Kun lelut parantavat mielen

IMG_1821Mielenterveysviikko, rasti 2. Jos yksittäistä hyvän mielen teosta pitäisi etsiä, joka tekee tehtävänsä olematta piiruakaan imelä, kääntyisin Erlend Loen klassikkoteoksen Supernaiivin (LIKE, 2001, suom. Outi Menna) puoleen. Olen lukenut sen pian julkaisun jälkeen, ja muistan, kuinka ensi kerralla teoksessa nauratti aika-akseli. Teos on alun perin julkaistu Norjassa v. 1996, ja viiden vuoden aikana oli ehtinyt tapahtua suuri teknologinen loikka.

Teos lienee tuttu monille, joten sen pilkuntarkka referointi ei ole tarpeen. Niille, jotka eivät ole teosta lukeneet kerrottakoon, että sen 25 vuotta täyttänyt kertoja on kriisissä. Hän on jättänyt yliopisto-opinnot kesken ja linnoittautuu veljensä asuntoon leikkimään hakkalelulla sillä aikaa, kun veli on luomassa uraa New Yorkissa. Miehen on taannuttava kaikkea ihmettelevän lapsen asteelle, jotta voisi pelastua.

Alun perin pidin Supernaiivin kertojaa ”jäätävänä autistina”, mutta yli 15 vuoden tauon jälkeen hän vaikuttaakin vain eksentriseltä oman polkunsa kulkijalta. Toisin sanoen teoksen tulokulmat vaikuttavat minusta nyt vähemmän oudoilta kuin nyt. Olen lukenut Loelta useammankin teoksen, ja useimmassa niistä päähenkilö on sivustatarkkailija,  ehkä vapaaehtoisesti syrjään vetäytynyt erakko. Supernaiivin päähenkilöllä itse asiassa on vielä toivoa, sillä hän saa tyttöystävän, joka arvostaa hänen viattomuuttaan ja vilpittömyyttään. Tyttöystävä on vähintään yhtä hottis kuin Alanis Morisette musiikkivideolla ”Ironic”. (Muuten, minulla ei ollut vuonna 1996 MTV:tä, joten diggailin Morisettea vain kuulemani perusteella. Tänään näin videon, se olisi voinut olla filmattu vaikka Norjassa.)

Leluihin liittyy meillä kaikilla nostalgiaa, ja varsinkin 70-luvulla syntyneet muistavat puiset  hakkalelut ja pulmaboksit. Leluterapia ei vaikuta lainkaan huonolta vaihtoehdolta, vaikka naapurit eivät välttämättä ihastu öiseen aikaan hakkaamisesta. Puulelujen lisäksi kertojalla on intohimoinen suhde legoihin, frisbeeseen, pyöräilyyn ja pallopeleihin. Kertoo kai paljon länsimaisesta kulttuurista, että kriisin keskellä tavarat voivat joskus tuoda enemmän helpotusta kuin ihmiset.

Tällä lukukerralla (olen vissiin lukenut teoksen jo kolme kertaa) nauroin eniten päähenkilön faksikirjeenvaihdolle Kim-ystävän kanssa, joka on lähetetty pohjoiselle sääasemalle osana opintojaan, ja joka on siellä ehkä vielä yksinäisempi kuin kertoja. Miesten tapa listata näkemiään eläimiä oli tragikoomista, ja ystävyyden ylläpito erinäisten listojen kautta myös kuvaavaa kommunikaation tasosta. Kertoja myös turhautuu Kimin pitkiin, yksipuolisiin viesteihin, sillä hänellä ei ole varaa ostaa faksipaperia omasta pussistaan. Huoh, faksit.

Tämä on outo nuorisokuvaus siinä mielessä, ettei tässä revitellä lainkaan seksi- tai päihdekokemuksilla. Kerran Herra Supernaiivi päihtyy ollessaan lapsenvahtina naapureilla, siemaillessaan gintoniceja ja lukiessaan teosta suhteellisuusteoriasta, mutta miehen ongelmat ovat muualla kuin suhteessa naisiin tai viinaan. Siksi luulen, että teos on tavoittanut ja tulee tavoittamaan monenlaisia lukijoita. Sen ehdoton vahvuus piilee kerrontatekniikassa ja näkökulman valinnassa:  ei kaikkien mielenterveyden häiriöistä kertovien teosten tarvitse koostua sydänverestä tai viiltelystä, eikä kaikkia ongelmia tarvitse lähestyä kliinisin käsittein. Luulen, että teos ihastuttaa siksi, että moni meistä tunnistaa elämästään jakson, jolloin oli tai olisi ainakin halunnut olla tällainen yhteiskunnasta vetäytyjä.

