Come on, Eileen!

eileenNuorisovankilan vartija asuu kahden syvästi alkoholisoituneen poliisi-isänsä kanssa rähjätalossa kadulla, jossa muut kilpailevat pensasaitojensa siisteydestä ja jouluvalojen runsaudesta. Hänen elämäänsä ei kuulu paljoa muuta kuin viinakaupassa käynti isän asioilla, ja näpistely näillä keikoilla naapurikaupoista. Hän on kaksikymmentäneljävuotias näkymätön nainen, jolta kukaan ei odota paljoa. Riittää, että hän pitää vierailutuntien aikana silmällä nuorisorikollisten äitejä, noita itkuisia ihmisraunioita, joiden elämänliekki myös on kauan sitten sammunut.

Ottessa Moshfegh (s. 1981) on bostonilainen kirjailija, jonka juuret ovat Kroatiassa ja Iranissa. Eileen (Vintage, 2016) on hänen toinen romaaninsa, joka pääsi viime vuonna usean kirjallisuuspalkinnon (mm. ManBooker) kandidaattilistalle, ja voitti Pen/Hemingway-palkinnon.

Teos sijoittuu Uuteen Englantiin 1960-luvulla, pikkukaupungin nimi on anonyymi X-ville, se on vahvan työväenluokkainen yhteisö Atlantin rannikolla. Dunlopin perhe on sinnitellyt sovinnaisen keskiluokkaisuuden reunamilla äidin kuolemaan saakka, mutta herra Dunlopin luisu kohti raivoisaa itsetuhoa on tapahtunut pian tämän jälkeen. Paikalliset poliisit hyysäävät Eileenin isää, vaikka tästä on suurta harmia ympäröivälle maailmalle. Varotoimena isän ylilyöntejä kohtaan Eileen takavarikoi tämän kengät ja aseen työpäivien ajaksi.

Teos on enemmän psykologinen trilleri kuin dekkari, vaikka siinä liikutaan melkein sataprosenttisesti rikosten maailmassa. Juonellisesti teos ei kuitenkaan tarjoa piinaavaa kauhua, vaan kerronta on Eileenin pään sisäistä kamppailua. Eileenilla ei ole mitään syytä jäädä X-villeen, hän ei tunne lojaaliutta ilkeää isäänsä kohtaan, eikä työ tarjoa hänelle helpotusta. Tosin hänellä ei ole myöskään voimaa tai draivia muuttaa elämänsä suuntaa. Kodin kaaos on jo kuolleen äidin peruja, ja Eileen pukeutuukin äitinsä jättämiin vaatteisiin. Vastakkaisen sukupuolen miellyttäminen ei kuulu hänen arvomaailmassaan korkealle, vaikka hän haaveileekin iskevänsä kollegansa Randyn, jonka timmit vatsalihakset miellyttävät häntä.

Teos on myös karmiva joulukirja, sillä tapahtumien akseli keskittyy joulun ympärille. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tulee kutsutuksi joulua viettämään kodin ulkopuolelle, uuden työkaverin Rebeccan luo, joka on Harvardin käynyt erityispedagogiikan asiantuntija.  Rebecca on liian fiini ystävä Eileenille, eikä Eileen myöskään ymmärrä, miksi niin elegantti nainen hakisi työtä niin ankeasta paikasta kuin nuorisovankila.

Vaikka teos on temaattisesti mahdollisimman raskas ja ankea, Eileenin kertojan ääni on vaikuttava. Moshfegh on koukuttava kertoja, jolla on taito uppoutua syrjään jääneiden maailmaan ilman sääliä tai poliittista korrektivismia.

Luin teoksen katsottuani juuri maratonin kanadalaista sarjaa Trailer Park Boys, jossa päihteillä on myös keskeinen rooli. Siinä missä tässä romaanissa oli ikuinen talvi ja viima, Nova Scotian ”trailer parkissa” oli ikuinen kesä. Tässäkin viitattiin läheiseen ”trailer parkin” kaltaiseen alueeseen, jossa asui nuorten vankien perheitä. Kerronnan moodi on näissä kahdessa kulttuurin tuotteessa erisuuntainen, mutta molemmat herättävät kysymyksiä sopivuuden rajoista, kun kuvataan köyhyyttä ja päihdeongelmia.

