Kun stalkkaajasta tulee ystävä

Liane Moriarty-rasti nro 5: The Hypnotist’s Love Story (Penguin, 2012). Seitsemästä teoksesta enää kaksi jäljellä, eikä näitä viimeisiä minulla nyt ole.

Teos tuntui hieman erilaiselta kuin muut lukemani Moriartyt, ehkä siksi, että siinä oli vähemmän henkilöitä. Juonen suhteen teos saattaa olla suosikkini kaikista lukemistani, vaikka teoksessa The Last Anniversary oli paras miljöö. Kaikki teokset sijoittuvat Sydneyhin, ja tässäkin liikutaan jossain varsin mitäänsanomattomassa keskiluokkaisessa nukkumälähiössä.

Teoksen päähenkilö Ellen O’Farrell on neljääkymppiä lähestyvä hypnoterapeutti, jolla on oma praktiikka, paritalon puolikas eikä miestä. Kun Ellen sitten kohtaa nuorena leskeksi jääneen Patrickin, suhde etenee nopeasti vakavaan suuntaan. Mukana paketissa tulee kahdeksanvuotias poika Jack, ja uskollinen stalkkeri Saskia. Saskia on ollut kolme vuotta vakavissaan perhettä perustamassa Patrickin kanssa, eikä suostu uskomaan, että suhde on päättynyt. Hän seuraa eksänsä elämää päivittäin lähietäisyydeltä, päivystäen autossa tämän talon ulkopuolella ja seuraamalla tätä kauppoihin ja muihin julkisiin paikkoihin.

Kolmiodraama teoksessa on kutkuttavaa, varsinkin, kun Saskia itse on toinen kertojista. Kukaan ei ulkoapäin uskoisi, kuinka vakavasti tämän mielenterveys on horjumassa. Stalkkaaminen vie häneltä kaikki voimavarat, ja hän alkaa kieltäytyä kaikesta sosiaalisesta elämästä ollakseen lähellä ”perhettään”. Koska hän ei ole koskaan uhannut väkivallalla, Patrick ei ole tohtinut viedä asiaa poliisille. Hän on raivoissaan, mutta toimintakyvytön. Ellenillä itsellään on miesystäväänsä ymmärtäväisempi ote naisen touhuihin, mutta jossain vaiheessa kamelin selkä katkeaa.

Ellenillä on myös ammatillisia huolia, koska erään asiakkaan mies uhkaa sabotoida tämän vastaanoton maineen omistamassaan mediassa. Vaikka hän kuuluu laillistettuun ammattiliittoon, työhön suhtaudutaan kaksinaamaisesti. Tilannetta ei yhtään auta se, että hänen rahanahne kollegansa Dan on alkanut pitää hypnokutsuja laihtumishaluisille naisille, joissa saavutetaan porkkanatikkujen ja shampanjan voimalla kollektiivinen transsi. Ellenin uranvalinta on myös pettymys tämän äidille, joka olisi halunnut tämän ainakin käyneen psykologian opinnot loppuun yliopistossa.

Muutenkaan Ellen ei vaikuttanut sellaiselta vaihtoehtohoitohörhöltä, joksi hypnoterapeutin mieltäisin. Suomessa kun tämän tyyppiset hoitajat ovat yhden terapian lisäksi opiskelleet ainakin kymmentä muuta lajia, ja liikkuvat tiiviisti vaihtoehtohoitajien ”skenessä”. Ellen taas tuntuu tekevän työtä ammatikseen, koska hän on jo nuorena havainnut erikoisen lahjansa. Hän suhtautuu työhönsä miltei rationaalisesti, eikä ole valmis tekemään siitä kauppatavaraa. Koin siis suurta sympatiaa hänen työminäänsä kohtaan, ja siksikin kirja koukutti.

Kirjaan mahtuu monia yllätyksiä, mutta kovin korkean tason jännitystä se ei tarjoa. Varmasti se antaa ajattelemisen aihetta stalkkaamisen ilmiöstä, joka usein on moniuloitteinen. Kuinka menneisyyteen takertuneita ihmisiä sitten voisi auttaa? Ja kuinka sosiaalinen media ruokkii takertuvaa käytöstä?

Teos oli sopivan härö ja melodramaattinen päätös tälle lukuvuodelle – ripaus transsia tekee näin vuoden vaihteessa hyvää, varsinkin, kun yhteiskunnallinen todellisuus lupaa kiristyvää kurjuutta ja raipaniskuja. Toivon kaikille blogini lukijoille resurssirikasta ja muuntautumiskykyistä uutta vuotta 2018.

Erakkouden ulottuvuuksista

Vanha mies löytyy muumioituneena nojatuolistaan Larvikin omakotialueella, jossa naapurit ovat tunteneet toisensa vuosikymmenet. Miestä ei ole kaivannut kukaan neljään kuukauteen, ja kun hänet löydetään joulun alla, tapaukseen ei automaattisesti liitetä rikosepäilyä.

Line on VG-lehden nuori toimittaja, joka saa kipinän kirjoittaa reportaasin surullisesta tapauksesta yksinäisyyden ja yhteiskunnallisen heitteillejätön näkökulmasta. Juttu koskettaa häntä, koska se on tapahtunut hänen lapsuutensa kotikadulla. Ei hänkään, eikä hänen kadulla edelleen asuva poliisi-isäkään tunteneet Viggo Hansenia.

Näin alkaa norjalaisen Jörn Lier Horstin dekkari Luolamies (Otava, 2017, suom. Outi Menna). Tunnelmat ovat synkät, joulu on tulossa ja isä ja aikuinen tytär syövät pizzaa hylätynoloisessa talossa. Komisario William Wistling on paikallinen kyttä, kirjasarjan päähenkilö, joka ilmeisesti onnistuu muissakin teoksissa kytkemään toimittajatyttärensä tapausten ratkaisuun. William ja Line tosin ratkaisevat tässä eri keissejä, eikä Viggon tapausta aluksi rikoksena käsitelläkään.

Samaan aikaan luonnosta löytyy toinen ruumis, joka on maannut siellä kesästä saakka. Ainoa johtolanka liittyy ruumiin taskusta löytyneeseen esitteeseen ruotsalaisten uskovaisten Elida-laivalla pitämistä tilaisuuksista, ja laiva on jo kauan sitten seilannut pois. Jotenkin tämä kaikki saadaan linkattua norjalaisten Amerikan-siirtolaisuuteen, ja sieltä aukeaa yllättävä vyyhti, joka tuo FBI-tutkijat paikan päälle etsimään maastoutunutta sarjamurhaajaa. Siirtolaisulottuvuus oli kohtuukiinnostava, mutta jäi käsittelyltään pinnalliseksi.

