Miiran uudet kuulumiset

MiiraEija Hetekivi Olssonin toinen romaani Miira (S&S 2017, suom. Outi Menna) jatkaa esikoisromaanin Tämä ei ole lasten maa (2013) tarinaa, jossa tapaamme 16-vuotiaan göteborgilaisen teinininjamme matkalla kohti lukiota.

Teos kartoittaa Miiran vauhdikasta elämää 80-90-lukujen vaihteessa, jolloin luokkaerot ovat vahvasti polarisoitumassa Ruotsissa. Miiran haaveena on opiskella aivokirurgiksi, ja hakee sen vuoksi luonnontieteelliseen lukioon, mutta ei kestä sen snobimenoa paria viikkoa pidempään. Hän on opiskellut ulkoa neurologian oppikirjan, mutta tämä teos ei pitkään toimi pääsylippuna ulos lähiöstä. Alkaa sekalaisten hanttihommien kausi, jolloin Miira oppii kaiken juoppokämppien kuolinsiivouksista ja alemman luokan ravintoloiden kirjoittamattomista säännöistä.

Hetekivi Olsson pysyy uskollisena työväenluokkaisuuden ja maahanmuuttajaruotsin teemoille, ja kyseessä on kai kasvukertomus, mutta Miiran ”ninja-asenne” on periaatteessa sama kautta näiden kahden romaanin niin, ettei hän ole kovin valmis kohtaamaan muuta maailmaa kuin kaltaisiaan lähiöiden kovaonnisia sieluja. Sisimmissään hän on tiedonhaluinen nörtti, jolla mahdollisesti on itselläänkin neuroepätyypillisiä piirteitä. Miira ei puhu suomea eikä ruotsia vaan miiraa, ja hänen kielessään toistuvat itsekeksimät termit kuten sosiaalitapausmetsä. Hän on älykäs, herkkä kovis, jolla on tunne-elämän kehityksessä merkittäviä viiveitä, ja hän käyttäytyy vielä 16-17-vuotiaana paikoitellen kuin lapset.

Miira saattaa aueta raikkaampana niille, jotka eivät ole lukeneet esikoisromaania. Esimerkiksi Miiran vanhempien tila pysyy tässä aivan samana kuin ennen, eikä äidin siivous- ja käsityövimman analyysissa ole enää mitään uutta. Suomi on edelleen nolo menneisyyden maa, jossa kuunnellaan Viktor Ällö Klimenkoa ja luetaan Kalle Päätaloa, eivätkä vanhemmat pääse noista jäänteistä eroon ravistelemallakaan.

Miiran suhde 26-vuotiaan kuvismaikan Janin kanssa on tässä ehkä se ”koukku”, joka saattaa hätkähdyttää tämän päivän lastensuojelullisesta näkökulmasta: vaikka seksin suojaikä on tainnut Ruotsissakin olla 16, opettajan ja kohta entisen oppilaan seksisuhde ja yhteen muuttaminen olisi varmasti näinä päivinä vaikea paikka vanhemmille. Tässä taas työväenluokkaista lähiötyttöä pidetään jo 16-vuotiaana aikuisena naisena, jonka osana on jatkaa rappusiivoojan työtä ja lisääntyä varhain.

Kirjaa suosittelen kaikille 70-luvun alkupuolella syntyneille, monikulttuurisuuden tutkijoille ja erilaisten tyttökirjojen ystäville. Vetävän tyylinsä vuoksi teos voisi mennä nuortenkirjastakin, vaikka tässä kuvataan nykynuorten vanhempien kultaista aikaa. Teoksessa on varsinkin tuohon siivoojan ammattiin liittyviä kohtia, jotka eivät sovellu kaikista herkimmille. Ruumiin nesteistä, kaasuista ja muista eritteistä kerrotaan pidäkkeettömästi, ja seksuaalisuuden kuvaukset ovat räväköitä.

Tunnistan itseni tästä teoksesta täysin, sillä olin lukioikäisenä tanttakäsilaukkuja suosiva kahvittelija. Vaikka minulla ei ollut kuutta hevosta enkä tullut rikkaasta perheestä, tässä kuvattu porvarillinen nousukkuus kuului elämääni enkä ollut kykenevä suhtautumaan siihen itsekriittisesti. Ja varmasti myös omasta koulustani putosi monia Miiran kaltaisia nuoria naisia hanttihommiin – tosin Suomessa nuorille riitti tuolloin aivan oikeita töitä, ja moni Siwan kassalla rahaa tienannut saattoi vielä sen jälkeen päätyä aikuislukioon. Aikuislukio on tässäkin haaveena ja tavoitteena. Onneksi niitä edelleen on, ja onneksi elämme nyt yhteiskunnassa, jossa ehkä on hieman enemmän ymmärrystä nuorten polkujen eriaikaisuudelle.

