Koillismaan sielulliset kätköt

RuusuvuoriJuha Ruusuvuori on jo pitkään ollut minua kiinnostava kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut viiveellä – varsinkin olen pitänyt hänen romaaniensa monikulttuurisesta mielenmaisemasta. Kuulin hänen ja hänen vaimonsa Ulla Ylisirniö-Ruusuvuoren yhteisestä romaanitrilogiahankkeesta jo ennen kuin sen ensimmäinen osa, Yksi näistä pienemmistä (WSOY, 2017) julkaistiin. Pariskunta julkaisee teokset pelkällä Ruusuvuori-nimellä, mikä on toimiva markkinointistrategia.
Tiesin kirjasta etukäteen lähinnä sen, että se käsittelee lestadiolaisuutta ja lasten hyväksikäyttöä. Yli neljäsataa sivua proosatekstiä tästä aiheesta tuntui ahdistavalta haasteelta. Teoksen kansi oli sopivalla tavalla mystinen ja monitulkintainen. En tiennyt, lähtisinkö lukemaan dekkaria, trilleriä vai perinteistä taideproosaa.

Teoksessa on kolme keski-ikäistä päähenkilöä, jotka ovat olleet toistensa kanssa enemmän tekemisissä nuoruudessa. Laila ja Saara ovat siskopuolia, joilla on suuri ikäero ja jotka eivät tunne toisiaan kovin hyvin, vaikka Lailalla onkin tapana soittaa pikkusiskolleen kerran viikossa, aina samaan aikaan. Janne on tutustunut sisaruksiin toimiessaan lyhyen ajan pappina heidän seurakunnassaan, ja ollut romanttisesti kiinnostunut Lailasta. Laila on työskennellyt koko aikuisikänsä Posiolla lastensuojelun sosiaalityöntekijänä. Hänen on vaikea solmia läheisiä ihmissuhteita, ja vapaa-aikanaan hän viihtyy mieluummin eläinten keskellä luonnossa kuin ihmisten parissa.

Laila pysyttelee vanhoillislestadiolaisen yhteisön reunamilla, vaikka häntä ei hyväksytä sen täysvaltaiseksi jäseneksi. Jumalan rauhaa hänelle toivotetaan, mutta hänen asemansa ei naimattomana naisena ole häävi. Kylän poikamiehet ja muut yksinäiset ukot ovat kautta aikojen jahdanneet häntä, ja Rauhanyhdistyksen vanhimmat ovat hyvin kiinnostuneita hänen yksityiselämästään, mutta hänellä ei ole mitään tunnustettavaa mersumiehille.

Saara ja Janne huolestuvat Lailasta, jonka yhteydenpito on käymässä omituiseksi. Molemmat alkavat rampata Posiolla, ja palaavat samalla nuoruutensa kiperiin muistoihin. Saara päätyy ”downshiftaamaan” eli muuttamaan Lappiin osa-aikaisen psykiatrin työn perässä, jolloin hänellä jää aikaa rakkaalle hevosharratukselleen. Hän ei kuitenkaan muuta kotikonnuilleen Koillismaahan, vaan Keminmaalle. Länsilappilaisen ja koillismaalaisen mentaliteetin eroja teoksessa vertaillaan runsaasti, ja pohditaan myös kotikonnuilleen jämähtäneiden ihmisten maailmankuvaa.

Teosta ei kannata vältellä, jos kokee lasten seksuaalisen hyväksikäytön teeman liian raskaaksi. Vaikka se on pääteema, sitä lopulta käsitellään taloudellisesti ja maltillisesti. Ehkä enemmänkin siinä tutkitaan ihmismielen suojaavia mekanismeja ja traumapotilaan elämänehtoja. Rankoilla kokemuksilla ei mässäillä, eikä teos ainakaan antanut mielikuvaa, että lasten hyväksikäyttö olisi jonkunlainen epidemia lestadiolaisyhteisöissä. Sen sijaan yhteisön tapa ”hoitaa” varsinkin uhreja ja hiljentää heidän hätänsä nostetaan pontevasti esiin. Siitä ei voi kirjoittaa diplomaattisesti, vaan ilmiö herättää kuvotusta.

Nykykontekstissa teos nostaa tärkeän lastensuojelullisen kysymyksen esiin. Viime vuosina Pohjois-Suomessa ja Pohjanmaalla on koettu tarvetta saada lastensuojelun tehtäviin lestadiolaistaustaisia tai muuten liikettä hyvin tuntevia työntekijöitä, jotta työ perheissä ylipäänsä saataisiin käyntiin. Tässä Laila liikkeen ulkojäsenenä kelpuutetaan auttamaan syrjäytynyttä lestadiolaisperhettä. Luottamus ”suruttomiin” sosiaalityöntekijöihin on joillain alueilla todella minimaalista.

Ruusuvuorten kerrontatekniikka on vaativa, sillä lyhyistä kappaleista ei aina tunnista kertojan identiteettiä. Tämä luo tietty mystiikkaa, ja jättää suuren vastuun lukijalle, mutta loppua kohti se alkoi tuntua raskaalta. Teksti pyrkii kyllä hienosti varjostamaan dissosiaatiohäiriöstä kärsivän henkilön ajatuksenjuoksua, muistikatkoksia ja psykologista lokerointia.

Onneksi kirjassa oli rehevää syrjäseutujen kuvausta, muustakin kuin uskonnollisuuden näkökulmasta. Huoltoasemat, karaokebaarit ja rähjäiset mökkikylät pääsivät oikeuksiinsa ystävysten matkoilla. Janne-pastorin kulinarismi kasvoi jopa koomisiin mittasuhteisiin, vaikka erityisherkkujen kuten tuoreiden merenelävien metsästys varmasti onkin aina ollut helpompaa Ruotsin rajalla kuin muualla Suomessa.

En osannut loppua kohtikaan päättää, luinko dekkaria vai trilleriä, eikä määritteleminen tuntunut enää keskeiseltä. Rikoksista teos tietysti kertoo, mutta ei niiden ratkaisusta. Kauhua teoksessa oli lopulta vähän, jos Lailan päänsisäistä kaaosta ei lueta mukaan – sellaisenaan se riitti luomaan kauhun ilmapiirin. Paikallisuuden runsas kuvaus, ja uskonnollisuuden, historian ja yhteiskunnan kipupisteiden analyysi nostivat teoksen toiselle tasolle – ja näin uskon sen kiinnostavan monenlaisia lukijoita.

Pohjoisen tunnelmissa oli jotain samaa kuin Åsa Larssonin mainioissa Kiirunaan sijoittuvissa dekkareissa, varsinkin henkilöhahmojen rakentamisen tasolla. Lestadiolaisuuden kuvauksena teos oli sopivalla tavalla erilainen kuin esimerkiksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulu – se ei välttämättä luo yhtä intensiivistä tunne-elämystä, vaan yhteen henkilöön samastumisen sijaan se saa lukijan tutkimaan kokonaista yhteisöä.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s