Teoksen tapahtumisen skaala oli omaan makuuni liian massiivinen. Kirjassa oli niin paljon sivuhenkilöitä ja todistajia, että huomio keskittyi lähinnä tapahtumiseen, eikä psykologista syvyyttä pahemmin ilmaantunut. Juoni oli kaikin puolin uskottava, sillä varmasti Norja on Suomeakin helpompi kansainvälisten rikollisten piilopaikka. Minusta kirjassa ei ollut mitään ”vikaa”, luin sen sujuvasti ja jaoin jännityksen, mutta jäin kaipaamaan ihmisten välisiä jännitteitä.

Oikeastaan olisin voinut lukea kirjan pelkästä Viggosta. Se olisi riittänyt sisällöksi yhteen teokseen, eikä sen olisi tarvinnut olla rikosromaani. Viggon koulukuvista, omituisista muistiinpanoista, joulukorteista ja muista minimaalisista jäänteistä olisi voinut saada aikaan ihmisen kokoisen romaanin. Olemmeko kaikki laulun arvoisia? Mitä kertoa ihmisestä, joka on neljäkymmentä vuotta vältellyt ihmiskontaktia?

Samaan syssyyn voin kertoa, että myös ensimmäinen Harry Hole-dekkarini on edelleen kesken, ja olen lukenut sitä jo monta kuukautta. Horst ei nyt suoraan noussut suosikikseni, vaan tällä hetkellä pidän eniten norjalaisista dekkaristeista Samuel Björkistä. Naispuolisista dekkaristeista olen tainnut joskus lukea Karin Fossumia, mutta paljoa en lukemastani muista.

Tämä on oiva perusdekkari, jossa rikosteknisen tutkinnan ja haastattelujen määrä on suuri, eikä tilaa henkilöiden yksityiselämälle jäänyt juuri lainkaan. Tähän vuodenaikaan teos sopii kuin nakutettu, ja itsekin luin sitä joulun ajan liikenteessä. Ehkä ongelma teoksen suhteen piili siinä, etten ollut lukenut aiempia osia, eikä tässä siis esitelty kummemmin päähenkilöitä. Suosittelen siis sarjan lukemista oikeassa järjestyksessä – ehkä silloin tämäkin teos aukenee aivan erilaisena kuin miten minä sen koin ja havaitsin.

Suurvisiirin tuntemattomat puolet

Ihmisen täytyy olla joko camp-henkinen tai täysin kajahtanut lähestyäkseen Tauski Peltosesta kirjoitettua elämäkertaa. Itse latasin sen eilen illalla e-kirjastosta muun lukemisen puutteessa, eli tarjonta siellä rajoittui taas sataan Enni Mustoseen ja tähän. Teoksen Tauski-elämä ja teot (2017) on kirjoittanut Antto Terras ja sen on kustantanut LIKE. Rohkea veto molemmilta.

Mitä tiesin Tauskista ennen kirjan lukemista? Tunsin värikkäästä saagasta vain loppupäätä, sillä ilmeisesti en ole 90-00-luvuilla lukenut keltaisia lehtiä ahkerasti lainkaan. Tauski on hiipinyt tietoisuuteeni vasta viime vuosina, kun hän kävi keikkailemassa edellisen asumukseni lähipubissa. Kerran olin jopa matkalla hänen pubikeikalleen, mutta onneksi he ilmoittivat ”sairaskohtauksesta” johtuvasta peruutuksesta. Tuolloin Tauski oli jäänyt koneesta Antalyassa huonovointisuutensa vuoksi. Ilmeisesti ainakin 10 vuoden aikana Tauskin keikkojen jännitys on keskittynyt siihen, saapuuko artisti paikalle ja missä kunnossa. Olen myös lukenut lööppejä perheväkivallasta ja huoltajuuskiistoista. Siinä kaikki.

Kirjasta ensimmäinen välittynyt viesti oli, että Tauskin kaltaisen miehen paikka ei ole tämän päivän feministisessä viherpiipertäjä-Suomessa. Turkissa hän on viihtynytkin, ja hankkinut sen vaatekaupoista suurvisiirin keikkakuteet. Kolme ex-vaimoa, joista kaikki juonittelevat keskenään miehen selän takana, kuulostaa muunnetulta haaremilta. Pesän jatkajaksi on sitten etsitty ulkomaista morsianta, joka olisi kiltimpi ja tottelevaisempi. Autot, talot ja muskeliveneet ovat päämäärä, iskelmämusiikki keino saada menestystä ja vaikutusvaltaa.

Musikaalisen uran saaga on miltei koomisempi kuin avioliittojen. Vaikka hän pääsi tekemään ensimmäisen levysopimuksensa Fazerin kanssa 24-vuotiaana, hän ei koskaan saanut kunnon hittejä esittääkseen.  90-luvulla hän päätyi kirjoittamaan omia biisejään, joista kai tunnetuin ”Sinä vain” sai odottaa pöytälaatikossa vuosia ennen julkaisua. Poptorille tehdyt ”rekkakuskilevyt” myivät, mutta samalla dumppasivat Tauskin sekunda-artistien kastiin. Matin ja Tepon toimiminen uusien tulokkaiden portinvartijoina tuntui myös absurdilta, ottaen huomioon heidän oman tuotantonsa tason.

Teoksen lempiepisodini liittyvät tietysti ulkomaisiin morsiamiin. Missikisan tuomarina Tauski pääsee kuumien kisujen kera Israelin Eilatiin, mutta siellä suomineidot kalpenevat paikalliselle tarjonnalle. Tauski rakastuu tulisesti naissotilas-Ornaan, ja hänet jo esitellään suvulle vävypoikana. Kiihkeä kosija saa jopa morsiamen matkaamaan Suomeen, mutta tämän jälkeen romanssi hiipuu. Hieman samanlaista kaavaa noudattavat romanssit gambialaisten neitojen kanssa, vaikkakaan siellä suhdetta ei saa korkattua ilman avioitumista. Saffiatou suostuu naimisiin, mutta lemmenloma Suomeen kestää neljännellä rouva Peltosella tasan viikon.

Mitä kirjasta sitten sai irti, muutakin kuin Seiska-tason suhdesoopaa? Ainakin teos kertoo Tauskin oppimisvaikeudesta ja paniikkihäiriöstä, jotka selittänevät kouluja käymättömyyttä ja uravalintaa. Yksityisyrittäjyys on vielä joskus maailman aikaan ollut pelastusrengas niille levottomille pojille, joiden suvuissa oli pääomaa. Tässäkin kerrotaan Tauskin mukanaolosta suvun bisneksissä nuorena miehenä – ennen alkoholisoitumistaan hän on ollut täysverinen työnarkomaani. Kertomus raisiolaisen farkkuliikkeen toiminnasta oli helmi, ja avasi myös Tauskin kyvyistä uuden puolen.