Supernaiivia suosittelen edelleen sellaisille ihmisille, joiden suhde kaunokirjallisuuteen on hiipunut. Tässä onnistutaan hyvin simppelillä kielellä tavoittamaan suuria syvyyksiä ilman tyypillisiä elämänfilosofisia latteuksia. Jos kaivaisin teoksesta yhden teeman ylitse muiden, se olisi hyvä tahto. Oikeastaan kirjassa on paljon esimerkkejä myös kristillisestä etiikasta, vaikka uskontoa ei mainita tai päähenkilö vaikuttaa lähestulkoon uskonnottomalta.

Minulla tämä teos kuuluu tällä hetkellä elämääni vaikuttaneiden romaanien top 10:een. Tällaiset listat ovat koko ajan muutoksessa, mutta loelaisessa hengessä pidän listoja merkittävinä. Loen ansiosta olen muutenkin tullut kiinnostuneeksi norjalaisesta kirjallisuudesta, myös muusta kuin dekkareista.

Mainokset

Naisille, jotka haluavat saada kaiken

IMG_1820Kuka kehtaa tunnustaa varttuneensa naiseksi Cosmopolitan-lehtien opettavaisten seksivinkkien kajossa? Minä kehtaan, tosin pitkin hampain. Olin koukussa varsinkin lehden brittiversioon, jota luin vielä pitkälti yli kaksikymppisenä, vaikka en täysin sisäistänyt sen ideologiaa ”having it all”, jonka lehden perustaja Helen Gurley Brown aikanaan lanseerasi. Niin monella meistä on ollut tuskaa saada edes yksi elämän ”palkeista” täysin toimimaan, riippumatta sukupuolesta. ”Having it all” pitää sisällään käsityksen täydellisestä elämänhallinnasta – elämästä kompaktina ”pakettina”, johon saisi mielellään samaan aikaan kuulua ura, tyydyttävä parisuhde, perhe ja taloudellinen menestys.

Lena Dunham (s. 1986) on käsikirjoittaja, ohjaaja ja näyttelijä, jonka urasta en tiennyt tuon taivaallista ennen hänen omaelämäkerralliseen elämäntaito-oppaaseen tutustumista. Sellainen tyttö- nuoren naisen ”opetuksia” (Otava, 2014, suom. Lotta Sonninen) on humoristinen antiteesi cosmolaiselle ajattelulle. Ilmeisesti Dunham on myös lyhyen uransa aikana noussut varsinaiseksi provokaattoriksi, joka herättää raivoa, hämmennystä ja väärinymmärrystä medialausunnoillaan. Viime aikoina hän on kohauttanut varsinkin mielipiteillään rasismista ja seksuaalisesta väkivallasta. Hän herättää pahennusta sekä vasemmistolaissuuntautuneiden feministien että konservatiivien parissa. Jos asuisin New Yorkissa, saattaisin olla kiinnostunut kuulemaan häntä livenä vain yleisön kuohahduksien vuoksi.

Dunham on ollut teoksen kirjoittaessaan 28-vuotias, ja huolimatta satumaisesta urastaan hän kipuilee teoksen nykyisyydessä aika lailla samojen kysymysten parissa kuin nuorempana opiskelijana liberaalissa taidecollegessa Oberlinissa. Varmasti teos on kasvukertomus, mutta ehkä vielä enemmän standup-komiikkaa hipova paljastuskirja nolosta seksistä, hankalasta kehonkuvasta ja vaikeuksista solmia kestäviä parisuhteita. Dunhamin perhe on tarinassa keskiössä, ja hän kirjoittaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan boheemin Sohon taiteilijapiireissä hersyvän rakastavasti. Kieltämättä nuoren naisen kasvuolosuhteet ovat tässä räikeän elitistiset, vaikka perhe ei olekaan erityisen materialistinen. Lenalla on muualle opiskelemaan lähdettyään etumatkaa, kun hipsterit ottavat mittaa toisistaan cooliusrintamalla. Kovin terävästi hän ei kirjoita etuoikeuksistaan, mutta täytyy hyväksyä, ettei tämä ole poliittisesti suuntautunut teos.

Pidin kirjasta ja samalla olin repiä hiuksiani turhautumisesta, mikä varmasti johtui myös ikäerosta ja sukupolvierosta. En muista, olisiko tämän tyyppinen kirjoittaminen ollut muotia silloin, kun itse olin nuori, tai jos oli, kirjailijat taisivat pukea intiimit tunnustuksensa fiktion muotoon. Tämä taitaa olla post-ironinen ja postfeministinen opas, jonka tarkoituksena ei ole pelastaa ketään muuten kuin vapauttaa heitä etsimään omaa totuuttaan. Seksuaalisuuteen ja omaan kehonkuvaan liittyvät havainnot ovat mielestäni kohtuukiinnostavia ja raikkaita, mutta koin vaivaannuttavaksi Dunhamin tavan kuvata jokaista elämänsä ”panoa” ihohuokosten tarkkuustasolla. Muutenkin henkilögalleria lyhyehkössä teoksessa on hämmentävän laaja, ja vaikka henkilöiden nimiä olisi muutettu, loukkaantumispotentiaali on joidenkin tyyppien suhteen valtava.