Oma sietokykyni taitaa olla korkea, ja tämä teos ahdisti enemmän kuin Trailer Park Boys, joka on roisi, toiminnallinen komediasarja. Toisaalta koska tässä kuvattiin aikaa, jota en ole itse elänyt, kaikki ankeus ei tullut suoraan iholle. Tämä varmasti olikin teoksen pelastava rengas – jos se olisi kuvannut nykyaikaa, siinä ei olisi ollut tippaakaan armoa.

Suosittelen teosta niille, jotka kaipaavat jouluunsa jotain muuta kuin piparkakkujen tuoksua ja kulkusten kilinää.

Kun Emily Dickinson addiktoituu kimchiin

JaanLuoksesiKorealaisen Kyung-sook Shinin (s. 1963) ensimmäinen suomennettu teos Pidä huolta äidistä (Into, 2015) on ollut suosittu teos, ja kirjailija on käynyt Suomessa sitä markkinoimassa kääntäjänsä seurassa. Pidin teosta viime vuoden vahvimpana lukukokemuksena, koska se yllätti niin totaalisesti kieleltään ja näkökulman valinnaltaan.
Siksi uusi suomennettu teos Jään luoksesi (Into, 2017, suom. Taru Salminen) innosti, kuumotti ja jopa arvelutti, koska pelkäsin sen jäävän edeltäjänsä varjoon. Teoksen jälkisanoista voi myös lukea kirjailijan matkoista Suomeen ja kiinnostuksesta meidän kulttuuriimme. Myös se, että Taru Salminen pystyy suomentamaan teoksia suoraan alkukielestä, tekee minuun suuren vaikutuksen. Kirja kisaakin tänä vuonna käännöskirjallisuuden Jarl Helleman-palkinnosta.

Blogissani olen kiinnittänyt liian vähän huomiota kääntäjiin ja käännöksiin – johtuen laiskuudesta. Voisin kai itsekin toimia englanninkielisen kirjallisuuden kääntäjänä, ja yleensä kiinnitän huomiota hätäisiin käännöksiin, tai kulttuurisiin väärinymmärryksiin silloin, kun kääntäjä ei selvästikään tunne teoksen paikallista kontekstia. Näistä en yleensä raportoi, vaan totean, että teos olisi ollut parempi lukea alkukielellä.

Yleensä käännöskukkasia olen löytänyt vain englannista käännetyistä postkoloniaaleista romaaneista, tyyliin eteläaasialaisista ja länsiafrikkalaisista – maiden, joiden kielenkäyttöön olen itse hyvin kotoutunut. Näihinkin usein vaikuttaa eniten kustannusmaailman kiivas tahti. Ja varmasti kaikki kääntäjät saavat töitä, joiden konteksteista he eivät ole yhtä innoissaan kuin toisista – erikoisiin murteisiin on tutustuttava nojatuolista käsin, eikä kaikkiin ongelmiin voi kilauttaa kaverilta apua.

Käännöksiä on helppo dissata, mutta niiden onnistuneisuudesta ei aina muisteta antaa palautetta. No, sanottakoon, että Kyung-sook Shinin teosten suomennokset toimivat ilmiömäisesti. Tosin minulla ei ole minkäänlaista pätevyyttä arvioida niitä, muuten kuin kielen sujuvuuden näkökulmasta.