Kirja on kirjoitettu kauttaaltaan huumorilla, mutta kohdettaan kunnioittaen. Mistään suuresta sensaatioteoksesta tässä ei ainakaan ole kyse, ja varsinkin tämän vuosikymmenen pahimmat lööppikohut tässä ohitetaan kepeästi. Tämä on ihmisen kokoinen teos, joka ottaa vahvasti huomioon olosuhteet ja kontekstin. Saa nähdä, kuinka kauan Suomi-iskelmäteollisuus voi jatkaa, jos tuotantosuhteet ovat niin nuhjuiset ja kämäiset kuin mitä tässäkin teoksessa kuvataan.

Luin teoksen suuremmalla mielenkiinnolla kuin olisin lukenut jonkun nousujohteisen poliitikon tai urheilijan oma/elämäkerran, enkä siksi, että olisin saanut kicksejä päämiehen epäonnistumisista. Ehkä kirjan päivänvaloon saaminen on merkittävää siksi, että Tauski itse ei kykenisi sitä kirjoittamaan. Itselleni teki hyvää lukea elämäkerta henkilöstä, joka ei arvosta kirjasivistystä ja jonka elämään ei kuulu millään muotoa kirjallisuus tai muukaan kulttuuri, iskelmämusiikin ulkopuolella. Sillä yleensä välttelen tällaisia henkilöitä, mutta kuitenkin kirjoitan fiktiota heistä. Tarvitsen peilejä, joiden kautta punnita hahmojeni uskottavuutta.

Suosittelen teosta kaikille riskinottajille ja huumorintajuisille Tauski-faneille.

 

Dekkarissa mantereet sekaisin

Sain ystävältä lahjaksi Peter Robinsonin dekkarin – kirjailijan, joka kuuluu hänen suosikkeihinsa. Itse en ole kirjailijasta kuullutkaan, koska en lue paljon dekkareita englanniksi (älkää kysykö, miksi), enkä englantia puhuvissa maissa asuessani lukenut lainkaan dekkareita. Dekkarit olivat ulkona elämästäni 15-35 vuoden aikahaarukassa lähes kokonaan, joten dekkarisivistyksessäni on monia kurottavia aukkoja.

Teos Wednesday’s Child (Harper, 1992) on aitoa ysärinostalgiaa, jonka kannen perusteella oletin sijoittuvan Yhdysvaltoihin. Teksti aiheutti alkumetreillä suurta hämäännystä, sillä runsaista brittinimistä huolimatta kieli ja ilmaisu tuntuivat läpeensä amerikkalaiselta. Pian kuitenkin selvisi, että teoksen keskeinen tapahtumapaikka on Eastvalen lähiö jossain Yorkshiren nummilla, ilmeisen lähellä Bradfordia ja Leedsiä. Pohjoisen identiteetti on kirjan poliiseille merkittävä, eivätkä he voi matkustaa etelään ilman närästyslääkkeitä, koska etelän fish and chips-annokset ovat liian vähärasvaisia.

Teoksen avainhenkilö, Alan Banks, on joviaali tiimipelaaja ja peruskyttä, jolla ei ainakaan tässä teoksessa ole keskeistä elämänkriisiä käynnissä. Juoni keskittyy lähes kokonaan kahteen rikokseen, joista toinen on pedofiliaepäilys. 7-vuotias Gemma haetaan kotoa kahden sosiaalityöntekijäksi naamioituneen henkilön toimesta, ja koska Gemman äiti on hieman yksinkertainen ja potee syyllisyyttä tyttärensä huonosta hoidosta, hän suostuu ”tarkastukseen”, joka kestäisi muutaman päivän – lapsi palaisi tuntemattomasta paikasta, jos asiat olisivat kunnossa.

En paljasta juonesta enempää, mutta jäin miettimään teoksen yhteiskunnallista ulottuvuutta. Gemman äiti Brenda on lukutaidoton oikeuksistaan, ja vaikka hän seurustelee pikkurikollisen Lesin kanssa, hän on totaalisen kuuliainen auktoriteeteille. Jos joku ilmaantuu hänen ovelleen puku päällä, se merkitsee automaattisesti tottelemista. Lastensuojelun kuvioiden on täytynyt muuttua paljon niin Britanniassa kuin Suomessakin sitten 1990-luvun alun, mutta jäin pohtimaan, olisiko tämäntyyppinen ”kiireellinen sijoitus” helppo toteuttaa tänä päivänäkin.

Teos ei ollut intomielinen kommentaari lastensuojelusta, eikä sosiaalitukia nauttivien perheiden elinoloista. Olen lukenut monia vahvemmin yhteiskunnallisia dekkareita, joissa sosiaalityö ja lastensuojelu ovat olleet keskiössä. Ehkä tässä keskityttiin kysymykseen, kuinka helppoa pientä ihmistä on jymäyttää, varsinkin, jos on tietoinen, että tämä potee syyllisyyttä jostain asiasta. Tämä lienee universaali kysymys, joka pätee kaikissa kulttuureissa. Pedofiliateema oli toki ahdistava ja järeä, mutta sillä ei mässäilty liikaa.

Teoksessa päädyttiin erinäisten solmujen kautta myös Etelä-Afrikkaan ja Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueelle, jossa epäiltiin olevan myös paikkoja lapsiprostituutiolle. Itse en muista tällaisista epäilyistä tai keskusteluista mitään noilta ajoilta, olen ollut kiinnostunut aivan muista kysymyksistä. Lyhyt kuvaus Bradfordin oloista taas nauratti erityisesti, koska eräs informanttiperhe ei saanut poliisien vierailua varten ostettua lähikaupasta edes tavallisia custard cream-keksejä samosoiden ylitarjonnan vuoksi. Samosathan eivät lainkaan sovi teen kanssa?

Tässä teoksessa kuvataan kokonaan valkoista, työväenluokkaista todellisuutta, mutta oletan sarjan myöhemmissä osissa olevan enemmän etnistä variaatiota. Teoksia on jo olemassa 24, ja uusin, The Fool on the Hill, julkaistaan ensi vuonna. Näistä 8 on suomennettu Blue Moon-kustantamon kautta, ja tämä kulttuuriteko on saanut ylistystä Suomen dekkariseuralta. Eli ilmeisesti Robinson on Suomessakin tunnettu, ainakin niiden parissa, jotka ovat aktiivisia dekkariskenessä

Robinson siis on Yorkshiressä syntynyt britti, joka on nuorena aikuisena siirtynyt opiskelemaan Torontoon ja jäänyt sille tielleen. Hän jopa opettaa rikoskirjallisuuden kirjoittamista Toronton yliopistossa osa-aikaisesti. Minun ”Lost in translation”- fiilikset tätä teosta lukiessa eivät johtuneet siitä, että epäilin kirjailijaa kulttuurisesta epäautenttisuudesta, vaan pikemminkin sen markkinoinnista ja kirjoitustyylistä. Teksti on vahvasti dialogipainotteista ja siinä korostuu paikallinen puheenparsi, mutta silti bongasin varsinkin tilanteiden kuvauksista joitain ”amerikanismeja”, mitkä selittyvät ei pelkästään kirjailijan asuinpaikalla, vaan myös halulla lähestyä kahden mantereen kirjamarkkinoita. Ymmärtääkseni teokset ovat olleet suosittuja niin Kanadassa kuin Yhdysvalloissakin. Briteissä teoksista on tehty tv-sarjaa vuosikausia.

