Kun stalkkaajasta tulee ystävä

IMG_1843Liane Moriarty-rasti nro 5: The Hypnotist’s Love Story (Penguin, 2012). Seitsemästä teoksesta enää kaksi jäljellä, eikä näitä viimeisiä minulla nyt ole.

Teos tuntui hieman erilaiselta kuin muut lukemani Moriartyt, ehkä siksi, että siinä oli vähemmän henkilöitä. Juonen suhteen teos saattaa olla suosikkini kaikista lukemistani, vaikka teoksessa The Last Anniversary oli paras miljöö. Kaikki teokset sijoittuvat Sydneyhin, ja tässäkin liikutaan jossain varsin mitäänsanomattomassa keskiluokkaisessa nukkumälähiössä.

Teoksen päähenkilö Ellen O’Farrell on neljääkymppiä lähestyvä hypnoterapeutti, jolla on oma praktiikka, paritalon puolikas eikä miestä. Kun Ellen sitten kohtaa nuorena leskeksi jääneen Patrickin, suhde etenee nopeasti vakavaan suuntaan. Mukana paketissa tulee kahdeksanvuotias poika Jack, ja uskollinen stalkkeri Saskia. Saskia on ollut kolme vuotta vakavissaan perhettä perustamassa Patrickin kanssa, eikä suostu uskomaan, että suhde on päättynyt. Hän seuraa eksänsä elämää päivittäin lähietäisyydeltä, päivystäen autossa tämän talon ulkopuolella ja seuraamalla tätä kauppoihin ja muihin julkisiin paikkoihin.

Kolmiodraama teoksessa on kutkuttavaa, varsinkin, kun Saskia itse on toinen kertojista. Kukaan ei ulkoapäin uskoisi, kuinka vakavasti tämän mielenterveys on horjumassa. Stalkkaaminen vie häneltä kaikki voimavarat, ja hän alkaa kieltäytyä kaikesta sosiaalisesta elämästä ollakseen lähellä ”perhettään”. Koska hän ei ole koskaan uhannut väkivallalla, Patrick ei ole tohtinut viedä asiaa poliisille. Hän on raivoissaan, mutta toimintakyvytön. Ellenillä itsellään on miesystäväänsä ymmärtäväisempi ote naisen touhuihin, mutta jossain vaiheessa kamelin selkä katkeaa.

Ellenillä on myös ammatillisia huolia, koska erään asiakkaan mies uhkaa sabotoida tämän vastaanoton maineen omistamassaan mediassa. Vaikka hän kuuluu laillistettuun ammattiliittoon, työhön suhtaudutaan kaksinaamaisesti. Tilannetta ei yhtään auta se, että hänen rahanahne kollegansa Dan on alkanut pitää hypnokutsuja laihtumishaluisille naisille, joissa saavutetaan porkkanatikkujen ja shampanjan voimalla kollektiivinen transsi. Ellenin uranvalinta on myös pettymys tämän äidille, joka olisi halunnut tämän ainakin käyneen psykologian opinnot loppuun yliopistossa.

Muutenkaan Ellen ei vaikuttanut sellaiselta vaihtoehtohoitohörhöltä, joksi hypnoterapeutin mieltäisin. Suomessa kun tämän tyyppiset hoitajat ovat yhden terapian lisäksi opiskelleet ainakin kymmentä muuta lajia, ja liikkuvat tiiviisti vaihtoehtohoitajien ”skenessä”. Ellen taas tuntuu tekevän työtä ammatikseen, koska hän on jo nuorena havainnut erikoisen lahjansa. Hän suhtautuu työhönsä miltei rationaalisesti, eikä ole valmis tekemään siitä kauppatavaraa. Koin siis suurta sympatiaa hänen työminäänsä kohtaan, ja siksikin kirja koukutti.

Kirjaan mahtuu monia yllätyksiä, mutta kovin korkean tason jännitystä se ei tarjoa. Varmasti se antaa ajattelemisen aihetta stalkkaamisen ilmiöstä, joka usein on moniuloitteinen. Kuinka menneisyyteen takertuneita ihmisiä sitten voisi auttaa? Ja kuinka sosiaalinen media ruokkii takertuvaa käytöstä?

Teos oli sopivan härö ja melodramaattinen päätös tälle lukuvuodelle – ripaus transsia tekee näin vuoden vaihteessa hyvää, varsinkin, kun yhteiskunnallinen todellisuus lupaa kiristyvää kurjuutta ja raipaniskuja. Toivon kaikille blogini lukijoille resurssirikasta ja muuntautumiskykyistä uutta vuotta 2018.