Teoksessa eletään 1980-luvun demokratisoitumiskehitystä ja opiskelijamellakoiden aikaa Soulissa. Nuoret rakastavaiset Yeong Yun (nainen) ja Myeoung-Seo (mies) opiskelevat taideyliopistossa, ja avustavat kirjallisuuden professoria kirjoittamaan puhtaaksi luentojaan. Yeong Yun on vasta menettänyt äitinsä, ja matkat kotikaupunkiin leski-isää lohduttamaan ovat surumielisiä. Hyvin ei mene rikkaalla Mirullakaan, vaikka hänen isänsä on ostanut sisaruksille oman talon opiskeluja tukemaan. Yeong Yun asuukin aikansa Mirun talossa, jonka keskipisteenä on Emily-kissa. Kaveriporukka palvoo kissaa ja Emily Dickinsonia samalla intensiteetillä, ja muutenkin länsimaisen kirjallisuuden klassikoilla on suuri rooli juonen kehittelyssä.

Jään luoksesi on tematiikaltaan laajempi ja Korean historian kannalta merkittävämpi teos kuin Pidä huolta äidistä, ja vaatii lukijalta perehtymistä maan lähihistoriaan. Nuoria kuolee ja katoaa traagisissa ja epäilyttävissä oloissa, niin yliopistolla kuin armeijassa, ja professorit eroavat viroistaan osoittaakseen solidaarisuutta erotettuja kollegoita kohtaan. Opiskelu ei tunnu oikein kenestäkään fiksulta sijoitukselta tulevaisuuteen. Yeong Yunille kaikki olennainen tapahtuu kirjojen välityksellä, kun taas Miru elää neuroottisten ruokapäiväkirjojensa kautta. Ystävyys on kattavampi teema kuin romanttinen rakkaus, ja kuten arvata saattaa, siihen liittyy suurta surua ja myös mielenterveyden horjumista.

Eniten pidin teoksen hengellisestä ulottuvuudesta, mikä vakuutti enemmän kuin poliittinen. Emily-kissan lisäksi keskeinen myyttinen hahmo on matkalaisten suojelupyhimys Kristoforos, hän jonka uskotaan kantaneen Jeesus-vauvan virran yli valtavilla käsivarsillaan. Kumma kyllä, olin itsekin kirjoittamassa romaania (paperittomista siirtolaisista) kymmenen vuotta sitten, jossa Kristoforos oli keskiössä, mutta se jäi kesken. Kirjaa lukiessa tuli läpivalaiseva olo oman sielunelämän ja hengellisen polun suhteen. Kristinuskon leviäminen Aasiassa ja aasialaisten kristittyjen uudelleentulkinnat eurooppalaisista pyhimystaruista ovat tässä se postkoloniaali sivujuoni, joka alkoi kovasti kutkuttaa.

Teoksessa on kylpyläkohtaus, joka kauneudessaan herättää hillittömän matkakuumeen. Toki myös ruoalla on keskeinen merkitys lumon luojana, ja nämä opiskelijat syövät varmasti keskivertokorealaista opiskelijaa monipuolisemmin. Meren eläviin kulutetaan suuria summia rahaa, ja sinitaskurapujen keittämisestä lukija saa hyviä vinkkejä.

Minun täytyy lukea tämä teos uudestaan, koska ensi lukukerralla en malttanut avata muutamaa historiallista solmua, jotka olisivat auttaneet kontekstin ymmärtämisessä. Toki ystävyyden ja rakkauden kuvauksena teos on täysin ymmärrettävä niillekin, jotka eivät Korean historiaa hyvin tunne. Tässä teoksessa ei ehkä ollut niin eksoottista poljentaa kuin oli edeltäjässään – en kokenut joka sivulla, että lukisin romaania ”vieraasta kulttuurista”, vaan globaalisti jaetuista teemoista. Tässä kuvattu poliittinen epävakaus kun voisi hyvin olla suomalaista todellisuutta pian, ja koulutusjärjestelmänkin voi tehokkaasti saada murtumaan yhden hallituskauden aikana.