Kirjassa vahvinta oli vahva paikallinen tunnelma ja lämminhenkisyys. Jotkut asiat edellämainitun sekaannuksen lisäksi ärsyttivät, kuten se, että aivan loppumetreillä esiteltiin vielä uusia henkilöitä. Teos vaati useamman lukukerran ja jatkuvaa muistin virkistämistä, mutta tämä saattoi myös johtua siitä, että luin kirjaa kuumeessa ja flunssassa.

Minulla ei, ylläri ylläri, ole brittiläistä lempidekkaristia, enkä oikein edes muista, keiden tuotantoa olen lukenut Agatha Christien, Ruth Rendellin ja tämän tyyppisten ”usual suspectsien” lisäksi. Brittikirjoissa suuri kiinnostukseni on kohdistunut viimeaikaisiin psykologisiin trillereihin, joissa päänsisäinen kauhu merkitsee enemmän kuin rikosten ratkaisu. Robinson vaikuttaa kyllä lupaavalta suosikkikandidaatilta, ehkä juuri siksi, että teoksessa jokunen asia nyppi eikä lopputulos ollut täydellinen silmilleni.

Peter Robinson vaikuttaa klassiselta perusdekkaristilta, jonka paikallinen ote vertautuu monen suomalaisen konkarin tuotantoon. Paikallishistoriaa esiteltiin tässä kohtuullisesti, mutta se ei ehkä mennyt aivan samanlaiseen himmailuun kuin esimerkiksi Seppo Jokisella tai Markku Ropposella. Alan Banks ei myöskään henkilönä vienyt aivan yhtä suurta tilaa kuin Koskinen tai Kuhala. Täytyy tsekata, kehittyykö sarja näitä päiviä kohti ajan hengen mukaan hedonistisempaan ja individualistisempaan suuntaan.

 

 

Kolmossiskojen rilluvuosi

Liane Moriarty, rasti 4. Three Wishes. (Penguin, 2003). Australian chicklit-kuningattaren esikoisromaani, jota ilmeisesti ei ole suomennettu, ainakaan vielä.

Teos kertoo Sydneyssä asuvista Kettlen kolmossisaruksista, jotka olivat aikanaan jonkunlaisia lapsijulkkiksia. Heidän äitinsä oli saanut lapset vahingossa nuorena väärän miehen kanssa, joutunut naimisiin ja tehnyt uran monikkovanhemmuudestaan. Teoksen nykyisyydessä naiset täyttävät 34 vuotta kaoottisissa olosuhteissa, jolloin menneisyyden luurankojen vetäminen kaapeista on vihdoin pakollista.

Cat on siskoista ehkä sovinnaisin, hän käy tavallisissa toimistotöissä, on ollut pitkään naimisissa ja yrittänyt lasta vuosikausia. Lyn on menestynyt äitiyrittäjä, jolla on uusperhe. Gemma on sinkku, alakoulun opettaja ja sitoutumiskammoinen elämäntaiteilija – hän ei kykene kuin maksimissaan puolen vuoden suhteisiin, ja vuokran maksamisen sijaan asuu rikkaiden kodeissa talonvahtina. Cat ja Lyn ovat identtisiä, kun taas Gemma polveutuu eri munasta – ja siksi ehkä kokee olevansa kolmas pyörä kompleksisessa suhteessa.

Teos käyttää näkökulmatekniikkaa, jossa kolmosten lisäksi tapahtumille on anonyymejä silminnäkijöitä. Tämä on raikas, mutta hieman haastava valinta. Siinä kelataan paljon naisten lapsuutta ja nuoruusvuosia, ja moninaisten takaumien kautta syntyy mosaiikki nykyisyydestä. Rakenne on mielestäni kekseliäs, mutta sisällön ja juonen suhteen odotin enemmän.

Kirjan teemoja ovat monikkoperheellisyyden lisäksi uskottomuus, lapsettomuus ja parisuhdeväkivalta. Kaikkia käsitellään riittävästi, myös komedian keinoin, mutta kolmosten hahmot jäävät hieman liian sisäsiisteiksi. Kaikilla on omat vaikeutensa, mutta satunnaisten törttöilyjen ulkopuolella he pysyvät yhteiskunnan pilareina, keskiluokkaisina eteenpäinpyrkijöinä. Elämän keskeisiä tavoitteita kaikilla ovat vain parisuhde ja työ. Katolisen uskon viitekehys tuo tulkintaan ripauksen syvyyttä, mutta vain ripauksen.

Jo kolmessa lukemassani Moriartyn teoksessa on keski-ikää lähestyviä päähenkilöitä, joiden vanhemmat ovat eronneet ja antaneet huonon perhemallin, mutta joilla on sydämellinen, vielä elossa oleva isoäitihahmo, joka näkee läpi kaikkien kipupisteiden. Tämäkin teos oli hyvin perhekeskeinen, ja perheenkin ulkopuolella sisäsiittoinen.

Lyn-siskon yritysidealle, Gourmet Brekkie Busille, nauroin makeasti, kun se tuntui niin hyväntahtoisen hedonistiselta tässä suomalaisessa kaamostodellisuudessa. Meillä ei krapulan hoitoon ole keksitty aamiaiskotiinkuljetusta, vaan pizzataksi öisin on parasta, mihin kykenemme (tai viime aikoina kaupungeissa Foodora). Ruoan merkitys ylipäänsä oli kirjassa keskeinen, alkaen perheen sisäisistä sähköpostineuvotteluista joululounaan sopivasta viettopaikasta. Pavlova-kakkuakaan ei koskaan voinut olla liikaa, ja parhaat räyhät saadaan aina aikaan hienoimmassa mereneläviä tarjoavassa ravintolassa.