Mainokset

Erakkouden ulottuvuuksista

luolamiesVanha mies löytyy muumioituneena nojatuolistaan Larvikin omakotialueella, jossa naapurit ovat tunteneet toisensa vuosikymmenet. Miestä ei ole kaivannut kukaan neljään kuukauteen, ja kun hänet löydetään joulun alla, tapaukseen ei automaattisesti liitetä rikosepäilyä.

Line on VG-lehden nuori toimittaja, joka saa kipinän kirjoittaa reportaasin surullisesta tapauksesta yksinäisyyden ja yhteiskunnallisen heitteillejätön näkökulmasta. Juttu koskettaa häntä, koska se on tapahtunut hänen lapsuutensa kotikadulla. Ei hänkään, eikä hänen kadulla edelleen asuva poliisi-isäkään tunteneet Viggo Hansenia.

Näin alkaa norjalaisen Jörn Lier Horstin dekkari Luolamies (Otava, 2017, suom. Outi Menna). Tunnelmat ovat synkät, joulu on tulossa ja isä ja aikuinen tytär syövät pizzaa hylätynoloisessa talossa. Komisario William Wistling on paikallinen kyttä, kirjasarjan päähenkilö, joka ilmeisesti onnistuu muissakin teoksissa kytkemään toimittajatyttärensä tapausten ratkaisuun. William ja Line tosin ratkaisevat tässä eri keissejä, eikä Viggon tapausta aluksi rikoksena käsitelläkään.

Samaan aikaan luonnosta löytyy toinen ruumis, joka on maannut siellä kesästä saakka. Ainoa johtolanka liittyy ruumiin taskusta löytyneeseen esitteeseen ruotsalaisten uskovaisten Elida-laivalla pitämistä tilaisuuksista, ja laiva on jo kauan sitten seilannut pois. Jotenkin tämä kaikki saadaan linkattua norjalaisten Amerikan-siirtolaisuuteen, ja sieltä aukeaa yllättävä vyyhti, joka tuo FBI-tutkijat paikan päälle etsimään maastoutunutta sarjamurhaajaa. Siirtolaisulottuvuus oli kohtuukiinnostava, mutta jäi käsittelyltään pinnalliseksi.

Teoksen tapahtumisen skaala oli omaan makuuni liian massiivinen. Kirjassa oli niin paljon sivuhenkilöitä ja todistajia, että huomio keskittyi lähinnä tapahtumiseen, eikä psykologista syvyyttä pahemmin ilmaantunut. Juoni oli kaikin puolin uskottava, sillä varmasti Norja on Suomeakin helpompi kansainvälisten rikollisten piilopaikka. Minusta kirjassa ei ollut mitään ”vikaa”, luin sen sujuvasti ja jaoin jännityksen, mutta jäin kaipaamaan ihmisten välisiä jännitteitä.

Oikeastaan olisin voinut lukea kirjan pelkästä Viggosta. Se olisi riittänyt sisällöksi yhteen teokseen, eikä sen olisi tarvinnut olla rikosromaani. Viggon koulukuvista, omituisista muistiinpanoista, joulukorteista ja muista minimaalisista jäänteistä olisi voinut saada aikaan ihmisen kokoisen romaanin. Olemmeko kaikki laulun arvoisia? Mitä kertoa ihmisestä, joka on neljäkymmentä vuotta vältellyt ihmiskontaktia?

Samaan syssyyn voin kertoa, että myös ensimmäinen Harry Hole-dekkarini on edelleen kesken, ja olen lukenut sitä jo monta kuukautta. Horst ei nyt suoraan noussut suosikikseni, vaan tällä hetkellä pidän eniten norjalaisista dekkaristeista Samuel Björkistä. Naispuolisista dekkaristeista olen tainnut joskus lukea Karin Fossumia, mutta paljoa en lukemastani muista.

Tämä on oiva perusdekkari, jossa rikosteknisen tutkinnan ja haastattelujen määrä on suuri, eikä tilaa henkilöiden yksityiselämälle jäänyt juuri lainkaan. Tähän vuodenaikaan teos sopii kuin nakutettu, ja itsekin luin sitä joulun ajan liikenteessä. Ehkä ongelma teoksen suhteen piili siinä, etten ollut lukenut aiempia osia, eikä tässä siis esitelty kummemmin päähenkilöitä. Suosittelen siis sarjan lukemista oikeassa järjestyksessä – ehkä silloin tämäkin teos aukenee aivan erilaisena kuin miten minä sen koin ja havaitsin.