On noloa tunnustaa, että Kyung-sook Shin on ainoa eteläkorealainen kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut – tai viime vuosikymmenellä luin toisen naiskirjailijan englanninnoksen, mutta en edes teoksen nimeä muista. Olen jopa lukenut Pohjois-Koreaa käsittelevää kirjallisuutta enemmän kuin Etelä-Koreaa, mutta vastikään suomennettu Bandin Syytös (harvinainen p-korealainen kaunokirjallinen teos) jäi minulta kesken – oli liian rankkaa kamaa, sielu ei sietänyt lukea.

Kenelle erityisesti kirjaa suosittelisin? Nuorille aikuisille, niille, jotka ovat olleet nuoria 1980-luvulla, niille, jotka rakastavat runsaita kirjallisuusviitteitä romaaneissa, kissojen ystäville, kulinaristeille, älykkään romantiikan etsijöille.

Lämmin kiitos Into-kustantamolle arvostelukappaleesta. On kunniatehtävä toimia tämän teoksen suosittelijana ja kulttuurivälittäjänä. Japanilaista tai kiinalaista kirjallisuutta ei ehkä enää tarvitse samalla tavalla ¨viedä¨, mutta korealainen kirjallisuus tarvitsee saman noston kuin vietnamilainen, thaimaalainen tai mongolialainen.

Suuri tyttökirjasuunnistus

IMG_1834Täällä nyt sitten diakoni-sosionomiopiskelija tuotteistaa kirjallista harrastustaan. Ideani ei ole kovin erikoinen eikä radikaali, mutta haluaisin toteuttaa tämän livenä myös opinahjoni ulkopuolella. Olen kiinnostunut perinteisistä tyttökirjoista ja niihin liittyvistä ylisukupolvisista muistoista. Minua kiinnostaa se ”bondaaminen”, mitä isoäidit, äidit ja tyttäret voivat saada aikaan yhteisesti jaetun nostalgiatekstin äärellä.

Siis tarkoituksena olisi järjestää tapahtuma, jossa kävijät voivat tutustua tyttökirjoihin eri vuosikymmeniltä, ja jakaa muistojaan pienryhmissä. Tapahtumassa voisi myös olla luentoja aihepiiristä, ja miksi ei myös elokuvaesityksiä, jos kiinnostavia filmatisointeja löytyisi.

Toki ajatukseni on kovin naiivi. Ja uskoisin, että kirjaystävyys syntyy helpommin isoäidin ja lapsenlapsen välillä kuin äidin ja lapsen. Äidit nyt yleensä ovat vähän hassuja tai dorkia, ja heidän lapsuuden ja nuoruuden aikansa on kasvavan tyttären mielestä usein mahdollisimman epäkiinnostava.

Itselläni vahvin tunneside on kahteen varhaiseen tyttökirjaklassikkoon, Frances Hodgson Burnettin Salaiseen puutarhaan (1911) ja Anni Swanin Iris rukkaan (1916). (Kuvassani on nyt Pikku prinsessa, sillä Salaisen puutarhani versiot ovat kateissa. Toki näitä vanhoja teoksia saa e-kirjoina, mutta tyttökirjoja suostun lukemaan vain nidottuina!) Muistan varsinkin Burnettin teoksesta, kuinka se iski ihon alle, ja se oli teos, jonka löysin aivan itse. Anni Swanin tuotanto on tullut minulle äidinperimänä siksi, että Swan oli hyvin tunnettu henkilö hänen kotipaikkakunnallaan Kangasniemellä. Kirjoissa on paljon yhteistä, ja ne vetoavat meidän kaikkien diakoni-sosionomihenkisten sydämiin, koska niissä lapsi kokee yksinäisyyttä ja heitteillejättöä, mutta myös magiaa ja toivon kipinöitä.