Teoksen Lena on erikoinen yhdistelmä nössöä kotityttöä, itsetuhoista ajelehtijaa ja uratietoista puurtajaa, jonka elämässä seksisuhteet ovat olleet se vapauden vyöhyke, jota ei varmasti kilpailukeskeisessä viihdemaailmassa esiinny. Itsetuhoinen ajelehtija etsii tieten tahtoen miehiä, jotka kohtelevat häntä huonosti tai ovat kykenemättömiä kommunikoimaan muuten kuin sängyssä. Tähän elämäntapaan kuuluu myös huumeiden käyttö ja sekakäyttö, ja huumeet ovat siksikin suosiossa, etteivät ne lihota. Yhdysvalloissa 2010-luvulla henkilö voi kirjoittaa avoimesti viihteellisestä kokaiinin käytöstään samalla tavalla kuin karkkikaupassa käynnistä. Teoksessa ei suinkaan ihannoida huumeita, mutta ne ovat osa tavallista arkea muuten hyvin terveyspainotteisessa elämäntavassa.

Teoksessa riemastuttavinta olivat Joana Avilezin humoristiset piirrokset, ja kyllä draaman ja komedian ystävä voi siitä bongata upeita one-linereita varastettavaksi tai muunneltaviksi. Oma suosikkini oli: ”En ole mikään hippi tai mitään, mutta kondyloomani parantui akupunktiolla.”

Sielun sisaruutta tämän teoksen kautta voi löytää esimerkiksi brittiläisen Caitlin Moranin teoksista, jotka kuitenkin olen kokenut astetta yhteiskunnallisimmiksi. Jenkkikirjoissahan yleensä ohitetaan luokkaerot, ja keskitytään muihin rakenteisiin, ja meille eurooppalaisille luokkaan perustuva eriarvoisuus on varmasti edelleen se suurin vääryyden kokemus. Jos tästä teoksesta haluaa etsiä mitään poliittista virettä, se ehkä liittyy heteronormatiivisuuden kyseenalaistamiseen. Mutta joo, aivan hämmentävän valkoista maailmaa Dunham kuvaa, tai sitten hän on ohittanut ihmisten kuvaamisen ”väreissä”.

Kirja todellakin soveltuu parhaiten parikymppiselle lukijakunnalle, ja kerrankin luin nuorten aikuisten teoksen, johon koin olevani vähän liian vanha. Pitää tutustua Dunhamin käsikirjoittamaan Girls-sarjaan saadakseni paremman otteen hänen mielenmaisemastaan.

 

Kun pääskyset palaavat Kutturaan

siirielamaTässä blogissa olen hehkuttanut Mikko-Pekka Heikkisen monia Lappiin sijoittuvia kirjoja, joista yksi on veijariromaani Terveisiä Kutturasta. Varsinkin itäinen Lappi on minulle täysin vierasta seutua, enkä ollut koskaan Kutturasta kuullut ennen Heikkisen teoksia luettuani.

Nyt sitten sain sylin täydeltä saamelaista naisenergiaa kutturalaisen Siiri Magga-Miettusen omaelämäkerrallisen teoksen, Siirin elämä, muodossa (Kustannus-Puntsi, 2006). Teos on jatko-osa kirjailijan lapsuudesta kertovalle Siirin kirjalle (2002), joka syntyi lukijoiden pyynnöstä, sillä he halusivat tietää, kuinka teoksen sisarparvelle aikuisina kävi. Molemmat teokset lienevät loppuunmyytyjä antikvariaattien aarteita, ja hersyvän tarinankerronnan lisäksi arvokasta sosiaalihistoriaa.

Siiri Magga-Miettunen tunnetaan työstään saamenkielisen kulttuurin elvyttäjänä. Hän muun muassa kirjoitti ensimmäisen saamenkielisen aapisen vuonna 1967. Tästä huolimatta elämä lennätti hänet kotikonnuilta kohti etelää. Elämään mahtu lyhyt jakso viinikassana Tampereella ja opettajan pesti Varkaudessa, jonka jälkeen hänen perheensä asettui asumaan Kemiin. Äitiysloma oli 60-luvulla kahden kuukauden mittainen, joten teos kuvaa suht vaativia työolosuhteita. Tunnistin kirjasta monia omaankin lapsuuteeni liittyviä piirteitä, vaikka olen syntynyt 70-luvulla. Monissa perheissä, kuten tässä, asuttiin pitkiäkin aikoja kahdella paikkakunnalla työn vuoksi, ja lasten hoitopaikkojen etsimisestä oli jatkuva stressi päällä.