Suurvisiirin tuntemattomat puolet

IMG_1842Ihmisen täytyy olla joko camp-henkinen tai täysin kajahtanut lähestyäkseen Tauski Peltosesta kirjoitettua elämäkertaa. Itse latasin sen eilen illalla e-kirjastosta muun lukemisen puutteessa, eli tarjonta siellä rajoittui taas sataan Enni Mustoseen ja tähän. Teoksen Tauski-elämä ja teot (2017) on kirjoittanut Antto Terras ja sen on kustantanut LIKE. Rohkea veto molemmilta.

Mitä tiesin Tauskista ennen kirjan lukemista? Tunsin värikkäästä saagasta vain loppupäätä, sillä ilmeisesti en ole 90-00-luvuilla lukenut keltaisia lehtiä ahkerasti lainkaan. Tauski on hiipinyt tietoisuuteeni vasta viime vuosina, kun hän kävi keikkailemassa edellisen asumukseni lähipubissa. Kerran olin jopa matkalla hänen pubikeikalleen, mutta onneksi he ilmoittivat ”sairaskohtauksesta” johtuvasta peruutuksesta. Tuolloin Tauski oli jäänyt koneesta Antalyassa huonovointisuutensa vuoksi. Ilmeisesti ainakin 10 vuoden aikana Tauskin keikkojen jännitys on keskittynyt siihen, saapuuko artisti paikalle ja missä kunnossa. Olen myös lukenut lööppejä perheväkivallasta ja huoltajuuskiistoista. Siinä kaikki.

Kirjasta ensimmäinen välittynyt viesti oli, että Tauskin kaltaisen miehen paikka ei ole tämän päivän feministisessä viherpiipertäjä-Suomessa. Turkissa hän on viihtynytkin, ja hankkinut sen vaatekaupoista suurvisiirin keikkakuteet. Kolme ex-vaimoa, joista kaikki juonittelevat keskenään miehen selän takana, kuulostaa muunnetulta haaremilta. Pesän jatkajaksi on sitten etsitty ulkomaista morsianta, joka olisi kiltimpi ja tottelevaisempi. Autot, talot ja muskeliveneet ovat päämäärä, iskelmämusiikki keino saada menestystä ja vaikutusvaltaa.

Musikaalisen uran saaga on miltei koomisempi kuin avioliittojen. Vaikka hän pääsi tekemään ensimmäisen levysopimuksensa Fazerin kanssa 24-vuotiaana, hän ei koskaan saanut kunnon hittejä esittääkseen.  90-luvulla hän päätyi kirjoittamaan omia biisejään, joista kai tunnetuin ”Sinä vain” sai odottaa pöytälaatikossa vuosia ennen julkaisua. Poptorille tehdyt ”rekkakuskilevyt” myivät, mutta samalla dumppasivat Tauskin sekunda-artistien kastiin. Matin ja Tepon toimiminen uusien tulokkaiden portinvartijoina tuntui myös absurdilta, ottaen huomioon heidän oman tuotantonsa tason.

Teoksen lempiepisodini liittyvät tietysti ulkomaisiin morsiamiin. Missikisan tuomarina Tauski pääsee kuumien kisujen kera Israelin Eilatiin, mutta siellä suomineidot kalpenevat paikalliselle tarjonnalle. Tauski rakastuu tulisesti naissotilas-Ornaan, ja hänet jo esitellään suvulle vävypoikana. Kiihkeä kosija saa jopa morsiamen matkaamaan Suomeen, mutta tämän jälkeen romanssi hiipuu. Hieman samanlaista kaavaa noudattavat romanssit gambialaisten neitojen kanssa, vaikkakaan siellä suhdetta ei saa korkattua ilman avioitumista. Saffiatou suostuu naimisiin, mutta lemmenloma Suomeen kestää neljännellä rouva Peltosella tasan viikon.

Mitä kirjasta sitten sai irti, muutakin kuin Seiska-tason suhdesoopaa? Ainakin teos kertoo Tauskin oppimisvaikeudesta ja paniikkihäiriöstä, jotka selittänevät kouluja käymättömyyttä ja uravalintaa. Yksityisyrittäjyys on vielä joskus maailman aikaan ollut pelastusrengas niille levottomille pojille, joiden suvuissa oli pääomaa. Tässäkin kerrotaan Tauskin mukanaolosta suvun bisneksissä nuorena miehenä – ennen alkoholisoitumistaan hän on ollut täysverinen työnarkomaani. Kertomus raisiolaisen farkkuliikkeen toiminnasta oli helmi, ja avasi myös Tauskin kyvyistä uuden puolen.