Luulen, että kirja lämmittää eniten monikkoperheessä elävien tai eläneiden sydämiä. Minullakin on muisto lapsuudenystävyydestä kolmostyttöjen kanssa (jotka olivat samaa ikäluokkaa kuin tässä kuvatut naiset), joten teema ei ollut itsellenikään vieras. Tosin monikkoperheen kuormittavuuden kannalta tuntui jopa hieman epärealistiselta, että päähenkilöt olivat menestyneet näinkin hyvin. Kai Moriarty halusi esikoisteoksellaan välittää huolenpidon, välittämisen ja jollain tasolla yhteisöllisyydenkin teemaa, mutta teoksen juonesta puuttuu se ”koukku”, jonka myöhemmistä teoksista löysin jo alkumetreiltä. Tätä luki ilolla, mutta se ei tuonut elämääni uutta ymmärrystä oikein mistään. Muista teoksista olen ammentanut paljonkin kirjoittamisen suhteen.

 

 

Lempeää ironiaa muistinmenetyksestä

Liane Moriarty-rasti nro 3: What Alice Forgot (Penguin, 2010), saatavilla myös suomeksi, Nainen, joka unohti (WSOY, 2016, suom. Helene Bützow).

Alice on 39-vuotias ruuhkavuosia viettävä kotiäiti, joka jakaa aikansa koulun vapaaehtoistöiden ja kuntosalin välillä. Eräänä kohtalokkaana perjantaina hän kaatuu steppitunnilla, iskee päänsä ja unohtaa viimeiset 10 vuotta elämästään. Hän palaa aikaan, jolloin hän odottaa ensimmäistä lastaan ymmärtäväisen ja romanttisen Nickinsä kanssa – miehen, jonka kanssa voi laiskotella aamuisin ikuisuuksia ja joka sotkee ainoan työpaitansa maapähkinävoilla, kun heillä ei edes ole pesukonetta. Miehen, jonka kanssa voi jopa turvallisesti lihoa, sillä piknikit hänen kanssaan ovat yhtä nautinnollisia kuin orgasmi.

Ja mitä sitten kävi unelmille? Miksi onni ei lähtenytkään kukkimaan kehityskelpoisessa historiallisessa kaupunkitalossa, joka on jokaisen seikkailullisen sisustajan unelma?

Muistinmenetyskirjoja ja -leffoja on niin paljon, etten uskonut löytävän aiheesta mitään uutta juonnetta. Mutta yllättävää kyllä, Moriartyn teksti koukuttaa alkuasetelmasta saakka, ja tavallisten ihmisten omituiset kuviot yllättävät kappale kappaleelta. Alicen lisäksi kertojia ovat hänen siskonsa Elisabeth, joka kirjoittaa tilanteesta syväanalyysia terapeutilleen ja perheen adoptoitu isomummo Frannie, joka pitää blogia vanhusten palvelutalon elämästä ja siinä sivussa myös Alicen perheen kriisistä.  Frannie on ehdottomasti lempihahmoni, jonka kautta tilanne karnivalisoituu entisestään.

Kuinka käy muistinsa menettäneelle Alicelle, joka on jo valmiiksi keskellä avioerodraamaa ja huoltajuuskiistaa? Voisiko perhe vielä palata yhteen? Ja jos ei, onko hänellä työttömänä tyhjäntoimittajana ja mahdollisesti vammautuneena yksilönä mitään mahdollisuutta saada edes lastensa yhteishuoltajuutta?

Moriartyn teokset tuntuvat kauttaaltaan olevan sukuromaaneja, ja niiden ylisukupolvinen ote takaa sen, että hyvin eri-ikäiset lukijat saattavat teoksista kiinnostua. Pidän tästä strategiasta, vaikka se saattaakin luoda konservatiivisia onnellisuuskuplia. Yleensä päähenkilöillä ei mene loistavasti ydinperheessään, mutta suku on se voimavara, jonka kautta he pääsevät uudelleen etsimään itseään. Teoksissa käsitellään paljon avioeroa, yksinhuoltajuutta, parittomuutta, sinkkuutta ja lapsettomuutta, mutta ei varsinaista syrjäytymistä.

Nainen, joka unohti kuuluu niihin romaaneihin, joita on vaikea analysoida tekemättä liiallisia juonipaljastuksia. Uskon teoksen koukuttavuuden piilevän siinä, että sen kautta lukija voi itse myös peilata omaa muutostaan, vanhenemistaan ja niitä sovinnaisia ratoja, joille monet ajautuvat haluamattaan. Ainakin itse olisin kauhuissani, jos joutuisin katsomaan nelikymppisen elämäntilannettani uusin silmin.

Teoksen kansikuva vaikutti poikkeuksellisen imelältä, mutta pinkillä ilmapallolla on juonen kannalta keskeinen merkitys. Teoksesta on myös tekeillä leffa, jonka pääosassa tulee olemaan Jennifer Aniston.

 

 

 

 

 

 

Isänmaallista eskimoräppiä

Suomi100-juhlinnan kelmeässä jälkilämmössä, kun maamme hallitus on taas antanut köyhimmistä köyhimmälle lahjaksi risuja ja piiskaa, on aika tutustua taas vaihtoehtoiseen historiaan. Eteeni tupsahti Karri Paleface Miettisen Viides Maammekirja, eli ajatuksia suomalaisuudesta (LIKE, 2017).

Sen verran paljon olen Palefacen uraa medioissa seurannut, ja tuotantoon tutustunut, että teoksen sisällön suhteen en valmistautunut yllättymään. Varsinkin näkemykseni isänmaallisuudesta kulkee hyvin samoja ratoja hänen kanssaan. Pitkälti teos käsitteleekin kansallista identiteettiä, historian tulkintaa ja oikeutta oman näköiseen isänmaallisuuteen. Kaikki eivät välttämättä tunnista isänmaallisuuden ja nationalismin eroa, ja paljastaahan Miettinen itsekin, ettei hän esimerkiksi muista koulun historian tunneilta mitään opetusta vuoden 1918 tapahtumista.

Paleface on poliittinen aktivisti, mutta ei kovin syvällinen poliittisen historian tulkitsija. Koinkin, että teoksen anti oli enemmän kulttuurihistoriassa kuin poliittisessa analyysissa. Minua kiinnosti teoksessa varsinkin retket mustan rytmimusiikin maailmaan, josta sain paljon uutta tietoa. En ole koskaan kuullutkaan sellaisista Suomeen aikanaan muuttaneista legendoista kuin Eddie Boyd ja Lee Gaines, jotka tekivät elämäntyönsä Helsingissä. Myös suomiräpin, – hiphopin ja -reggaen lyhyttä historiaa käsitellään ansiokkaasti. Kirjassa olisi voinut olla ääniraita, ja ainakin se antaa paljon uusia kuunteluvinkkejä. Varsinkin saamerap alkoi kovasti kiinnostaa.