Tein facebookissa pienen gallupin kavereideni lukumuistoista, joihin jopa 53 henkilöä vastasi. Yritin tukkimiehen kirjanpidolla kartoittaa heidän suosikkejaan, ja päädyin seuraavan top 5: een:

1. Anni Polva: Tiina-sarja 24 ääntä

2. L.M. Montgomeryn tuotanto: 20 ääntä

3. Carolyn Keene: Neiti Etsivä- sarja: 18 ääntä

4. Louisa May Alcottin tuotanto: 11 ääntä

5. Merri Vik: Lotta-sarja: 10 ääntä

Monet siis mainitsivat postauksissaan useita kirjailijoita. Rauha S. Virtasen tuotanto sai melkein yhtä paljon suosiota kuin Louisa May Alcott, ja Ursula-sarjan suosio yllätti (se oli amerikkalainen sairaanhoitajasarja, jonka kautta pyrittiin saamaan 40-50-luvun tyttöjä innostumaan työelämästä kotiäitiyden sijaan).

Ihmiset kertoivat myös kiinnostavista, ehkä unohdetuista pohjoismaisista sarjoista, kuten Puk-, Susy- ja Katja-teokset. Kuitenkin itselleni tällä tutustumismatkalla tärkeimpiä ovat olleet suomalaiset vanhat tyttökirjat, joita ei ole enää luettu sukupolvesta toiseen samalla innolla kuin Swania, Marckia ja Virtasta.

Tyttökirjojen saralla oli hiljaiseloa varsinkin 1970-luvulla, jolloin ideologiaan ei kuilunut kasvattaa naisista moraalis-eettisiä siveyden sipuleita.  En itsekään koe, että minulle olisi niitä lapsena tungettu erityisesti, mutta olin kai vanha sielu.

Rankkasin listaltani pois Viisikot (ja muun Enid Blytonin valtavan tuotannon), hevos- ja koirakirjat, mutta niiden asemasta tyttökirjoina voi keskustella. Löydökseni viimeiseltä parilta vuosikymmeneltä ovat myös kiinnostavia, sillä olen huomannut, että kaipuuta vanhaan tyttökirjaformaattiin löytyy kirjamarkkinoilta, ja siksi rankkaisin esimerkiksi Alan Bradleyn Flavia de Lucesta kertovat dekkarit tyttökirjoiksi.

IMG_1832Tyttökirjojen intohimoisia harrastajia löytyy myös meistä bloggareista, ja myös tyttökirjojen kirjoittajat bloggaavat. Helsinkiläisen Anna Amnellin blogissa olen vieraillut usein muunkin kulttuurihistoriallisen annin kuin tyttökirjojen vuoksi, ja tätä tehtävää varten tutustuin varsinkin Sara Kokkosen Saran kirjat-blogiin ja hänen kahteen teokseensa aiheesta. Saran blogista löytää varsinkin niitä unohdettuja kotimaisia teoksia, kuten sota-ajan isänmaallishenkisiä hengen nostatuksia. Ja hänen teoksensa Rasavillejä ja romantikkoja (Avain, 2013) on loistava lähdeteos, jossa myös kansikuvien nostalgia pääsee täysiin oikeuksiinsa.

Koillismaan sielulliset kätköt

RuusuvuoriJuha Ruusuvuori on jo pitkään ollut minua kiinnostava kirjailija, jonka tuotantoon olen tutustunut viiveellä – varsinkin olen pitänyt hänen romaaniensa monikulttuurisesta mielenmaisemasta. Kuulin hänen ja hänen vaimonsa Ulla Ylisirniö-Ruusuvuoren yhteisestä romaanitrilogiahankkeesta jo ennen kuin sen ensimmäinen osa, Yksi näistä pienemmistä (WSOY, 2017) julkaistiin. Pariskunta julkaisee teokset pelkällä Ruusuvuori-nimellä, mikä on toimiva markkinointistrategia.
Tiesin kirjasta etukäteen lähinnä sen, että se käsittelee lestadiolaisuutta ja lasten hyväksikäyttöä. Yli neljäsataa sivua proosatekstiä tästä aiheesta tuntui ahdistavalta haasteelta. Teoksen kansi oli sopivalla tavalla mystinen ja monitulkintainen. En tiennyt, lähtisinkö lukemaan dekkaria, trilleriä vai perinteistä taideproosaa.