Kirja on kirjoitettu kauttaaltaan huumorilla, mutta kohdettaan kunnioittaen. Mistään suuresta sensaatioteoksesta tässä ei ainakaan ole kyse, ja varsinkin tämän vuosikymmenen pahimmat lööppikohut tässä ohitetaan kepeästi. Tämä on ihmisen kokoinen teos, joka ottaa vahvasti huomioon olosuhteet ja kontekstin. Saa nähdä, kuinka kauan Suomi-iskelmäteollisuus voi jatkaa, jos tuotantosuhteet ovat niin nuhjuiset ja kämäiset kuin mitä tässäkin teoksessa kuvataan.

Luin teoksen suuremmalla mielenkiinnolla kuin olisin lukenut jonkun nousujohteisen poliitikon tai urheilijan oma/elämäkerran, enkä siksi, että olisin saanut kicksejä päämiehen epäonnistumisista. Ehkä kirjan päivänvaloon saaminen on merkittävää siksi, että Tauski itse ei kykenisi sitä kirjoittamaan. Itselleni teki hyvää lukea elämäkerta henkilöstä, joka ei arvosta kirjasivistystä ja jonka elämään ei kuulu millään muotoa kirjallisuus tai muukaan kulttuuri, iskelmämusiikin ulkopuolella. Sillä yleensä välttelen tällaisia henkilöitä, mutta kuitenkin kirjoitan fiktiota heistä. Tarvitsen peilejä, joiden kautta punnita hahmojeni uskottavuutta.

Suosittelen teosta kaikille riskinottajille ja huumorintajuisille Tauski-faneille.

 

Dekkarissa mantereet sekaisin

IMG_1841Sain ystävältä lahjaksi Peter Robinsonin dekkarin – kirjailijan, joka kuuluu hänen suosikkeihinsa. Itse en ole kirjailijasta kuullutkaan, koska en lue paljon dekkareita englanniksi (älkää kysykö, miksi), enkä englantia puhuvissa maissa asuessani lukenut lainkaan dekkareita. Dekkarit olivat ulkona elämästäni 15-35 vuoden aikahaarukassa lähes kokonaan, joten dekkarisivistyksessäni on monia kurottavia aukkoja.

Teos Wednesday’s Child (Harper, 1992) on aitoa ysärinostalgiaa, jonka kannen perusteella oletin sijoittuvan Yhdysvaltoihin. Teksti aiheutti alkumetreillä suurta hämäännystä, sillä runsaista brittinimistä huolimatta kieli ja ilmaisu tuntuivat läpeensä amerikkalaiselta. Pian kuitenkin selvisi, että teoksen keskeinen tapahtumapaikka on Eastvalen lähiö jossain Yorkshiren nummilla, ilmeisen lähellä Bradfordia ja Leedsiä. Pohjoisen identiteetti on kirjan poliiseille merkittävä, eivätkä he voi matkustaa etelään ilman närästyslääkkeitä, koska etelän fish and chips-annokset ovat liian vähärasvaisia.

Teoksen avainhenkilö, Alan Banks, on joviaali tiimipelaaja ja peruskyttä, jolla ei ainakaan tässä teoksessa ole keskeistä elämänkriisiä käynnissä. Juoni keskittyy lähes kokonaan kahteen rikokseen, joista toinen on pedofiliaepäilys. 7-vuotias Gemma haetaan kotoa kahden sosiaalityöntekijäksi naamioituneen henkilön toimesta, ja koska Gemman äiti on hieman yksinkertainen ja potee syyllisyyttä tyttärensä huonosta hoidosta, hän suostuu ”tarkastukseen”, joka kestäisi muutaman päivän – lapsi palaisi tuntemattomasta paikasta, jos asiat olisivat kunnossa.

En paljasta juonesta enempää, mutta jäin miettimään teoksen yhteiskunnallista ulottuvuutta. Gemman äiti Brenda on lukutaidoton oikeuksistaan, ja vaikka hän seurustelee pikkurikollisen Lesin kanssa, hän on totaalisen kuuliainen auktoriteeteille. Jos joku ilmaantuu hänen ovelleen puku päällä, se merkitsee automaattisesti tottelemista. Lastensuojelun kuvioiden on täytynyt muuttua paljon niin Britanniassa kuin Suomessakin sitten 1990-luvun alun, mutta jäin pohtimaan, olisiko tämäntyyppinen ”kiireellinen sijoitus” helppo toteuttaa tänä päivänäkin.

Teos ei ollut intomielinen kommentaari lastensuojelusta, eikä sosiaalitukia nauttivien perheiden elinoloista. Olen lukenut monia vahvemmin yhteiskunnallisia dekkareita, joissa sosiaalityö ja lastensuojelu ovat olleet keskiössä. Ehkä tässä keskityttiin kysymykseen, kuinka helppoa pientä ihmistä on jymäyttää, varsinkin, jos on tietoinen, että tämä potee syyllisyyttä jostain asiasta. Tämä lienee universaali kysymys, joka pätee kaikissa kulttuureissa. Pedofiliateema oli toki ahdistava ja järeä, mutta sillä ei mässäilty liikaa.