Kulttuurihistoriallisen annin lisäksi teokseen mahtuu myös aktivistin muistelmia, vaikka ei se omaelämäkerraksi taivukaan. Miettinen summaa vuosien varrella saamaansa vihapostia suht maltillisesti, vaikka onkin ollut Rajat kiinni- porukoiden silmätikkuna jo vuosia. Kirjan takakannen markkinapuheena voi toimia myös anonyymin vihaajan You Tube-kommentti ”vasemmistolaisesta porvaripaskasta, joka esittää neekeriä”. Palefacea vastaan on myös järjestetty ainakin yksi mielenosoitus, jossa vastustettiin hänen valitsemistaan Suomi100- juhlavuoden komiteaan.

Taiteen tekemisen näkökulmasta on tietysti palkitsevampaa jakaa vesiä kuin jäädä paitsioon. Vaikka jatkuvan kurapostin saaminen on henkisesti kuormittavaa, siihen voi myös asennoitua huumorilla.

Palefacen omat sukututkimukselliset pohdinnat olivat hauskoja. Pohjoissavolaiset ja turkulaiset geenit ovat kohdanneet Tampereella, ja mainitaan teoksessa myös suvun puutalo Nekalan Erätiellä, vain kivenheiton päässä siitä paikasta, jossa blogiani kirjoitan. Sukupohdinnoissa ja myös hiphop-muistelmissa teos asettuu kiinnostavaan ristivaloon esimerkiksi Koko Hubaran Ruskeat tytöt-esseekokoelman kanssa. Suosittelenkin näiden teosten lukemista yhdessä, sillä molemmat horjuttavat pinttyneitä Suomi-kuvastoja aivan esimerkillisesti.

Paikoitellen teosta lukiessani tuli olo, että se on mahdollisesti kirjoitettu lyhyellä aikavälillä. Ainakin yhden asiavirheen bongasin, eli Miettinen viittaa Jani Toivolaan adoptiolapsena. Onko kirjalla ollut lainkaan kustannustoimittajaa? Myös lennokkaan kirjoitustyylin vuoksi monet sinänsä tärkeät havainnot ja aihiot jäävät pelkän maininnan tasolle. Teokseen on lyhyeen tilaan ympätty suuri määrä henkilöitä ja ilmiöitä, mutta osa niistä jää pinnallisiksi raapaisuiksi. Mutta koska en ole lukenut yhtään aiempaa Maammekirjaa, en varsinaisesti tunnista genreä. Enkä varmasti tämänkään lukukokemuksen jälkeen säntää ensimmäisenä jahtaamaan Topeliuksen alkuperäistä teosta antivkariaateista.

Jotenkin koin, että teoksen ideaali kohderyhmä olisi nuorisossa, yläaste- ja lukioikäisissä, varsinkin niissä, joiden historian opiskelu takkuaa. Varmasti jotkut valveutuneet äidinkielen ja historian opettajat ottavatkin teoksen opetuskäyttöön. Tässähän käsitellään esimerkiksi siirtolaisuuden historiaa musiikin kautta suht seksikäällä ja raflaavalla tavalla. Musiikkipedagogina Paleface vaikuttaakin aivan oman sarjansa tekijältä, ja pedagoginen ote näkyy myös tässä tekstissä.

 

 

 

Kivikehdon keinuttajat

Keitä ovat Euroopan romanit, mitä yhtäläisyyksiä ja eroja heidän elämäntavoissaan ja historioissaan on eri puolella mannerta? Tämä kysymys on kiinnostanut minua pitkään, kiinnosti jo nuorena, kun kohtasin Irlannissa Travellerseja.

Louise Doughtyn Stone Cradle (2006, Simon&Schuster) kertoo englantilaisesta romanisuvusta, joka 1900-luvun alusta alkaen alkaa assimiloitua valtavirtakulttuuriin. Siinä on kaksi kertojaa, isoäiti Clementine, joka on kokonaan romani ja miniä Rose, joka on punatukkainen englantilainen ruusu. Isoäidin on vaikea niellä se tosiasia, että hänen ainoa poikansa Elijah on mennyt salaa naimisiin valkoisen naisen kanssa. Leskeksi jäätyään hän ei kuitenkaan näe muuta vaihtoehtoa kuin etsiä poika, joka on muuttanut romanileiristä asumaan köyhien ihmisten rivitaloon Cambridgessa. Ahtaisiin asumuksiin pakkomuutto ahdistaa tässä monia, jotka ovat tottuneet syömään ateriansa ulkotulilla ja nauttimaan luonnon vapaudesta ja elintilasta.

Kivikehto viittaa Elijah’n yksinäiseen syntymään hautausmaalla, koska Clementine pelkäsi avun hakemista yksinäisenä äitinä. Ylipäänsä pelko lasten huostaanotosta on ollut myös Englannin romaneilla valtava. Clementinen äiti joutuu perheen maksamattomien rikesakkojen vuoksi työlaitokseen, jossa vammauttaa molemmat jalkansa myös kivien siirrossa, ja kuolee pian tämän jälkeen. Tuttuja teemoja myös suomalaisesta näkökulmasta. Työlaitokset ja kehruuhuoneet ovat olleet yleisiä irtolaisten keräilykeskuksia, jonne saattoi joutua myös tekemättä mitään rikosta.

Teos on perinteinen historiallinen romaani, jossa kuvataan seikkaperäisesti köyhien ihmisten elinoloja. Toisaalta myös maailmanhistoria vaikuttaa perhe-elämään, ja tässä eletään läpi molempien maailmansotien. Sosiaalihistoriallista kuvausta oli minun makuuni vähän liikaa, tai ainakin runsasta sikojen teurastusta olisi voitu tiivistää. Mutta ainakaan tätä romanisukua ei voi syyttää laiskuudesta, eikä tässä välttämättä tule esiin niin syväänjuurretut stereotypiat kiertävästä väestöstä kuin mistä olen kuullut suomalaisessa kontekstissa. Romanien perinteisiä ammatteja, kuten hevoskauppoja, metallitöitä ja kädestä ennustamista kuvaillaan runsaasti. Pahimpia rasisteja ovat kirkonmiehet, mutta vanhempana Clementine antaa heillekin anteeksi, saahan anglikaanisen kirkon vanhusten kerhosta usein teepaketteja ja sokeria.

Perheen osittainen assimilaatio valtavirtayhteiskuntaan tapahtuu tässä kahdessa sukupolvessa. 1900-luvun alussa syntyneet lapset pääsevät jo kouluun, ja päätyvät kaikki työelämään. He päätyvät kotiapulaisiksi, ompelijoiksi ja yksityisyrittäjiksi. Menestyneimmällä heistä on kylttimaalaamo, eivätkä työkiireet jätä aikaa isoäidin horinoiden kuuntelemiseen.