Siirin side Kutturaan ja syntymäperheeseen on pysyvä, ja varsinkin perheen materiaalinen avustaminen kuuluu sisarusten arkipäivään. Vanhemmat pyrkivät kasvattamaan jälkikasvustaan muita kuin poromiehiä, ja moni pesueesta lentää etelään. Teeoksen punaisena lankana on metafora pääskysistä, joiden palaamisen keväinen odottelu on Niila-isän elämänlinja. Niilan herkkyys varsinkin tytärten maailmalle lähtiessä on koskettavaa. Myös kansatieteilijä Kustaa Vilkuna oli käynyt ihmettelemässä Kutturan suurta pääskyskantaa, ja sai tästä lempinimekseen Kuttura.

Koomisia kohtaamisia teoksessa on varsinkin saamelaisten ja etelän lantalaisten välillä. Siirin pikkuveli saa etelästä opettajan, joka on vakuuttunut, että poroille on jossain olemassa yösuoja, josta lapset eivät tiedä mitään. Minäkään en tiennyt mitään jäkälännostosta, ja jouduin konsultoimaan lopun sananselitysosastoa, joka tässä teoksessa ei haitannut yhtään. Välillä, varsinkin kaunokirjallisuuden puolella kimpaannun, jos kirjassa on pitkä ”sanakirja” lopussa. Omaelämäkerroissa se ei tunnu niin eksotisoivalta, ja varsinkaan tässä kirjassa ei ollut minkäänlaista pyrkimystä ”myydä” Kutturaa charmanttina peräkylänä.

Uskonnollisuuden rooli on kirjassa taustavireenä, varsinkin Siirin äidin suhteessa lapsiinsa. En osannut lukea, oliko perhe lestadiolainen, mutta suuri lapsimäärä ja jatkuva muistutus synnintunnosta viittaavat siihen suuntaan. Siirin oma hengellisyys on erilaista, maallisempaa, ja liittyy eniten kuolintapauksiin ja suruun. Saamelaisten harrastamaa noitumistakin tässä tapahtuu, mutta pakanallista perinnettä ei idealisoida. Jos jotain teokseen olisin saanut toivoa lisää, niin olisin toivonut lisää historiallisuutta. Ehkä muistelmien alkuosassa, Siirin kirjassa, sitä löytyy enemmän, ja siitä olenkin erityisen kiinnostunut, sillä se kertoo muun muassa saamelaisten evakuoinnista Ruotsiin sota-aikana.

Siiri Magga-Miettunen kirjoittaa konstailemattoman arkisesti, ja tekstistä välittyy vilpittömyys ja kiitollisuus elämälle. On ilahduttavaa välillä lukea ei niin suuren julkkiksen elämäkertaa, joka on selvästi kirjoitettu pyrkimättä miellyttää ketään tai tehdä vaikutusta kehenkään. Kirja on kirjoitettu suurella sydämellä, mutta siitä näkyy myös Magga-Miettusen ammattitaito editoijana. Kappaleet ovat lyhyitä, osa niistä tuntuu ”lastuilta”, eikä hän sorru turhaan jaaritteluun eikä pitkäpiimäiseen työn kuvaukseen. Murrepuhetta on paljon, mutta se on kauttaaltaan ymmärrettävää, ja sitä oli ilo lukea varsinkin runsaan dialogin muodossa.

Tämäkin teos löytyi kirjaston kierrätyksestä, ja nappasin sen mukaani vain kannen vuoksi – koska Lapissa asuva tyttäreni on kirjailijan kaima ja heissä on samaa näköä. Opettajan työn kuvaukset taas muistuttivat minua edesmenneestä äidistäni, joka myös oli kiertävä englannin opettaja, joksi Siirikin tässä urallaan etenee. Toisin sanoen teos tuntui kauttaaltaan kotoisalta, ja päähenkilö vahvasta paikallisidentiteetistään huolimatta tuntui ihmiseltä, jolla on kyky kotoutua minne tahansa maailmassa.

 

Millä saadaan kulttuuriväki suuttumaan?

Wahlsten KosteidenAri Wahlsten on teatterimaailman moniottelija, jonka esikoisromaani  Kosteiden mestojen balladi (Gummerus, 2012) sai aikaan jonkinlaisen paskamyrskyn Helsingin kulttuuripiireissä siksi, että liian moni ihminen tunnisti teoksesta palan itseään. Eniten teoksesta suuttui Arto Paasilinnan vaimo, joka pyysi kirjailijalta julkista anteeksipyyntöä örveltävän Arvo Kivipaasi-hahmon vuoksi. (Minua tuo kuvaus ei loukannut, sillä Paasilinna todella oli viime vuosikymmenellä liian usein lööpeissä känniräyhäämisestään, eikä Wahlsten siksi kuvannut tässä mitään, mitä kansa ei jo tiennyt.)