Teoksessa päädyttiin erinäisten solmujen kautta myös Etelä-Afrikkaan ja Amsterdamin punaisten lyhtyjen alueelle, jossa epäiltiin olevan myös paikkoja lapsiprostituutiolle. Itse en muista tällaisista epäilyistä tai keskusteluista mitään noilta ajoilta, olen ollut kiinnostunut aivan muista kysymyksistä. Lyhyt kuvaus Bradfordin oloista taas nauratti erityisesti, koska eräs informanttiperhe ei saanut poliisien vierailua varten ostettua lähikaupasta edes tavallisia custard cream-keksejä samosoiden ylitarjonnan vuoksi. Samosathan eivät lainkaan sovi teen kanssa?

Tässä teoksessa kuvataan kokonaan valkoista, työväenluokkaista todellisuutta, mutta oletan sarjan myöhemmissä osissa olevan enemmän etnistä variaatiota. Teoksia on jo olemassa 24, ja uusin, The Fool on the Hill, julkaistaan ensi vuonna. Näistä 8 on suomennettu Blue Moon-kustantamon kautta, ja tämä kulttuuriteko on saanut ylistystä Suomen dekkariseuralta. Eli ilmeisesti Robinson on Suomessakin tunnettu, ainakin niiden parissa, jotka ovat aktiivisia dekkariskenessä

Robinson siis on Yorkshiressä syntynyt britti, joka on nuorena aikuisena siirtynyt opiskelemaan Torontoon ja jäänyt sille tielleen. Hän jopa opettaa rikoskirjallisuuden kirjoittamista Toronton yliopistossa osa-aikaisesti. Minun ”Lost in translation”- fiilikset tätä teosta lukiessa eivät johtuneet siitä, että epäilin kirjailijaa kulttuurisesta epäautenttisuudesta, vaan pikemminkin sen markkinoinnista ja kirjoitustyylistä. Teksti on vahvasti dialogipainotteista ja siinä korostuu paikallinen puheenparsi, mutta silti bongasin varsinkin tilanteiden kuvauksista joitain ”amerikanismeja”, mitkä selittyvät ei pelkästään kirjailijan asuinpaikalla, vaan myös halulla lähestyä kahden mantereen kirjamarkkinoita. Ymmärtääkseni teokset ovat olleet suosittuja niin Kanadassa kuin Yhdysvalloissakin. Briteissä teoksista on tehty tv-sarjaa vuosikausia.

Kirjassa vahvinta oli vahva paikallinen tunnelma ja lämminhenkisyys. Jotkut asiat edellämainitun sekaannuksen lisäksi ärsyttivät, kuten se, että aivan loppumetreillä esiteltiin vielä uusia henkilöitä. Teos vaati useamman lukukerran ja jatkuvaa muistin virkistämistä, mutta tämä saattoi myös johtua siitä, että luin kirjaa kuumeessa ja flunssassa.

Minulla ei, ylläri ylläri, ole brittiläistä lempidekkaristia, enkä oikein edes muista, keiden tuotantoa olen lukenut Agatha Christien, Ruth Rendellin ja tämän tyyppisten ”usual suspectsien” lisäksi. Brittikirjoissa suuri kiinnostukseni on kohdistunut viimeaikaisiin psykologisiin trillereihin, joissa päänsisäinen kauhu merkitsee enemmän kuin rikosten ratkaisu. Robinson vaikuttaa kyllä lupaavalta suosikkikandidaatilta, ehkä juuri siksi, että teoksessa jokunen asia nyppi eikä lopputulos ollut täydellinen silmilleni.

Peter Robinson vaikuttaa klassiselta perusdekkaristilta, jonka paikallinen ote vertautuu monen suomalaisen konkarin tuotantoon. Paikallishistoriaa esiteltiin tässä kohtuullisesti, mutta se ei ehkä mennyt aivan samanlaiseen himmailuun kuin esimerkiksi Seppo Jokisella tai Markku Ropposella. Alan Banks ei myöskään henkilönä vienyt aivan yhtä suurta tilaa kuin Koskinen tai Kuhala. Täytyy tsekata, kehittyykö sarja näitä päiviä kohti ajan hengen mukaan hedonistisempaan ja individualistisempaan suuntaan.

 

 

Kolmossiskojen rilluvuosi

IMG_1840Liane Moriarty, rasti 4. Three Wishes. (Penguin, 2003). Australian chicklit-kuningattaren esikoisromaani, jota ilmeisesti ei ole suomennettu, ainakaan vielä.