Kirjan keskeinen jännite on anopin ja miniän vihanpidossa, mutta se oli vähäisempää kuin mitä kansitekstin perusteella odotin. Ongelmat vähenevät, kun anoppi saadaan asumaan omilleen samalle kadulle kuin muu perhe. Viiden lapsenlapsen syntymä on todellinen siunaus yksinäiselle Clementinelle, jolla ei vanhetessaan enää ole klaaninsa suojaa. Rosen on vaikeampi olla tasapuolinen lastensa kasvatuksessa, ja erityisen hankalaa hänellä on vanhimman tyttärensä Mehitablen kanssa, joka vammautuu riisitaudin seurauksena ja muistuttaa käytökseltään ja ulkonäöltään eniten romania. (Riisitautia tässä kauhistellaan 1900-luvun alkuvuosina, mutta juuri eilen kuulin Britannian ITV:n uutisista, että se on palannut taas lastenlääkärien huoleksi, koska lapsiperheköyhyys on niin syvä ilmiö.)

Sukutarinana teos on monipuolinen ja uskottava. Tämä on kauttaaltaan naisten tarina, jossa korostetaan romaninaisten vahvaa toimijuutta. Naiset eivät ole tässä pelkkiä äitejä ja vaimoja, vaan myös työtätekeviä perheen elättäjiä.  Taustatyöt ovat varmasti olleet perusteellisia, eikä tästä ainakaan jäänyt romanien elämäntapaa eksotisoiva tai romantisoiva olo (mikä varmasti on suuri ansa heistä kirjoitettaessa).

Suomalaisista vastaavista romaaneista tätä lukiessa tuli eniten mieleen Marja Björkin Mustalaisäidin kehtolaulu (2014), joka sijoittuu myöhempään aikaan, mutta kuvaa myös romanisuvun paikoilleen asettumista ja työllistymisen haasteita. Doughtyn taustasta kirjailijana en tiedä mitään, mutta ainakin hän vaikuttaa olevan perehtynyt romanikieleen. Voidaan taas kerran kysyä, mitä lisäarvoa syntyy valtaväestön kirjoittamissa romaaneissa romaneista, mutta silloin päädymme kulttuurisen appropriaation keskustelun suohon, josta usein ei ole poispääsyä. Tässä teoksessa oli onneksi paljon muutakin asiaa kuin romaniteema, ja oikeastaan sen henkilöiden väliset jännitteet eivät johtuneet vain etnisestä taustasta.

 

 

Alice Munron kaima kävi täällä

Liane Moriartyn teokset ovat vihdoin valloittaneet kotini. Ensimmäinen lukemani Moriarty (Hyvä aviomies) saapui e-kirjana, mutta sen jälkeen tuli neljä paperikirjaa, jotka ovat jo odottaneet tovin avaamista (kiitos Lauralle lahjoituksesta!).

Lähestyn pinoa random-järjestyksessä, ja ensimmäisenä avautuu The Last Anniversary (Penguin, 2005). Teos kiinnostaa, koska se vaikuttaa historiallisemmalta kuin muut Moriartyn teokset, ja siinä liikutaan hurmaavalla pikku saarella Sydneyn kupeessa.

Teos käsittelee Munron löytölapsen mysteeriota, eli tarinaa vauvasta, joka jätettiin kahden viikon ikäisenä kotiinsa Scribbly Gumin saarelle 1930-luvun laman aikaan. Alice Munro on mehukkaasti vauvan äidin nimi, mikä varmasti kutkuttaa kaikkia kirjallisuuden ystäviä.

Teoksen nykyisyydessä toinen vauvan löytäjistä, Connie-täti, kuolee ja testamenttaa talonsa Sophielle, joka ei ole tälle lainkaan sukua, vaan Munro-vauvan lapsenlapsen ex-tyttöystävä. Sophie on neljänkympin kriisiä poteva ikisinkku, jolla on ainoana lapsena epäterveen symbioottinen suhde vanhempiinsa. Vaikka talon vastaanottaminen merkitsee raivokasta perintöriitaa Munrojen jälkeläisten kanssa, Sophie päättää seurata mystisen haltiakummin hänelle suunnittelemaa polkua.

Kirjan juoni iskee kuin häkä kaikkiin meihin, jotka emme ole elämässä saavuttaneet yhteiskunnan käsikirjoituksen mukaisia etappeja. Kukapa ei olisi haaveillut äkillisestä perinnöstä, varsinkin, jos siihen liittyisi idyllinen maisemaikkuna? Ja vaikka tässä moriartymaiseen tapaan viihdytään aamiaismurojen ja Tupperware-astioiden arkimaailmassa, niin arki jossain, missä kookaburra-lintu päivystää terassilla, kuulostaa vallan houkuttelevalta.

Kirja kertoo myös koomisella tavalla turismista, sillä saaren asukkaat elävät kirjaimellisesti Munro Baby Mystery-teemapuistossa. Suvun naisten tehtävänä on ollut leipoa joka päivä kotimuseoon tiikerikakku, kukin omaa reseptiään noudattaen. Tiikerikakku kertoo Munrojen lähdön äkillisyydestä, eihän moni muista leipoa kakkua, jos suunnittelee lapsen hylkäämistä ja katoamista. Kakun lisäksi museo tarjoaa täydellistä Devonshiren teetä ja valmiiksi pakattuja piknik-koreja laiskaa rantapäivää varten. Saarella vierailee varsinkin koululaisryhmiä ja tätikerhoja, joiden tyypillinen nimi on ”Shirleyt”. Urbaania nuorisoa saari ei houkuttele, eikä moni Munrojenkaan jälkeläisistä ole oikeasti kiinnostunut elämästä historiallisessa maisemassa.

Vaikka kirjan konteksti tihkuu nostalgiaa ja vanhanajan romantiikkaa, laajemmalla tasolla teos kertoo enemmän äitiydestä ja ystävyydestä kuin romansseista. Urbaanien uraihmisten perheenperustamiskiireet ovat omanlaisensa henkinen ansa, eikä onni aina kukoista pastellinhuuruisissa vauvaidylleissä. Saako nelikymppinen nainen sitten etsiä onneaan historiallisista romansseista ja Tia Maria-liköörin juomisesta vaahtokylvyssä? Onko se hukkaan heitettyä elämää, ja onko kaikkien jatkettava sukuaan? Entä suvut, jotka valitsemme – sukulaissielut?

Pidin tästä teoksesta enemmän kuin Hyvästä aviomiehestä, vaikka kieltämättä tässä viljeltiin enemmän Australia-kliseitä. Esimerkiksi Sydneyn asemaa maailman gay-pääkaupunkina käsiteltiin heterosinkkunaisten näkökulmasta.  Jos nyt jotain valoterapiaa kaunokirjallisuudesta etsii, niin tässä on täsmälääkettä puutostautisille – sopivan positiivista ja elämäniloista, mutta ei kuitenkaan aivotonta hömppää. Ja edelleen kiitän Moriartya tietyntyyppisestä epäkaupallisuudesta – hänen hahmonsa eivät ainakaan ole trendipellejä tai materian orjia. Eikä heidän maailmankuvansa ole rasittavan ulkonäkökeskeinen.

