen tunnetaan huikeista kaupunkikuvauksistaan, ja alun perin ihastuin hänen tapaansa kuvata Jyväskylää Harjukaupungin salakäytävissä. Uusimmassa teoksessaan Väärän kissan päivä (Atena, 2017) hän rakentaa fiktionaalisen Marrasvirran kaupungin, joka tunnetaan jo kansainvälisesti railakkaista syyskarnevaaleistaan, joihin pukeudutaan antaumuksella.

Teoksen päähenkilö Kaarna on keski-ikäinen arkkitehti, joka on palannut synnyinkaupunkiinsa suunnittelemaan tulevaisuuden vetovoimaista kaupunkikuvaa. Yksi hänen visioistaan on kaupungin kukkuloita yhdistävä köysirataverkosto, jonka pysäkeillä on antikvariaatteja kaupunkilaisten lukuharrastusta tukemassa. Kaarnan vaimo Minerva taas tutkii STASI:n historiaa, ja hänen näyttelynsä aiheesta avataan teoksen nykyhetkessä, karnevaalien avajaispäivänä.

Väärän kissan päivä on yhdenpäivänromaani, jossa aikamatkaillaan äidin ja pojan erikoiseen menneisyyteen, erityisesti 1970-luvulle, ja myös vähän tulevaisuuteen. Kaarnan äiti Alice on kansainvälisesti menestynyt psykologi ja psykoterapeutti, ihmismielen insinööri, jonka kokeilut traumojen hoidossa ovat herättäneet keskustelua. 71-vuotiaana hän asuu varakkaiden dementikkojen palvelukodissa, jossa kaikki hoito on räätälöity potilaan yksilöllisiä tarpeita kunnioittaen. Muistisairauden teemaa Jääskeläinen lähestyykin ansiokkaasti, raa’an rehellisesti ja humoristisesti. Sairaus kun ei katso koulutustaustaa tai luokka-asemaa.

Alicen ja Kaarnan suhteeseen mahtuu valtava skaala sävyjä. Äidin hoivavietti sammuu lähes kokonaan pojan pitkän ja vaikean tulehdussairauden aikana, jota hoidetaan mystisesti kotona. Kaksikon muistikuvat ajoista ennen sairautta eroavat dramaattisesti toisistaan. Kaarnan valikoiva muisti johtuu sairauden kehollisista rasitteista, mutta joihinkin lapsuuden muistoihin, kuten Lola-patukoihin, hän suhtautuu häpeämättömän nostalgisesti. Onneksi Jääskeläinen on kuitenkin taloudellinen 70-luvun objektien muistelussaan; tästä ei tule vaikutelmaa, että kävelisi museossa tai teemapuistossa.

Kaksikon kesämatka DDR:ään oli minua eniten kiinnostava juonellinen viritys. Kaarna ei edes aktiivisesti muista, kummassa Saksassa hän lomaili, vaikka oli matkallaan jo 10-vuotias. Alicen kommunismia ja uskoa uuteen, sosialistiseen ihmiseen ei toteuteta ilman uhrauksia. Kuitenkin Alicen elämäntapa on kauttaaltaan porvarillinen, jopa elitistinen, eikä hänen rakkautensa Pradan kenkiin lakkaa dementiakodissakaan. Ihmiskokeiden teema ei ollut aivan niin rankka kuin Tiina Raevaaran tuoreessa kauhutrilogiassa, joka sijoittuu osittain Romaniaan, mutta Alicen hahmossa ja Raevaaran lääkärivaarissa oli jotain samaa.

Antikvariaattien lisäksi teos on ylistyslaulu kirjastoille. Marrasvirran lastenkirjasto on sellainen korkeakulttuurin vyöhyke, jollaista harva meistä pystyy tämän päivän kulttuuri-ilmastoon kuvittelemaan. Teoksessakin sen kohtalo on jatkuvan poliittisen debatin kohteena, ja osa päättäjistä haluaisi sen tilalle ostoskeskuksen. Kirjastonhoitaja Aamunen on loistava sivuhenkilö, jonka kasvatukselliset metodit eivät ole täysin salonkikelpoisia.

Kissoja kirjassa vilisee kuin Vilkkilässä, ja välillä mieleeni tuli Bulgakov. Teoksen nimi on varsinkin harvinaisen juureva, ja jos siihen liittyvä sananlasku on ollut oikeasti olemassa, ainakin se on omaperäinen ja vähemmän tunnettu. Kissat eivät saa tässä teoksessa yhtä inhimillisiä piirteitä kuin vaikka Heidi Mäkisen romaanissa Ei saa mennä ulos saunaiholla. Mäkisen kissasaagaan uppouduin suuremmalla antaumuksella kuin tämän teoksen kissamutantteihin, mutta kissojen rooli on teoksissa erilainen, eikä suoraan verrattavissa oleva.