No, jaa. Aikamoinen myrsky ankkalammikossa, sanoisin. Kuten teoksen nimestä ja kannesta arvata saattaa, teos käsittelee pääasiallisesti ryyppäämistä ja seksiä, varsinkin uskotonta ja irtosellaista, eikä siinä ole kovin montaa selväpäistä hahmoa. Tapahtumat keskittyvät Kallion nurkille, vaikka välillä tehdään luokkaretkiä fiinimpiin ympäristöihin, kuten kartanoiden yksityisjuhliin ja Kaivopuiston arvoasuntoihin. Päähenkilö Aaron Walden tuntuu vahvasti kirjailijan alter egolta, onhan hän näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja. Hän on alkoholismissaan vielä siinä vaiheessa, jolloin päivittäinen baarielämä on hauskaa, ja fyffeäkin juomiseen aina löytyy, jostain.

Olen lukenut näitä suomalaiskansallisia kosteita kulttiteoksia muutamia, Juoppohullu-sarjasta vain aloitusosan, ja tuoreimpana Kalle Lähteen Happotestin. Verrattuna näihin rappioalkoholismin kuvauksiin Kosteiden mestojen balladi pysyy vielä suht siistinä kuvauksena boheemien artistien elämäntyylistä. Aaron Walden itse on kirjan juopoista kokeneimmasta päästä, kun taas jotkut näyttelijäkaverit pääsevät dokaamaan vain harvoin perheensä kontrolloidessa iltamenoja.

Wahlsten on kielellisesti oivaltava ja tarkkanäköinen kirjoittaja, ja tekstin ”flow” tekee siitä nopealukuisen. Baarien hahmoista, ja varsinkin Aaronin naisista löytyy moniulotteisuutta, vaikka Aaron itse heitä kovin seksistisesti kuvaakin. Naisten keskuudessa Aaron on kiertopalkinto, joka tunnetaan seksuaalisesta viriiliydestään. Siinä missä Aaron objektifioi naisia, myös naiset objektifioivat Aaronia. Tosin lähes kokonaan kännipäisestä örvellyksestä ja nussimisesta koostuva teos jää juoneltaan latteaksi. Kirjan draaman kaari ei ole kummoinen, enkä tiedä, muistanko sen tapahtumista paljoakaan enää ensi viikolla.

Luin kirjan teatterimaailman kuvauksen vuoksi, en viinan, ja koin sen puolen teoksesta kiinnostavaksi. Varsinkin Aaronin ja naisohjaaja Helyn reissu Kontulaan vetämään 10-vuotiaille ongelmanuorille elokuvakerhoa nauratti kovasti, ja herätti kysymyksiä ”hyvinvointitaiteesta”. Vaikka monet taiteilijat palavat tällaisille projekteille ja tekevät niiden vuoksi loputtomiin ilmaisia työtunteja, Wahlsten kuitenkin tässä muistuttaa karheiden lähiöprojektien koomisistakin realiteeteista.

Juomisen suhteen tässä ei tehdä mitään moralistista tilinpäätöstä tai täyskäännettä, vaan Aaronin suhde alkoholiin pysyy jokseenkin muuttumattomana. Siinä mielessä tämä ei ole suuri avainromaani alkoholismista, joka antaisi lukijalle uutta ajattelemisen aihetta. Romaanin hahmot vain sattuvat olemaan juoppoja. Punainen lanka on löydettävissä muualta: ehkä tämä on aikalaiskuvaus helsinkiläisestä taiteilijuudesta, tai kuvaus urbaanin keski-ikäisen miehen elämän rikkonaisuudesta ja työnteon silppuuntumisesta. En oikeastaan kokenut, että Aaronin elämän keskeisin ongelma oli alkoholi – tai ehkä hän oli poikkeuksellisen resistentti alkoholisoitumiselle. Missään nimessä hän ei ollut paha, moraaliton tai ilkeä ihminen, vaan suhteessa harvoihin läheisiinsä jopa välittävä.

Kirjailijan biografiatiedot kertovat, että Wahlsten on tämän romaanin jälkeen julkaissut jopa kolme dekkaria, ja uskon, että genren vaihdos on tehnyt hänen kirjoittamiselleen hyvää. Tällä kirjalla hän on saanut julkisuutta, mutten usko kirjan olleen suuri menestys kaupallisesti. Vetävän kirjoitustyylin vuoksi voisin hyvinkin tutustua johonkin hänen dekkareistaan.

 

Lauran likainen mehuhetki

lintutarha03585-202x300Tämän blogitekstini otsikko on jokseenkin karu, mutta antanette anteeksi. Luin eilen jonkunlaisessa mielenhäiriössä putkeen puolitoista romaania, joista toinen oli Satu Lepistön Lintutarha (Gummerus, 2017). Tämän tamperelaisen kirjoittajakollegan tuotantoon olen saanut tutustua monissa runoilloissa, ja odotin innolla hänen esikoisromaaniinsa tutustumista.