Teos kertoo Sydneyssä asuvista Kettlen kolmossisaruksista, jotka olivat aikanaan jonkunlaisia lapsijulkkiksia. Heidän äitinsä oli saanut lapset vahingossa nuorena väärän miehen kanssa, joutunut naimisiin ja tehnyt uran monikkovanhemmuudestaan. Teoksen nykyisyydessä naiset täyttävät 34 vuotta kaoottisissa olosuhteissa, jolloin menneisyyden luurankojen vetäminen kaapeista on vihdoin pakollista.

Cat on siskoista ehkä sovinnaisin, hän käy tavallisissa toimistotöissä, on ollut pitkään naimisissa ja yrittänyt lasta vuosikausia. Lyn on menestynyt äitiyrittäjä, jolla on uusperhe. Gemma on sinkku, alakoulun opettaja ja sitoutumiskammoinen elämäntaiteilija – hän ei kykene kuin maksimissaan puolen vuoden suhteisiin, ja vuokran maksamisen sijaan asuu rikkaiden kodeissa talonvahtina. Cat ja Lyn ovat identtisiä, kun taas Gemma polveutuu eri munasta – ja siksi ehkä kokee olevansa kolmas pyörä kompleksisessa suhteessa.

Teos käyttää näkökulmatekniikkaa, jossa kolmosten lisäksi tapahtumille on anonyymejä silminnäkijöitä. Tämä on raikas, mutta hieman haastava valinta. Siinä kelataan paljon naisten lapsuutta ja nuoruusvuosia, ja moninaisten takaumien kautta syntyy mosaiikki nykyisyydestä. Rakenne on mielestäni kekseliäs, mutta sisällön ja juonen suhteen odotin enemmän.

Kirjan teemoja ovat monikkoperheellisyyden lisäksi uskottomuus, lapsettomuus ja parisuhdeväkivalta. Kaikkia käsitellään riittävästi, myös komedian keinoin, mutta kolmosten hahmot jäävät hieman liian sisäsiisteiksi. Kaikilla on omat vaikeutensa, mutta satunnaisten törttöilyjen ulkopuolella he pysyvät yhteiskunnan pilareina, keskiluokkaisina eteenpäinpyrkijöinä. Elämän keskeisiä tavoitteita kaikilla ovat vain parisuhde ja työ. Katolisen uskon viitekehys tuo tulkintaan ripauksen syvyyttä, mutta vain ripauksen.

Jo kolmessa lukemassani Moriartyn teoksessa on keski-ikää lähestyviä päähenkilöitä, joiden vanhemmat ovat eronneet ja antaneet huonon perhemallin, mutta joilla on sydämellinen, vielä elossa oleva isoäitihahmo, joka näkee läpi kaikkien kipupisteiden. Tämäkin teos oli hyvin perhekeskeinen, ja perheenkin ulkopuolella sisäsiittoinen.

Lyn-siskon yritysidealle, Gourmet Brekkie Busille, nauroin makeasti, kun se tuntui niin hyväntahtoisen hedonistiselta tässä suomalaisessa kaamostodellisuudessa. Meillä ei krapulan hoitoon ole keksitty aamiaiskotiinkuljetusta, vaan pizzataksi öisin on parasta, mihin kykenemme (tai viime aikoina kaupungeissa Foodora). Ruoan merkitys ylipäänsä oli kirjassa keskeinen, alkaen perheen sisäisistä sähköpostineuvotteluista joululounaan sopivasta viettopaikasta. Pavlova-kakkuakaan ei koskaan voinut olla liikaa, ja parhaat räyhät saadaan aina aikaan hienoimmassa mereneläviä tarjoavassa ravintolassa.

Luulen, että kirja lämmittää eniten monikkoperheessä elävien tai eläneiden sydämiä. Minullakin on muisto lapsuudenystävyydestä kolmostyttöjen kanssa (jotka olivat samaa ikäluokkaa kuin tässä kuvatut naiset), joten teema ei ollut itsellenikään vieras. Tosin monikkoperheen kuormittavuuden kannalta tuntui jopa hieman epärealistiselta, että päähenkilöt olivat menestyneet näinkin hyvin. Kai Moriarty halusi esikoisteoksellaan välittää huolenpidon, välittämisen ja jollain tasolla yhteisöllisyydenkin teemaa, mutta teoksen juonesta puuttuu se ”koukku”, jonka myöhemmistä teoksista löysin jo alkumetreiltä. Tätä luki ilolla, mutta se ei tuonut elämääni uutta ymmärrystä oikein mistään. Muista teoksista olen ammentanut paljonkin kirjoittamisen suhteen.