Jos sarja jatkuu vielä kolmannella teoksella, silloin Hetekivi Olssonin kerronta alkaa mennä päätalomaisen arkirealismin puolelle. Ja vaikka pidän Miirasta henkilöhahmona kovasti, ehkä kirjailijan kehityksen kannalta olisi välillä hyvä kirjoittaa muustakin kuin omaa kokemusta ja identiteettiä lähellä olevasta tematiikasta.

18 kommenttia artikkeliin ”Miiran uudet kuulumiset

  1. Kirjoituksesi perusteella kirja käsittelee mielenkiintoisia teemoja, mutten oikein usko, että kirja on minua varten. Kirja vaikuttaa sellaiselta, joka sisältää kliseitä kyllästymiseen asti, mutta saatan olla väärässäkin.

    • Jännä juttu, etten ole lukenut yhtään romaania suomalaisista maahanmuuttajista, joka ei olisi täynnä tunkkaisia Suomi-kliseitä! Susanna Alakosken Sikalat oli jopa karmeampi kuin Hetekivi Olssonin teokset tästä perspektiivistä. Ja Susanna Alakoskea arvostan suuresti yhteiskunnallisena vaikuttajana Ruotsissa. Olen lukenut myös romaanin lestadiolaisista Amerikassa, ja siinä inhorealismi oli aivan vastaavaa.

      Haluaisinkin kuulla toisenlaisista tarinoista. Toki monen ulkosuomalaisen omaelämäkerralliset teokset tuovat toisenlaista perspektiiviä.

  2. Tästä kirjasta taisi olla Hesarissa juttua joskus Helsingin Kirjamessujen alla. Silloin heräsi lievä kiinnostus, mutta jäin vähän kahden vaiheille lukeako vai ei. Juttusi kallisti vaakakupin ein puolelle, kiitos siitä 🙂 Maailmassa on niin paljon kiinnostavia kirjoja, että on ihan hyvä, ettei jokainen luettu blogijuttu lisää luettavien kirjojen pinoa. Sitä, joka kohta kaatuu tuossa pälleni 😉

    • Kiitos itsellesi jutun lukemisesta! Yritän aina olla rehellinen, täyttä negaa en koskaan kirjoita, ja yleensä kirjoittamatta jättäminen johtuu teoksen suuresta vaativuudesta. Muutama tosi vaativa työn alla, huoh, en jaksaisi, koska tämä on vain harrastus….

  3. Miten minä olen ollut siinä oletuksessa, että tuo Tämä ei ole lasten maa on joku dekkari! Hämmentävää. Ei vissiin tosiaan ole. Aihepiiri vaikuttaa kiinnostavalta, maahanmuutto ja yhteiskunnallinen epätasa-arvo ovat aiheina minua kiinnostavia ja sellaisia, joihin mieluusti kirjallisuudessa tartun. Pistetäänpä siis kunnolla mieleen, toisaalle kuin sinne dekkarilistalle, heh.

  4. Kiitos kirjan esittelystä. Ihan uusi kirjailijatuttavuus minulle. Mutta ei taida nousta lukulistalle, vaikkakin teemoina maahanmuutto ja yhteiskunnallinen asema kiinnostavat, muuta jotenkin tuntuu että tässä kirjassa niissä se sellainen näkökulma, joka on aika kaukana omista mielenkiinnon kohteista.

  5. Ihan uusi kirjailijanimi minulle. Mielenkiinnolla luin kirjoituksesi ja vaikka moni teema kiinnostaa, en silti usko että tämä kirja on minua varten. Olen lukenut kommenteissa mainitun Susanna Alakosken Sikalat, josta pidin ja en. Olen myös lukenut lestadiolaisuudesta Amerikassa. Olemmekohan lukeneet saman kirjan? Itse luin Hanna Pylväisen We Sinners -nimisen kirjan. Se ei tosin ollut ”inhorealistinen”, vaan oikeastaan melko maltillinen, jopa neutraali.