Teoksessa on kolme keski-ikäistä päähenkilöä, jotka ovat olleet toistensa kanssa enemmän tekemisissä nuoruudessa. Laila ja Saara ovat siskopuolia, joilla on suuri ikäero ja jotka eivät tunne toisiaan kovin hyvin, vaikka Lailalla onkin tapana soittaa pikkusiskolleen kerran viikossa, aina samaan aikaan. Janne on tutustunut sisaruksiin toimiessaan lyhyen ajan pappina heidän seurakunnassaan, ja ollut romanttisesti kiinnostunut Lailasta. Laila on työskennellyt koko aikuisikänsä Posiolla lastensuojelun sosiaalityöntekijänä. Hänen on vaikea solmia läheisiä ihmissuhteita, ja vapaa-aikanaan hän viihtyy mieluummin eläinten keskellä luonnossa kuin ihmisten parissa.

Laila pysyttelee vanhoillislestadiolaisen yhteisön reunamilla, vaikka häntä ei hyväksytä sen täysvaltaiseksi jäseneksi. Jumalan rauhaa hänelle toivotetaan, mutta hänen asemansa ei naimattomana naisena ole häävi. Kylän poikamiehet ja muut yksinäiset ukot ovat kautta aikojen jahdanneet häntä, ja Rauhanyhdistyksen vanhimmat ovat hyvin kiinnostuneita hänen yksityiselämästään, mutta hänellä ei ole mitään tunnustettavaa mersumiehille.

Saara ja Janne huolestuvat Lailasta, jonka yhteydenpito on käymässä omituiseksi. Molemmat alkavat rampata Posiolla, ja palaavat samalla nuoruutensa kiperiin muistoihin. Saara päätyy ”downshiftaamaan” eli muuttamaan Lappiin osa-aikaisen psykiatrin työn perässä, jolloin hänellä jää aikaa rakkaalle hevosharratukselleen. Hän ei kuitenkaan muuta kotikonnuilleen Koillismaahan, vaan Keminmaalle. Länsilappilaisen ja koillismaalaisen mentaliteetin eroja teoksessa vertaillaan runsaasti, ja pohditaan myös kotikonnuilleen jämähtäneiden ihmisten maailmankuvaa.

Teosta ei kannata vältellä, jos kokee lasten seksuaalisen hyväksikäytön teeman liian raskaaksi. Vaikka se on pääteema, sitä lopulta käsitellään taloudellisesti ja maltillisesti. Ehkä enemmänkin siinä tutkitaan ihmismielen suojaavia mekanismeja ja traumapotilaan elämänehtoja. Rankoilla kokemuksilla ei mässäillä, eikä teos ainakaan antanut mielikuvaa, että lasten hyväksikäyttö olisi jonkunlainen epidemia lestadiolaisyhteisöissä. Sen sijaan yhteisön tapa ”hoitaa” varsinkin uhreja ja hiljentää heidän hätänsä nostetaan pontevasti esiin. Siitä ei voi kirjoittaa diplomaattisesti, vaan ilmiö herättää kuvotusta.

Nykykontekstissa teos nostaa tärkeän lastensuojelullisen kysymyksen esiin. Viime vuosina Pohjois-Suomessa ja Pohjanmaalla on koettu tarvetta saada lastensuojelun tehtäviin lestadiolaistaustaisia tai muuten liikettä hyvin tuntevia työntekijöitä, jotta työ perheissä ylipäänsä saataisiin käyntiin. Tässä Laila liikkeen ulkojäsenenä kelpuutetaan auttamaan syrjäytynyttä lestadiolaisperhettä. Luottamus ”suruttomiin” sosiaalityöntekijöihin on joillain alueilla todella minimaalista.

Ruusuvuorten kerrontatekniikka on vaativa, sillä lyhyistä kappaleista ei aina tunnista kertojan identiteettiä. Tämä luo tietty mystiikkaa, ja jättää suuren vastuun lukijalle, mutta loppua kohti se alkoi tuntua raskaalta. Teksti pyrkii kyllä hienosti varjostamaan dissosiaatiohäiriöstä kärsivän henkilön ajatuksenjuoksua, muistikatkoksia ja psykologista lokerointia.