 

 

Lempeää ironiaa muistinmenetyksestä

Moriarty IILiane Moriarty-rasti nro 3: What Alice Forgot (Penguin, 2010), saatavilla myös suomeksi, Nainen, joka unohti (WSOY, 2016, suom. Helene Bützow).

Alice on 39-vuotias ruuhkavuosia viettävä kotiäiti, joka jakaa aikansa koulun vapaaehtoistöiden ja kuntosalin välillä. Eräänä kohtalokkaana perjantaina hän kaatuu steppitunnilla, iskee päänsä ja unohtaa viimeiset 10 vuotta elämästään. Hän palaa aikaan, jolloin hän odottaa ensimmäistä lastaan ymmärtäväisen ja romanttisen Nickinsä kanssa – miehen, jonka kanssa voi laiskotella aamuisin ikuisuuksia ja joka sotkee ainoan työpaitansa maapähkinävoilla, kun heillä ei edes ole pesukonetta. Miehen, jonka kanssa voi jopa turvallisesti lihoa, sillä piknikit hänen kanssaan ovat yhtä nautinnollisia kuin orgasmi.

Ja mitä sitten kävi unelmille? Miksi onni ei lähtenytkään kukkimaan kehityskelpoisessa historiallisessa kaupunkitalossa, joka on jokaisen seikkailullisen sisustajan unelma?

Muistinmenetyskirjoja ja -leffoja on niin paljon, etten uskonut löytävän aiheesta mitään uutta juonnetta. Mutta yllättävää kyllä, Moriartyn teksti koukuttaa alkuasetelmasta saakka, ja tavallisten ihmisten omituiset kuviot yllättävät kappale kappaleelta. Alicen lisäksi kertojia ovat hänen siskonsa Elisabeth, joka kirjoittaa tilanteesta syväanalyysia terapeutilleen ja perheen adoptoitu isomummo Frannie, joka pitää blogia vanhusten palvelutalon elämästä ja siinä sivussa myös Alicen perheen kriisistä.  Frannie on ehdottomasti lempihahmoni, jonka kautta tilanne karnivalisoituu entisestään.

Kuinka käy muistinsa menettäneelle Alicelle, joka on jo valmiiksi keskellä avioerodraamaa ja huoltajuuskiistaa? Voisiko perhe vielä palata yhteen? Ja jos ei, onko hänellä työttömänä tyhjäntoimittajana ja mahdollisesti vammautuneena yksilönä mitään mahdollisuutta saada edes lastensa yhteishuoltajuutta?

Moriartyn teokset tuntuvat kauttaaltaan olevan sukuromaaneja, ja niiden ylisukupolvinen ote takaa sen, että hyvin eri-ikäiset lukijat saattavat teoksista kiinnostua. Pidän tästä strategiasta, vaikka se saattaakin luoda konservatiivisia onnellisuuskuplia. Yleensä päähenkilöillä ei mene loistavasti ydinperheessään, mutta suku on se voimavara, jonka kautta he pääsevät uudelleen etsimään itseään. Teoksissa käsitellään paljon avioeroa, yksinhuoltajuutta, parittomuutta, sinkkuutta ja lapsettomuutta, mutta ei varsinaista syrjäytymistä.

Nainen, joka unohti kuuluu niihin romaaneihin, joita on vaikea analysoida tekemättä liiallisia juonipaljastuksia. Uskon teoksen koukuttavuuden piilevän siinä, että sen kautta lukija voi itse myös peilata omaa muutostaan, vanhenemistaan ja niitä sovinnaisia ratoja, joille monet ajautuvat haluamattaan. Ainakin itse olisin kauhuissani, jos joutuisin katsomaan nelikymppisen elämäntilannettani uusin silmin.

Teoksen kansikuva vaikutti poikkeuksellisen imelältä, mutta pinkillä ilmapallolla on juonen kannalta keskeinen merkitys. Teoksesta on myös tekeillä leffa, jonka pääosassa tulee olemaan Jennifer Aniston.

 

 

 

 

 

 

Isänmaallista eskimoräppiä

IMG_1838Suomi100-juhlinnan kelmeässä jälkilämmössä, kun maamme hallitus on taas antanut köyhimmistä köyhimmälle lahjaksi risuja ja piiskaa, on aika tutustua taas vaihtoehtoiseen historiaan. Eteeni tupsahti Karri Paleface Miettisen Viides Maammekirja, eli ajatuksia suomalaisuudesta (LIKE, 2017).