Jääskeläinen on saanut ulkomailla enemmän arvostusta kuin Suomessa, ja onneksi hänen teoksiaan on käännetty monelle kielelle. Suomalaisen spefin kentillä hän varmasti toimii sisäänheittäjänä, sillä uskon teosten olevan lähestyttäviä myös niille, jotka lukevat vähemmän ”kummaa”. Itse siis kuulun tähän kohderyhmään: vaikka pidän ”kummasta”, minulta puuttuu käsitteistöä arvioida sitä genren sisäisesti. Tämä  teoksen koin varsin houkuttelevaksi myös suuremmille yleisöille, ja varsinkin muistisairauden ja psykologisen ohjelmoinnin teemat ovat tarpeeksi järeitä, jotta uudet lukijat huomaisivat teoksen.

Teos on hyvin toiminnallinen ja täynnä historiallisia ja intertekstuaalisia yksityiskohtia. Ei kannata luovuttaa, jos ei kaikkia kirjallisuusviitteitä hoksaa. Minusta juuri tuo toiminnallisuus pelastaa kirjan liialta akateemiselta brassailulta, vaikka toimintaa oli omaan makuuni himpun verran liikaa.

Kiinnostavaa on, että teosta voi myös lukea dekkarina, vaikka siinä ei ole perinteistä dekkarin rakennetta. Kaarna itse päätyy oman elämänsä ”pop-up-etsijäksi” ja esittää omia mielipiteitään dekkarin mallikkaasta edistymisestä istuessaan puiston penkillä. Tämän tyyppinen metateksti on varsinainen taitolaji, ja minusta Jääskeläinen onnistui sen viljelyssä ilman, että se vaikutti liian itsetietoiselta tai päälleliimatulta.

Kaiken kaikkiaan teos on hurmaava aikamatka, joka varmasti tarjoaa elämyksiä kaiken tyyppisille lukijoille. Tätä teosta en pystynyt lukemaan yhdessä päivässä, vaan se vaati useamman istunnon, ja jokaisesta jäi kutkuttavan pöllämystynyt fiilis. Tämä on itselleni yleensä laadun merkki: jos maailma vaikuttaa lukemisen jälkeen hieman vinksahtaneelta, teos on saanut aikaan sielullisia liikahduksia.

 

Assistentin loistava menneisyys

IMG_1753Joskus kirjat vaikuttavat kantensa puolesta kuivakkaammilta kuin mitä ovat. Marjo Heiskasen Mustia koskettimia (Siltala, 2017) vatvoin pitkään, kunnes tohdin teoksen avata. Siihen kannusti äskettäinen positiivinen kokemus Ben Kallandin esikoisromaanin kanssa, jossa klassisella musiikilla oli myös suuri rooli.

Muistan, että joskus 2000-luvun alussa olin kovasti inspiroitunut ”musikaalisista romaaneista”, ja kaikkien aikojen suosikkini on ollut Vikram Sethin An Equal Music. Myöhemmin olen laiskistunut varsinkin klassisen musiikin suhteen, ja olen kokenut musiikkiterminologiaa pursuavat tekstit raskaina.

Mustat koskettimet liikkuu vahvasti ymmärrettävyyden rajapinnoilla. Teoksen tunnelmat ovat intensiiviset, ja henkilöiden väliset jännitteet ovat piinaavan kutkuttavat. Heiskanen on seikkaperäinen työprosessien kuvaaja, ja kirjoitustyyliä dominoivat pitkät kappaleet. Jos yksi tekstiosuus venyy yli sivun mittaiseksi proosassa, silloin alan lukijana miettiä, millainen tehokeino se on. Itse pidän pitkiä kappaleita raskaana ”jöötinä”, varsinkin, jos kuvataan jotain teknistä tai ulkoista tapahtumista.

Teoksen päähenkilöt ovat loisteliaan vakavia, intohimoisia oman polkunsa kulkijoita. Muusikkojen trio kuihtuu duoksi traagisten tapahtumien jälkeen, ja Lauran ja Seren yhteistyötä varjostaa Lauran raskaus. Muusikkojen palkattu assistentti Sari joutuu jatkuvasti nielemään pettymystään oman muusikon uransa katkeamisesta, ja uuden tyyppisen ammatillisuuden rakentaminen ottaa koville. Tuli mieleen, että tässä varmasti kuvataan huikean etuoikeutettua eliittiä, sillä kokoonpanon matkustaminen ei vaikuta edulliselta. Ei varsinkaan siksi, että Sere kärsii lentopelosta ja he junailevat halki Eurooppaa.