Onneksi kirjassa oli rehevää syrjäseutujen kuvausta, muustakin kuin uskonnollisuuden näkökulmasta. Huoltoasemat, karaokebaarit ja rähjäiset mökkikylät pääsivät oikeuksiinsa ystävysten matkoilla. Janne-pastorin kulinarismi kasvoi jopa koomisiin mittasuhteisiin, vaikka erityisherkkujen kuten tuoreiden merenelävien metsästys varmasti onkin aina ollut helpompaa Ruotsin rajalla kuin muualla Suomessa.

En osannut loppua kohtikaan päättää, luinko dekkaria vai trilleriä, eikä määritteleminen tuntunut enää keskeiseltä. Rikoksista teos tietysti kertoo, mutta ei niiden ratkaisusta. Kauhua teoksessa oli lopulta vähän, jos Lailan päänsisäistä kaaosta ei lueta mukaan – sellaisenaan se riitti luomaan kauhun ilmapiirin. Paikallisuuden runsas kuvaus, ja uskonnollisuuden, historian ja yhteiskunnan kipupisteiden analyysi nostivat teoksen toiselle tasolle – ja näin uskon sen kiinnostavan monenlaisia lukijoita.

Pohjoisen tunnelmissa oli jotain samaa kuin Åsa Larssonin mainioissa Kiirunaan sijoittuvissa dekkareissa, varsinkin henkilöhahmojen rakentamisen tasolla. Lestadiolaisuuden kuvauksena teos oli sopivalla tavalla erilainen kuin esimerkiksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulu – se ei välttämättä luo yhtä intensiivistä tunne-elämystä, vaan yhteen henkilöön samastumisen sijaan se saa lukijan tutkimaan kokonaista yhteisöä.

Tokion raivokkaista rakastajista

Alan BrownLoppuvuodesta vahva aikomukseni on lukea kaikkea muuta kuin kotimaista proosaa, ja varsinkin aasialaista tai Aasiaa käsitelevää kirjallisuutta näyttää listalleni kertyneen. ”Tyynykirjanani” on jo muutaman viikon ollut amerikkalaisen Alan Brownin Audrey Hepburn’s Neck (Sceptre, 1996), joka on ilmeisesti aikanaan herättänyt samanmoista ihastusta kuin Sophia Coppolan elokuva Lost in Translation.
Kirja kiinnosti minua houkuttelevan nimensä lisäksi siksikin, että satuin käymään Japanissa teoksen julkaisuvuonna. Olen silloin ollut nuori aikuinen ja tavannut reissullani hyvin samantyyppisiä henkilöitä kuin mitä teoksessa kuvataan. Teos sijoittuu ajallisesti 1980-90-lukujen vaihteeseen, ainakin keisari Hirohiton kuolemaa odotetaan vuonna 1989, ja päähenkilön kasvutarina sijoittuu tätä seuraaviin vuosiin. Faksit pärisevät ja maassa velloo hysteria ulkomaalaisten mahdollisesti levittämästä AIDS:ista.
Teoksen päähenkilö Toshi on nuori mangataiteilija, jolla menee kivasti pääkaupungissa, vaikka hän tuleekin Hokkaidolta ja on kaupunkiin tullessaan kaikkea muuta kuin kosmopoliitti. Toshilla on fiksaatio amerikkalaisiin tyttöystäviin, joita hän bongailee englannin kielikoulusta ja trendiravintoloista. Audrey Hepburn on hänen lapsuutensa suurin idoli, ja hän on onnistunut saamaan tämän valokuvan nimikirjoituksella. Tokiossa asuu myös lauma amerikkalaisia naisia, jotka pysyvät maassa lähinnä seksisuhteiden vuoksi.