Eikä se pettänyt, mutta hämmensi. Teoksessa Lolita muuttaa Tampereelle, vuosi on lamanjälkeinen 1998, jolloin lähiöiden tyhjiöön alkaa taas nousta uusia omakotikartanoita. Lolita eli 14-vuotias Laura asuu ukrainalaisen taiteilijaäitinsä Marian kanssa keskustan jugendtalossa, ja huolimatta äidin kohtuullisesta menestyksestä taidemaalarina kaksikon arki on kovin epävakaata. Isä pitää lintutarhaa pitkän ajomatkan päässä maalla, mutta keskusteluyhteys isän ja tyttären välillä on ollut monta vuotta poikki. Äidin itsemurhan jälkeen Laura lähetetään takaisin isänsä luo, ankeisiin ja likaisiin oloihin, jotka tekoammatillinen lastensuojelun ammattilainen Eijaliisa siunaa, jotta pääsisi eroon kuormittavasta tapauksesta. Out of sight, out of mind – ja erityisesti kipattuna toisen kunnan vastuulle käden käänteessä.

Teos kertoo nelikymppisen elämäänsä kyllästyneen poliisin, Anssi Ilmari Heinon, haksahduksesta Lauraan, joka alkaa suruviestin viemisreissulla. Heinon pakkomielle nuoreen tyttöön on teoksen raskain osa, sillä nuorella tytöllä ei kriisissään ole aluksi mitään kiinnostusta poliisiin. Tosin tyttö isänsä likaisessa talossa rukoilee, että joku tulisi kuolleen äidin siunaamana pelastamaan häntä pahasta.

Pedofilia ja itsemurha samassa teoksessa on tuhti paketti, joka vaatii lukijalta henkisesti jättiläisen voimia. Kielellisesti teksti on paikoitellen jopa eteerisen kaunista, ja pidin myös siitä, että henkilöillä oli hyvin pohjustettu historia. Myös Ukraina-ulottuvuus toimii, vaikka teos ei mikään suuri monikulttuurisuussaaga olekaan. Anssi Heino näkee ahdistuksensa keskellä lähimetsissä Prijpetin, ydinlaskeumakaupungin, johon eläimet palaavat uskollisina huolimatta hävityksestä. Vasta myöhemmin hän saa kuulla, että Lauran äiti on Ukrainasta.

Teoksessa on paljon musiikkia, varsinkin Suomi-rockia Anssin kultaisesta nuoruudesta, mutta valitettavasti Tuomari Nurmio ja Kauko Röyhkä eivät saaneet tunnelmaan lisää valoa.

Moraalis-eettiseen pohdintaan teinitytön ja setämiehen suhteesta teos ei mielestäni kutsu. Kokeiltuaan seksuaalista valtaansa ylikypsään aikamieheen Laura kokee olonsa likaiseksi. Poliisi-Anssi on taas seksuaalisuutensa kanssa muutenkin hukassa kuin suhteessa Lauraan, ja hänen keski-iän kynnyksellä puhjennut saalistusviettinsä on tragikoominen.

Minä jätin kirjan kesken puolessa välissä ja selailin lopun, koska sieluni ei sietänyt poliisi-Anssia, jota välillä kutsuttiin suku- , välillä etunimellä. Muissa arvioissa arveltiin, että hänen persoonansa kautta kuvataan vakavaa dissosiaatiohäiriötä – mikä selittää tekstin hajanaisuuden ja vaikeaselkoisuuden. Itse lähdin lukemaan tätä dekkarina tai psykologisena trillerinä, ja ehkä psykologisen trillerin piirteitä teoksesta löytyy eniten, vaikka juoni paljastuu jo takakannesta. Tässä on kaksi epäuskottavaa kertojaa, kaksi poikkeavaa versiota samoista tapahtumista – taitavasti kehitelty tarina, josta ei varmasti romaanitaiteen näkökulmasta mitään puutu. Minut teksti uuvutti ahdistavuudellaan,  ja verrattuna vaikka tätä ennen lukemaani Juha Hurmeen teokseen, Hullu oli mielenterveyspäivänä ”kevyttä keittoa”.

Kirja sopii niille, jotka etsivät kaunokirjallisuudesta äärikokemuksia, ja jotka eivät karta ihmismielen synkimpiä kammioita. Se voi myös toimia hyvänä peilinä dekkareiden ja trillereiden suurkuluttajille, sillä esimerkiksi poliisin työ näyttäytyy tässä varsin eriskummallisena.

Hyvää mielenterveysviikkoa!

IMG_1819Tänään alkaa vuosittainen Mielenterveysviikko, ja meillä bloggareilla on haasteena lukea viikon aikana mielenterveyteen liittyvä teos. Viikkoa voi viettää myös osallistua eri mielenterveyden toimijoihin tapahtumiin ympäri maata, tai vaikka ilahduttamalla ystävää treffeillä tai kyläilemällä pitkästä aikaa.