Tornin silmät kaiken näkevät

Lukuvuoteni näyttää päättyvän syvissä sosiodramaattisissa vesissä. Nuorisorikollisuuden teema jatkuu skotlantilaisissa tunnelmissa, ja vuorossa on Jenni Faganin romaani The Panopticon (Windmill, 2012). Kuten jo teoksen nimestä arvata saattaa, siinä keskiössä on laitos, joka ei jätä asukkaitaan hetkeksikään rauhaan. Lastensuojelulaitos, jonka keskelle on rakennettu vartiotorni, ja jossa huoneiden ovia ei saa kiinni, sillä talossa ei saa kellään olla salaisuuksia.

Teoksen päähenkilö Anais Hendricks on ollut syntymästään saakka huostassa, muutaman vuoden adoptoituna, mutta adoptioäiti murhattiin. Kymmeniä sijoituksia ja sosiaalityöntekijän vaihdoksia on nuorella naisella takanaan, kun hän saapuu 15-vuotiaana sossun bussilla tähän nuorisovankilan kaltaiseen laitokseen. Hänet on pidätetty poliisin tappoyrityksestä, vaikka hän ei muista tapahtumista mitään.

Vaikka en Britannian lastensuojelukuvioita enempää tunne, heti ensimmäisenä minut valtasi tuttuuden tunne, tunnistaminen – hyvin samanlaisista kuvioista tässä kerrotaan kuin suomalaisista, vaikka huumeiden käyttö luultavasti on eri asteella kuin Suomessa. Laitosten välinen hierarkia, ja henkilökunnan puhe ja käyttäytyminen ovat sitä samaa sossusuota, josta suomalaisetkin laitosnuoret kertovat. Anaisin ensi havainto uudesta laitoksesta onkin: ”it’s been social-work-ised, though, it’s depressing as fuck.” Samalla hänelle kerrotaan, että jos tuomio kalahtaa taposta tai lisää rikoksia ilmenee, hänet siirretään jonnekin pohjoisemmalle saarelle täysin suljettuun yksikköön.

Skotlannin yleinen hyvinvointi on sitä tasoa, että sijoitetuilla nuorillakin on kohtuuhyvin käyttörahaa. Anais sijoittaa vaateavustuksensa kalliisiin vintageaarteisiin ja tietysti huumeisiin. Vaikka Panopticon-laitoksen säännöt ovat muuten tiukat, ei heillä näytä olevan kummoisia huumeseuloja. Töissä laitoksessa on myös kunnianhimoisia alan opiskelijoita ja muita rentoja hengaajia, jotka pyrkivät hetken kestävään kaveruuteen, mutta ovat pian tämän jälkeen matkalla talolainaan, parisuhteeseen ja ”normaaliin” keskiluokkaiseen idylliin – unelmiin, jotka laitosnuorista tuntuvat utopistisilta.

Anais on hahmona älykäs, analyyttinen ja sosiaalinen, ja ilmeisen tottunut vaihtamaan kaveripiiriään sormen napsauksella. Hänen suurin ongelmansa on juurettomuus, eikä biologisten vanhempien etsintäyritys tuota vakuuttavaa tulosta. Uuden nimen tytölle antoi adoptioäiti Teresa lempikirjailijansa mukaan, ja tästä johtuen tyttö kuvittelee olevansa ranskalainen. Vaikka huumeiden käyttö ja seksuaaliset kokeilut viittaavat  varhaiskypsyyteen, Fagan onnistuu myös säilyttämään hahmossaan aimo annoksen lapsellisuutta.

Onnistuin jopa nauramaan muutamalle kohtaukselle, vaikka nuorten elämissä ei näkynyt paljoa toivoa. Nuorten yhteinen virkistysretki lochille veneilemään oli koominen, koska nuorilla riitti lukutaitoa ja herkkyyttä nähdä sossukielen ja ”terapeuttisten interventioiden” läpi. Ylipäänsä ihmisten ilmoille matkustaminen bussissa, jossa lukee ”Midlothian Social Work Department” herättää kanssaihmisissä huomiota. Miltä tuntuu olla laitosnuorena retkellä tai lomalla paikassa, jossa kaikki osaavat tunnistaa sinut ongelmanuoreksi? Kirjassa oli siis teräviä havaintoja laitoselämän leimaavuudesta.

Kirjaa on arvioissaan ylistänyt mm. Trainspottingin luoja Irvine Welsh, eikä se rankkuudessaan jää kauas Welshin lähiötunnelmista. Jäin pohtimaan, voisiko teos toimia nuortenkirjana, onhan se kokonaan 15-vuotiaan näkökulmasta kirjoitettu. Varmasti moni tiedostava brittinuori onkin sen lukenut.

Tämä teos informoi minua ehkä enemmän opintojen saralla kuin kaunokirjallisesti (ja muistutti taas siitä, kuinka täydellisen epäsopiva henkilö olisin toimimaan lastensuojelussa). Toki teos oli taitavasti kirjoitettu, mutta juonen suhteen siinä oli ennalta-arvattavuutta. Eniten nautin murrepainotteisesta dialogista, ja paikallisista erikoisuuksista, kuten vegaanihaggisista.

Skottikirjallisuus on minulla muutenkin jäänyt vähäiselle luennalle, joten sain tästä teoksesta kannustusta. Keitähän olisin lukenut – no Welshiä, Leila Aboulelaa ja Magnus Millsiä, muita nimiä en tähän hätään muista. Skottikirjailijoita toki tunnen enemmän kuin walesilaisia, mutta molemmat maat ovat jääneet minulla paitsioon siksi, että olen joskus ollut niin omistautunut irlantilaiselle kirjallisuudelle.

Täällä kotipuolessa olen edelleen tehnyt havainnon, että ”lasulle” on vaikea nauraa, ainakaan mainstream-medioissa. Ja tässä teoksessa oli mielestäni löydetty sopiva koominen taso, vaikka ei tämä päällimmäisenä huumorikirja ollut. On siis mahdollista nauraa instituutiolle ja noloille käytänteille ilman, että nauretaan asiakkaille. Eivät työntekijätkään tuntuneet tässä naurettavilta, he vaan tekivät vaikeaa työtä vaikeissa oloissa. Mielestäni työntekijöiden jatkuva vaihtuvuus kertoo enemmän lastensuojelusta kuin mikään muu fakta tai tilasto, ja tähän romaanissakin viitattiin pontevasti.