Toshin suhde kielikoulun Jane-opettajaan on jo alusta saakka toksinen, vaikka vaarallista elämää elävä nainen kiehtookin nuorta miestä eroottisesti. Janesta on myös huomattavan vaikea päästä eroon miljoonakaupungissakin. Naisen punaiset kirjekuoret, joita hän käy tuomassa poikaystävänsä ovelle treffien välissä, kertovat pelottavasta ripustautumisesta. Ulkomaalaisena, hyvin tienaavana ekspatriaattina hän voi jatkaa mielipuolista käytöstään ilman, että mikään taho hänestä huolestuisi.

Homoseksuaalisuus on myös vahva teema romaanissa, sillä Toshia piirittävät myös amerikkalaiset miehet. Hänen paras ystävänsä Paul on amerikkalainen homo, joka on aina ollut rakastunut häneen, mikä luo ystävyyteen jännitteitä.

Teoksen Hokkaido-ulottuvuus kiinnosti minua enemmän kuin Tokion pintaliitopiirit. Toshin perhetausta on rikkonainen ja täynnä kiperiä salaisuuksia – toisen maailmansodan kauhuja teoksessa eletään uudelleen koskettavalla ja yllättävällä tavalla. Nuorelle miehelle on lapsesta saakka kerrottu, ettei perheellä ole sukulaisia, koska kaikki kuolivat Nagasakin pommituksessa, ja sen vuoksi vanhemmat lähtivät pohjoiseen suremaan kohtalojaan. Tämä on kuitenkin peitetarina, jonka alta paljastuu jotain paljon kipeämpää. Toshin identiteetti saa merkittäviä päivityksiä isän kuoleman jälkeen, samalla kun maassa jyrää aggressiivinen uusnationalistinen liikehdintä.

Japanilaisten vierauden pelolle ja samanaikaiselle amerikkalaisuuden palvonnalle kirjassa nauretaan, mutta samalla amerikkalaiset tekevät itsestään tahattomia tai tahallisia pellejä. Ehkä gaijin-komiikka on teoksessa liioitellun stereotyyppistä, mutta juoni on täynnä absurdeja ja erikoisia käänteitä, jotka eivät kaikki selity kulttuurieroilla.

Pidin kirjassa varsinkin siitä, ettei japanilaista elämäntapaa idealisoida tai estetisoida liikaa. Alan Brownilla on sopiva ”jalat maassa”-asenne maahan, jossa hän on toiminut toimittajana vuosikausia teosta kirjoittaessaan. Tyylillisesti journalistinen ote näkyy tekstissä helppolukuisuutena ja päivänpolittisten asioiden jatkuvana esiinnostamisena – välillä tuntui, että luin enemmän matkakirjaa kuin romaania. Tämä sekaannus ei kuitenkaan haitannut siksi, että teoksen juoni oli niin vahva.
Tämäntyyppisiä ulkomaalaisten kirjailijoiden Japani-teoksia löytyy ympäri maailmaa. Maahan on varsin seksikäs elokuvien ja romaanien kohde, ja myös suomalaiset kirjoittavat paljon Japanista. Suomalaisissa Japani-kuvauksissa korostuu usein vahvasti rakkaus maan estetiikkaan tai henkinen etsintä (ks. esim. Miia Kankimäen ja Kaija Juurikkalan teokset). Itse olen ollut nuoresta saakka kiinnostunut ehkä enemmän nykykulttuurin, pop-kulttuurin ja nuorisokulttuurien kuvauksista – zenbuddhalaisuus, teeseremoniat, geishakulttuuri ja muut perinneaiheet kiinnostavat minua vain turismin tasolla.

Tämä oli hauska aikamatka 80-90-luvuille, joka ehkä avautuu parhaiten lukijoille, jotka ovat olleet nuoria tuohon aikaan. Kirja varmasti ilahduttaa myös vanhojen Hollywood-elokuvien ystäviä, sillä onhan niiden katsominen kaukaisessa Hokkaidon peräkylässä jotenkin jännittävämpää kuin kalifornialaisessa drive-in-elokuvateatterissa.