    • Kyllä, puhumme samasta romaanista. Muistan ehkä kirjan tunnelmat väärin, mutta tuntui, että tosi tunkkaisesta perinnekerhosta siinä kerrottiin. Voisin lukea kirjan uudestaan, jos löytäisin sen Kindlen, jolle kirja on ladattu…Kindle on ollut ehkä 5 vuotta yhdellä tyypillä lainassa…

  6. Kirja on juuri sellainen, millaisia kirjoja en pääosin koskaan lue. En jotenkin vain jaksa räävittömiä kohtauksia ja inhottavaa eritteiden kuvailua. Esittelysi kirjasta riitti minulle 🙂

    • Minusta meidän kaikkien on hyvä tunnustaa rajamme kirjojen tai muiden kulttuurituotteiden suhteen. Mä opiskelen sosiaalialaa, joten märkä puoli ei haittaa. En itse kestä ääriväkivaltaa tai kirjoja, joissa lapsille tehdään pahaa.

  7. Hmmm, ehkä tuo pitäisi lukea ihan tuon ikäluokan vuoksi – minä taisin olla vähän sellainen syrjästäkatsoja ja omien juttujeni touhuaja, mutta tunnistan kyllä nuo ”hienommat porukat” ja varsinkin tytöt. Tosin tuota taitaa olla nykyäänkin aika samalla lailla kouluissa.

    Toisaalta tämä ei kyllä oikein kuulosta minun kirjaltani. Useinkaan en jaksa lukea, jos päähenkilö pääasiassa kritisoi ympäristöään ryhtymättä itse varsinaisesti toimeen. Kuulosti vähän sellaiselta.

    Niin – ja 16v on minusta vielä hyvin lähellä lasta, Itselläni on kotona 15v ja vaikka hän on hyvinkin järkevä ja kypsä tapaus, on lapsuus vielä hyvin vahvassa. (Onneksi)

  8. Tematiikka kyllä kiinnostaa, mutta jokin tässä nyt vähän pistää vastaankin. Ehkä se on juuri tuo Suomi-taustan kliseisyys. Sikalat oli kyllä minusta vallan hieno romaani ja samoin kuin sinä, minäkin arvostan suuresti Alakoskea, joka puhuu köyhyydestä niin kuin köyhyys on.

    Jäin nyt sitäkin miettimään, että tulee vähän outo kuva Suomesta, jos taustat ovat aina ankeita jne. Hmm.

  9. Hih! Tanttakäsilaukkuinen kahvittelija osui ja upposi. Yksi sellainen täälläkin 😀
    Olen viime vuosina lukenut muutamia ruotsinsuomalaisista kertovia kirjoja ja aihepiiri kiinnostaa. Siksi tämä on ihan potentiaalinen luettava. Olikin ihan uusi tuttavuus minulle. Kiitos esittelystä!

  10. Arvostan suuresti Susanna Alikosken teoksia niiden rehellisyyden vuoksi. Tästä kirjailijasta en ollut ennen kuullutkaan. Ilmeisesti ruotsinsuomalaisista juuri ne, joilla on kovimmat kokemukset, sekä kirjoittavat että löytävät kustantajan.

    Suomen ja Ruotsin välinen elintasokuilu oli vielä 1970-luvulla järkyttävän suuri. Ruotsin yltäkylläisyyteen saattoi lähteä porukkaa taloista, joissa koko perhe söi puuroa tai pataa yhdestä astiasta kukin omalla puulusikallaan. Ja alkoholisuhde oli aivan erilainen.

  11. Kah, taas sitä tutustuu kirjoihin joihin ei ole ennen törmännyt. Vaikka nuorisomeininki kiinnostaa ja aihekaan ei ole hassumpi, taitaa tämä lukiosuorittaja jättää kirjan tällä kertaa kuitenkin väliin. Pehmolelutytön, joka kyllä oli oikein oiva romaani, jälkimainingeissa oppilaan ja opettajan suhteesta lukeminen ei innosta yhtään. Kiinnostava bloggaus kuitenkin, kiitos!

  12. Oho, olipa erilainen kuvaus kuin osasin odottaa! Minulla on ollut Hetekivi Olssonin esikoinen lainassa kirjastosta, mutta palautin ennen kuin ehdin lukea. Nyt ei kyllä enää yhtään harmita!

    Minna /Kirsin Book Club

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s