Teoksen terävimmät havainnot liittyvät suomalaisen taidemaailman lisääntyvään paineeseen tuottaa ”hyvinvointitaidetta”. Olen itsekin ollut aihetta käsittelevissä seminaareissa, ja suhtaudun ilmiöön kovin ristiriitaisesti. Ammatistaan ylpeä Sere Metsätsalo on palvelutalojen residenssitaiteilijahankkeista kauhuissaan, eikä suotta.

Seren nimi herätti minussa outoja mielleyhtymiä, koska viimeksi tapasin tuon nimisen henkilön Anni Swanin Iris rukassa. Siinäkin oli ulkomailla viihtyvä viulisti, ja Sere oli aito metsäläinen. Jotain metsäläisyyttä on myös tämän romaanin Seressä, ainakin tunneilmaisun tasolla. Vaikka hän osaa shoppailla leninkikankaita Lontoon Liberty’s-liikkeessä, hän kokee ahdistusta yläluokkaisten brittien kohteliaisuuden keskellä.

Kirjassa ollaan enimmäkseen tien päällä, keikoilla ja kilpailuissa, Suomessa ja maailmalla. Varsinkin Suomen maakuntiin kohdistuvien matkojen kuvaus on herkullista.  Savo on lopulta Serelle kotoisa toimintaympäristö, ja hän tuntee myös pimeät ”kamarimusiikkitiet” kuin omat taskunsa. Maakuntien musiikkiopistojen rooli identiteetin muokkaajana on merkittävä, vaikka Sere suhtautuukin välillä alentuvasti niissä toimiviin paikallisiin kulttuuripersooniin. Pahinta myrkkyä lienee paikallisten kilpailujen juryssä toimiminen, kun kunnallispolitiikassa ryvettyneet kellokkaat ottavat toisistaan mittaa varsin epämusikaalisin keinoin.

”Maailma on vähemmän pelottava kun sen soittaa” on ollut Seren voimaslogan pitkään, mutta keski-iän kynnyksellä hän alkaa huomata, että hänen soittamisestaan on kadonnut ilo. Sarin havainnot esinaisensa arjesta ovat vielä piikikkäämpiä kuin diivan harrastama itseruoskinta. Kaksikon työtoveruus on mutkikasta siksikin, että Sere on nuoruudessaan kadehtinut Saria ja tämän lyhyttä, komeetanomaista uraa.

Voiko lahjakkaalla muusikolla olla muunlaista tulevaisuutta kuin musiikkiin liittyvää, tuntuvat molemmat naiset pohtivan, eikä kummankaan valinnat ole helppoja. Oikeastaan mieleeni tätä teosta lukiessani tulivat myös ne irakilaiset muusikot, joita Migri kehottaa palaamaan kotimaahansa ja hankkimaan muun ammatin.  Onko musiikki välttämätön elinehto, ja voiko musiikki jopa ehkäistä itsemurhia?

Teoksessa oli suvantovaiheita, jotka luin kursorisesti, enkä häpeä sitä tunnustaa. Vaikka itse en ole muusikko, koin saavani teoksesta jotain ammatillista vahvistusta varsinkin itsensä työllistämisen näkökulmasta. Kyllä tätä luki mieluummin kuin suurinta osaa ns. luovuusoppaista, eli suosittelen teosta kaikille niille, jotka tuskailevat jonkun luovan prosessin keskellä. Teos tarjoaa vertaistukea ilman turhaa positiivisuuspuhetta tai ratkaisukeskeistä psyykkaamista. Sellaisenaan se varmasti ylittää yhden romaanin perustehtävän, sanataiteen luomisen. Korkean luokan sanataidettakin se oli, mutta taidepoliittinen taso tuntui kiehtovimmalta.

Cozy crime, uusi aluevaltaus

IMG_1751Ihanaa, kun saa lukea uunituoretta dekkaria, joka on omistettu meille bloggaajille. Eva Frantz on esikoiskirjailija, YLE Svenskanin toimittaja ja itsekin kulttuuribloggaaja, jonka teoksessa Sininen huvila (S&S, 2017, suom. Ulla Lempinen) käsitellään kuuluisan lifestyle-bloggarin murhayritystä suomenruotsalaisessa pikkukaupungissa. Paikka on anonyymi, mutta sijaitsee meren rannalla. Sinne on muuttanut paljon levottomia sieluja töiden tai puolison perässä.

