Loppusijoituskohteena Mäntykoti

IMG_1809Minulla taitaa olla fiksaatio vanhusten palvelukoteja käsittelevään kirjallisuuteen. Tässä genressä suurinta iloa on tuottanut Minna Lindgrenin Ehtoolehto-sarja, josta olen saanut keskustella livenä naapurini palvelukodin asukkaiden kanssa, plus monien muiden ei vielä tuohon ikäluokkaan kuuluvien kanssa. Humoristinen kirjallisuus ikääntymisestä tuntuu olevan paikallaan, varsinkin, jos esimerkiksi omaishoito ottaa koville. Moni varmasti lukee vanhusaiheista kirjallisuutta myös omaa tulevaisuuttaan peilaten: mitä minä voin odottaa elämältäni, jos joskus joudun laitokseen ja onko minulla siinä vaiheessa enää lainkaan omaa tahtoa?

Mats Strandbergin Hoivakoti (LIKE, 2017, suom. Ida Takala ja Stella Vuoma) on varmasti hyvin todellisuudenmakuinen, mutta inhorealismin rajoja puskeva romaani äidistä ja pojasta, jotka kohtaavat pitkästä aikaa äidin hoivakotiin muuton yhteydessä. Hoivakodin nimi on tietysti Mäntykoti, jonka nimisiä on Suomessakin joka niemessä ja notkelmassa.

Monika on vasta 72-vuotias, ja on sairastunut akuuttiin dementiaan sydänkohtauksessa tulleen aivojen happivajeen vuoksi. Tätä ennen hän on elänyt yksin omassa talossaan, ja tavannut poikiaan Joelia ja Björniä vain harvakseltaan. Joelia kalvaa syyllisyys äidin heitteillejätöstä, kun taas perheellinen Björn suhtautuu äidin sairauteen teknokraattisemmin. Joel palaa kotiin Tukholmasta ja asettuu asumaan äitinsä taloon ainakin siksi aikaa, kun talo on myynnissä. Mies on elänyt rikkonaista elämää pääkaupungissa, selättänyt huumeongelmansa ainakin toistaiseksi, mutta kotiinpaluu herättää miehessä epäsuotuisia muistoja ja halun narkata taas.

Strandbergiä on kutsuttu Ruotsin Stephen Kingiksi, ja kyllä, teos edustaa varsin tyylipuhdasta kauhua, mutta ei rajoitu siihen. Se on psykologinen trilleri, mutta myös kelpo romaani ajastamme ja perhesuhteiden muutoksesta. Siitä voi siis nauttia, vaikka yliluonnolliset ilmiöt eivät kiinnostaisikaan. Siinä seikkaillaan pienessä Skredsbyn maalaispitäjässä, joka muistuttaa Göteborgin läheisessä Kungälvin kunnassa sijaitsevaa Kärnan kylää. Kungälvissä olenkin käynyt, joten paikalliseen kuvaukseen oli siksikin helppo uppoutua.

Monikan ja muutamien muiden hoidokkien näyt eivät ole aivan tyypillisiä dementiaharhoja, vaan sekä hoitohenkilökunnalla että omaisilla alkaa olla tukalat paikat ilmiön ymmärtämisessä. Kuka tai mikä hoitokodissa kummittelee tai vainoaa, ja voiko dementoituneiden hoidokkien näyissä olla totuuden siemeniä? Miksi Monika tuntuu tietävän asioita ihmisistä, joita ei ole koskaan tavannutkaan?

Strandberg kuvaa dementian päänsisäistä kauhua raadollisemmin kuin moni muu viime aikoina lukemani vanhuuden kuvaaja. Varsinkin Petrus-nimisen miehen seksuaalinen käyttäytyminen on kuvattu niin ahdistavana, että hattua nostan hoitajille, jotka sellaista jaksavat vuodesta toiseen sietää. Teoksen fokus ei ole yhteiskuntapoliittisessa kysymyksenherättelyssä, mutta hoidon ”halpuuttaminen” on tässä jokapäiväinen realiteetti. Koulutettua lähihoitajaa ei mielellään päästetä yövuoroihin, koska hänelle on maksettava enemmän kuin maahanmuuttajataustaiselle hoiva-assistentille. Hoivakodin johtaja on riemullisesti pihalla kaikesta, mitä talossa tapahtuu, ja puhuu ”kultaisista” ja ”herttaisista” asukeistaan ilman itsekritiikin häivää.

Teoksen nelikymppisillä ”nuorilla” ei tunnu kellään menevän kovin hyvin, ja heihin oli helppo samastua. Joelin ja hoitaja-Ninan uudelleenelvytetty ystävyys toi muuten mustanpuhuvaan kerrontaan ripauksen toivoa.

Kirjassa oli jotain yhteistä vasta lukemani Pasi Ilmari Jääskeläisen Väärän kissan päivän kanssa, vaikka kieltämättä Jääskeläisen kehittämässä juonessa oli enemmän vauhtia ja glamouria, ja teksti oli älyllisesti vaativampaa. Äidin ja pojan suhteen asetelmassa oli samankaltaisuutta, ja varsinkin suht nuoren dementikon kohtalo kouraisi molemmissa teoksissa syvältä.

Tämä on helppolukuinen teos, jossa kieli on hyvin arkista – ja itse asiassa olen viime aikoina havainnut samantyyppistä selkokielisyyttä paljossa ruotsalaisessa kirjallisuudessa. Joskus teokset jäävät minulta kesken, jos kieli on pelkkää aktiivilauseista koostuvaa ”Pupu Tupuna-kerrontaa”. Tässä teoksessa arkikieli ei haitannut, koska kerronnan palo oli valtava ja aihe koskettava.

Kirjaa en suosittele sellaisille lukijoille, jotka ovat vaikka juuri muuttamassa omaistaan hoivakotiin, sillä teoksen kerronta voi järkyttää tai tuntua liian omakohtaiselta. Teos voi koskettaa raakoja hermoja. Tosin tässä ei kuvata härskiä heitteillejättöä tai muuta sosiaalipornahtavaa – ja ongelmat, joita kuvataan, eivät aina ole rahallakaan ratkaistavissa. Dementiaharhat ovat pelottavia, ja ne voivat olla pelottavia hoitoalan pitkän linjan ammattilaisillekin, jos työtä ei tee täysin autopilotilla.

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s