Oma viikon teokseni on Juha Hurmeen Hullu (Teos, 2012), jota olen yrittänyt viiden vuoden ajan tavoittaa. Näyttämölläkin Hullua olisi saanut nähdä moneen otteeseen, mutta olen tainnut pelätä liian vahvaa tunnereaktiota. Paljon olen kirjasta lukenut, pelkkää hyvää, ja varmasti myös seurannut Hurmeen haastatteluja aiheesta eri medioissa. Kun Hurme vielä on tänä vuonna Finlandia-kandidaattina uutuusromaanillaan Niemi, se tekee tästä lukukokemuksesta ajankohtaisemman. Silti Hullu puhuttelee minua nyt enemmän, enkä ole tainnut Hurmeelta koskaan mitään aiemmin lukeakaan. Kuunnellut häntä olen ainakin kerran, luennolla näytelmäkirjallisuudesta, kun opiskelin luovaa kirjoittamista.

Teoksessa viisikymppinen mieskertoja käy läpi neljää kokemustaan Siitä, eli ennenaikaisesta kuolemasta. Miehellä on ollut kolme psykoosinkaltaista kokemusta nuoruudessaan, mutta hän on selvinnyt niistä ilman sairaalakeikkaa. Neljäs kerta puhkeaa hänen 87-vuotiaan äitinsä tehdessä kuolemaa, ja liittyy jollain tavalla lapsuuden ja nuoruuden selvittämättömiin salaisuuksiin. Mies viedään kotinurkiltaan Helsingin Kalliosta ensin keltaiseen taloon, sieltä valkoiseen ja lopulta harmaaseen. Miehellä on välittävä lähipiiri, ystäviä ja rakkautta riittää, ja työkin pitää kiireisenä. Psykoosialttius ei tunnu hänellä olevan suoraan riippuvainen elämän suhdanteista.

Teosta on varmasti ruodittu puhki täällä Blogistaniassa, joten en referoi enempää juonta enkä hahmoja. Kerron vain, millaisia ajatuksia teos herätti minussa mielenterveyden näkökulmasta. Pelkäsin, että teos olisi suomalainen versio leffasta Yksi lensi yli käenpesän, joka on minulla ikimuistoisin mielisairaalakuvaus, kuten varmasti monella muullakin. Leffaan viitataankin itseironisesti, mutta kertoja ei todellakaan ole Jack Nicholsonin inkarnaatio.

Psykoosiin monilla liittyy kaikkivoipaisuuden ja syvän vainoharhan kokemuksia, ja Hurmeen kuvaus vaikuttaakin kovin todenmukaiselta. Raamattu kuluu osastolla puhki profetioiden toivossa, ja maitopurkin kyljestäkin voi lukea salaisia viestejä. Oikeastaan koko maailma, kaikki maailman kaunokirjallisuus on kirjoitettu vain sinua varten. Kulttuuri-ihmisillä sairaus voi ottaa vielä mahtipontisempia muotoja kuin tavallisilla tallaajilla. Osastolla kertoja saa paljon aikaan myös kirjoittajana: hän jopa kirjoittaa pienen näytelmän herra Josef Julius Wecksellistä (1838-1907), joka asui Lapinlahdessa yli 40 vuotta elämästään.

Eniten pidin teoksen suvantovaiheesta, jossa kertoja uppoutuu Algot Untolan alias Maiju Lassilan (1868-1918) moniin persooniin ja värikkäisiin elämänvaiheisiin. Näiden heijastusten kautta nykypäivän ja eilisen luova hulluus vertaantuivat sulavasti toisiinsa. Kirjan historialliset kerrokset luovat tarinaan kaikupohjaa ja uskottavuutta, mutta menneiden hullujen vierailu nykyisyydessä ei johda synkistelyyn.

Olen tänä vuonna käyttänyt paljon aikaa Seilin saaren naiskohtaloista murehtimiseen Katja Kallion ja Johanna Holmströmin romaanien seurassa. Nämä perinteisemmät historialliset romaanit eivät ole suoraan verrattavissa Hurmeen osittain autofiktiiviseen proosaan, jossa mennyttä hulluutta tulkitaan nykyisyyden kautta. Täytyy myöntää, että Hullu on tragedianakin yksi humoristisimmista ja toiveikkaimmista kertomuksista vakavasta mielenterveyden häiriöstä. Kirjaa lukiessani tuli vahva olo, että kuka tahansa meistä voi huomenna olla nippusiteissä suljetun osaston häkissä – koska kuka tahansa meistä voi järkyttyä, haavoittua tai mennä rikki, joko perinnöllisen ominaisuuden tai jonkun elämässä koetun ja käsittelemättömän trauman vuoksi.

Teoksen uskonnollisen elämän pohdinnat ja Raamattu-sitaatit ansaitsisivat ainakin yhden opinäytetyön. Ylipäänsä uskonnollisten kokemusten läsnäolo psykoosissa on aihe, joka kiinnostaa minua, koska se taitaa olla kulttuurisesti universaali ilmiö.