Yksi levoton sielu on Anna Glad, poliisikonstaapeli Helsingistä, jonka mies Måns on paikallisia. Måns on valitettavasti tehnyt konkurssin ja notkuu kotona työttömänä pieruverkkareissaan ja mahan paljastavissa teepaidoissaan pleikkaa pelaten. Pariskunnan elämä on hyytynyt vaisuksi kämppismenoksi, eikä Annakaan jaksa urheilla niin paljon kuin työnkuva vaatisi.

Myös tähtibloggari Rebecca Stenlund on tullut kuvioihin puskasta, nainut Peterinsä todella nuorena ja löytänyt läheisestä korvesta unelmiensa huvilan, jonka remontoinnista tulee elämän keskipiste. Rebecca on luonteeltaan täysin introvertti, vaikka rakastaakin elämänsä esittämistä blogissa. Avioliitosta Peterin kanssa on menossa aikalisä, ja viisivuotias Bruno-poika asuu vuoroviikoin isän ja äidin luona. Beccaa kadehditaan, ja hänellä on valta tuomita paikalliset yrittäjät konkurssiin, jos joku heidän toiminnassaan on mielipiteiden kuningattaren mielestä epäekologista tai epäeettistä.

Teosta markkinoidaan cozy crime-nimikkeellä, josta en ole aiemmin kuullut. Kotoisaksi kirjan tunnelmia voikin kuvata, sillä Frantz kuvaa täydellisen talon sisustusratkaisuja antamuksella. Joillain muilla kylän naisilla on suosiossa shabby chic-tyyli, mutta Beccan huvila vaikuttaa aivan ainutlaatuiselta ja lokeroihin mahtumattomalta. Onhan hänellä jopa anonyymi saunatonttu tai peikko, joka käy tuomassa pöydälle leikkokukkia emännän ollessa sairaalassa. Beccan omistautuminen ekologialle ja kierrätykselle vaikuttaa jo melkein sairaalloiselta, ja sain hänen ratkaisuistaan näppyjä, hyvät naurut ja myös inspiraatiota. Kelläpä on aikaa keitellä emalikattilassa keittiörättejä ja -riepuja kaiket illat?

Pidin tästä dekkarista muista syistä kuin dekkareista yleensä. Tämähän on vallan mainiota kaunokirjallisuutta muutenkin, ja varsinkin yhteiskunnallisesta näkökulmasta Frantz avaa nettikirjoittelun ulottuvuuksia ansiokkaasti. Itse kun olen täällä sisällöntuotannon puolella, niin minulla ei ole paljoa aikaa seurata muita blogeja, varsinkaan lifestyle-sellaisia. En ole ollut tietoinen vihatrollien työstä muuten kuin maahanmuuttoaiheisilla sivustoilla. Minusta on kipeää, että he pyörivät myös viattoman oloisilla kotoilusivustoilla.

Koin, että tässä dekkarissa oli kaikki palikat oikeilla paikoillaan. Hahmoja oli riittävästi, mutta ei liikaa, juoni oli saatu tiivistettyä koherentiksi kokonaisuudeksi, ja jännitys piti otteessaan loppuun saakka. Väkivallalla ei mässäilty, ja varsinkin lapsinäkökulma oli onnistunut. Suomenruotsalaisuuden kliseitä tässä on jonkun verran, mutta pikkukaupungin tyypit olivat lopulta aika maanläheisiä ja rakastettavia. Mitään pikkusievää idylliä Frantz ei rakenna, vaan hänen tuppukylässään on työttömyyttä ja näköalattomuutta samalla lailla kuin sysi-Suomessa. Varsinkin paikallista pienyrittäjyyttä ruodittiin kiinnostavalla tavalla, ja bloggaamista yhtenä naisyrittäjyyden muotona.

Luin joskus alkuvuodesta Anni-Kaari Hakkaraisen blogimaailmaa käsittelevän romaanin Kristallipalatsi, ja vaikka se oli taiteellisuudessaan ansiokas, koin teoksen runsauden niin uuvuttavana, etten päätynyt arvioimaan sitä. Minusta tässä blogimaailman analyysi pysyi ymmärrettävällä, maanläheisemmällä tasolla, ja uskon, että se tulee herättämään keskustelua myös niiden bloggareiden parissa, jotka eivät ole kirjafriikkejä.

Mitä sitten onkaan bloggareiden julkisuuskiima? Kysymys jäi askarruttamaan, sillä monelle meistä se on vain yksi kommunikaation muoto.

Todella lämpimästi toivotan onnea Anna Glad-dekkarisarjalle, sillä hahmojen suhteen moni lankakerä jäi herkullisesti auki.