Sen verran paljon olen Palefacen uraa medioissa seurannut, ja tuotantoon tutustunut, että teoksen sisällön suhteen en valmistautunut yllättymään. Varsinkin näkemykseni isänmaallisuudesta kulkee hyvin samoja ratoja hänen kanssaan. Pitkälti teos käsitteleekin kansallista identiteettiä, historian tulkintaa ja oikeutta oman näköiseen isänmaallisuuteen. Kaikki eivät välttämättä tunnista isänmaallisuuden ja nationalismin eroa, ja paljastaahan Miettinen itsekin, ettei hän esimerkiksi muista koulun historian tunneilta mitään opetusta vuoden 1918 tapahtumista.

Paleface on poliittinen aktivisti, mutta ei kovin syvällinen poliittisen historian tulkitsija. Koinkin, että teoksen anti oli enemmän kulttuurihistoriassa kuin poliittisessa analyysissa. Minua kiinnosti teoksessa varsinkin retket mustan rytmimusiikin maailmaan, josta sain paljon uutta tietoa. En ole koskaan kuullutkaan sellaisista Suomeen aikanaan muuttaneista legendoista kuin Eddie Boyd ja Lee Gaines, jotka tekivät elämäntyönsä Helsingissä. Myös suomiräpin, – hiphopin ja -reggaen lyhyttä historiaa käsitellään ansiokkaasti. Kirjassa olisi voinut olla ääniraita, ja ainakin se antaa paljon uusia kuunteluvinkkejä. Varsinkin saamerap alkoi kovasti kiinnostaa.

Kulttuurihistoriallisen annin lisäksi teokseen mahtuu myös aktivistin muistelmia, vaikka ei se omaelämäkerraksi taivukaan. Miettinen summaa vuosien varrella saamaansa vihapostia suht maltillisesti, vaikka onkin ollut Rajat kiinni- porukoiden silmätikkuna jo vuosia. Kirjan takakannen markkinapuheena voi toimia myös anonyymin vihaajan You Tube-kommentti ”vasemmistolaisesta porvaripaskasta, joka esittää neekeriä”. Palefacea vastaan on myös järjestetty ainakin yksi mielenosoitus, jossa vastustettiin hänen valitsemistaan Suomi100- juhlavuoden komiteaan.

Taiteen tekemisen näkökulmasta on tietysti palkitsevampaa jakaa vesiä kuin jäädä paitsioon. Vaikka jatkuvan kurapostin saaminen on henkisesti kuormittavaa, siihen voi myös asennoitua huumorilla.

Palefacen omat sukututkimukselliset pohdinnat olivat hauskoja. Pohjoissavolaiset ja turkulaiset geenit ovat kohdanneet Tampereella, ja mainitaan teoksessa myös suvun puutalo Nekalan Erätiellä, vain kivenheiton päässä siitä paikasta, jossa blogiani kirjoitan. Sukupohdinnoissa ja myös hiphop-muistelmissa teos asettuu kiinnostavaan ristivaloon esimerkiksi Koko Hubaran Ruskeat tytöt-esseekokoelman kanssa. Suosittelenkin näiden teosten lukemista yhdessä, sillä molemmat horjuttavat pinttyneitä Suomi-kuvastoja aivan esimerkillisesti.

Paikoitellen teosta lukiessani tuli olo, että se on mahdollisesti kirjoitettu lyhyellä aikavälillä. Ainakin yhden asiavirheen bongasin, eli Miettinen viittaa Jani Toivolaan adoptiolapsena. Onko kirjalla ollut lainkaan kustannustoimittajaa? Myös lennokkaan kirjoitustyylin vuoksi monet sinänsä tärkeät havainnot ja aihiot jäävät pelkän maininnan tasolle. Teokseen on lyhyeen tilaan ympätty suuri määrä henkilöitä ja ilmiöitä, mutta osa niistä jää pinnallisiksi raapaisuiksi. Mutta koska en ole lukenut yhtään aiempaa Maammekirjaa, en varsinaisesti tunnista genreä. Enkä varmasti tämänkään lukukokemuksen jälkeen säntää ensimmäisenä jahtaamaan Topeliuksen alkuperäistä teosta antivkariaateista.

Jotenkin koin, että teoksen ideaali kohderyhmä olisi nuorisossa, yläaste- ja lukioikäisissä, varsinkin niissä, joiden historian opiskelu takkuaa. Varmasti jotkut valveutuneet äidinkielen ja historian opettajat ottavatkin teoksen opetuskäyttöön. Tässähän käsitellään esimerkiksi siirtolaisuuden historiaa musiikin kautta suht seksikäällä ja raflaavalla tavalla. Musiikkipedagogina Paleface vaikuttaakin aivan oman sarjansa tekijältä, ja pedagoginen ote näkyy myös tässä tekstissä.