Kirjaa suosittelen vahvasti erityisesti niille, jotka pelkäävät lukea raskaita romaaneja mielenterveyshäiriöistä. Tämä teos ei tule viemään yöunia eikä pelkäämään omaa tulevaa hulluksi tulemistaan. Päinvastoin se antaa työkaluja meille kaikille sanoittaa omia hulluuden momenttejamme ja oppia elämään niiden kanssa.

Minua tämä teos veti voimakkaasti kohti Valoa – sielussa ja ruumiissa.

 

Festina lente kyläkoululla

IMG_1817Maallemuuttofantasiat ovat suosittu teema suomalaisessa (nais)viihdekirjallisuudessa, jota chicklit:iksikin kutsutaan. Erityisen paljon tätä genreä suosii Karisto-kustantamo, ja tässäkin blogissa sen viimeaikaisia tuotoksia on ruodittu, toivon mukaan rakentavassa hengessä.

Amanda Vaara on uusi nimi chicklit:in kentällä, vaikka pseudonymin taustalla vaikuttaa kirjallisuuden moniottelija Niina Hakalahti. Hakalahden tuotantoon mahtuu sekä aikuisten – että lastenkirjoja, ja tätä edellinen teos Lumilinna (2016) tuntui kaikista vähiten viihteelliseltä. Teos on mielestäni jäänyt aivan liian vähälle huomiolle, vaikka siinä käsitellään varsin ajankohtaisia monikulttuurisen identiteetin teemoja.

Pientä fiksausta vailla (Karisto, 2017) kertoo vasta eronneesta downshiftaajasta Venlasta, joka pitää samannimistä blogia uudesta elämästään kyläkoulun omistajana ja airbnb-majatalon pitäjänä. Edellisessä elämässään hän on ollut kiireinen kiinteistönvälittäjä, ja hänen kiinnostuksensa asuntoihin ja asumiseen leimaa myös kirjoitustyyliä. Venlalla on kaksi kouluikäistä lasta, joiden isä paheksuu uutta elämäntapaa voimallisesti. Perhe-elämän jännitteet ovat kasvussa, eikä varsinkaan kolmetoistavuotias Eedla-tytär ole kiitollinen periferiaan muutosta.

Romantiikkarintama ei ainakaan ole tässä teoksessa liian siirappista, vaikka rastapäinen komistus Jörn vaikuttaakin alussa liian täydelliseltä. Kolmikymppisten eronneiden ja karanneiden parisuhdemarkkinoita lähestytään lempeän ironisesti. Erikoista on, että teoksessa kaikki suhdeviritelmät alkavat ”luomuisesti” live-tapaamisista.

Minusta kiinnostavin ulottuvuus kirjassa oli naapuruus, ja varsinkin lähimmän naapuritalon asukkien kohtalo kosketti. Ylipäänsä kartanotyylisten luksustalojen omistajien mielenmaisema alkoi kiinnostaa. Järvenrantatonttien paljuidylleihin mahtuu usein paljon ylimitoitettuja haaveita ja tuskaa. Samoin toinen naapuri, eläkkeellä oleva kuviksen opettaja Ilona oli herkullinen hahmo kanankasvatushankkeineen.

Olen lukenut viime aikoina useammankin kaunokirjallisen teoksen, jonka päähenkilö on bloggaaja – me bloggarit siis olemme harvinaisen seksikkäitä kaunokirjallisesti. Vähän samantyyppisiä viboja oli tässä ja Eva Frantzin tuoreessa dekkarissa Sininen huvila, ainakin elämäntapavalintojen saralla. Toisin kuin muissa lukemissani bloggaamista käsittelevissä teoksissa, tässä se ei ole päähenkilön suurin intohimo, vaan pikemminkin keino markkinoida yritystä. Useinhan vastaavissa kuvauksissa käsitellään blogimaailman narsismia tai bloggaajan hukassa olevaa todellisuudentajua. Venla on bloggaajana varsin mielikuvitukseton ja käyttää latteahkoa arkikieltä – hän on myös lukihäiriöinen, joten kirjoittaminen ei ole hänelle ensisijainen keino ilmaista itseään.

Villa Venla vaikutti majatalolta, jonne mielelläni majoittuisin, ja jonka luomuisia tarjoamisia kokeilisin – varsinkin voikukkapestoa. Jos kirjalta olisi saanut ”tilata” jotain lisää, niin olisin ”tilannut” himpun verran lisää paikallista ja historiallista ulottuvuutta. Paikkakunnan nimeämistä en kaivannut: lukija hoksaa, että majatalo sijaitsee jossain Tampereelta länteen sijoittuvassa pikkukaupungissa. Koulurakennus olisi ehkä ansainnut pientä historiallista fiksausta, jolloin sen henki olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa.

PS: Hakalahden omaan kanankasvatusfilosofiaan voi tutustua Yle Areenassa, radio-ohjelmassa Kuusi kuvaa, joka on vallan mainio kirjailijaportretti: https://areena.yle.fi/1-4220625